Joona

Kenellekään ei liene yllätys, että en pidä valtaosasta evankelioivia fundamentalisteja. Pääsyynä ei ole edes se, että katson heidän kannattavan epätotta maailmankuvaa. On toki totta, että en ymmärrä miksi minun pitäisi kunnioittaa irrationaalista ja epätotta, mutta valtaosa on siinä tunteessa joka tulee heidän kanssaan ollessaan. Heillä on yksinkertaisesti samantapainen asenne kommunikaatioon kuin "Stargate" -sarjan "maailmojen tuhoajalla". Hänellä on suora mieli, jossa on tavoite ja sitten hän suoraviivaisesti pyrkii tekemään tämän. Kritiikki ja vastustus ovat esteitä. Ei jotain jota harkitaan jotta tavoite muuttuisi vaan jotain josta on päästävä läpi.

Näin ollen hahmon kommunikaatio muistuttaa pumpuliin käärittyä talttaa. Toinen sanoo, että älä lyö ja hän selittää että hän vain vähän pumpulilla pyyhkäisee. Hahmo on niin ovelasti rakennettu, että jopa muistinmenetysjaksossa tämä piirre on esillä. Hahmo ei ole tällöin kostonhimoinen koska häneltä puuttuu muistin kautta kauna. Eikä hän ole tekemässä julmia asioita koska hän on unohtanut tavoitteensa. Mutta tämä asenne näkyy kaikessa muussa mitä hän milloinkin kokee haluttavaksi tavoitteekseen.

Tämänlainen pömpöösi asenne on toki jotain joka solahtaa sujuvasti suomalaiseen perivakavaan mielenmaisemaan. Mutta tämä asenne on vieläkin vahvempana amerikoissa. Kalvinismi on sävyltään perivakavaa ja peritotista ja perisuoraviivaista. Lopputuloksena syntyy omituinen ambivalenssi joka näkyy esimerkiksi siinä miten suomessakin voi olla niin että henkilö kertoo kuolleen olevan nauttimassa kivoista oloista paratiisissa mutta hän samalla haluaa välttää tätä ahdistavaa vaihetta. Ja toisaalta he seuraavat maailmanloppua riemukkaana asiana ja jokainen katastrofi ja paha tapaus on ennakointi tästä ja tässä on jotain omituista mukasyvällistä besserwisseristisen riemun paikkaa. Ja kirkossa uskovat jotka kuulevat ilosanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta eivät jaksa riemastua edes haukotukseen.

Tämä asenne kulminoituu suhtautumiseen profeetoihin. Tietyn sortin uskovaiset asettavat profeetan klassiseen tarinankerronnalliseen rooliin, jossa sääntönä on se, että profeetta hankkii jotenkin viisauden, voittaa epäilyt tai pääsee viimeistään sanomaan viimeisen sanan joka on hieman sama kuin viimeisenä nauramista, mutta nauruvertaus olisi tähän asenteeseen liian vakava. Profeetta on siis besserwisser -tietäjä. Tämän vuoksi profeetallisuuteen liittyy aina tietty ikään kuin itsetarkoituksellisesti omituinen pömpöösi sankarieetos.

Profeetta suhtautuu kritiikkiin hyvin "maailmojen tuhoajan" asenteella ja vallalla näyttää olevan kompensationaarinen taustaoletus siitä että kun profetia toteutuu saa profeetta nauraa takaisin potut pottuina ja kyllä niitä kriitikoita sitten hävettää. Tämänmallinen karisma-status -oletus profetioinnin takana tekeekin tästä armolahjasta tai ominaisuudesta hyvän keinon saavuttaa statusta uskovaisten yhteisössä.

Kuitenkin kun katsotaan "Raamatusta", voisi olla kaikista hedelmällisintä vilkaista tarinaa Joonasta. Joonan tarina nimittäin näyttää miten profeetta ei välttämättä saa mitään kunniaa ennustuksestaan. On turhaa odottaa kompensaatiota kärsimyksistä joita profetian välittämiseksi on tehty. Koska ihminen ei voi aina olla varma siitä onko vaikeus sitä että maailma ja etenkin Saatana vastustaa. Vai johtuuko se siitä että ihminen on itse puusilmäinen, tyhmä ja tunkee asioita väkisin haluamaansa suuntaan.

Se on hyvin lyhyt tarina. Ihmiset muistavat Joonasta lähinnä sen että hän oli pinokkion tapaan valaan vatsassa. Mutta tarinakokonaisuus on itse asiassa mahtavan surkuhupaisa. Joona todellakin saa Jumalalta tehtävän mennä valistamaan ihmisiä ylimaallisesta totuudesta. Totuus on vakava koska se varoittaa odottavasta totaalituhosta. Jumala uhkaa nukettaa kokonaisen kaupungin muusiksi. Hän osaa ennakoida tämän suuttumisensa (kenties Hänellä osaa odottaa Taivaan Rouvan PMS -oireita). Varoitus on siis tarpeen, jotta ihmiset voisivat lepyttää Jumalan tai ainakin paeta kaupungista johonkin paikkaan jonne Herran raivo iskee kenties vasta seuraavalla viikolla.

Mutta Joona suhtautuu tähän "oh shit oh shit" -asenteella. Hän lähtee täsmälleen päinvastaiseen suuntaan ja mahdollisimman kauas. On vaikeaa tietää, onko Joonan tavoitteena paeta niin kauas Jumalan Jerusalemin temppelistä että Jumala ei jaksa lähteä häntä kotoaan noutamaan, vai onko Joona vain niin vastahankainen tehtävän suorittamisesta että hän laittaa oman ruumiillisen rajoittuneisuutensa Jumalan tehtävän esteeksi. Jos hän on jossain aivan muualla kuin pitää, ja hän ei kuolevaisena osaa itse olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, niin tehtävä jää toteuttamatta. Tarinan sisäisen logiikan mukaan Jumalaa pakeneminen niin kauas että olisi todella Jumalan selän takana on tietysti mahdottomuus. Absurdi pakomatka on siksi lopputulokseltaan vääjäämätön. Auki jää vain se, mitä Jumala tekee kun Hänen tahtonsa toteutuu.

Joonan laiva joutuukin myrskyyn. Merimiehet ovat hädissään ja rukoilevat omia Jumaliaan. Meri ei tyynny. Joonaa taas ei uskonto vähääkään kiinnosta, ja hän haluaa nimenomaan välttää Jumalan huomaamaksi tulemista, pakomatkallahan ollaan. Ja niin hän nukkuu. Kun muu toivo on menetetty, merimiehet tarttuvat mielellään viimeiseen oljenkorteen. Kun käytössä on enää vain yksi Jumala, niin se alkaa tässä epätoivossa tuntua erityisen haluttavalta. Joonan asenne vaikuttaa suorastaan stoalaiselta joka lisää tämän Jumalan karismaa. Eli Joona joka oli erityisen vastahankainen oli juuri maksimaalisen tehokas käännyttäjämies.

Lopulta Joona pyytää että merimiehet heittävät hänet pois. Tässä itsemurhassakin on nähtävissä keskisormen näyttämistä Jumalalle. Että hukun sitten, että yritäppä siinä sitten teetättää minulle jotain juoksupojan hommia, oi taivainen Partaukko! Meri tyyntyykin tämän jälkeen ja Joona joutuu valaan nielaisemaksi. Tässä vaiheessa Joona sitten valaan vatsassa kertoo omituisen hyvin uskovaisen psalmin. Tämä on vahvassa kontrastissa kaikkeen tarinassa aikaisemmin olevaan (ja rehellisyyden vuoksi se liittyy loppuosan tarinan Joonan luonteenheikkouteen johon palaan myöhemmin). Kenties tämä rukous on epätoivoinen keino teeskennellä Jumalalle hyvää uskovaa. Joona näyttääkin ylistyksessään esittää itsensä olosuhteiden uhrina, eikä suinkaan omien pakoretkiensä vuoksi tehtävästä harhautuneelta.

Jumala päättää antaa valaan oksentaa Joonan maalle. Tämä on varsin irvokas pelastus. Etenkin kun Joona juuri ennen oksentamista kertoo että vain Jumala voi hänet tästä pulasta pelastaa. Saastasta toivon mukaan siistiytynyt Joona viekin sitten sen saamansa viestin kaupunkiin. Ja nyt tulee se paras juttu. Jumala päättää armahtaa kaupungin. Toisin sanoen Joona saa viestin siitä että kaupunki tuhoutuu. Laskuri tikittää eikä ole mitään ihmemies MacGyveriä joka tämän pommin purkaa. Ja sitten hän välittää varoitusviestin ja ihmiset ottavat sen vakavasti. Ulkoisen arjen tasolla maailmassa ei tapahdu mitään muutosta. Taivaalla ei häämöttänyt mitään meteoriittia jonka varjo olisi kaupungin yllä ja joka olisi häipynyt. Maailma ennen Joonan viestiä ja Joonan viestin jälkeen näyttävät täsmälleen samalta. Ainut ero on siinä että ihmiset osaavat kenties arvostaa aikaa Joonan jälkeen koska heidän mielessään on käynyt "ehkä huomenna aurinko ei nouse".

Joona tekee tässä vaiheessa sen, mitä jokainen ihminen tässä vaiheessa tekisi. Hän menee lähivuorelle odottamaan että se kaupunki tuhoutuu. Hän on vihainen siitä että maailma on sama ja viesti ei muuttanut mitään konkreettista. Hän näyttää houkalta. Profetia epäonnistui koska mitään loppua ei tullut. Täällä vuorella Joona nauttii kasvin varjosta ja katselee kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän raivostuu ja toivoo omaa kuolemaansa kun tämä sattuu kuihtumaan.

Kun katson Joonan tarinaa, siinä on jotain jonka kristityt tuntuvat unohtaneen. Se on se, että profeetta on houkka. Kun katselen nykykristittyjen kenttää, siellä ei ole nähtävissä tämänlaisia surullisen hahmon ritareita. He ovat kaikki sitä pömpöösiä besserwisserismiä pullollaan olevia henkilöitä joiden kesken unia herätyt ja muistetut unet muuttuvat joksikin jonka mukaan pitäisi vakavasti suunnitella tulevaisuus.

Tai siis kaikki paitsi Jouko Piho. Minun on joskus vaikeaa sanoa onko mies trolli vai ei, sen verran sekapäisiä ja mielipuolisia hänen profetiansa paikoin ovat ; Mutta hän on kuitenkin, profetiointiennustustensa mahtipontisuudesta huolimatta, samalla kaikkea muuta kuin pömpöösi. Hänet voi todellakin kuvitella Pähkinänsaaren rauhan rajan kohdalle istumaan. (Hänen kannattamansa profetiaperinne näyttää jostain syystä ajavan sitä että Suomi ajataan todellakin alkuperäiseen minisuomeen eli että Venäjä valloittaa pohjois-Suomen ja raja muotoutuu sinne pähkinäsaaren rauhassa määritettyyn.) Piho siellä istuisi jollain harjulla aurinkotuoleineen odottamaan ja ihmettelemään että miksei se Venäjä jo hyökkää. Että hyökkäis jo!