Kirkon sanaantarttumisessa on itse asiassa jotakuinkin samanlaista omituisen byrokraattista asennetta kuin mitä alkuun laittamassa liikennevälineistökielessä. Niissä ikään kuin esitetään että ollaan asiakaspalvelijoita ja ihmisten lähellä. Ja sitten kuitenkin tehdään samalla jotain melko omituista. Tämä kattaa valtionkirkkomme joka yrittää leikkiä määritelmillä ja kutsua itseään kansankirkoksi.
"Kirkonkellarissa" oli juttu "Rakennemuutoksesta asennemuutokseen". Siinä sanottiin hyvin paljon asioita joita olen itsekin esittänyt. Tosin teksti on muotoiltu vähemmän provokatiivisesti ja vaikka sisältö on samanlainen, tekstistä jotenkin huokuu sellainen epäkusipäisyys ja suvaitsevaisuus johon en itse jostain syystä oikein tunnu yltävän. Artikkelin ytimessä on se, että kirkko on yhä eksklusiivinen ja regressiivinen. Eli se on sisäänpäinkääntynyt ja katsoo ikään kuin nostalgisesti menneisyyteen. Tavoitteena olisi muuttaa kirkkoa siten että se olisi inklusiivinen ja progressiivinen. Tällöin kirkon tehtävänä olisi katsoa tulevaisuuteen ja parantaa maailmaa. Tekstissä mainitaan että "Kirkon inklusiivisuus on johdonmukaista seurausta siitä, että kirkko haluaa olla Kristuksen kirkko: Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta tulee läsnäolevaksi siellä, missä se otetaan todesta ja Jumalan tahtoa noudatetaan. Niin kuin Jeesus kokosi yhteyteensä köyhiä, surevia ja sorrettuja, niin pitää kirkonkin toimia ollakseen uskottavasti Jeesuksen seuraajien yhteisö. Inklusiiviseen kirkkoon ei sovi ihmisten eriarvoistaminen ja syrjintä. Siksi kirkkomme ei vielä ole inklusiivinen." ... "Kirkon tehtävänä on näyttää ihmisille suuntaa. Progressiivinen kirkko on mieluummin junan veturi kuin viimeinen vaunu, jonka jarru on kaiken lisäksi hirttänyt kiinni. Kirkon pitää olla aikaansa edellä, rakentaa parempaa tulevaisuutta, olla rohkeasti puolustamassa lastemme ja lastenlastemme ihmisoikeuksia ja hyvää elämää. Tulevaisuuteen suuntautuva kirkko ei pidä kynsin hampain kiinni antiikin ajan tai keskiajan maailmankuvasta."
Jos kirkko olisi tämänlainen, minulla ei olisi sen kanssa mitään ongelmia. Inklusiivisuus poistaisi nykyiset ongelmat naispappien ja vastaavien kohdalta. Sillä nykyjärjestelmän etäinen byrokraattisuus muutettaisiin. Nykyään järjestelmä on sellainen että etäälläpysyminen ja ignoraatio ja ympäripyöreys sekoitetaan samaksi kuin suvaitsevaisuus ja uskonnonvapaus. Ja samalla erityisten oikeuksien myöntäminen esimerkiksi naispappeudenvastustajille on itse asiassa eksklusiivisen käytänteen rakentamista, eli sen tehtävänä on luoda ja määritellä sisäpiiri ja rakentaa tälle oma käytäntö. ; Näin aito inklusiivisuus päinvastoin voisi nostaa kirkon nykyisestä hyssyttelylinjasta jossa virallisesti ollaan ympäripyöreitä, herttaisia sanoja käyttävän höpöpuheen puhujia, joiden osuus arvokeskustelussa on se, että saadaan esittää sisällyksettömiä virallisia lausuntoja erilaisissa tilanteissa samalla kun käytänteet ovat nimenomaan syrjiviä. Jopa naispappien kohdalla edes pappisvirkojen laillistaminen ei ole johtanut niin suureen muutokseen kuin voisi olettaa, sillä kirkko järjestää eksklusiivisia tilanteita niille joiden vakaumus ei tämänlaista hyväksy. Tämänlainen menneessä elävien ehdoilla toimiminen on eksklusiivista että regressiivinen.
Eksklusiivinen ja regressiivinen kirkko on nykyään vain pintapuolisesti uskonnonvapautta tukeva. Se esittää virallisessa puheessa lausuntoja. Esimerkiksi "homoillan" kohun saattelemana nostettiin esille se, miten Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Kuitenkin samalla valtionkirkko ei silloin eikä nykyäänkään salli täsmälleen niitä asioita joita Räsänen ei halua tapahtuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä että Räsäsen mielipiteet mukailevat kirkon virallisia käytänteitä. Se, että tätä ei nosteta esiin näyttäytyy valtaosalle tavallisista ihmisistä siltä että kirkko valehtelee. Se on sisäisesti suvaitsematon ja vanhoillinen mutta yrittää peittää tätä omítuisella höpöpuheella, puhumalla humaanein sanoin sisällyksetöntä tai esittämällä suvaitsevaista sellaisella omituisella tavalla joka ilmenee vain sanoissa mutta jota ei sitten voi mitenkään löytää sieltä virallisista käytänteistä.
Tämä ei ole suvaitsevaisuutta vaan epärehellisyyttä ja se on sävyltään vähintään yhtä omituinen kuin alun hyvän matkan toivotus.
Jos inklusiivisuus ja progressiivisuus onnistuisivat kirkko voisi myös aidosti kutsua itseään kansankirkkona. Sellaiseen voisi jopa ylpeyudellä kuulua. Toisin kuin nykyään, kun siihen liittyminen on osoitus joko siitä että vakavsti kannattaa monia nykymaailman kannalta hyvin omituisia arvoja. Tai passiivisuudelta kun ei jaksa ottaa selvää asioista ja sen jälkeen tehdä eroamisprosessia. Paha tai laiska -asetelma ei luo silmissäni kunnioitusta. Muutosten jälkeen kunnioitus minun silmissäni olisi mahdollinen jopa siinä määrin että itse takaisinliittyisin em. laitokseen iloisin mielin.
En otsikollani tarkoita että Espoossa ei saisi olla seurakuntaa. Mutta olisi hyvä jos se asenne jota "espoo" tässä symbolisoi poistuisi kirkosta. Menisi kirkkohistorian lehdille. Mahdollisimman nopeasti. Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti