Usein kun ajattelemme rikollisien rangaistusta mietimme syyntakeisuutta. Tässä tarkastellaan pääasiassa intentiota, sitä että oliko teko vapaan valinnan seuraus. Näin ollen jos tekemisten takaa löytyy jokin syy kuiten aivovaurio tai lapsena koettu väkivalta, koemme helposti sääliä ja näemme että tämä syyntakeisuuden väheneminen on syy lieventää tuomiota. ~ Tämä asenne on hyvin vahvasti esillä yhteiskunnassamme. Ja se on osittain syynä siihen että biotieteitä vihataan. Kreationistit jotka vetoavat siihen että darwinismi selittää aggression ja tekee siitä tätä kautta sallittua vetoavat tähän asenteeseen. Samaa tekevät sosiaalitieteilijät joista biologiset syyt ovat pahaksi vapaalle tahdolle.
David Eagleman on tavallaan tämän ongelman ytimessä. Hän nimittäin tutkii tietoisuuteen ja havaitsemiseen liittyviä asioita. Hänen kirjassaan "Incognito" kertoo siitä miten paljon toiminnastamme on seurausta juuri näistä "lieventävistä asianhaaroista". Tietoisuus ja vapaa valinta ovat hyvin rajallinen ja yllättävän pieni ilmiö kaikessa toiminnassamme. Itse asiassa tutkimuksen kohdalla ongelmana onkin juuri se, että se selittää uusia korrelaatioita ja jokaisen tämänlaisen jälkeen vapaa valinta ja tietoinen intentio ovat aina vain hieman ahtaammalla. Hän ei kuitenkaan näe että tästä seuraisi mitään ongelmia oikeuslaitokselle. Eaglemanin mukaan oikeusjärjestelmän on reagoitava siihen miksi ihmiset tekevät asioita. Hänestä oikeusjärjestelmässä juuri syyntakeisuuteen suhtautumista on muutettava.
Sivulla 211 hän kysyy seuraavaa "Mietitään esimerkiksi sitä, että kaikkia tunnettuja sarjamurhaajia on pahoinpidelty lapsina. Ovatko he sen vuoksi vähemmän syyntakeisia? Mitä väliä sillä on? Se on väärä kysymys. Tälläinen tieto kertoo meille, että lasten pahoinpitelyjä on syytä ehkäistä, mutta se ei muuta tapaa jolla suhtaudumme yksittäiseen sarjamurhaajaan hänen istuessaan syytettyjen penkillä. Hänet on yhä laitettava lukkojen taakse. Emme saa päästää häntä kadulle, vaikka hänen lapsuutensa olisi kuinka onneton. Lapsuudessa koettu väkivalta saattaa olla pätevä biologinen syy, mutta sen vuoksi häntä ei voi vapauttaa; tuomarin on ajateltava ennen kaikkea yleistä turvallisuutta." Tämä konsepti on tarpeen koska tieteellinen tieto valitettavasti ajaisi yhä suuremman määrän rikollisia "alennetusti syyntakeisen" tilaan. Paradoksina onkin oikeastaan se, että mitä paremmin rikollisuuden tutkimus etenee, sitä vaikeampaa rikollisia on rangaista syyntakeisuuden vuoksi. Mutta samalla saatu tieto auttaa todella parantamaan maailmaa, eli ennaltaehkäisy tehostuu.
Tieteen kohdalla voidaan pitää hyvät ja hylätä huonot piirteet muuttamalla koko perusastelmaa. Eagleman asettaa tilalle uuden konseptin. (s. 211-212) "Syyntakeisuuden korvaava käsite ja sana on muovattavuus, eteenpäin katsova tila, joka kysyy: Mitä voimme tehdä tästä lähtien? Onko kuntoutus mahdollista? Jos on, hienoa. Jos ei, muuttaako vankeusrangaistus hänen tulevaa käytöstään? Jos muuttaa, passittakaa hänet vankilaan. Jos rangaistus ei auta, ottakaa tekijä valtiovallan holhoukseen uusien rikosten ehkäisemiseksi, ei kostonhimosta." Tämä konsepti ei siis keskity kostonhimon ja kompensaation tematiikkaan. Tähän lieventävät asianhaarat eivät automaattisesti auta. Kysymys on siitä voiko ihmisen eheyttää kanssaeläjilleen turvalliseksi - ja jos voi, niin miten. Se, miten paljon rangaistaan ja sattuuko se - ja usein tässä on sävy "sattuuhan? Ihanko varmasti riittävästi?" - on tässä irrelevanttia.
Teologisesti ajatus on mielenkiintoinen. Sillä Eaglemanin mukaan aivotutkimus ajaa ihmisiä ikään kuin "poispäin Lutherin vapaan valinnan maailmasta ja kohti predestinoitua Kalvinin maailmaa". Enkä jätä tätä vain sivuhuomautukseksi. On syytä miettiä rankaisemista. (Esimerkiksi sitä, miten Jumala rankaisee esimerkiksi minua karmivalla nukkumisen estävällä aamukrapulalla juomisilon kompensaatioksi. Ihan sattumalta tämän pistän esiin tähän.)
Tästä saadaan hyvä lähtökohta etiikan miettimiseen. "Philosophical Disquisitions" -blogissa esitettiin eräs pahan ongelman ratkaisemiseen liittyvä analogia, ns "parent analogy" ja siihen liittyvät omituisuudet. Kun Pahan ongelman takana yritetään usein selittää sitä että pahasta seuraa jollain tavalla enemmän hyvää, on tässä käytetty usein vertauksena ja esimerkkinä lasten kasvattamista. Sitä, että vanhempi suojelee lasta vastaisuuden pahoilta teoilta. Näin esimerkiksi vitsa saattaa pitää lapsen kaidalla tiellä ja poissa autojen alta kuolemasta. Tai lapsille voidaan antaa rokote jotta tämä ei sairastuisi vakavaan tautiin vaikka lapsi ei ymmärrä että tässä hänelle tuotetaan tuskaa. Vertaus on suosittu, eikä varmasti siksi että ihmisillä noin yleisesti olisi ollut traumaattinen ja väkivaltainen lapsuus ja siksi kärsimys toisi ensimmäisenä mieleen oman lapsuuden ja kasvatuksen. Vaan se, että jokainen vanhempi kasvattaa lapsiaan ja aina ei ole kivaa. Ja lisäksi kristinusko lainaa hyvin ahkerasti perhekeskeistä sanastoa. Jumala onkin esitetty klassiesti antropomorfistisella käsitteellä "Taivaan Isä" - jopa Raamatussa "Isämeidänrukouksessa" asti.
1: Tämä vertaus on useille tuttu suomessakin. Mutta jostain syystä ulkomailla sitä käytetään järkevämmin. "Parent analogy" on suosittu pahan ongelman yleisselittäjänä. Suomessa fundamentalistit puolustavat sillä Helvettiä. Helvettiin nähden argumentti on todella omituinen koska vanhemmat eivät rankaise ikuisella kidutuksella vaan nimenomaan ennaltaehkäisevistä syistä jotta toinen voisi korjata tapansa. Helvetissä ei ole tulevaisuutta, joten pääkysymys onkin "miksi kidutus"? Ulkomailla tajutaan että maanpäällisen elämän mysteeristen kärsimysten kohdalla vertaus toimii paremmin koska seuraus ja muutos parempaan voi olla.
2: Tosin voi olla mielenkiintoista miettiä onko vitsaamiskäytänteen puolustamisen ja pahan ongelman sietämisen kohdalla jonkinlainen itseäänruokkiva kehä. Kristityt piirit ovat olleet erittäin vahvoja selkäsaunalla kasvattamisen ystiviä, jos ei nyt niin että jokainen kristity haluaa piiskata, niin ainakin niin että vahvimmat piiskaamisen kannattajapiirit ovat olleet kristillisiä ja vielä useammat käyttäneet uskonnollista retoriikkaa oikeuttaakseen näkemystään. Jotenkin tästä syntyy sellainen asetelma että lasten piiskaus on oikein koska Jumalakin koettelee ja rankaisee ihmisiä niin talossa ja puutarhassa kuin tuonpuoleisessakin. Ja kun Helvetti ja rangaistukset sopivat Taivaan Isälle, niin on siinä varmasti perusteluja maallisemmillekin isille. Ja kun piiskaaminen on hyväksyttävää, parent analogy toimii tämän jälkeen oikeutuksena Jumalalle. Piiskaamme koska Jumala koettelee ja koettelut ovat OK koska piiskaamme. Hallelujaa, kun veli todistaa väkevästi!
