Umwelt

Arkijärjessä aistimukset nähdään hyvin tietynlaisina, lajityypillisinä ja jaettuina. Tätä peräti vahvistetaan esimerkiksi vertaamalla silmää kameraan. Kamerat antavat keskenään samanlaisia tulosteita. Aistinelin on laite ja tulkinta on analyysi joka tapahtuu aivoissa valmiina olevan kaavan kautta.

Tästä intuitiosta on luontevaa vetää teologisia tulkintoja jotka ovat varmasti hienostuneimmillaan Alvin Plantingan tavassa ajatella havaintoja jonain jolla on tae (warrant). Hänestä warrant tarkoittaa sitä että Jumala on antanut ihmisille valmiiksi luotettavat aistinelimet ja luotettavan tavan tulkita aistimuksia. Lisäksi tarvitaan luotettava logiikka ja totuudenmukaiset tavoitteet. Jos näistä yksikin puuttuu tai on järkevää uskoa että se puuttuisi, ihminen voi toimia tavoilla joilla hän selviää hengissä, mutta ei silti näe "oikein oikein". Tällöin ihmisillä ei olisi taetta. Plantingan mukaan Jumala on antanut meille luotettavat aistijärjestelmät ja järjen ja tavoitteet. ;  On selvää että Plantinga lähestyy aisteja tavalla jota kuvaa "jaettuus". Kaikki ihmiset nähdään oleellisesti samanlaisina. Toki havaintojärjestelmien ja järjen kohdalla on ihmiskohtaista eroa. Tämän variaation lähde Plantingan maailmassa on vain epätoiminta ja toimintahäiriöt jotka hän tulkitsee perisynnin vaikutuksiksi.

On tietyllä tavalla hyvin järkevää olettaakin näin. Se esimerkiksi helpottaa mielikuvaa kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa. Samanlaiset aistinelimet on teologiassa tulkittu ihmisten tasa-arvoistavaksi. (Joku voi tietysti selittää tasapäistämisestä joka on sama mutta negativiisilla konnotaatioilla ja kuvaa tarkemmin asian määritelmää. Tasa-arvoa kun koskee se slogan "kaikki erilaisia kaikki samanarvoisia" joka kuvaa sitä että aistinerojen erilaisuus ei tarkoita tasa-arvosta luopumista...)

Filosofit ovat toki mietiskelleet ajattelua ja miettineet sellaisia kysymyksiä kuin onko punaisen kokemus sama kaikille. He ovat kyseenalaistaneet tätä aistien samanlaisuutta ja lajityypillisyyttä. Aiheesta on sittemmin tullut tutkimuksen kohde ; aivotutkimus ja havaitsemisen tutkiminen ovat muuttaneet intuitiivista käsitystä melko paljon ja ovat ainakin lähentäneet meitä filosofisten ongelmien kohdalle niin että vastauksemme vähintään painottuvat, jolleivat peräti vastaa kysymyksiin. ~ Aisteja ja aivoja ei nähdä enää karkean tietokonemetaforan kautta jonain jossa aistireseptori on passiivinen vastaanottaja-reagoija (hardware) jonka tulokset syötetään meissä valmiiksi olevan ohjelmiston kautta (software). Toki evoluutiopsykologian tutkimukset ovat paljastaneet paljon valmiuksia jotka ovatkin juuri tämänlaisia. Ihmisillä ja eläimillä on synnynnäisiä refleksejä, jotka vaikuttavat jopa yllättävilläkin alueilla.

Kuitenkin nimenomaan havainnoinnin puolella ihmisillä on havaittu valtava plastisuus. David Eaglemanin "Incognito" käsittelee tiedostamatonta ja siinä nostetaan esille muun muassa se, miten aivot oppivat monenlaisia asioita jopa niin hyvin että niistä tulee tiedostamattomia. Kun esimerkiksi baseballpelaaja ottaa kopin, hän ei suinkaan analysoi tietoisuudella. Päin vastoin, mekaanisella tasolla baseballpelaaja yrittää nimenomaan poistaa tietoisuuden vaikutuksen. Kun on harjoiteltu tarpeeksi, mekaniikasta tulee automaatio. Baseballin kohdalla tämä ei yllätä juuri ketään.

Mutta Eagleman nostaakin esille (s 54) miten aivot ovat enemmänkin sellaiset että kun niille annetaan "rauta" niin ne rakentavat itselleen siihen sopivan "softan". "Äskettäin Gernhard Jacobs ja Jeremy Nathans eristivät geenin joka ihmisellä koodaa fotopigmenttiä - verkkokalvolla olevaa proteiinia, joka absorboi tietyn taajuista valoa - ja lisäsivät sen värisokeiden hiirien genomiin. Ja mitä tästä seurasi? Värinäkö. Nyt hiiret erottavat värejä." Kirja lisäksi esittelee miten ihmisten kanssa on saatu tuloksia ihmisillä. Kaikkia eläimillä saadut tulokset eivät vakuuta koska ihmisillä on monilla erityisstatus. Esimerkiksi (s 48 eteenpäin) Eagleman kertoo, miten sokeutunut mies saa leikkauksen kautta näkönsä takaisin vuosien sokeuden jälkeen. Kun prosessi oli ohi selvisi että "Mikellä oli ongelma. Hänen silmänsä toimivat moitteettomasti, mutta hän tuijotti edessään olevia esineitä tajuamatta niistä mitään. Hänen aivonsa eivät osanneet käsitellä ärsykkeitä, joilla niitä pommitettiin. Hän ei kokenut mielessään poikiensa kasvoja; hän koki vain käsittämättömiä aistimuksia ääriviivoista, väreistä ja valoista. Vaikka hänen silmänsä toimivat, hän ei nähnyt." Vaikeuksia tuotti esimerkiksi horisontti-ilmiö. Kun sokea käsittelee maailmaa kolmiulotteisesti, hänen maailmassaan samansuuntaiset suorat eivät kohtaa. Kuitenkin näkökyky kohtaa aina horisontin jossa samansuuntaiset viivat kohtaavat kaukana. Näin aistimukset eivät vastanneet odotuksia. Toinen on se, kun kääntää päätä, niin koko näkökenttä muuttuu. Aluksi tämä tuntui siltä että koko maailma liikkui kun päätä käänsi. Tämä tilanne näytti että ei ollut valmista softaa. Kuitenkin aistiärsykkeiden pommitus opetti näkemään. "Merkilliset sähkömyrskyt kallon sysipimeissä onkaloissa muuttuvat tietoiseksi yhteenvedoksi vasta sen jälkeen, kun aivot ovat oppineet selvittämään miten ulkomaailman kohteet ja niitä koskevat ärsykkeet liittyvät toisiinsa." ... "Kun Mike oli muutaman viikon kuljeskellut ympäriinsä, potkinut tuoleja, tuijottanut esineitä, tutkinut aterimia ja hieronut vaimonsa kasvoja, hän alkoi kokea näkemisensä samalla tavalla kuin me muut."

Tämä on itse asiassa jotain joka ei rajoitu edes silmän kaltaisiin ihmisissä normaalisti oleviin aistinelimiin. Aivojen muotoutuvuus sallii jopa aivan uusien aistien kehittämisen. Reseptori voi olla vaikka teknologinen innovaatio. Eagleman (s. 51) kuvaa miten ihmiset oppivat uuden aistin joka perustui värinään "Ajatus meni näin, kiinnitä videokamera ihmisen otsaan ja muutetaan informaatio käsittämään pieniä väristimiä jotka on kiinnitetty hänen ristiselkäänsä." Näin ollen kamera ei tuota valoa vaan värinäimpulsseja selkään. Eagleman huomioi intuition antaman oletuksen tästä "Vaikka värinä muuttuisikin hyvin tarkasti suhteessa siihen miten liikut, sinun olisi vaikeaa ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluun sohvapöytään, ajattelisit "Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan."" Kun tämänlaisia oltiin kokeiltu sokeilla ihmisillä oli käynyt varsin eriskunnallisesti "Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. He pystyvät kääntämään selässä tuntuvat väristykset tiedoksi siitä, minne päin kannattaa suunnata kulkunsa. Se ei kuitenkaan ole jutun ällistyttävin osuus. Ällistyttävintä on, että he tosiaan alkavat aistia tuntosyötteitään - he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä värinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus."

Tämänkaltaiset ilmiöt kertovat siitä että aistijärjestelmät yllättävän suurilta määrin opitaan tulkitsemaan. Ne eivät siis vain heijastele jotain valmiiksiohjelmoituja ohjelmointeja. Tämänkaltaiset asiat korostavat sitä, että lajityypillinen "aistinelin" voi vielä pitää paikkansa, mutta se "tulkinta" -osuus on hyvinkin ongelmallinen. Sillä aivot oppivat enemmän arvaamaan yhteyden. Kunhan yhteys on, ei ole väliä siitä miltä se tuntuu. Esille nousee esimerkiksi havaintofilosofinen ongelma siitä kokevatko ihmiset punaisen samalla tavalla. Jos meillä on vaikkapa kasa ihmisiä, jotka kaikki kyllä noudattavat liikennesääntöjä. Eli kun tietty liikennevalo palaa he pysähtyvät. Kuitenkin on mahdollista että yhden kokema punainen olisi suoraan toisen mielessä sinisen aistimus. Punainen valo siis aikaansaisi erilaisen sisäisen reaktion eri ihmisten välillä. Tätä ei voisi huomata koska kaikki pysähtyvät punaisissa valoissa ja sanovat värin nähdessään että "punainen". (Näin voisi tapahtua koska ihmiset yhdistävät värin käsitteen kokemukseen eikä toisin päin.)

Tätä kautta meidän aisteillamme ei ole nykytieteen valossa mitään warrantia. Aistimuksemme ovat harjoteltuja ja harjaannutettuja, eivät valmiiksi annettuja. Tämä johtaa siihen kysymykseen että kenties aistimme ovatkin varsin kelpo tavalla toimivia konkreettisissa asioissa, mutta että Jumalakonseptin kaltaiset esoteeriset ja abstraktit asiat ovat jotain johon emme harjaannu.

On hyvä muistaa että tämän jälkeen on perusteltua sanoa että nimenomaan se, mitä tiedämme aistinjärjestelmien toiminnasta on warrantin kumoavaa. (Jos Jumala on antanut meille aistit, järjen ja mahdollistanut erehtymättömät tieteen, miksi havaintotutkimus näyttää olevan ristiriidassa takeen kanssa?) ; On esimerkiksi perusteltua nähdä sellaiseksi että voimme luottaa konkreettisiin aisteihin paljon paremmin kuin muunlaisiin. Samalla huomataan että aistinelimien reseptorien selvittäminen taas muuttuu havaitsemisen kannalta oleelliseksi ; Plantinga häivyttää havaitsemisen mielellään havaintokehään jossa aistinelimen toimintaa ei tarvitse tuntea eikä aistinelimistöä tarvitse edes löytää jotta voitaisiin puhua havainnosta. Kuitenkin mitä enemmän asioita miettii, sitä selvemmin huomaa että jopa ihmisen tietoisuuden kannalta piilossa olevat ilmiöt, kuten sisäelinten toiminnan tarkkailu, perustuu neuroneihin ja jonkinlaiseen reseptoriin. Lisäksi tulkinnat selvästi rakentuvat isompina klöntteinä. Tämä on oleellista, koska havainnollisesti epäluotettava järjestelmä on helppo rakentaa vain hyvin rajallisin ehdoin. On oltava paljon irrallisia tulkintaosasia, jotta sekaan saadaan vääriä kokonaisuuksia. Väärän logiikan olisi toimittava sekalaisissa paikoissa eikä vain kun tarkastellaan spesiaalia tiikeriä jota Paul pakenee Plantingan esimerkeissä.

Samalla on helppoa huomata että Plantingan malliesimerkit, kuten tiikeriesimerkki, perustuvat ongelmaan. Tiikerien petous jne. ovat opittuja piirteitä. Sen sijaan nopeasti kohti tulevien väistäminen on yleinen ilmiö. Siksi Plantingan esimerkeissä vilahtelevat tulkinnat kissanpennuista ja vastaavista ovat itse asiassa totaalisen irrelevantteja ja vaikuttavat enemmän siltä että koko havaitsemista ja oppimista ei ole mietitty kovinkaan tarkasti. Plantingan reflektoimattomusu johtunee siitä että olemme oppineet tiikeri -käsitteen liitoksen kuviin niin hyvin että emme tiedosta tätä harjoitelluksi prosessiksi. ; Plantinga ei omien toimiensa valossa oikeastaan ollenkaan harjoita sitä kristilliseksi kehumaansa tiedettä, jota hän kehuu projektiksi jonka onnistumisen takeen olemassaolo varmistaa. Plantinga ei jostain syystä noudata tätä tiedeprosessia vaikka kehuukin sitä kovasti ja panostaa sen todistamiseen. Sen sijaan hän on enemmänkin arkikokemuksensa varassa toimiva intuitionisti.

Sillä aikaa ne muut, jotka eivät ole panostaneet kristinuskon intuitiokokemuksiin ja arkijärkeilyyn ovat tehneet omaa tiedettä. Ne, jotka warrantista eivät ole välittäneet ovatkin voineet luottaa siihen että vaikka havaintojärjestelmillämme ei ole taetta, on se kuitenkin hyvin luotettava tapa tuottaa malliriippuvaista realismia. Ja tieteenteko on sitten tätä, sen sijaan että egoistisesti halattaisiin lopullita varmaa objektiivista tietoa. Tätä omituista käsitettä joka elää arkijärkisten ihmisten parissa vahvana mutta joka tieteenfilosofiassa on ollut yllättävän irrelevanttia loogisen positivismin romahtamisen jälkeen. Esimerkiksi Quinelainen naturalismi ei edes yritä väittää tulevansa valmiiksi lopullisessa objektiivisuudessa. Warrant -asenteen takana olevan ehdottoman objektiivisuusvaatimuksen romahdus ei tuhonnut tiedettä, vaan iski korkeintaan ihmisten egoon loven. Nykyään asennetta ei enää löydä tieteenfilosofeista. Se joudutaan hakemaan Plantingan kaltaisten teologejen puolelta.