Valokuvatraumoja (sisältää järkyttävää kuvamateriaalia joka ei välttämättä sovi perheen pienimmille ja herkkämielisille)

Puolisoni jäi kuukauden alussa lomalle opettajan työstään. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on päättänyt siivota. Hän on myös päättänyt että minä autan. Tämän prosessin kautta löytyi muun muassa vanhoja valokuvia joita en ollut muistanut olevan olemassakaan. Ne olivat lukioajaltani.

Valokuvat ovat useille muistamisen apuväline ja nostalgioinnin mediumi. Itsellenikin valokuvat eivät rakentaneet mitään hirvittävän miellyttävää. Ensinnäkin, ihmiset ovat järkyttävän tietoisia siitä että en yleensä pidä valokuvattavana olemisesta. Yritän vääntäytyä keinotekoisiin ilmeisiin ja nykyisissä valokuvissa näytänkin yleensä jollain tavalla narsistiselta tai pömpöösiltä. Lukioajan kuvissani ei tätä ongelmaa ole. Silloinkin toki älysin väistellä kameraa.

Ajattelin itse että olin murrosikäisenä vain järkyttävän ruma. Kuva-analyysini mukaan ongelmat ovat kuitenkin hieman muualla. Minulla on jokaisessa aivan käsittämättömän omituinen ilme. Aikaisemmin olen ollut hyvin vastahankainen uskomaan psykoanalyysin torjunta -käsitteeseen negatiivisten tosiasioiden kätköpaikkana. Mutta kuvia seuratessa olo oli sellainen, että se todellakin selittäisi monta asiaa. Kuvia katsellessa ei voinut muuta kuin tajuta sen, miksi sen näköinen kaveri voi saada turpaansa.

Toinen trauma oli sitten hieman vähemmän omakohtainen, mutta sitäkin henkilökohtaisempi. Minulla oli lukioaikana joitain epämääräisiä parisuhdeharjoitelmia. Yleensä ihmiset eivät ole kadonneet totaalisti. Facebookissa kierrellessä huomasin että heistä monet ovat näin "kolmikymppisinä ja hieman vajaat" aika mukavan näköisiä. Ensin lukioajan kuvia katsellessa tuli sellainen olo, että olin jotenkin ajatellut ennakkoon. Lukiolaiskuvat eivät vakuuttaneet, en pitänyt valokuvissa olevia neitejä kovin hyvän näköisinä. Lukiolaisena toki pidin. Mutta ensin ajattelin että minulla oli lukiossa joko huono maku tai sitten geenini osasivat laskelmoida tulevaisuuteen. Koska tiedän lopputulokset, luotin jälkimmäiseen.

Kuitenkin joitain hieman muita tutumpien kuvia katsellessa heräsi omituinen havainto. Luultavasti pääni on jotenkin säätänyt naiskuvaani. Minua miellyttävät nyt monet samankaltaiset piirteet kuin teininä, mutta "aikuisempana versiona". Eli vika ei ole lukioajan neideissä vaan iässäni.

Olin erityisen järkyttynyt kun näin erään erityisen tutun entisen tyttöystävän kuvan. Koska olemme olleet kohtuullisesti/paljon tekemisissä vuosien varrella, en ole huomannut hänessä mitään muutosta. Kun ihmisen ikääntymis-kasvaminen on vaiheittaista, sivusta seuraava ei välttämättä huomaa muutosta. Siksi olin yllättynyt kun kuvissa katsoi jotain, johon romanttisten tunteiden liittäminen tuntui suoraan sanoen pedofilialta. Havainto oli erityisen jyrkkä ja herätti rehellisesti sanoen ahdistusta ja kognitiivista dissonanssia. (Olo oli ehkä hieman kuten niillä insestiperheiden eihyväksikäytetyillä lapsilla jotka saattavat traumapäissään pohtia sitä että oliko hänessä jotain kun ei kelvannut isille...) Jopa se omien kuvien ja ilmeilyjen katsominen oli pieni shokki tämän rinnalla. (Ja se on shokki, kuten pieni näytteeni varmasti kertoo.)

Ehkä tässä on jotain syitä siihen miksi vanhemmat tuntuvat olevan jotenkin vastahankaisia ensimmäisiä tyttö/poika/transsuystäviä kohtaan. Heillä on varmasti mielessä kaksi ajatusta. Ensinnä on tietysti se, että oma lapsi tuntuu lapselta. Toinen on se, että lapsen yritelmä on sellainen että oma lapsi vaikuttaa pedofiililtä.