Konsepti sopii mainiosti Eaglemanin konseptiin. Eaglemanin mukaan lapsien kasvattamisessakin on oikein rangaista kaupasta näpistelevää lasta vaikka lapsi olisi niin pieni että hän tajuaa vain että karkki on hyvää, eikä osaa ymmärtää omistusoikeuden käsitettä. Syy on siinä että näin käytöstä saadaan ohjailtua. (Sen sijaan unissakävelijä joka tappaa perheensä, kuten Eaglemanin mukaan on käynytkin, ei saisi rangaistusta koska tila oli satunnainen ja tuskin toistuva, ja toisaalta rangaistus ei muuttaisi tätä todennäköisyyttä.) Näin ollen ns. oikeutettu kärsimys näyttää olevan olemassa.
"Philosophical Disquisitions" -blogissa "parent analogy" onkin otettu tämäntapaisella näkemyksellä käyttöön kristinuskon puolustukseksi. Ongelmana on kuitenkin se, että tämä on analogiana varsin tyhjä koska emme tiedä Jumalan tavoitteita tai niitä parempia syitä. Katastrofien jälkeen pastorilla on lohduksi vain mysteeri. Pitäisi vaan luottaa. Tämänlainen "mysteerikortti" ei ole oikeastaan argumentti, vaan pohjimmiltaan vaatimus ohittaa argumentaatio. Aivan yhtä hyvin voisi ottaa käänteisen kannan ja selittää että parempaa syytä ei ole ja luottaa sitten vain tähän.
1: Tämänlaiset ovatkin yksi syy sille miksi pelkkä koherenttius ei kiinnosta minua pätkääkään. Jos näkemyksen ristiriidattomuus riittäisi, voitaisiin periaatteessa selitellä kaikenlaista typerää, jopa keskenään aivan päinvastaiset perustelut saadaan tällä ehdolla hyväksytyiksi joka kertoo siitä että systeemissä on tässä kohden virhe. Empiristit ovat sentään avointen kysymysten kohdalla yritteliäitä etsimään muutosta tähän tilaan sen sijaan että rationalistien tapaan heittäisivät rukkaset naulaan sen jälkeen kun viimeinen premissi on raapustettu paperille.
"Philosophical Disquisition" -blogissa tästä tasosta oltiin kuitenkin ponnistettu eteenpäin (tai taaksepäin, riippuen siitä kannatatko Jumalaa vai et.) Siinä esitetään että rankaisuun ja kärsimykseen on olemassa ehto "A loving parent would explain to their child, if they had the ability to do so the reasons that justify the child’s undergoing some temporary suffering in order to secure a greater good." Tämä itse asiassa liittyy myös Eaglemanin käsitykseen, koska kun tietoiselle mielelle kerrotaan rangaistuksen syy, oppi menee tehokkaammin perille. Usein tässä kohden on puolusteltu ihmisen rajallisuudella. Tämä on kuitenkin varsin omituista, koska tämän asetelmanmuokkauksen jälkeen kysymys onkin Jumalan rajoittuneisuudesta. Joko hän ei ole onnistunut luomaan ihmistä joka ymmärtäisi (ihmisillä ei btw olisi tässä tilassa warrantia.) tai joka tapauksessa Jumalan oma kertomisen rajallisuus olisi esteenä. Kommunikaatiossa on aina kaksi. Väärinymmärrys ja ymmärtämättömyys on aina kahden kauppa. On riittävän selkeä ja ytimekäs kertominen ja sen prosessointi. Ihmisen rajoittuneisuuteen vetoaja ajautuisikin siksi ongelmaan kun he joutuisivat tunnustamaan että Jumala ei ole kaikkivoipa koska ei osaa selittää oikeutusta toimilleen.
Tämä argumentti on siksi heikennys myös sille ajatukselle että Jumalan toimet ovat mysteerisiä koska hän miettii laajalla skaalalla ajassa. Näin ollen rangaistus voisi olla reaktiosuhteessa tulevaisuuteen hyvinkin kauaskantoisella tavalla. Näin voi olla, mutta taitava selittäjä voisi tuoda tämän siltikin esille. Tämä tuo esille sen, mikä lienee selvä muutoinkin. Jumala ei ole osannut olla ymmärrettävä. Kristinuskon Jumala on mysteerien ja hämärien ja epämääräisten lausumien Jumala.
1: Rehellisesti sanoen itsekin olen kirjoitusasultani mutkikas ja korvaan tämän joko pedanttiudella ja pilkunviilauksella tai sitten provokatiivisella liioittelulla ja ärsyttämisellä. Minullakin on tapana suhtautua ihmisiin siten että jos joku tulee esittämään sanomistani olkiukkoa tai vääristymää saatan sanoa jotain jonka Jumala sanoisi "Te Hölmöt, te Madot! Oletteko muka nähneet rakeitten varastoja? Ette te mistään mitään tiedä!" Jostain syystä tätä ei pidetä hyvänä perusteluna sille että minulla täytyy olla todella hyvä argumentti jossain piilossa. Usein tämä ymmärretään joko siksi että minulla ei itse asiassa ole mitään perusteluja tai vähintään että minulla on sekä kommunikaatiovaikeuksia että asennevamma ja luonnehäiriö. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos minä suhtaudun uskovaisten ihmisten argumentteihin - tai kirjareferaatteihin joissa väitetään olevan Jumala takana mutta tämäkin on aina vain ihmisarvio asiantilasta - vastaavalla tavalla. Kun argumentit loppuvat on syytä miettiä jotain. Sen pitäisi olla uudet argumentit eikä mehevät vittuilut, vaikka ymmärränkin toki miten jälkimmäiset ovat niin nautinnollisia ja niiden tekemisestä tulee hyvä mieli.
Tietysti joku voi selittää että tässä suhteessa Jumala on oleellisesti erilainen kuin ihminen. Sillä ihmiset ovat suunnilleen yhtä järkeviä. Toki lapsi ei ymmärrä esimerkiksi rokotusta ja aikuinen on tässä mielessä häntä viisaampi. Mutta ero Jumalan ja ihmisen välillä on niin suuri, että olisi julmaa vaatia että Jumala olisi pahan ongelman pauloissa vain sen vuoksi että ei tehnyt ihmisistä toisia voimiltaan ja kyvyiltään ja ominaisuuksiltaan aivan itsensä tasoisia Jumalia. Tässä puolustuksessa ongelmana on kuitenkin se, että se iskee koko "parent analogyn" ytimeen. Koko argumentissa selitetään että Jumala ja vanhemmat olisivat oleellisesti vertailtavissa. Jos vertailtavuus on olennaisilta osilta heikkoa, kuten nyt tässä väitetään, niin sitten pitää kysyä että "why the hell the parent analogy in first place". Vertaus ontuu ja menettää voimansa kun siihen on kohdistettava vahvaa epäilyä. On siis vähintään hypättävä toisten, aivan erilaisten argumenttien, pariin.
1: Toki tässä voidaan tehdä "Philosophical Disquisitions" -blogin tapaan ja jatkaa käsittelemään sitä että Jumalasta onkin nyt kaksi vaihtoehtoista kuvaa. (a) Toinen on selvä ja ihmisen järkevyyttä korostava Jumala jonka oikeudenmukaisuus näkyy tehokkaassa viestinnässä ja siinä että hän kykenee luomaan olennon joka on ominaisuuksiltaan niin hieno että ymmärtää. (b) Ja toinen korostaa sitä että rajallisuus ei ole Jumalan luomiskyvyn ja kommunikaation puutetta ja Jumala on näkymätön. Jos haluamme olla hylkäämättä "parent analogyä" on meidän otettava jälkimmäinen Jumala. Itseäni tässä kulmassa huvittaa lähinnä se, että uskovainen voidaan pakottaa valitsemaan kahden kannattamansa asian välistä ja pakottaa valitsemaan vain toinen ja pakotettu hylkäämään toinen. "(a) -mallin Jumala" tarjoaa meille takeen ja toimii siksi "Puolimatkalaisessa todellisuudessa" varsin hyvin. Tässä on siksi pakko hylätä parent analogy koska siinä ihmisen rajallisuus ymmärryksessä on sen verran olennaisessa osassa että olisi ikään kuin pakko perustella tässä sivussa syitä sille miksi ihmisillä ei olisi warrantia. "(b) -mallin Jumala" taas hyväksyy vanhempin vertaamisen argumenttina ja hyväksyy sen, että vaatimus siitä että ihminen olisi täydellinen, maailma ihmiselle käsitettävä ja hyvien ja nautinnollisten olojen saaminen ovat vain ihmisen vaatimuksia. Todellien Hyvän Jumalan ei tarvitse näistä välittää pätkääkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti