Hän aloittaa siitä että tosiasiassa Norjankaan sekulaari valtion ja uskonnon erottaminen on oikeasti näennäistä. Se pikemminkin piilottaa yhteyden kuin olisi aito erottautuminen "Luultavasti kyseessä on kuitenkin trikki. Norjan evankelisluterilainen kirkko saa edelleenkin rahoituksensa valtion kautta, ja kuninkaan pitää kuulua kirkkoon. Tilanne vastaa yliopistojen yksityistämistä. Kun yliopistot erotettiin valtiosta Suomessa, niitä alettiin sanoa itsenäisiksi, mutta tosiasiassa yliopistot ovat yhtä riippuvaisia opetusministeriön kanssa käytävistä tulosneuvotteluista kuin ennenkin, ja tieteellistä vapautta vähentää riippuvuus ulkoisista rahoittajista sekä periaatteellinen mahdollisuus mennä jopa konkurssiin." Tämä huomio on hyvin oleellinen täällä suomessa, jossa valtionkirkkorakennetta on yritetty kätkeä niinsanotulla kansankirkko -retoriikalla. Valtionkirkossa kun on ilmiönä ikävä kaiku, joten kirkollismieliset ovat naamioineet tilannetta keksimällä rinnakkaisen identtisen määritelmän jonka ovat vain ladanneet positiivisilla konnotaatioilla. Tällä on yritetty lähinnä piilottaa valtasuhde ja tehdä tätä kautta sen kritisoimista vaikeammaksi. Tämä kritiikki -immuunius luonnollisesti vahvistaa kontrollia sen sijaan että tekisi uskosta henkilökohtaisemman tai vapaamman. Näin siitä huolimatta, että nämä ylevät periaatteet ovatkin ne jotka kansankirkko -määritteenkäytössä tuppaavat vilahtelemaan.
Valtionkirkon idea on olla kaksisuuntainen tie.
Hankamäen pääteesi on kuitenkin toinen. Hänen mukaansa jos Norja korjaisi kaikki ylläolevat ongelmat ja tekisi kirkosta aidosti autonomisen, olisi tällä seurauksia jotka olisivat yllättäviä. Vaikka sekulaariuden uskotaan usein johtavan yksilöiden uskonvalinnan merkityksen korostumiseen, se kuitenkin myös muuttaisi uskontoja kiukkuisempaan suuntaan. Hankamäki perustelee tätä sillä että valtionkirkossa kirkko on poliittinen yksikkö. Näin ollen valtionkirkko on muutakin kuin pelkästään valtaa jossa kirkko ohjastaa valtiota vaan se on sen lisäksi jotain jossa valtio ohjastaa kirkkoa. Hankamäen mukaan yhteys on kaksisuuntainen ja valtionkirkon purkaminen johtaa molempien suuntien katkaisuun: "Jos kirkko erotetaan valtiosta myös Suomessa, se vähentää poliitikkojen sananvaltaa uskonnollisissa kysymyksissä, vaikka he kuuluisivatkin kirkkoon. Tällä puolestaan on kauaskantoisia seurauksia. Esimerkiksi homoavioliittojen hyväksyminen todennäköisesti vaikeutuisi. Valtio ei ole voinut legitimoida ihmisten eriarvoista kohtelua omassa piirissään eikä yhdistyksissä, ja sen vuoksi sukupuolinen syrjintä on niissä kielletty. Samalla perustella on puolustettu sukupuolineutraalia avioliittolakia. Jos kirkko on asiassa täysin omillaan, on vaara, että vallan seurakunnissa kaappaavat ahdasmieliset fundamentalistit ja vanhoilliset, jotka linnoittautuvat omaan bunkkeriinsa ja karkottavat uudistusmieliset palavalla seipäällä. Millä tavoin tämä lisää uskonnonvapautta ja ihmisten henkilökohtaista vapautta? Eikö kyseinen poteroon kaivautuminen vaikeuta omantunnonkristillisyttä entisestäänkin ja tee ihmiset alttiiksi kirkon omille auktoriteeteille?"
Huomio on oleellinen ja sen luulisi kiinnostavan esimerkiksi homoavioliittokysymyksen parissa painivia. (Hankamäki on itse homoseksuaali ja häntä oikeudet kiinnostavat, tässä mielessä kirjoittajan oma lehmä ojassa on hyvä mainita koska muuten helposti syytetään jostain omituisista intresseistä.)
