Kristinuskon kenties merkittävin ihmisoikeusteema kulkee otsikon "köyhä" alla. Tämä ei ole yllättävää. Sillä siinä missä liberaalit puhuvat vaikkapa vähemmistöistä ja kommunistit työläisistä, on kristinusko nimenomaan köyhien uskonto. Ainakin alkuperältään. (a) Jeesus oli köyhien parissa ja (b) sanoi jopa rikkaalle miehelle, että käskyjen mukaan elämisen lisäksi hänen tulisi antaa rahansa köyhille. (c) Ja kristinusko otti mielellään kannattajikseen köyhiä ja maailmanmurjomia jotka eivät kiinnostaneet muita uskontoja.Saattaa kenties tuntua omituiselta, että kristittyjen kanssa joudutaan aina todistelemaan hyvyyttä siitä miten muinaisten roomalaisten aikaan oltiin kilttejä orjille ja hyväksyttiin heidät uskoviksi. Mutta tässä on taustalla olennainen ilmiö.
Sam Harris kuvasi "moraalienn maisema" -kirjassaan sitä miten hänen moralaisuutensa on pakko nostaa pelkän "yleisinhimillisen" yläpuolelle. Nimittäin esimerkiksi mustasukkaisuustilanteessa väkivaltaisuus on usealle spontaani reaktio. Se ei kuitenkaan ole eettisesti hyväksyttävää. Hän korosti että on korostettava reflektoidumpaa yleisinhimillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka hänen etiikkansa kumpuaa uskonnollisen dogman sijasta ihmisten sisältä, hän kuitenkin kontekstoi tämän etiikan hyvin tietyllä tavalla. Ideologiat voivat vaikuttaa näihin konteksteihin oleellisesti. Näin kristinuskokin voi johtaa muutoksiin. Osa niistä voi olla jopa erinomaisia.
Köyhyyden kohdalla olennainen teema on determinismi. Jeesuksen merkittävin muutos juutalaisuuteenhan oli nimenomaan suhtautuminen determinismiin. Kun Jeesuksen oli käsiteltävä talon romahtamisessa kuollutta, hän ei pitänyt sitä minään jumalan tuomiona. Hän paransi sairaita, ja tässä oli taustalla voimakas henki siitä että sairaat eivät olleet mitenkään ansainneet kohtaloaan jollain isiensä pahoilla teoilla. Deterministisessä maailmankuvassahan asiat ovat säädettyjä ; Tästä ihmismieli vetää mielellään yhtäläisyysmerkit sen kanssa että jos asiaa ei ole synnytetty ihmisvoimin, kyseessä on luomakunnan kosto.
1: Karmeimmillaan tämä näkyy maineeltaan jostain syystä lempeässä hindulaisten karmassa. Heille esimerkiksi köyhyys on vain rangaistus entisistä elämistä. Näin ollen siihen puuttumiseen ei nähdä mitään tarvetta. Se on vain asiantila. Tämä on varsin julma näkemys, ja jos karma on harmonisen ystävällistä, niin sitten minä olen todellinen hyvyyden ja harmonian ilmentymä. Kristillinen silmä näkee karmassa helposti sen mitä siinä on ; kompensaatiotarpeen ja kostonhimon jossa kostamisen kohde on piilossa ja vain oletettu.
Näin ollen jeesuksen seuraaminen näyttää erityisen hyvältä, tässä vaiheessa reflektiotamme.
Mutta kristillisyyskään ei ole immuuni tälle "determinismin kiroukselle". Kalvinismin voidaan nähdä jopa synnyttäneen USA:ssa menestysteologian. Kalvinismissahan ytimessä on predestinaatio, jossa ajatellaan että kun Jumala tietää kaiken ennalta, on jokaisen ihmisen kohtalokin tietysti ennaltamäärätty Jumalalle. Näin ollen pelastus ei voi olla valinta vaan se on vain kohtalon toteutuma. Tämän seurauksena on syntynyt näkemyksiä joissa esimerkiksi sairaus on vain uskon puutetta ja signaali siitä että pelastusta ei ole kuoleman jälkeen luvassa. Koska USA:n kristillinen oikeisto on suurilta kalvinismin sävyttämä, on siellä ajettukin suomalaisen sosiaalidemokratialta maistuvan kulttuurin sijasta tiukkaa kilpailukulttuuria, jossa köyhiä ei tarvitse auttaa. Kun USA:n kristillisen oikeiston edustaja puhuu politiikkaa, hän tunnetusti tuntee yhden yleislääkkeen "no tax!" (ei veroja) on heille oikeuden korkein toteuma.
1: Suomessa ollaan onneksi luterilaisia, joka korostaa henkilökohtaista valintaa. Tämä on hyvä huomata siinäkin mielessä, että esimerkiksi ajatus ihmisestä homo religiosus -olentona on itse asiassa enemmän katolista tai kalvinistista kuin luterilaista maailmankuvaa. Lutherin maailmassa ihminen on syntyessään perisynnin tahraama ja siksi etääntynyt Jumalasta. Ihminen on Lutherille siksi luonnostaan elintoiminnoistaan huolehtiva olento joka tarvitsee jumalan armoa juuri muuttuakseen uskovaiseksi kunnon ihmiseksi. Kalvinismissa usko on enemmänkin sisäsyntyinen predestinoitu ominaisuus joka joko on tai ei ole ihmisellä. Niillä jotka on predestinoitu pelastukseen vain sitten saavat tämän ominaisuuden. Katolinen kirkko taas näkee että usko on ihmisessä luontaista ja että kirkko täyttää tämän tarpeen. Näin ollen suomen fundamentalistit ovatkin liitoksissa "uskon automaattisen ja valtavan merkityisen kaikille ihmisille" -konseptin kautta sidoksissa varsin negatiivisiin ilmiöihin. Vaikutukset eivät ihmetytä, ne johtuvat siitä että suomen fundamentalistit ovat saaneet ajatussiirtoa amerikoista jonka kalvinistinen kulttuuri ja siihen liittyvät argumentit ovat apinoitu, ilmeisesti ihan hirveästi miettimättä sitä että miten koherentti ja eettinen kokonaisuus näistä rakentuukaan. ; Homo religiosus -ihmiskuva on siis paitsi väärä ja epätosi ihmiskuva, niin se on lisäksi liitoksissa varsin epäinhimillisiin asenteisiin. Ja joita voidaan pitää luterilaisuuteen liitettynä "kerettiläisinä".
Nyt kohtalon kieltävä ja ihmisen omaa yritystä ajava näkemys näyttää kauniilta.
Toki kristillisessä perinteessä on toinenkin mutka. Predestinaation ulkopuolellakin voidaan kohdella köyhiä tavalla joka olisi luultavasti itkettänyt Jeesusta. Otetaan esimerkiksi mystikot. Mystiikan ytimessä on se, että maallinen maailma on irrelevantti. Tällöin uskonto tarjoaa lohtua köyhyyteen mutta ei pyri ratkaisemaan ongelmaa. Mystiikka keskittyy sisäiseen elämään ja ulkoinen irrelevantisoituu. Siksi mystiikassa ajaudutaankin helposti askeesiin jossa köyhyys ei ole ongelma vaan jopa jonkinlainen tavoitetila. Pahimmillaan tämä näkyy uusplatonismissa jossa maanpäällinen maailma nähtiin peräti viallisena ja jonain josta piti nimenomaan vapautua. Näin ollen jos uusplatonistille köyhä tulee valittamaan elämäänsä, uusplatonisti ehdottaa köyhälle asennemuutosta.
Itse asiassa Karl Marxin kritiikki siitä että uskonto on kansojen ooppiumia osuu erityisen hyvin juuri tähän mystiikan sävyttämään kuvaan. Itse asiassa moni muu kristillisyyskulma suhtautuu köyhiin ja työläisiin tavoilla joihin Marxin kritiikki ei osu. Mutta mystiikka ja uusplatonismi ovat niitä ilmiöitä joissa tämän lausuman merkitys suorastaan ylikorostuu. - Mystiikka tuntuukin olevan jotain että mitä enemmän nostat päätäsi oman egosi ulkopuolelle ja alat miettimään yhteiskuntaa ja etiikkaa ja muiden ihmisten kohtaamista, sitä kauheammalta se oikeastaan näyttää. Kun lähestymistapa on tämä, mystiikkaan tutustuttaminen tuottaa aina vaan syvenevän epätoivon ja karmaistuksen kokemuksen.
Tässä mielessä luterilainen järjestelmämme tuntuu jo varsin hyvältä.
Kuitenkin sekin voi suhtautua köyhiin varsin ikävästi. Tämä itse asiassa näkyy siinä miten suomessakin ollaan napattu menestysteologian teemoja käyttöön. Niitä ei suinkaan ole sidottu kalvinistiseen konseptiin, vaan niistä on rakennettu varsin omituinen optimismin nimellä kaupattu yrittämsien henki. Tässä ajatuksena on se, että kun köyhyys ei ole ansio tai jumalan säädös, sen on oltava ihmisen hallussa. Näin ollen jos vain yrittää oikeasti, ei ole köyhä. Eli jos joku on köyhä ja valittaa, häneen suhtaudutaan hieman kuten uusplatonistinen mystikko ; Komennetaan laittamaan asenteet kuntoon ja yrittämään enemmän. Tässä köyhyys on ulkoinen tila, joka hyväksytään ongelmaksi ja jota halutaan korjata. Mutta ratkaisumalli on silti varsin julma.
Luterilaisuuden ongelmana onkin työmoraali, sekä kenties se, että vaikeuksien kohtaaminen nähdään helposti ylpeilynaiheeksi. Vaikeudet nähdään helposti kannustimena siihen että pitää yrittää enemmän. Tämä optimismi iskee vastaan siinä vaiheessa kun elämän realiteetit iskevät vastaan. Maailma ei ole täydellinen laitos. Kaikki yrittävät eivät onnistu. Yrittäminen antaa vain mahdollisuuden onnistua, mutta ei takaa sitä. Tämä unohtuu helposti. Sillä ihmisen omat voimat asettuvat tässä kohtalon määrääväksi elementiksi Jumalallisen ennaltamääräämisen sijasta.
Nyt sosiaalidemokraattinen luterilaisuus alkaa innostamaan.
Ongelmaksi nousee tässä vaiheessa kuitenkin uskontojen sosiologia. Esimerkiksi kun mietitään sitä että miksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksessa ja Venäjän vallankumouksessa nostettiin uskonto ja kirkko niinkin kovasti vastustettavien asioiden linjoille, on syy itse asiassa melko selvä. Silloin käytössä oli valtionkirkkon rinnastettavissa oleva järjestelmä.
Ja moni ajattelee että valtionkirkko tarkoittaa kansan kuuntelua. Tämä näkemys on kuitenkin hyvin omituinen. Sillä valtionkirkko tarkoittaa käytännössä sitä että (silloin kun ei toteudu teokratia jossa uskonto komentaa valtiota) uskonto kuuntelee poliittista vallitsevaa valtakoneistoa. Kun esimerkiksi kirkkotaide ja muu saavat tukea mesenaateilta, kysymys on poliittisesta rahasta. Kun rahahanat antavat korvamerkittyä rahaa, syntyy tietysti esimerkiksi kaunista kirkkotaidetta. Mutta samalla kirkon on hyvin vaikeaa nousta tätä rahanantajaa vastaan. ; Sen lauluja laulaa jonka rahoista nauttii.
Valtionkirkon ongelma on siinä, että jos uskonnon etiikalle ja maailmanparannukselle olisi tarvetta, siitä ei ole hyötyä. Ja silloin kun asiat ovat kunnossa, sitä ei tarvita mutta tällöinkin se on olemassa kolhoosina joka oikeuttaa olemassaolonsa lähinnä sillä että siitä ei ole haittaa.
Näin ollen reagoinnit, jotka toki olivat äärimmäisen väkivaltaisia ja ylilyöntejä, ovat kuitenkin ytimeltään ymmärrettäviä ; Tiedämme että tämänlaiset valtionkirkkojärjestelmät helposti menettävät omaleimaisuutensa. Ne eivät sisällä niinkään omaa oppia kuin rakentuvat ympäröivän arvomaailman mukaiseksi. Eikä kansan vaan poliittisen koneiston. Valtionkirkon tehtävänä ei ole ajaa oikeutta, vaan minimoida konflikteja. (Joka taas on jotain aivan muuta kuin mitä esimerkiksi Jeesus teki. Hänhän esimerkiksi rageili ja tirvoi rahanvaihtajien pöydät nurin temppelissä.) Lisäksi valtionkirkkojen tapana on rakentaa itsestään instituutio jonka arvostusta pidetään ikään kuin itsestäänselvyytenä. Tämä on huono asia uskonnonvapaudelle. ; Tätä kautta valtionkirkko menettää uskonnon ominaisuutensa ja suhtautuu köyhiin juuri siten miten yhteiskuntakin toimii.
Tämän jälkeen körtit itse asiassa näyttävät miltei täydellisiltä.
Minut henkilökohtaisesti tavanneet tietävät että minulla on omituinen lukkarinrakkaus körttiläisiin. Tahoon johon en kuulu ja tuskin tulen koskaan kuulumaankaan. Tilanne on vain niin, että jos olen illanvietossa johon uskontokeskustelu kuuluu - sitten kunhan olen ensin torpannut uskontoja maanrakoon - nostan esiin sen miten körtit ovat asenteeltaan mainioita. ; Heillä on ennen kaikkea terve suhde epäonnistumiseen. Se ei ole ylioptimistista postitiivisuusroskaa jota en voi sietää. Körtit ovat realisteja sortumatta pessimismiin. He ovat siinä mielessä kyynisen optimistisia että heidän lähtökohtansa on tosiasioiden tunnustaminen. Ja epäonnistuminen on näistä yksi keskeisimpiä mutta vaikeimmin tunnustettavia piirteitä.
Useinhan Suomessa häpeää ja epäonnistumista kohdellaan ajatuksella että häpeä katoaa kun oppii lisää. Kutienkin opettelun kohdalla ongelmana on helposti se, että harjoitellessa myös odotukset ja vaatimukset itselle kasvavat. (Esimerkiksi minä olen miekkailutreeneissä pettynyt virheisiin jotka ovat niin pieniä että alkuvaiheessa en olisi edes huomannut niitä tai tietänyt niiden olemassaolosta.) Ja kun on taitoa, sitä odottaa myös onnistumisia jolloin esimerkiksi tappio voi tuntuakin entistä pahemmalta.
Körtit sen sijaan tunnustavat syntisyytensä. Ja tällä on olennainen hyvä puoli. Se vähentää tarvetta kätkeä ja piilotella. Esimerkiksi lestadiolaisuus on arvomaailmaltaan tiukempi. Tässä mielessä sen moraalisuuden voisi luulla olevan suurempaa. Mutta käytännössä tilanne kuitenkin menee siihen, mitä tiedän esimerkiksi Järvenpään ja Hyvinkään alueella tapahtuvan (koska siellä on lestadiolaisten keskus melko lähellä). Siellä lestadiolainen saattaa laittaa hupparin päälle ja käydä salaostamassa pornolehden tai viinapullon. Omalla naamalla ei kehtaa mutta syntiä tulee kuitenkin tehtyä. Kun suhde epäonnistumiseen on tiukka, tästä ei suinkaan seuraa tapojen korjaamista, vaan juurikin tämänlaista ongelman piilottamista. ; Kun tämä liitetään lestadiolaiseen armokulttuuriin jossa esimerkiksi perheväkivalta ja pedofilia on sellaista että "armonantoa vaaditaan" muuttuu pahan teon anteeksiantaminen uhrin velvollisuudeksi. Tämä voimistaa ongelmaa ja on varmasti takana niissä muutamissa ylilyönneissä jotka lestadiolaisista on julkitullut.
Näin ollen köyhyys on avain hyvin moneen asiaan kristillisyydessä. Etenkin jos siitä laajennetaan epäonnistumiseen. Ja kun asiaa miettii, huomaa että kristillisyys on potentiaalisesti eettinen jopa Harrisin reflektointiasenteiden kautta. Ongelmana onkin se, että kristillisyys näyttää monissa suuntauksissaan menevän tässä reflektoinnissaan pieleen ja pahasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti