Konservativismin "nietzscheläistymisestä"

Klassinen konservativismi on esittänyt kulttuurirelativismin pahimmaksi vihollisekseen. Sen kun nähdään turmelevan arvopohjan ja yhteiskunnan. Huoli on johtunut siitä että relativismi tuhoaa hyvyyden ja arvottamisen välineet ja mittarit. Relativismissa totuus ja hyvyys muuttuvat alakulttuurisidonnaisiksi. Tätä on pidetty epäreiluna, koska alakulttuurit yleensä uudelleenkirjoittavat historian, ja tässä konservatiivinen keski-ikänen heteromies muuttuu lyömisen kohteeksi. Kulttuurirelativismissa nousee usein esiin oman alakulttuurin alistettu asema, ja historia keskittyy konflikteihin likimain pelkästään konfliktien vuoksi. Konservatiivit ovat klassiesti olleet huolissaan siitä, että perinteinen heikommista huolenpitäminen on muuttunut näkemykseksi jossa altavastaaja on automaattisesti oikeassa.

Klassisen konservativismin näkemys näkyy esimerkiksi Tocquevillen asetelmasta. Hän näki huolena sen, että ihmiset käpertyisivät omaan itseensä liian tiukasti. Tällöin heitä ei kiinnosta poliittinen vaan vain yksityinen. Tämän seurauksena yhteiskunta jäisi etäiseksi, sen asioista ei oltaisi kiinnostuneita, asioiden parantamiseen ei keskityttäisi. Hyvinvointiyhteiskunnan riskiksi on tätä kautta nähty loiseus. Eli se, että ei tehdä mitään mutta lypsetään kuitenkin yhteisistä rahavaroista itselle asioita.

Tämä näkemys tiivistynee melko hyvin Charles Taylorin toteamaan siitä että relativistisessa kulttuurissa kulttuurinen toiminta menettää merkityksensä. Varpaiden liottamisesta voidaan saada alakulttuurille tärkeä uskonnollinen piirre, ja siitä saadaan näin kulttuurisesti arvokas toiminta ja sitä voidaan pitää elämäntapana ja taiteena. Sen sijaan asioista pitäisi neuvotella ja kultturisesti arvokas täytyy arvioida arvokkaaksi jollain mittarilla ; Tämä muistuttaa siitä että perinteinen konservativismi on ajanut avointa keskustelua ja debattia. Meno on ollut kovaa, mutta hyvää vastustajaa on kunnioitettu. Huonot vastustajat sitten ovat syystäkin marginalisoitu. Konservatiivisuuden ytimessä onkin se, että ei pidetä kulttuurirelativismin siitä piirteestä, että jos jotain kulttuurista piirrettä kritisoi tai ei näe arvokkaana, tätä pidetään samana kuin fasismia. Jos et näe mudalla lutraamista arvokkaana, on kyseessä statuskilpailu jossa on valtaa ja intressejä. Ja jos käytät arvioivia mittareita, sovellat valta-aseman vakiinnuttamia valtakoneistoja joilla oikeutat riiston ylläpitämistä.

Tämä asenne ilmenee melkoisen hyvin Allan Bloomin teoksessa "The Closing of the American Mind" jonka mukaan akateeminen maailma on kulttuurirelativismin hapattamaa. Että siellä jokainen sanoo että "haluan vain herättää keskustelua", mutta että tässä kyseessä on oikeasti vain eri näkemysten huutaminen ja yksisuuntainen julistaminen. Tässä ytimessä on yleensä oma maailmankuva ja sen kautta asioiden lähestyminen. Ja tässä käy tyypillisesti se, että ihminen ei irtaudu erittelyssään maailmankuvastaan vaan on siinä yhä syvemmin kiinni. Sivistys muuttuukin Bloomin mukaan joksikin jonka turvissa ja nimissä valkoinen länsimaisen teknillis-kristillisen maailmankuvan heteromies harjoittaa hirmuvaltaansa. Puolustautumista näitä syytöksiä vastaan taas on vaikeaa esittää, koska erimielisyys on aina vain edellämainittua valtakoneistoa ja sortamista. Bloomista yliopistomaailma on hurahtanut, postmodernismi oli akateeminen paise, joka ajaa kohti omituisia historian ja yhteiskunnan uudelleenkirjoittamisia. Totuuden sijasta keskitytään siihen että kuka puhuu ja minkälaisia leimoja hän kantaa. Bloom näkee että totuus ja demokratia unohdetaan koska demokratiassa sananvapauteen on kuulunut erimielisyys moneen suuntaan, joka pitää sisällään kritiikin arvokkaana eikä pelkkänä fasistien vainona.

Ongelman Bloom nimeää "vasemmistolaisuuden nietzscheläistymiseksi". Termissä nietzscheläisyys on toki ymmärretty varsin eri tavalla, kuin mitä Nietzschen kirjoituksista saa irti. mutta ilmiö on kuitenkin sekä tosi että rakenteeltaan sellainen että Bloomin sanoissa on paljonkin järkeä ; Esimerkiksi feministit ovat esittäneet että "fysiikan kaavat sanovat tälläisiä - entä sitten, minä olen nainen." Tässä mielessä olen itsekin varsin klassinen konservatiivi. Ongelmana onkin oikeastaan se, että valtaosa konservatiiveiksi itseään kutsuvat eivät ole.

Tarkalleen ottaen harva meistä on oikeasti uhri.

Klassinen konservatiivisuus on hukkunut. Sen taustalla olevat peruskäsitteet on muokattu hyvin omituisiksi uusioversioiksi joiden sisällöllä ei ole juurikaan yhteyttä vanhoihin termeihin. Esimerkiksi uskonnonvapaus -käsite on vahvasti uudelleenmääritelty. Se muistuttaa hyvin paljon "Jesus and Mo" -sarjakuvassa ollutta tilannetta. Jeesus ja Mo laulavat uskonnollisista vakaumuksista joita ei saa loukata. Sen henkenä on se, että uskovaiset voivat komentaa ketkä saavat mennä avioon ja kontrolloida ihmisten ruumista, mutta jos vihjaa että he ovat väärässä tai että asia ei koske kaikkia, ei näin saa sanoa koska se loukkaa heidän uskonnollista vakaumustaan.

Juuri tämä on vallitseva henki nykyajassa. Konservatiiveille uskonnonvapaudesta on kristillisyyden kohdalla tullut tabu, "suojattu ja loukkaamaton". Tämä on täsmälleen sitä Charles Taylorin mudan lutraamisvertauksen asennetta. Tämä ei ole kovinkaan nietzscheläistä yli-ihmisyyttä, vaan on nimenomaan nihilismiä, jossa arvostukset muuttuvat yksityiksiksi ja alakulttuurisidonnaisiksi. ; Onkin huvittavaa (sellaisella ahdistavalla ja surullisella tavalla), miten uuskonservativismi on ottanut asenteeksi juuri sen "nietzscheläisyyden" jota Bloom kritisoi. Samalla Bloomin kirjat jotka vastustivat kulttuurirelativismia esimekriksi siinä olevan arvotyhjiön vuoksi on muuttunut lähinnä todisteeksi siitä että liberaali maailma intresseineen vainoaa kristillistä konservatiivimiestä. Ja tätä lähestytään sitten aina omasta maailmankuvasta, jota yleensä itse vielä edustetaan.

Suomessa tämä näkyy varsin erikoisesti. Kun esimerkiksi keskustelin siitä minkälaisin reunaehdoin ihmisiä voidaan laittaa tekemään vakaumuskensa vastaiseksi, lopputuloksena oli omituinen sekametelisoppa. Esimerkiksi lääkäri voi olla estoinen tekemään aborttia tai eutanasiaa vakaumuksensa vuoksi, mutta uskonnottoman on osallistuttava suvivirteen ja joulukirkkoihin perinteen vuoksi. Näissä on toki syviä laadullisia eroja. Mutta vaikka laulu oli pieni asia, oli uskovainen hyvin vastahankainen ehdotukselle jossa hän laulaisi vakaumuksensa vastaisia lauluja ; Hänestä esimerkiksi uskonnottomien lauluja tarvitse laulaa koska ne eivät ole perinteitä. Samoin ateistejen bussimainonta joka sanoo että jumalaa ei todennäköisesti ole oli kammottavaa militantismia kun taas bussimainos jossa Jeesus Kristuksen allekirjoituksella kehotettiin että "pidä uskosi" oli kaunista. Saivartelun lopputulos oli itseäni huvittava. Keskustleukumppani selitti että "sinun ei ole mikään pakko uskoa, saat olla uskomatta. Suomi on vapaa maa." Mutta ilmeisesti asiasta ei silti saisi mainita julkisesti ääneen ja rituaaleihin pitäisi osallistua. Olin tilanteesta huvittunut koska tämä on se, mitä tapahtuu vain aivan joka kerta. Koko keskustelu poliittisesta tilasta näytti menevän henkilön hilseen yli.

Kulttuurirelativistisessa maailmassa tilanne onkin juuri tämänlainen. Kaikki keskustelu ja arvotus on vain sitä että eri puolet kertovat oman kantansa. Mitään seurauksia tästä ei tule, koska oman maailmankuvan kriteerit ovat erilaiset. Näin millään kritiikillä tai keskustelulla ei luonnollisesti ole mitään merkitystä. Kaikki huutavat, mutta kukaan ei kuuntele ja vielä harvempi reagoi. Tämä on äärimmäisen postmodernia ja äärimmäisen kulttuurirelativistista.

Moni voisi kuvitella että tämä kulttuurirelativismi olisi vain liberaalien teologien ongelma. Että fundamentalismi olisi nimenomaan suoraselkäistä. Konservatiivit erottautuvatkin usein lujasti kulttuurirelativismista. He kertovat avoimesti ajavansa perhearvoja. Heillä on siis arvomittarit käytössä. He vastustavat kulttuurirelativismia kultturirealtivismin nimellä. He vastustavat myös postmodernismia postmodernismin nimellä. Kuitenkin käytännössä juuri fundamentalistipiirit ovat rakentaneet voimakkaimman kulttuurirelativismin idean soveltamisen mitä on nähtävissä. Vahviten tämä ilmiö näkyy USA:n kristillisessä oikeistossa joka on maineeltaan arkkikonservatiivien ilmenemispaikka. Heille on ilmestynyt erittäin suosittu denialistinen suuntaus. Tämä sanoo hyvin feminismin tapaan että "Screw You - I'm going to Texas". Keskustelun ytimessä ei ole akateeminen puhe, vaan USA:n väittelyn ytimessä on ns. "kulttuurisodat" (Culture Wars). Ja siinä missä klassinen konservativismi arvosti tiedettä laajasti - koska se nähtiin liitoksissa teknologiaan ja totuuteen - ja sen keskustelu haki kriittistä ajattelua, neuvottelua ja valheiden murskaamista, on uuskonservatiivi arvomaailma nimenomaan anti-intellektuellia. Luonnontiede liitetään naturalismiin joka nähdään ateismina ja pahuutena. Ja sivistys nähdään yhteydessä tuhoisaksi määriteltyyn kulttuurirelativistiseen postmoderniin intellektuellismiin. Keskusteluissa ei seulota totuutta vaan poteroidutaan oman maailmankuvan puolustamiseen. Keskustelu on pseudopoliittista; Aiheet ovat julkisia, esimerkiksi koulutusta koskevia, aiheita. Mutta näkemyksistä ei jousteta "koska subjektiivinen vakaumus". Näin keskusteluissa on keulakuvia, jotka edustavat ja ovat ritareita. Vastapuolen sotureita paitsi kritisoidaan, myös halveksitaan syvästi, ja tunteet ovat ennen kaikkea sosiaalisia ja alakulttuurisidonnaisia.

Asenne tiivistyy siihen että ilmastonmuutos ei ole totta vaan sen takana on intressejä joilla halutaan iskeä autoiluun, joka edustaa konservatiiveille vapautta. Samoin evoluutioteoria nähdään uhkana oikeille arvoille. On aidosti huvittavaa lukea siitä miten evoluution suosiota tiedemaailmassa selitetään juuri siten että historiaa kirjoitetaan siten että uhrina on kristillinen konservatiivi. Tarinana on se, että "Darwinismin vainoavat voimat" joiden takana ovat "naturalistit" joilla on valta tiedemaailmassa. Ääriesimerkkinä tämän ilmenemisestä on asiavirheitä pursuileva "Expelled" -elokuva jonka syvin ydin oli siinä että ID on marginaalissa oleva toisinajattelijaryhmä, ja että heidän akateeminen uransa ei etene hyvin. Syyksi vähäisiin vertaisarvioituihin tutkimuksen määrään ja huonoon akateemiseen vastaanottoon nähtiin ideologiat ja intressit, eikä esimerkiksi sellaiset asiat kuin tieteellisyyden puute. Uhristatusta hakemalla haettiin aina natsien holokaustista asti, ja jotka saatettiin esille esittämällä Dawkins vastenmielisenä epäkäytännöllisenä snobina joka meikkaa kameroiden edessä. ~ Onkin huvittavaa miten samat henkilöt vetoavat samanaikaisesti hokemiin joissa henkenä on "Eri maailmankuvat, samat faktat, eri tulkinnat." Ja seuraavassa lauseessa mahdollisesti tuomitaan postmoderni kulttuurirelativismi. Intelligent Designissä kaikkialla vastapuolella on intressejä ja darwinismia. Puolustautuminen on vaikeaa koska jos vetoat tieteenfilosofiaan, vetoat "naturalistien sisäiseen peliin".

Eikä tämä suinkaan ole jäänyt Amerikan mantereelle. Esimerkiksi Suomessa on konservatiiveista aivan johdonmukaista ja oikein vedota maailmankuviin ja vastustaa postmodernismia samassa lauseessa. Myös konservativismi joka ei keskity uskonnollisuuteen harjoittaa tätä täsmälleen samaa asennetta ; Hännikäisen ja Melanderin "Liberalismin petos" näyttää tämän konservatiivien asenteen. Kirjan mainoskin kuvaa että "Keskustelun sijasta Hännikäinen ja Melender toivovat herättävänsä ajatuksia." Syynä asenteeseen on se, että "haluan vain herättää keskustelua" nähdään liberalismin pääheitoksi. Kirjoittajat haluvat siksi etääntyä tästä sloganista. Ongelmana on oikeastaan vain se, että kun konservatiivit olivat vallassa, postmodernit liberaalit vetosivat siihen aikaan suosittuun vapauteen, keskusteluun. Tämä oli vallitsevan, klassisen konservatiivismin mukainen, ajattelun ajatus. Postmoderni taas keskittyy useimmiten nimenomaan yksisuuntaiseen huutamiseen, joka onkin sen syöpä. Klassiset konservatiivit ymmärsivät tämän. Hännikäinen ja Melander ovat sen sijaan varsin omituisilla linjoilla, koska näyttää siltä että välttääkseen postmodernin liberalismin sloganin, he alkavat seuraamaan konservativismin ideaalin hylkäämistä ja astuvat sen sijaan postmodernin liberalismin ongelmiin.

Syyksi konservatiivien muutokseen näen pakon. Kun yhteiskunnassa oleva keskustelu on postmodernisoitunut ja maailmankuvittunut, ei klassisella lähestymisellä ole ollut enää minkäänlaista tilaa. Siksi on ollut ikään kuin pakko alistua ja kirjoittaa "omaa maailmanhistoriaa uusiksi". Ja näin ei enää olekaan kysymys huonosta tieteellisyydestä vaan siitä että tiedemaailma on liberaalien voimien valloittama ja kunnon konservatiiveja vainotaan. Lopputulos tästä on se, että syntyy vallankaappauskieli, jossa ideana on taistella väärää maailmankuvaa vastaan väärällä kielellä.

Miksi tällä on väliä?

Kyseessä oleva ongelma on valtavan merkityksellinen. Se voi tuntua vain joltain joka tapahtuu jossain internetin syövereissä. Idea on sinänsä järkevä. Ihmisillä on oikeus olla väärässä ja tyhmiä. SIWOTI -syndrooma ei ole mitään järkevää. Ongelmana on se, että postmoderni kulmankäännös tekee enemmän kuin pelkästään tuottaa ongelmia totuudelle, tietämiselle ja demokratialle. Se tekee ennen kaikkea kaksi asiaa;

Ensinnäkin se etääntyy luonnontieteistä ja muuttuu idealismiksi. Kaikki alkaa heijastelemaan yhä enemmän ja vahvemmin ideologioita. Lisäksi se värittää keskusteua erilaisiin ääripäihin. Tällä on merkitystä hengissä selviämisemme kannalta. Kun esimerkiksi puhutaan luonnovarojen tuhlaamisesta, Jared Diamondin (ja minun) kannattama näkemys hylätään ideologisena. Sitä kutsutaan ympäristöderterminismiksi (jota se ei teknisesti ottaen edes ole) ja ohitetaan koska se on vain yksi ideologia. Sen sijaan kristitty konservatiivi voi keskittyä siihen miten autojen päästöjen rajoittaminen ja kulutustottumusten vähentämispyrinnöt edustavat asketismia ja siihen liittyvää yleistä vapaudenkahlintaa. Näin ollen ilmastonmuutos keskittyy lausumaan "Ne eivät halua meille autoja koska ne vihaavat vapautta." Ajatus on USA:n konservatiiveilla yllättävän yleinen.

Idealismiin taas liittyy etenkin konservativismissa anti-intellektuellismi. Tämä kombinaatio johtaa epäkäytännöllisyyteen. Tämä voi yllättää koska konservatiivien iskulauseissa esiintyy usein pragmaattisuutta ja ruohonjuuritason toimijuutta korostavat piirteet. Ongelmana onkin oikeastaan se, että valitettavan usein (ei onneksi aina) nämä tiivistyvät lähinnä oman typeryyden ja ignoraation ylistämiseen. Oikea pragmaattisuus liittyy aina tietoon. Tietoon siitä että kun tekee jotain, siitä seuraa jotain muuta ja tiettyä. Ilman tietoa pragmaattisuus on onttoa. Kuitenkin konservatiivit rakentavat kuilua "teoreettinen-todellinen" jota korostetaan ja rakennetaan esimerkiksi lausein "evoluutio on vain teoria" (lause joka välittää suhtautumisen sekä evoluutioon että tieteelliseen teoreettisuuteen). Näin ollen konservatiivi lähinnä omistaa joukon mielipiteitä joiden taustoja hän ei analysoi koska jos se tekisi väärät vastaukset, olisi se sitä pelottavaa kulttuurirelativismia. Idealismissa ja oman maailmankuvan kehittämiseen keskittyvässä toiminnassa ongelmana on juuri se, että kritiikki unohtuu. Näin konservatiivi määrittelee ignorointinsa yleväksi. Pragmaattisuus muuttuukin siksi lähinnä siksi mitä pohjalaiset kutsuvat "kolhoudeksi". Eli henkilö ei mieti mitään kuin aivan arkikonkreettisia asioita. Henkilö osaa käydä kaupassa ja töissä ja tehdä kotityöt. Juurevuus on siis sitä että osaa ajaa autoa ajattelematta sekuntiakaan kvanttifysiikkaa, mikä sitten on sitä hienostunutta vapautta.

Ideologisuus ja epäkäytännöllisyys taas johtavat siihen että eletään lähinnä menneisyyden ja nostalgian kautta. Uuskonservatiiviuden omituisuus onkin oikeastaan se, että se on nostalgiaa aikaa kohtaan jota ei ole eletty. Menneisyys on sepitetty ja valtaosa konservatiiveista jopa hyväksyy sen. Heillä on ideaali jolle on aina ollut esteitä. Rakentuu perustarina jossa kristillisyys on rakentanut yhteiskunnan. Tieteen takana on ollut kristilliset miehet ja että nykyään liberaalit turmelevat sen. Valtiorakenne arvoineen ja lakeineen ovat kristillisiä ja muutokset ovat liberaalia postmodernia harhaoppia. Historiassa vallassaolo luo provenienssim ja tämä on sitten samaa kuin maailmankuvan oikeus ja maailmankuvan käytännöllisyys. Jolle liberaalit ovat loisia. Näin nykykonservatiivi uhriuttaa itsensä, rakentaa marttyyrikertomuksen.

Marttyyrikertomukset taas johtavat idealismin ja pragmatismin puutteen kautta siihen mikä vaivaa kaikkea postmodernia. Kaikki keskittyy siihen että valitetaan. Whinetyksestä tuleekin jotenkin ihmeellisesti aktiivista kansalaisuutta. Esimerkiksi itse toki valitan mielelläni ja paljon jopa tässä blogissa. Mutta en pidä itseäni tämän vuoksi poliittisesti valveutuneena. Vielä vähemmän henkilönä joka "käärii hihansa, ei katso vääryyttä vierestä vaan toimii". Moni konservatiivibloggaaja ja postmoderni feministi näkee kuitenkin tekevänsä jotain tämänlaista. Että huutaminen ja valittaminen olisi vaikuttamista. Sori vaan jos tulee yllätyksenä ; Se ei ole. Se on tyhjää valittamista.

Näin ratkaisut rakennetaan näiden ideaalien pohjalta. Syntyy omituisen pinnallista psykohöpinää siitä miten hyvinvointiyhteiskunta turmelee ihmiset. Siitä miten yhteisöllisyys estäisi kouluampumisia. Tämä voi teknisesti olla jopa tottakin, mutta tässä ohitetaan muutama asia. Ensinnäkin Dunbarin havainnot sosiaalisuudesta kertovat että yhteisöllisyys vaatii rajallisen määrän kohtaamisia ihmisten kanssa. Ja toinen on se, että konfliktit kuten sodat ja vaikeudet ovat niitä jotka parantavat yhteisöllisyyttä. Globaalin hyvinvoinnin aikoina ei tarvita apua ja kontakteja on paljon ja joustavasti, joten yhteisöllisyys kärsii. Usein yhteisöllisyyttä yritetään rakentaa väkisin esimerkiksi ohjastamalla yhteisiin perinteisiin. Mutta tämä ei puutu oikeisiin asioihin, ihmiskontaktien määrä pysyy vähänä.

Oikeasti paluu menneeseen tilaan onnistuisi palauttamalla infrastruktuuria menneeseen. Tämä tarkoittaa likimain sitä että räjäytetään internet. Räjäytetään autot. Räjäytetään väestönkasvu. Räjäytetään mitä tahansa että saadaan konflikti. Näin ihmiset eivät pääse liikkeelle, väestöä on vähän eikä kohtaamisia siksi ole paljoa. Ja konflikti yhdistäisi. Kuitenkaan konservatiivi tuskin suostuisi tähän.

Sillä klassinen konservativismi kannusti nimenomaan siihen että jos keksii palveluammatin, niin se on hyvä. Tämä kuitenkin vähentää avuntarvetta ja tätä kautta automaattisesti heikentää yhteisöllisyytä. Riippuvuus katoaa joten yhteisöllisyyteen ei ole pakotteita. Samoin klassinen konservatiivi näkisi autot kätevinä ja internetin. Hänestä se, että sotaa näkemättömät lapset leikkivät naivisti sotaleikkejä olisi herttaista koska se näyttäisi miten yhteiskunta on niin hyvä että sodasta ollaan etäännytty niin että se sekoittuu leikkiin. Klassinen konservatiivi näkisi sotaleikin illuusioksi, mutta myös näkisi sen takana kauneutta. Uuskonservatiivi taas näkee sotaleikin patrioottisuutena, lähinnä siksi että aito sota on heiltä itseltäänkin kokematta ja heillekin sota on illuusio.

Oma näkemykseni ratkaisuksi.

Itse asiassa itse kannattaisin sitä että asioita ajettaisiin klassiseen konservativismiin. Mutta tämän seuraukset olisivat omituisia. Otan nimittäin lähtökohdaksi uuskonservatiivienkin tarinaperitneessä suosiossa olevan loisimisteeman. (Joka tarinana ja ideologiana nivoutuu harmonia/suvaitsevaisuus/sietäminen -teemaan ja niiden uudelleenmäärittelyyn erityisen lujasti.) Heillä on kuvaus suvusta ja etenemisestä siten että ensimmäisessä sukupolvessa menestyjät nousevat ryysyistä rikkauksiin. He ovat pyrkyreitä ja opportunisteja. Henkilöitä joilta puuttuvat ne arvot joita konservatiivit arvostavat. Toisessa sukupolvessa lapset kasvatetaan ja koulutetaan, koska tätä kautta heistä saadaan osaavia ja viisaita. Tässä kulttuurinen pääoma kukoistaa. Kolmannessa sukupolvessa lapset helposti latistuvat imaan itseensä ja nautinnonhakuisuuteen. Syntyy tuhlailua ja suvun omaisuus hassautuu.

Olennaista on että nimenomaan liberalismia kuvataan usein juuri "kolmannen sukupolven loisena". Kuitenkin tosiasiassa meidän pitäisi hylätä idealismi ja palattava konkreettisuuteen. Tässä avuksi tarvitaan jonkinlainen "arvoton arvonnousu" tai sen tapainen käsite. Tässä hylätään yleinen näkökanta (sekä liberaaleilla että konservatiiveilla) eli tapa jossa katsotaan pelkästään rahaa ja sitä mitä jää viivan alle. Tosiasiassa rahalle on monta lähdettä. Tähän on kaksi hyvin eri tavoista lähtevää näkökulmaa jotka johtavat samaan tulokseen siitä mikä on loisintaa.

1: Raha on aina sidoksissa konkreettisuuteen, jolloin voidaan soveltaa aikaisemmin esiintuomaani näkökulmaa talouteen "kaaosteorian ja termodynamiikan analogialla" Tällöin raha on usein jarru. Esimerkiksi moni huippurikas näkee että hän mahdollistaa työpaikkoja rahoittamalla ja mesenoimalla. Kuitenkin tämä kertoo lähinnä siitä että hänellä on rahaa. Vallan ja oikeutuksen käsitteet sekoittamalla henkilö sitten tekee itsestään aikaansaavan voiman. Kuitenkin tosiasiassa hän näyttää että hänen pankkitilillään lojuu rahaa joka voisi olla hyötykäytössä ja kierrossa jossain muualla. Näin ollen rikas näyttää oman haitallisuutensa ja tuo esille ikään kuin rikotun ikkunan paradoksin, jossa hän heittelee kiviä ja saa aikaan ikkunankorjausta ja rahankiertoa ja kuvittelee että kivittäminen olisi yhteisölle kannattavaa toimintaa. Huomaamatta jää että muutakin olisi voitu tehdä kuin maksaa ikkunantekijälle, samalla rahalla olisi voitu rakentaa vaikkapa uusi villapaita. Näin olisi sekä ikkuna että villapaita eikä pelkkää ikkunaa kuten nyt. Tässä henkilö on loinen joka elää pankkitilillään joka voisi hyödyttää. Mesenaatti ei itse luo ainuttakaan uutta taloa tai taideteosta, joten hän on todellakin loinen.

2: Raha on illuusio. Tällöin ongelmana on se, että raha ei ole itsessään konkreettista ja rahallista mutta sitä käytetään kuitenkin rajallisiin hyödykkeisiin. Esimerkiksi luonnonvaroja ja ruokaa on vain äärellinen määrä. Tällöin illuusiolla voi luoda vaikutusvaltaa jolla on konkreettisia seurauksia. Tällöin loisiminen on edellistä vielä voimakkaampaa koska illuusiolla tuhotaan yleistä hyvää.

Arvoton arvonnousu liittyy molemmassa tapauksessa siihen että syntyy tuloja ilman tuotosta. Näin ollen se, että insinööri rakentaa sillan on arvonnousua, mutta ei arvotonta arvonnousua. Myös lääkäri ja siivooja voivat tuottaa arvonnousua koska ihminen selviää terveenä ja voi tehdä töitä enemmän. Ja samaa kautta pappi voi olla hyvä mielenterveydelle ja tuoda arvonnousua. Sen sijaan se, että joku ostaa talon jonka lähialueelle tulee muita taloja ja talon arvo nousee on arvotonta arvonnousua, koska tässä ei tuoteta uutta taloa tai edes peruskorjata sitä. Siitä saa vain lisää rahaa joka voidaan käyttää luonnonvaroihin. Samoin lottovoittaminen on varainsiirtoa, mutta se on pohjimmiltaan arvotonta arvonnousua. (Tämän huomaaminen voi uuskonservatiiveille olla vaikeaa. Sillä valtaosa näkemyksistä on globaalisti napattu USA:n kulttuurisotien maisemista. Ja siellä uskontona on kalvinismi. Heille menestys on useinkin Jumalallista, merkki siunauksesta. Näin eroa lottovoiton ja putkimiesyrityksen tekemän voiton välillä ei osata nähdä. Se on kuitenkin oleellinen.)

Näin ollen perinteinen patruuna luo arvonnousua koska hän rakentaa tehtaan jonne tulee työntekijöitä. Sen sijaan pörssikeinottelija leikkii illuusioilla, joten heidän tulonsa on pelkästään arvottomassa arvonnousussa. Näin kapitalismi ja loiseus joudutaan uudelleenmäärittämään jotta voidaan keskittyä yhteiskunnallisen jatkuvuuden oleellisiin piirteisiin.

Ja jatkuvuudesta on todellakin kysymys. Jared Diamondin tapaan voidaankin ajatella että yhteisöt todellakin tuhoutuvat prinsessamaisen rahantuhlauksen kautta. Hänen mukaansahan ravinto on yleensä ottaen uusiutuvaa, mutta jos sitä kulutetaan enemmän kuin sitä syntyy, ei systeemi voi toimia kuin vähän aikaa. Konservatiivien kammoamat tuhlariprinsessat eivät siksi turmele itseään siksi että juovat viinaa vaan siksi että he voivat tuhlata suvun tienaamia rahoja enemmän kuin sitä tulee. Ja nämä kulut voivat oikeasti olla vaikka orpokoirien hoitokotien rahoittamista. Diamondin mukaan yhteiskunta joka haaskaa luonnonvaroja ylipaljon ajautuu tuhoon tämän vuoksi, ei suoraan siksi että kannatetaan väärää Jumalaa. ; Kun tämän tiedostaa huomaa että uuskonservatiivit ovat idealismissaan epäkäytännöllistyneet. Heistä yhteiskuntaa uhkaavat sellaiset asiat kuin homoseksuaalien naimisiinmeno, kun taas oikeat uhat kuten ilmastonmuutos tuomitaan ja trivialisoidaan "luontohippi-naturalisti-darwinistien juoniksi".

Siksi onkin syytä palata nimenomaan konservatiivisuuteen sanan syvimmässä mielessä. (Jos esimerkiksi säilytetään metsiä, konservoidaan se.) Luonnonvarojen suhteuttaminen ihmisiin on kulutuksenohjausta ja uuskonservatiivien mielestä kammotusta ja vapaudenriistoa, mutta se on kuitenkin jotain jonka klassinen konservatiivi näkee menojen ja tulojen suhteuttamiseksi. Tämä ei ole asketismia vaan toimintojen rationalisoimista. Kysymys on yrityssaneeraamista jota tehdään jotta ei mentäisi konkurssiin.

Kaikista kauneinta on se, että klassinen konservatiivi voisi oikeastaan purkaa koko nykyisen vähemmistökeskeisen keskustelun. Se kun on mennyt siitä omituiseksi, että liberalismia nähdään enää pelkästään vähemmistöjen ja enemmistöjen kautta. Kuitenkin valtaosa liberalismista on nimenomaan muuta. Postmoderni liberalismi on toki yhdenlaista liberalismia, mutta esimerkiksi medianäkyvyyttä saaneet uusateistien piirit ovat valtaosin nimenomaan modernisteja liberaaleja. Jussi K. Niemelä on liberaali mutta hän vastustaa postmodernia - hän on kuuluisa myös esimerkiksi feminismikriitikkona. Onkin syytä huomata että vähemmistö-enemmistöksekustelu on myös uuskonservatiivien puolella jopa liiankin leimallista. Siellä kun arvokeskustelua on alkanut etiikan sijasta määrittämään omituiset käsitteet kuten suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Jokin joka on kritiikinkieltoa koska vähemmistöjä ei saa kiusata. Uuskonservatiivien analyysikyvyttömyyden ytimessä hiipiikin se, että he eivät kykene huomaamaan että monikulttuurisuutta on kulttuurirelativismin ulkopuolella. Ja että liberalismi on muutakin kuin postmoderni liberalismi. Yhtäläisyysmerkit ja mustavalkoinen vainofantasiointi ja salaliittoteorioilta vaikuttavat historian tulkinnat ovat heille aivan selvästi liian rakkaita.

Klassinen konservatiivi itkee näille uuskonservatiiveille. Ja syystä.

Miten muuten voidaan suhtautua whinettäjäsakkiin joka ei osaa kuin valittaa, joka ei halua kääriä hihojaan vaikka leikkivät käytännöllisiä koska valittaminen on jotain kansalaisaktivismia? Miten voisi suhtautua kunnon konservatiivi niihin joille sananvapaus on sitä että heidän omia tunteitaan ei saa loukata ja vakaumuksiaan kritisoida, kun he itse kuitenkin saavat pakottaa ja pilkata muita? Miten muuten voisi suhtautua niihin joille yhteiskunnallinen vaikuttaminen on sitä että tuhlataan tulevien sukupolvien luonnonvarat samalla kun hoetaan arvokeskustelussa "ajatelkaa herrantähden lapsia" jopa silloin kun keskustelunaiheena ovat työtätekevät ahkerat aikuiset miehet ja heidän keskenään avioitumisensa? Herrantähden, alkakaa jo pikkuhiljaa ajattelemaan. Ihan mitä tahansa. Kokemus näyttäisi olevan aivan uusi. Klassinen konservatiivi ajattelee että tämänkaltaisia asioita kannattaa valistushenkisesti kokeilla. Uuskonservatiivi pitäytyy tietysti siihen mihin on tottunut, koska muutos rikkoo nostalgiantunteet.

---

Kirjoittaja piti itseään epäkäytännöllisenä utopistisena hihhulina, kunnes tapasi ensimmäisen uuskonservatiivin. Silloin hän tajusi että hän on käytännönläheinen ja kyvykäs verrattuna yllättävän moneen ihmiseen. Taidot eivät tämän huomion teon aikana kasvaneet konkreettisesti, joten kokemus ei ollut elähdyttävä tai positiivinen. Itse asiassa itsereflektio tästä vahvistikin varsin negatiivista yleistä ihmiskuvaa. Perusepäluottamus kasvoi.