Karkeasti ottaen näyttää siltä että ratkaisuehdotukset keskittyvät tiettyyn tematiikkaan. Ja tämä tematiikka on rikosoikeudellinen ja poliisisarjoista tuttu "Means, motive and opportunity". Eli strategia joka ei oikeasti todista syyllisyyttä tai syyttömyyttä mutta joka on kuitenkin tärkeä työkalu joidenkin mahdottomien epäiltyjen poisrajaamisessa ja juryn puolellesaattamisessa. "In US Criminal law, means, motive, and opportunity is a popular cultural summation of the three aspects of a crime needed to convince a jury of guilt in a criminal proceeding. Respectively, they refer to: the ability of the defendant to commit the crime (means), the reason the defendant had to commit the crime (motive), and whether or not the defendant had the chance to commit the crime (opportunity). Opportunity is most often disproved by use of an alibi, which can prove the accused was not able to commit the crime as he or she did not have the correct set of circumstances to commit the crime. Ironically, motive is not an element of many crimes, but proving motive can often make it easier to convince a jury of the elements that must be proved for a conviction."
Eli keskitytään siihen että ihmiset eivät motivoidu tappamisesta, heillä ei ole taitoja suorittaa tappotyötä ja että heille ei anneta mahdollisuutta tehdä tekoja. Tämä muotoilu on siitä mielenkiintoinen, että se tuntuuu kattavan kaikki tietämäni esitykset. Ihmiset siis selvästi ajattelevat ratkaisua "käänteisesti" ; Kun rikollinen tuntuu arkijärjellä uskottavalta näillä ehdoilla, on rikollisuuden ennaltaehkäisykin näiden samojen elementtien kautta tapahtuvaa ; Periaatteessa idea ei ole läpeensä huono, joskin tämänlaisia käännelmiä tehdessä on hyvä miettiä sitä että "ehkäiseekö sormenjälkien poishiominen rikollisuutta?". Eli onko rikoksen todistamisen ja rikoksia aiheuttavan vaikuttavan syyn välillä tässä kohden yhteys vai ei.
Esimerkiksi ammuskelupelien kohdalla arkipsykologia rakentaa helposti yhteyden. Siksi ammuskelupelejen ja väkivaltaviihteen rajoittamista kannatetaankin vetoamalla (a) siihen että se iskee motiiviin rajoittaen ihmisellä väkivaltaan normaalisti olevaa aversiota tehden tätä kautta tappamiseen motivoitumisen helpommaksi esimerkiksi opettamalla käyttäytymismalleja (b) tai pelit nähdään harjoitteluna jossa totutetaan katsomaan tähtäimen läpi.
1: "Tämä Päivä" toki kirjoitti siitä että väkivaltaistentietokonepelien ja väkivallantekojen välille ei ole tieteellisesti saatu kunnon yhteyttä. Tällä ei ole näkökulmassani hirveästi väliä koska arkipsykologisesti kysymys on siltikin samasta "motiivi, kyky" -ajattelusta. Se on vain epätieteellistä, mutta niitä kannattavien ihmisten mielessä ne ovat totta. Mutta muistutan kuitenkin että väkivaltapeli on vain "liian helppo mutta väärä ratkaisu". Pikemminkin näyttää siltä että väkivaltaiset luonteet pelaavat tietokonepelejä, mutta on vaikeaa sanoa johtaako tämä aggression turvalliseen purkautumiseen vai elävässä elämässä tapahtuvan väkivallan harjoittamiseen. Harjoittelupuolella kysymys on varmasti enimmäkseen pelistä. Sillä esimerkiksi jos joku kertoisi oppineensa tappelemaan katsomalla kung-fu -elokuvia ja kamppailupelejä, niin nauraisin ääneen koska niiden väkivalta on teknisesti katsoen melko erilaista. Nyrkkisääntönä on että kamppailutaitoja "ei opi pelkästään katsomalla". Toki jotkut ampumapelit voivat olla harjaannuttavia, käytetäänhän niitä armeijassakin.
Toinen hyvin yleinen ja paljon suosiota saanut näkökulma on aseiden rajoittaminen. Tämä on klassinen "opportunity" -rajoite. Tavoitetaan sitä että halutessaankaan ei saisi asetta käsiinsä joten tässä tilanteessa ei tietenkään oikein voisi ampua ketään. Tämä rajoite varmasti toimiikin tässä tarkoituksessa ; Hyvinkään ampuja ja muut ovat saaneet käsiinsä aseita, ja he eivät ole olleet rikollisia. Laillisia aseita koskevat rajoitukset ehkäisevät tämänkaltaisia ampuma-aserikoksia. Toki esimerkiksi rikolliset hankkivat aseitaan muutoinkin, samaa laitonta kautta kuin laittomat huumeensakin. Mutta rikolliset tuppaavat käyttämään aseitaan lähinnä keskenään. Hyvinkään ammuskelijat ja kouluampujat taas ovat niitä jotka järkyttävät tavallista ihmistä koska ne ovat hallitsemattomia. Ja jos tähän "rikollisen henki on vähemmän arvoinen yhteiskunnalle" -ajatteluun ei menisi mukaankaan, niin on hyvä huomata että jos rajoite toimii, niin se toimii. Ei ole väliksi jos ratkaisu ei ratkaise kaikkia ongelmia, kunhan se parantaa tilannetta. Se, että joku voi väärentää seteleitä ei tee setelienväärennösvaikeutusten tekemisiä turhiksi. Ilman niitä seteleiden väärentäminen olisi helpompaa.
1: Ja vaikka vihaankin ampuma -aseita hyvin paljon ja pidän ampuma -asetta tappamisessa surkeimpana mahdollisena, säälittävien olentojen valintana, koska siinä tavoite ja toimintatapa ovat mahdollisimman etäällä toisistaan (tästä myöhemmin). Tosin olen tässä sitä mieltä että jos ampuma-aseita säilytettäisiin metsästyskerhojen ja ampumaratojen kohdalla, se voisi ennaltaehkäistä jotain olematta silti itsetarkoituksellinen kiusa ampuma-aseharrastajille ja metsästäjille. (Moni vastustaa aseita myös siksi että eivät hyväksy näitä harrastuksia. Vastenmielisyys ei riitä.) Toki tällöinkin voi tapahtua murhia - onhan Suomessakin tapahtunut ampumaradalla ihmisen surmaamisia.
___1.2: Toisaalta aseiden totaalikielto ei olisi välttämättä kovin kummoinen ratkaisu. Ilman asetta voidaan käyttää "luovuutta" ja "muita keinoja" ; Jos joku on todella sitä mieltä että aserajoite on ratkaisu, muistutan vain että Myyrmannissa käytettiin pommia. Ja pommiohjeita löytää netistä, joten mitään korkeimman luokan erityistaitoja niiden värkkäämiseen ei tarvita.
Näkisin että tässä, kuten monissa muissakin ongelmissa on paras ratkaisu ennaltaehkäisy. Tätä voidaan lähestyä psykologisesti. Sillä tässä taustalla on ennen kaikkea motiivi. Siinä missä taitojen rajoittaminen on itse asiassa estoratkaisujen tekemistä tiedoille ja mahdollisuus on aina jonkinlainen vapauteen liittyvä aktio, motiivien kautta asian ennaltaehkäisyä voidaan pitää jopa ihanteellisena. Kun puhutaan väkivaltaisesta murhaamisesta voidaan suoritetta pitää sen suuntaisena että ennaltaehkäisy joka estää traumatisoitumista ja traumojen purkautumista tämänlaiseen toimintaan ei ole vakava vapaata tahtoa vastaan käyty loukkaus. Se on luonteeltaan hyväksyttävä.
Tästä on sitten mentävä eteenpäin miettimään ensi sijassa terapiaratkaisuja ja muita vastaavia. Tässä on syytä katsoa tilastoja eikä ennakkoluuloja - sillä, kuten "Napoleonin Komplekseista" voi lukea, ei tätä varotointa riittävän usein muisteta soveltaa ja silloin ei enää argumentoida ja ratkaista aitoa ongelmaa vaan känistään ja ollaan omaan maailmankatsomukseen lukkiutuneita idiootteja.
"Kyllä nyt ihmetellään mistä noita tappajia oikein tulee? Mietitäänpä aikoja 20-vuotta taakse. Suomi oli konkurssissa ja kaikesta leikattiin. Kukaan ei enää muista mitä leikkaukset vaikuttivat perhetukiin, kouluihin, neuvoloihin. Ihmisen kohdalla sadonkorjuuaika vain on niin kaukana ettei kukaan enää muista mitä kylvettiin ja milloin."
(Erkki Hämäläinen)
Vaikka "Means, motive, opportunity" on asetelmana ihan kohtuullinen, on hyvä huomata, että arkijärkiset selitykset ovat usein aivan korostetun lyhytjänteisiä. ; Itse näkisin että motiiveihin voidaan tarttua parhaiten pitkäjänteisellä ajattelulla. Tässäkin voidaan iskeä aluksi esittämääni "klassiseen kolmikkoon". Pitkäjänteisyys on tärkeää koska arkiajattelu on usein erittäin lyhytjänteistä. Selitän ensin tätä hieman auki. Otan esimerkiksi motiivin ja siihen liittyvän selityksen hakemisen.
Kun jossain tapahtuu väkivallanteko, etsitään usein jonkinlaista motiivia. Etenkin arki-ihmiset kaipaavat tätä. Rikosteknisesti syyllinen voi selvitä jättämänsä DNA:n vuoksi mutta tekijän kiinnisaaminen ei tunnu riittävän monille ; Esimerkiksi töissä moni ihminen ihmetteli miksi en pitänyt Hyvinkään ampujan motiivin selviämistä oleellisena. Heistä tieto motiivista oli jotenkin lohdullinen. Itse näin sen vain medikalisaatiota kaikkialla vaativan kulttuurimme mysteerinsietämättömyytenä. (Vaikka motiivi onkin tietysti osa selitystä ja tietona hyvä asia. Usein ongelma onkin se, että medikalisoivassa keskustelukulttuurisssa motiivi keksitään tiedosta huolimatta.)
Motiivissa esimerkiksi viha on yksinkertainen selitys. Esimerkiksi jos jollekulle tulee kinaa ennen puukotusta, ajatellaan että tämä kina olisi selitys teolle. Uskallan kuitenkin väittää että tämä ei tosiasiassa ole kovin kummoinenkaan selitys. Nyrkkisäännöksi ihmisyyteen kun voidaan ottaa "Criminal Minds" -sarjan quote "Think of [the unsub] as a living murder weapon: the genetics load the gun, the psychology aims it, and environment pulls the trigger." (Tämä on toki viihdesarja, mutta se on oikeammilla jäljillä kuin arkijärkeä käyttävät ihmiset yleensä ovat.) Kina ja siitä seurannut viha on toki totta ja asian kannalta relevanttia, mutta se on myös selityksenä varsin lyhytjänteinen. Taustalla voi olla esimerkiksi synnynnäinen temperamentti ja taustalla oleva elämänkokemus joka on rakentanut tietynlaisen stressireaktion. Näin saadaan tietysti "lisämedikalisaatiota" kun käyttäytymiseen saadaan monia oleellisia psykologisia syitä.
1: Ei ole hyvä katsoa tilannetta vain vapaana valintanakaan, ihminen ei seuraa esimerkiksi maailmankuvansa moraaliohjeita orjallisesti ja siksi esimerkiksi uskonnollisten maiden ja väkivaltaisten maiden välillä on yllättävä korrelaatio, sellainen joka on päinvastainen kuin voisi odottaa.
Tätä teemaa voidaan tukea pienellä määrällä opettavaista sosiaalipornoa. Suomen Kuvalehti haastatteli "potentiaalista koulusurmaajaa" joka kertoi kokemastaan väkivallasta ja vaikeuksista ja että tämä johti hautomaan tekoa joka ei toteutunut. Tämä korosti että pitkäjänteinen tapahtumahistoria isän kuolemasta kiusaamisen kokemiseen olivat taustalla. Myös temperamentti "valkoinen viha" on mahdollinen taustasyy ; "Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta. Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti." ... "Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan." ... "Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä. Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa." ; Toki tässä valkoisessa raivossa on se ongelmallinen puoli että on vaikeaa sanoa opitaanko se omakohtaisesti koetun väkivallan kautta, vai onko se synnynnäinen temperamenttityyppi. (Tosin sen sitten tiedän että itselläni on juuri tämä riskaabeli vihaprofiili.)
Jari Sinkkonen reagoi tähän kirjoitukseen ja muistuttikin että kaikista kiusatuista ei tule murhaajia. Toki tämä muistutus on jotain niin ilmiselvää että sille voisi sanoa "Thank you Captain Obvious" , mutta se kuitenkin muistuttaa että yhteen kohtaan tarttuva selitys ei ole usein riittävä. Yhden altistavan piirteen näkeminen on arkijärjelle lohdullista, mutta ei riittävää. "Sinkkonen muistuttaa, että kaikista koulukiusatuista ei tule murhaajia. Hän uskoo kuitenkin, että kasaantuneet traumaattiset voimattomuuden kokemukset yhdistyneinä muihin asioihin voivat siihen johtaa. "Laurin kohdalla isän kuolema oli varmasti sellainen tekijä. Ehkä Lauri ajatteli, että jos isä olisi ollut elossa, isä olisi tullut hänet pelastamaan." "Laurilla oli ilmeisesti kuitenkin ollut myös hyviä vuorovaikutuskokemuksia, joissa hän oli kokenut tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi", Sinkkonen arvelee. Se on voinut osaltaan auttaa siinä, että hän osasi hakea apua ja että hän kykeni purkamaan raivonsa esimerkiksi hakkaamalla halkoja." Tämä muistuttaa siitä että on mietittävä kaikenlaisia piirteitä, eikä hakea pelkkää yhtä altistavaa seikkaa.
Omakohtaisesti tämä on hyvin mielenkiíntoinen aihe. Sillä tunnistin Suomen Kuvalehden kuvauksesta eritäysen monia piirteitä itsestäni. Olen kokenut ns. dissosiaatioilmiötä, minulla on taipumus juuri tuohon valkoiseen raivoon, ja minun kostofantasiani ovat olleet sen verran julmia että niiden pohjalta mieltäni voi rehellisesti kutsua varsin häiriintyneeksi. Ja lisäksi perheessäni "vihanhallinta" on ollut "sen verran mielenkiintoista" että olen saanut luuötavasti sekä perimää että opittuja toimintamalleja jotka eivät ole kovin rakentavia. Itse asiassa koko perhettämme tuntuukin vaivaavan "jonkinlainen rageilu" joka sitten pulpahtelee esille henkilöstä riippuen hieman erilaisissa tilanteissa. Ja minulla se ei ole kaunista. Se, mikä minua ja SK:n haastateltua yhdistää on se, että tämä ei ole toteutunut käytännössä väkivaltaisia fantasioitaan.
Tosin on myönnettävä että minusta ei saa kouluampujaa tekemälläkään. Syy on hieman erikoinen. Sillä minun kostofantasioinnissa parhaat kicksit syntyvät juuri pitkäjänteisyydestä ja maksimaalisesta aversiokynnyksestä. Toisin sanoen se, mikä normaalisti suojelee ihmisiä ja estää heitä tekemästä väkivaltaisia aktioita ovat niksahtaneet päässäni ikään kuin palkitseviksi. Ampuma-aseissa taas on ns. asevaikutus joka tekee ampumisen kliinisemmäksi ja etäisemmäksi. Tämä helpottaa normaalisti sen käyttämisessä, mutta minusta tuntuu varsin vastemieliseltä "toteuttaa elämäni tärkeintä kostoa" jollain noin etäisellä. Halusin yksinkertaisesti "kokea kaiken" ja ennen kaikkea "nauttia joka hetkestä". Siksi en olisi halunnut ampua ketään, vaan toteutuksessa keskiössä oli kaksi pääteemaa (a) maksimaalinen lyhytaikainen tuskan synnyttäminen (b) pysyvien ruumiinvammojen aiheuttaminen. Itse asiassa minusta ei oltaisi saatu edes murhaajaa, koska tavoitteenani oli nimenomaan se, että käsittelyni jälkeen elettäisiin "vaikka ei yhtään tahtoisi".
Tosin minulla on tätä kautta yksi kulma joka mielestäni sekin ansaitsee pienen maininnan. Siitä huolimatta tai kenties juuri sen vuoksi että sitä harvemmin missään kuulee. Esimerkiksi Sinkkosen artikkelissa kommentoija selittää että SK:n surmansuunnittelijan ongelmana on huono itsetunto. "Laurin itsetunto on nollissa, joten mielestäni pitäisi miettiä ensiksi keinoja sen nostamiseen. Olin itsekin aikoinani koulukiusattu vätys, mutta lopulta minusta kuoriutuikin pitkä ja komea adonis hyvien geenien ja miehekkäitten harrastuksieni ansiosta. Pimppiä tulee ovista ja ikkunoista, toisinkuin osalla yhä perheensä kanssa asuvilla nuoruusvuosien kiusaajillani. Suosittelen hoidoksi; kamppailuharrastusta, ajoittaisia baarinujakoita sekä pitkää seksilomaa Thaimaan lämmössä. Viagraa unohtamatta... ;)" Tässä olen toki siinä kohden samalla linjalla, että (a) asioiden vatvominen ei aina hyödytä muuta kuin terapeutin palkkapussia - ainakaan itselläni se ei ole ollut hyödyllistä. Asiaan palaaminen palauttaa tilanteen mutta ei välttämättä ratkaise sitä, ja asiaan palaaminen voi johtaa jopa tässä ikävässä menneisyydessä elämiseen. (Jos on olemassa jokin "torjunta" joka unohduttaa tapahtuneet, niin ei ole tullut vastaan. Ja jos sellaista kykenette minulle jotenkin rakentamaan niin "Bring it on!") Olisi kenties hyvä edetä eteenpäin. (b) ja että sillä että pimppiä tulee ovista ja ikkunoista saa itsetuntoa.
Kuitenkin omakohtaisesti on pakko mainita että minulla yhdistyy kummallisesti itsetuhoisuus että aggressiivisuus. Näiden kohdalla tuntuu olevan yhteys itsetuntoon. Nimenomaan silloin kun itsetuntoni on matalalla, itsemurha tuntuu mielekkäämmältä. Ja silloin kun itsetuntoni on hyvä (ellei peräti ylikorostunut egoiluksi) on nimenomaan kostaminen ja muiden vahingoittaminen ensimmäisenä pinnalla. Tässä tuntuu vallitsevan jonkinlainen "pienimmän nilkin kadottamissääntö". Uskoisin että en ole tämän kanssa yksin. Ja näin ollen en pidä itsetuntoa itsessään ratkaisuna. Toki sitä nykyään jostain syystä tunnutaan käsittelevän kun se olisi jonkinlainen maaginen "cure all". Kenties tästä voisi arvailla jopa niin pitkälle että juuri itsetuntokasvatukseen arvokeskustelun sijasta painottaminen nykykasvatusjärjestelmässä on jotain joka samanaikaisesti karsii itsemurhia että altistaa koulusurmien kaltaisille ilmiöille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti