Why I am not a gunslinger?

Hännikäinen kirjoitti Hyvinkään ampumisen tiimoilla feministisestä vapautumiskulttuurista ja sen suhteesta miehiin. Hän huomautti että hänen aikanaan aseet olivat vapaammin saatavilla. Silti joukkosurmaamisia tehtiin vähemmän. Hännikäinen on tehyt tuoreimmista väkivaltatapauksista mielenkiintoisen huomion ; Klassinen yhden selvän tekijän syyttäminen on muuttunut epämääräisemmäksi. Nyt monista feministeistä ei enää ole hienostunutta syyttää jotain tarkkaa maalia, kuten vaikkapa videopelejä tai väkivaltaviihdettä. Sen sijaan he syyttävät jotain epämääräisempää, kuten "soturikulttuuria". Syyllistä ei enää liitetä johonkin testattavaan oireeseen tai ilmiöön vaan syyllinen on vaikeammin testattavissa oleva maskuliininen väkivaltakulttuuri.

Hännikäinen ottaa esille lausuman joka herätti minussa huvittuneisuutta. Se oli seuraava: "Sitä en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan "pojat ovat poikia"? Jos lakkaisimme antamasta jo aivan pienille poikalapsille signaalin, että väkivalta on osa heidän luonnettaan. Jos kipuaisimme lumilinnan päälle, tarttuisimme mukiloivia lapsia kädestä ja tekisimme selväksi, että väkivalta on väärin, aina ja poikkeuksetta - riippumatta siitä, kuka sen toteuttaa." En ole huvittunut siksi että asia ja tavoite ei olisi kaunis. Olen huvittunut siitä, että olen itse elellyt juuri tämänlaisen lapsuuden. Perheessämme oltiin hyvin tarkkoja esimerkiksi väkivaltaviihteen ja kaiken vastaavan kohdalla.

Tosin kohdallamme oli hieman omituinen paradoksi jossa abstrakti televisioväkivalta oli pahuutta, kun taas perheväkivalta ja vitsaus olivat aivan hyväksyttäviä. Mutta tämäkin kokeilu kuitenkin nosti esiin sen mielenkiintoisen piirteen jonka Hännikäinenkin ennusti. "Kaikki kouluampujat ovat kokeneet jossakin vaiheessa elämäänsä vakavaa koulukiusaamista. He ovat nörttejä, joilla ei ole pääsyä miesten yhteisöön, paitsi nyrkkeilysäkiksi. Kun heitä on riittävän kauan nöyryytetty ja alistettu, he lunastavat mieskunniansa teurastamalla mahdollisimman monta ihmistä. Veriteko ei kohdistu vain kiusaajiin, vaan koko välinpitämättömään kouluyhteisöön, jolta on puuttunut keinoja tai halua pysäyttää kiusaajien mielivalta." Tässä mielessä olen samoilla linjoilla ; Mikään abstrakti soturiperinne ei johda juuri muuhun kuin aggressiivisiin tarinoihin ja leikkeihin. Sen sijaan väkivaltaisuuteen ajaa juuri tämänlaiset kokemukset joissa väkivalta on tilanteen hallintaa eikä muita keinoja sallita. Tällöin tulee umpikuja josta pääsee pois vain yhtä kautta.
1: Olen selittänyt joskus että argumentaation loputtua alkaa ironia, ironian jälkeen tulee parodiahorisontti jonka jälkeen tarjotaan trollailua. Ja trollaaminen on vähän kuin anime - se lähtee lapsesta hakkaamalla.

Tosin olen Hännikäisen kanssa sen verran erimielinen, että väitän että juuri tämä on se abstrakti maskuliininen väkivaltakoneisto. Miehelle ei ole nimenomaan miesten puolella annettu lupaa muuta kuin nyrkkeilysäkiksi. Miehinen kunniakulttuuri tarkoittaa juurikin tätä. Ongelmana tässä kohden on se, että kun feministit ratkaisevat tätä ongelmaa aivan väärin. Kun he käsittelevät asiaa, he itse asiassa esittävät miehille käytösvaatimuksia. He kutsuvat tätä vapautumispyrinnöksi jossa miehen ei tarvitse olla kovis tai tietynlainen mies. Hännikäinen kuvaa tätä "tasa-arvoideologiassa on kyse myös miesten emansipaatiosta: he kyseenalaistavat ajatuksen, että miehen pitäisi käyttäytyä perinteisen miesihanteen mukaisesti vain siksi, että hänellä sattuu olemaan Y-kromosomi. Mutta mihin he haluavat vapauttaa miehet? Ei pidä antaa kauniiden puheiden hämätä. Todellisuudessa nämä "vapauttajat" eivät halua miehen olevan vapaasti oma itsensä, vaan korottavat feminiinisinä pidetyt ihanteet maskuliinisina pidettyjen yläpuolelle." Valitettavasti tässä paitsi määritellään vapaus hyvin dogmaattisesti ideologiatasolla, on siinä myös käytännön asolla ongelma ; Juuri kieltämällä aggression naiset kannustavat passivoimaan tilanteen. Ja se on se joka tekee näistä tilanteista vaarallisia.

Onnistuessaan väkivallan kieltämisellä syntyy toki epäaggressiivinen olento. Rauhanomaisuus ja muut kauniit asiat taatusti liittyvät näitä ihanteita seuraavaan ihmiseen. Ongelmana on se, että tämänlainen on hahmo joka kunniaa korostavassa mieskulttuurissa määritellään negativiisin konnotaatioin. - Esimerkiksi Hännikäinen itse esiintuo tämän asenteen, luultavasti tahtomattaan, sanoilla "Hän ei ole uhka kenellekään. Hän "ilmaisee tunteitaan avoimesti" silloin kun nuo tunteet ovat oikeita - on sanomattakin selvää, ettei oikeus tunteiden ilmaisuun kata aggressioita tai voimaa sisältäviä emootioita. Sanalla sanoen "ihminen" on kotieläin ja tohvelisankari." Hännikäinen kuvaa miten miehet näkevät tämänlaisen miehen. Toki naisetkin yleensä kohdistavat tämänlaisiin miehiin jonkinlaista sääliä tai joskus jopa halveksuntaa ; Feministi voi nörttimiehelle kertoa suoraan että passiivinen mies ei kestä kunnon naarastiikeriä, kuten hän itse on. (Sanonta ei ole keksitty, olen kuullut sen itse.) Sillä naisten emansipaatioon maskuliininen aggressio voi sopia koska moni feministi näkee että "se on vähemmistön asenne ja se taistelee systeemiä vastaan".

Näin ollen syntyy helposti noidankehä ; "Maskuliiniset kunniakulttuurilaiset" voivat kokea ärtymystä ja pieksevät nörttimäisiä pojuja. Osa tekee sen siksi että se näyttää omaa valtaa ja korostaa omaa miehisyyttä. Ja osa tekee sitä siksi että osalla on käsitys siitä että vaikeudet kasvattavat ja että piekseminen kenties jopa karaisee puolustamaan itseään. Nörtit ovat epämaskuliinisia ja kunniattomia jolloin he ovat otollisia uhreja tai kasvatuksen kohteita. Tässä sitten se puolustamaan tuleva feministi asettaa nörttipojan muottiin joka korostaa hänen nörttimäisiä taipumuksiaan ja estää asian ratkaisua ja korjaamista. Jolloin asetelma on entistäkin pahempi. Molemmat osapuolet ovat näennäisesti uhrien puolella, väkivalta-aktioita vastaan ja hyvyyden puolella. Sillä maskuliineille miehekkyys ja maskuliinisuus on ansaittuna kunniaa ja sitä ei tarvitse korostaa väkivallalla. Ja feminiineille väkivallattomuus on väkivallattomuutta ja siksi periaatteesta kaikkea kiusaamista vastaan. Kuitenkin aggressioon tottuneelle joku paha sana ei ole merkittävä vaikutin. Väkivallan rinnalla joku nuhde on melko yhtä tyhjän kanssa. Sen sijaan itsepuolustukseen haluttomille ja valmiiksi passiivisille tämä toimii heidän tottelevaisuutensa vuoksi. Näin feministien keinot toimivat vain niihin joihin ei tarvitse ja jättää toimimasta niihin joihin pitäisi. - Syntyy kulttuuri jossa tekijä saa nuhtelua josta ei välitä ja uhrista tulee joku jonka on vain annettava tekijälle anteeksi jotta ei olisi julma ihminen (ennen tätä ei pääse kotiin). Ja jonka päätteeksi olet entistä enemmän silmätikku ja alttiimpi teon toistumiselle kuin ennen tätä selvittely-nuhtelu-höpöhöpö-anteeksianto -proseduuria.

Kiusaamistilanteessa tilanne on se, että kaikki muut hyötyvät, paitsi uhri. Mutta kaikkiahan ei koskaan voikkaan miellyttää. Tosin uhrin näkökannasta nämä kaikki väkivallan purkausten vastustajat ja niiden tarjoamalla sosiaalipornolla ratsastajat voisivat kuitenkin luopua ns. hyvän ihmisen statuksestaan (samalla kun luopuvat ihan OK -ihmisen statuksesta ja muista vähänkään positiivisista kuvauksista). Sillä vaikka he kuinka leikkivätkin pienessä päässään tarjoavansa ratkaisua, he ovat kuitenkin - puolin ja toisin - nimenomaan osa ongelmaa.

Eikä tilanne suinkaan lopu kouluun. Tämä on mielenkiintoinen piirre. Hännikäinenkin huomauttaa, että passiivisilla ja epämaskuliinisiksi mielletyillä miehillä on tapana vetää tietyistä ihmisistä ulos se kaikista pahin. "Paitsi että kiusaamista ei aina edes huomata, osa sen uhriksi joutuneista edustaa ihmistyyppiä, joka ajautuu päähänpotkitun rooliin kaikissa ympäristöissä. Siinä missä useimpien piina päättyy yläasteen jälkeen, nämä yksilöt kokevat syrjintää ja rääkkäämistä opiskelu- ja työpaikoissaankin. Vuonna 2008 Suomen Kuvalehti haastatteli Lauria, potentiaalista joukkomurhaajaa. Hän kertoi kouluaikojen kuvion toistuneen kaikkialla myöhemmässä elämässä: "Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä."" Koulu ja poikien lapsellisuus ei ole ongelman ydin. Koulunpiha vain helposti vaihtuu baarinnurkkaan. Matkan varrella kasvaa tietysti väkivaltailijan ruumiin koko, voimat ja usein veren alkoholipromilletkin (kuten jossain määrin myös uhripuolen). Ei ole mitään päättäjäisjuhlaa joka lopettaisi tilanteen automaattisesti.

Valitettavasti tilanteen pitkittyessä käy helposti niin, että kiusatti keksii että kiusaamiseen on olemassa ratkaisu. Tehokas ratkaisu. Varma ratkaisu. Nopea ratkaisu. Valitettavasti se on myös lopullinen ratkaisu. Ratkaisu joka lopettaa paitsi kiusaamisen, myös hengityksen. Onkin tietyllä tavalla mysteeri, miksi minä - sosiaalisen puolen kannalta ohjeen mukaan kasvatettu mutta kotioloissa kuitenkin väärät mallit saanut - en ole kouluampuja.

Kyseessä ei ole niinkään vapaa tahto. Kyseessä on se, että olen tavallani antanut periksi kunniakulttuurille. Tosin tässä kunniakulttuurissa ei enää ole kysymys kiusaamisesta tai vallankäytöstä. Niitä ei yksinkertaisesti tarvita kun potentiaalia on tarpeeksi. Aloittaessani miekkailun olin ihminen jota ei voinut edes koskettaa yllättäen ilman että siitä oli vakavia reaktioita (tilanteesta arpoen joko pelko- tai raivoreaktio). Syynä ei ollut vain koulu, vaan se että vuosi 2002-2003 oli minulle melkisen huono. Tein Järvenpäässä iltatöitä ja sain vuoden aikana 4 kertaa turpaani. Tämänlaatuiset tuppaavat viemään mielenterveyttä.

Miekkakoulun tarjoama aggressiivisuuden toteuttaminen oli ennen kaikkea ongelmie kanavointia eikä mitään pieksennän toteuttamista. Se onkin tarjonnut paitsi taistelumekaanisia ratkaisuja, niin myös ja ennen kaikkea henkisiä välineitä käsitellä juuri tätä asiaa ja aihepiiriä. On mahdolista että voin sanoa I am not a gunslinger because I am an swordsman - Ja kun minulla ei lapsena ollut miekkoja, niin otan nyt kadotetun lapsuuden takaisin. Toimin siis hieman kuten ne vanhemmat jotka ostavat lapsilleen junaradan koska olisivat sen itse lapsena halunneet mutta eivät saaneet. Teen sen vain itselläni sen sijaan että piinaisin lapsia. (Mikä on paras tapa.)

Toki joku voi sanoa että olisin jotenkin antanut periksi maskuliiniselle kulttuurille. Onkin tavallaan totta, että olen varsin miehekkäällä harrastuksella hankkinut itselleni maskuliinisen statuksen rippusia. (Jotka kyllä karisevat isosti siinä vaiheessa kun joku näkee kaltaiseni riisitikun livenä.) Kenties tämä näyttää että mieskulttuuri ei ole kulttuurissamme emansipoitunut, että sain kunniani laittamalla lojaaliuteni ja aikani maskuliinisesti hyväksyttyyn harrastukseen. Onneksi kuitenkin teen mitä haluan, mutta tämä ei tietysti vaikuta koko yhteiskunnan tasolla. Joku voi tehdä vastenmielisiä asioita vain koska on pakko "ja ollaan nurkassa". - Yksilötasolla tämä kuitenkin muistuttaa siitä, että tämä keino toimii, toisin kuin kaikki feministien tarjoamat välinepakat jotka eivät; Kehotankin ihmisiä kehittämään toimivampia ratkaisuja sen sijaan että paitsi pakottaisivat ihmisiä elämään kurjuudessa ja pahentaisivat tätä kurjuutta.

Samalla olisi tietysti mukavaa nähdä tämä aihe esillä feministien keskusteluissa siinä muodossa että kenties tasa-arvoasia ei oikeasti olekaan sitä että naisilla on lasikatto. Kenties miehien tasa-arvossa on todella ongelmia. Tunnustaessaan väkivaltakulttuurin ei oikeastaan voi kuin tunnustaa että jokin asia misten tasa-arvossa kulttuurissamme on pahasti rikki.