Hankamäen huomio on mielenkiintoinen, koska suomesta löytyy esimerkkejä siitä miten kirkolta leikatttuun rahaan on puututtu. Esimerkiksi kun kirjoitin "Nuotan" kohua herättänyt kohuvideonauhan johtaneen leikkauksiin rahoituksessa oli uutiseen liittynyt uskovaista keskustelua. Esiin nousi omituisesti nimenomaan uskovat jotka näkivät että homoseksuaalien avioonlaittaminen oli kirkon sisäinen asia, olivat valittamassa siitä että kirkolta leikattiin rahoitusta. Sekä sekulaarit että uskovaiset itse näkevät kirkon ja valtion suhteen yksisuuntaisena ; Kirkko hyppyyttää valtiota. Sitten kun valtio hyppyyttää kirkkoa, sekulaari helposti unohtaa että tämä johtuu valtionkirkon valtionkirkkoluonteesta. Ja uskovainen pahastuu koska hänestä valtionkirkko tarkoittaa enemmänkin teokraattista kirkkovaltiota. Uskova pahastuu ja katsoo että tämä hyökkää hänen sisäistä vakaumustaan vastaan ja rikkoo yksilön oikeuksia. ~ Näin ollen on helppoa nähdä viisaus Hankamäen sanoissa ; Esimerkiksi aiemmin käsittelemäni Jouko Pihon toive siitä että homoseksuaalisuus saataisiin taas kriminalisoiduksi on hyvä esimerkki siitä että tämä linjama on hyvinkin todennäköinen. Vakaumus kun innostaa monet jo nykyään lakimuutostentorppausstrategiointiin joissa ei anneta yhtään periksi. Jos kirkko erotetaan valtiosta, ei tämänlaisille laiteta poliittista liekaa.
Hankamäki nostaa esille sen tosiasian joka usein unohtuu. Oikeasti jos kirkko on valtionkirkko, niin ei ole oikeasti olemassa mitään "kirkon sisäistä asiaa" joka ei olisi poliittisen keskustelun piirissä. Valtio päättää budjetista ja rahoitus on samaa kuin toiminnan ylläpito jos konsepti on valtionkirkko. Valtionkirkkoasiassa ei voi saada "kirkon sisäistä autonomiaa oppiasioissa" ja "valtion rahoitusta" samanaikaisesti. ~ (Face it, puolin ja toisin ; Sekulaari joka erottaa kirkon valtiosta ei voi kuvitellakaan kontrolloivansa kirkkoja muuta kuin pahoinpitelyiltä ja murhilta ja vastaavilta. Ja valtionkirkkolainen josta valtion täytyy rahoittaa vakaumukseen liittyvät kulut lompsataan ona aivan turha itkeä jos rahaa tulee vastikkeella. Poliittisessa maailmassa ei ole ilmaisia lounaita.
Kirjoitin tähän liittyen aikanaan siitä että kirkkoa voidaan kuvata "brandien kilpailukenttänä". Ihmiset kokevat olevansa hyviä liittymällä ja eroamalla siitä. Valtionkirkon roolille taas on kaksi päätyyppiä, jossa toinen on dogmien ja opin ajaminen ja toinen on asiakaslähtöisyys. Nämä kilpailevat keskenään. valtionkirkkorakenne on voimakas askel asiakaslähtöisyyteen. (Tätä ei vain monesti tiedosteta.)
Kaikista ansioistaan huolimatta Hankamäki on kuitenkin hakoteillä puhuessaan valtionkirkon keskustelevuudesta seuraavalla tavalla "Ateistien ja Eroa kirkosta -järjestönkään tuskin kannattaa iloita valtion ja kirkon erottamisesta, sillä kirkon siirtäminen aidan toiselle puolelle ei tee siitä helpompaa vaan vaikeamman keskustelukumppanin. Vaikka kirkon todettaisiin olevan oma tonttinsa, tuo tontti sijaitsee kuitenkin meidän kaikkien yhteisessä valtiossa. Niinpä valtion ja kirkon yhteenkuuluvuus vain tunnustaisi sen tosiasian, että valtiolla pitää olla sanansijaa suhteessa kirkkojen käytäntöihin."
Hankamäen idea perustuu samantapaiseen logiikkaan kuin se, mitä olen itse ajanut uskonnonopetuskesta koulussa. Olenhan esittänyt että jos uskontoa ei opetettaisi koulussa, se lietsoisi uskovat USA -henkiseen fundamentalismihihhulointiin. Siellähän esimerkiksi kreationismin suosion pääsyy on juuri se, että kun valtio kieltää uskonnon opettamisen kouluissa koska se on uskontoa, on kieltoa yritetty kiertää väittämällä että uskonto onkin nimenomaan tiedettä. Kun maassa on valtionkirkko, uskovaiset huumaantuvat vallantunteesta ja jättävät mekkaloinnin vähemmäksi.
Miten valtionkirkkomme ei ole kaksisuuntainen tie.
Valtionkirkon kohdalla ongelmana on se, että tosiasiassa rakentamalla keskushierarkia lisätään "harmoniaa". Tämä harmonia taas on juuri sitä mitä totalitaristiset järjestelmät hakevat. Lisäämällä keskusjohteisuutta ja kaikkien ihmisten samaan paikkaan niputtamista on hyvin vaikeaa rakentaa moniäänisyyttä. Yleensä syntyy vain joko samaan pakkaan laittamista tai keskustelun peittämistä, jossa poliittinen korrektius peittää konfliktin. Totalitariassa ei heinähankoja heilutella, mutta kontrolli on pahempaa. Itse asiassa tilanteet näissä ovat yleensä niin ikäviä että heinähankojen ja soihtujen heiluttaminen muuttuu niissä relevanteiksi ratkaisuiksi. Toki valtionkirkkomme ei ole julma, mutta idea keskusjohtoisuudesta ja tyypittämisestä ja niistä rakennettu yhteys sananvapauteen ja mielipiteenvapauteen ovat samat.
Itse asiassa Hankamäen oma esimerkki homoseksuaalejen häistä on mainio esimerkki siitä "ei tapahdu mitään" -hengestä joka kirkolla on. Asiaa on puitu ja homoillastakin on vuosia. Silloin kirkko kertoi meille että ei kannata erota koska vain kirkkoon kuulumalla voi vaikuttaa. Nyt heille on annettu paljon aikaa näyttää että ihmisiä kuunnellaan ja asiaan saadaan muutos. Ei saatu.
Ongelmana on se, että ihanteen edessä on valtava mutka. Olen kutsunut tätä ongelmaa nimeltä "leppoisto". Ja tunnetusti pidän sitä hyvin ongelmallisena tahona ; Kirkossahan on kaksi linjamaa, joista tiukan fundamentalistiset ajavat opin asiaa. Näin kirkossa on sisällä se oppipuolen keskustelu. Ihmisläheistä puolta edustaa suvaitsevaisto, joka valitettavasti on sellainen että se lähinnä nysvää siitä suvaitsevaisuudesta eikä ole aktiivinen. Sen toiminta on passiivista. Tämä muuttaa koko kirkon sisäisen keskustelukentän sellaiseksi että asiakaslähtöisyys katoaa ja koko leppoisto muuttuu de facto äkäisen fundamentalismin suojakilveksi. Joksikin jonka taakse nämä äksyilijät menevät suojaan kun keskustelu menee siihen että valtionkirkossa on sekin puoli että valtio pomputtaa kirkkoa eikä vain se että kirkko pomputtaa valtiota. Koska uskonto on suosittua tätä vähemmistöä puolustetaan suvaitsevaisuuden nimessä. Näin vähemmistön äänestä tulee enemmistön ääni ja asiakaslähtöisyys korvautuu dogmalla. ~ Leppoisto ei toki vastusta homoseksuaalien häitä haikailevia, mutta ei aja tätä asiaa eteenpäin. Tiukan linjan fundamentalistit sen sijaan ajavat omaa vastustavaa linjaansa, joten on selvää kumman puolelle asiat painottuvat, kun vain toinen puoli on aktiivinen. Tämä on merkillistä koska vastustava linja edustaa vanhoillista vähemmistöä joka saa näin määräänsä suuremman vaikutusvallan. Toisaalta tätä ei auta sekään että leppoisto nousee uskontokritiikin edessä puolustamaan vakaumusta. Suvaitsemattomienkin suvaitseminen johtaa siihen että homoavioliittoa koskevaa kritiikkiä ei nähdä vakaumuksena kun taas homoseksuaalien avioliitton vastustaminen nähdään opinkappaleena eli uskonkysymyksenä jota ei haluta vastustaa koska se on vakaumus.
Näin ollen fundamentalistinen vähemmistö saa määräänsä enemmän äänivaltaa, ja oikeuttaa marginaalisen olemassaolonsa sillä että hädän hetkellä hakee turvaa siitä että enemmistö on kristittyjä ja kuuluu kirkkoon. Tässä hötäkässä helposti unohtuu se, että enemmistön näkemykset eivät ole näiden tiukan linjan kiivailijoiden puolella.
Asian kannalta mielenkiintoista on, että Hankamäen omat näkemykset liberaaliudesta kirkon ulkopuolella sovellettuna kirkkoon johtavat siihen että tämä näkemys on nimenomaan se, joka on seurauksena. Eli valtionkirkko ei lisääkään keskustelua. Toiki Hankamäki on siinä oikeassa että autonominen kirkko päätyy helposti ajamaan omia asioitaan. - Tämä itse asiassa nähdään kaikista niistä uskonnoista jotka eivät ole valtionuskontoja. Ongelmana onkin se, että vaikka vain valtionkirkko tarjoaa periaatteessa mahdollisuuden Hankamäen tavoittelemaan ihanteeseen, valtionkirkkomme sisäinen rakenne on sellainen, että se ei de facto saavuta tätä. Toisin sanoen valtionkirkko nykymuodossaan pitäisi joka tapauksessa repiä ja räjäyttää kappaleiksi jotta Hankamäen ihanne keskustelevasta ja vuorovaikutuksellisesta poliittisesti kaksisuuntaisesta kirkosta toteutuisi.
Miten kirkon yksisuuntaisuus voisi olla hyväkin viedä loppuun asti.
Kuten monet tietävät, olen hokenut slogania "Mielestäni kirkko saa syrjiä sisäisesti ketä haluaa." Olen siksi esimerkiksi esiin nostetussa homoavioliitto kysymyksessä kannalla jossa (a) homoavioliitto on sallittava poliittisena ilmiönä. Kirkkohäät homoille ovat kirkon sisäinen asia, eikä kirkon sisäinen asia saisi olla ikään valtakeppihevosen heiluttelu niille ihmisille jotka eivät vaikka ole kristittyjä. Jos vastustat poliittista homoavioliittoa kirkon sisäisellä asialla ja velvoitat eikritityt kristittyihin arvoihisi, niin oikeasti haistatat paskan uskonnonvapaudelle vaikka sitten yrittäisit tätä miten peitellä. Mutta koska uskonnon sisäinen asia on uskonnon sisäinen asia, niin saat haistattaa uskonnossasi ja sisäpiirissäsi miten lystäät. (b) Koska kirkkoon kuuluminen ja se valinta on yksilönasia, voin perustella näkemystäni yksilötasolla. En voi siis tehdä lakia joka kieltää kirkkoon kuulumisen näillä periaatteillani mutta voin kertoa ja argumentoida siitä miksi minun nähdäkseni ne uskovat jotka haluavat kirkon sisäisesti päättää että homoja ei naida ovat suvaitsemattomia kusipäitä.
Tämä näkemys tarkoittaa kaiken kaikkiaan sitä että uskon koko idea on olla autoritaarinen ja dogmaattinen ihmsitenpaimennusjärjestelmä ja jos se poikkeaa tästä kyseessä ei enää oikeastaan ole edes uskonto. Tämä uskontonäkemys tekee uskonnosta itselleni valintana mahdottoman koska en pidä auktoriteettien pompottamaksi joutumisesta. (Toisin kuin moni tykkää vaikka sanookin muuta ääneen koska kaikki lampaat on opetettu määkimään että "minä olen vapaa". Vitut olette. Mutta anwards...) Kirkko joka ei tätä tavoitetta täytä ei ole mikään moraalinen kompassi seuraajilleen ja muuttuu irrelevantiksi. Näin ollen kirkko voi joko olla minulle väärä laitos tai sitten kokonaan koko ideansa hukannut laitos.
Nyt kun elämme valtionkirkkojärjestelmässä joka on maksimaalisen omituinen ja niin lähellä teokraattista järjestelmää kaikkine kansankirkko -hämäyksine ja sisäisellä rakenteella itsensä yksisuuntaistamisineen että hitaampaa hirvittää. Valtionkirkon rakentaminen Hankamäkeläiseksi valtionkirkoksi vaatisi niin rajua ja syvällistä totaaliuudistusta että se ei ole edes uskottava vaihtoehto. Sen sijaan kirkon voisi erottaa valtiosta jolloin uskovaiset saisivat vihdoinkin kokemuksen siitä että heidän vakaumustaan ei kontrolloida. Samalla he saisivat huomata että tämä oman vakaumuksen kanssa riekkuminen ei tule ilmaiseksi. Ilman valtion rahoja ja verotukia saisivat tehdä mitä lystäisivät.
On toki selvää että tästä olisi seurauksia. Hankamäki ehdottaa seuraavaa skenaariota "Kirkon erottaminen valtiosta ei kohota kattoa eikä lavenna seiniä kauemmaksi toisistaan vaan siirtää niitä entistäkin lähemmäksi, jolloin liikkumatila vähenee. Pienet uskonnolliset yhdyskunnat eivät hyödy, mutta entisestä valtionkirkosta voi tulla samanlainen kuppikunta kuin monet uskonlahkot jo ovat."
1: Itse olen optimistisempi. Sillä tosiasiassa kaikissa uskonnoissa on olemassa poliittinen kontrolli, joka tulee kannattajien rahavirroista. Kirkkojen kannattaa miellyttää ihmisiä. Kuppikuntaisuus ei miellytä. Näin ollen kirkko olisi todella motivoitunut asiakasnäkökulmasta. ; Toki skeptikkona tiedostan että valtaosa asiakasnäkökulmasta koostuu "manipulaatiosta ja mainosmiesten kikoista". Tällöin voi tulla ongelmallisten uskonnollisten laitosten ikäviä seurauksia, kuten lahkoon kuuluvien ihmisten mokuttamista hyvin rankasti. Tätä voidaan kuitenkin rajoittaa poliittisella lainsäädännöllä. Skeptikkona tiedän että esimerkiksi puoskaroinnista voi seurata vaikeuksia. Näin ollen vaikka valtionkirkkous puretaan, niin kirkko olisi silti valtiossa. (1) Pakottaminen asiakaslähtöisyyteen siis jopa kannustaisi yksilöiden poliittisen vaikutusvallan lisäämiseen. Kirkot pomppaavat jäsenmaksuston mukana vahvemmin kun varmaa ja määrältään merkittävää rahaa ei vain odotusarvoisesti valu valtiolta. (2) Ja lainsäädännön tarjoamat raamit määrittäisivät uskonnonvapauden harjoittamisen lain rajat - kuten sen että ihmisiä ei saa kivittää vaikka Raamattu kuinka opettaisi - joten valtionkirkkojärjestelmän nykyiset teokraattiset piirit korvautuisivat itse asiassa korostetusti sillä että uskonnolla ei olisi mitään pompotusvaltaa poliitikkoihin mutta poliitikot voisivat silti vaikuttaa uskontojen harjoittamiseen. Nykyinen valtionkirkon sisälle piilotettu kirkkovaltioihanteeseen ponnisteleva kolhoosi purkautuisi siihen että valtiossa on kirkkoja maan lainsäädännön rajoissa.
2: Hankamäen huomio kuppikuntaisuudesta johtaa siihen että se ajaa tämän kuppikunnan asiaa. Ja kun kyse ei ole valtionkirkosta, on jäsenistö tietysti mukana tavalla jossa sen pitäminen mukana on vaikeampaa. Näin ollen kuppikuntaisuus tarkoittaa myös pienentymistä. Tämä taas tarkoittaa poliittisen vallan vähentymistä. Näin ollen kuppikunnat ovat pieniä ja poliittisesti merkityksettömämpiä. Hankamäki katsoo nurkkakuntaisuus asiaa vain uskonnon sisäisen vallan kautta ja unohtaa sen tosiasian että jos uskonto on marginaalinen eikä sillä ole mainittavaa poliittista valtaa ja medianäkyvyyttä, niin miksi ihmeessä heidän kanssaan pitäisi käydä ollenkaan mitään "vuoropuhelua"? Uskonasioista kinastelu sekulaarissa maailmassa ei oikeastaan tavallaan kuulu asiaan. USA:ssakin merkittävin uskontokeskustelu tulee esiin juuri kreationismissa ja vastaavissa, joissa on kysymys uskontojen poliittisesta vaikutusvallsta ja poliittisesta kentästä. Niiden teemojen kohdalla ei ole väliä onko valtionkirkko vai valtiossa oleva kirkko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti