Nyökkäilijät (On kirjoitettu)

Sain edelliseen blogaukseeni seuraavanlaisen kommentin. "Lapsuudenkodissani uskonasioista liiemmälti kyseleminen saati kyseenalaistaminen oli ehdottomasti kielletty. Ja moni riviuskovainen saattaakin suorastaan pelätä akateemista keskustelua, jossa väitteet pitäisi perustella. Silloin joutuisi ajattelemaan ITSE, eikä toistelemaan valmiita mantroja. Mun nähdäkseni näiden johtavienkin uskisten argumentointi perustuu lähinnä vastapuolen sekoittamiseen, muinaisten kielikuvien viljelyyn, paisutteluun ja yleiseen jeesusteluun ja loppupeleissä ihan mihin vaan dramatiikkaan, jotta päästään POIS itse aiheesta. Koska eihän siinä mitään järkeä olekaan - heidänkään mielestä. Muuten siitä katoaisi se uskon aspekti kokonaan."

Tämä asennemaailma sopii osaan uskovaisista. Kutsun heitä "nyökkäilijöiksi". Heitä näkee jos käy erilaisissa uskontohenkisissä luennointitilaisuuksissa. Ja heidät erottaa jo ulkonäöltään ja käytökseltään. Etologin silmä voisi sanoa että konkreettinen fyysinen nyökkäily on sosiaalinen signaali joka kertoo samanaikaisesti omasta vakaumuksesta, ryhmään kuulumisesta että asenteesta keskusteluun ja yhteisöön. (Tässä asenne on ns. "alamaisuus" ja asenne kaksisuuntaiseen akateemissävyiseen asioita ruotivaan keskusteluun on ns. "olematon".)

Vaikka blogini onkin uskontokritiikkiä pullollaan, en yleisesti ottaen suhtaudu nyökkäilijöihin kovinkaan negatiivisesti. Yleensä kohdistan vaivannäköni joko "kiivailijoihin" (yleensä miehiä) tai joskus harvemmin "rescue rangereihin" (yleensä naisia). Nämä ihmiset ovat uskonhierarkiassa hieman arvostetumpien uskovaisten joukossa. Heillä itse asiassa on hieman taitoja ja kiinnostustakin. (En siis väitä että "uskikset on tyhmiä ja/tai asennevammaisia".)

Keskityn siksi selkeästi vain osaan uskovaiskenttää, syy on se, että en yksinkertaisesti nauti puolustuskyvyttömien ja epäaggressiivisten tyyppien hakkaamisesta.  Lisäksi yritän kannattaa "tuttumiehen" periaatetta, jossa keskustelua ei ajeta siihen että voitetaan siksi että itse osaa kikkailla paremmin logiikalla ja yleissivistyksellä. "Vastustaja pitää aina jollain tavalla kalibroida" jotta tilanne olisi lähtökohtaisesti reilu. Toki nyökkäilijät ovat usein innokkaasti toistamassa kuulemaansa ja itse asiassa internet on pullollaan nimenomaan heidän asioihin tunkemisiaan. (Ihan siksi että heitä on paljon. Taitavammat ovat vähemmistöä. Ja lähetyskäsky innostaa jokaista.) Ja tässä määrin olen joskus ottanut heitäkin käsittelyyn. Usein syynä on vahinko. He nimittäin ovat huonoja mutta toisaalta he imitoivat hyviä, joten kahden kolmen lauseen ajan voit pitää heitä järkevinä ihmisinä.

Kuitenkin nyökkäilijöissä on yksi piirre joka on tieteenfilosofisesti mielenkiintoinen. Se ei liity sosiologiaan tai hierarkiaan, vaan lähdekritiikkiin ja lähteiden käyttämiseen. (Ja siihen että nämä liittyvät toisiinsa mutta eivät ole sama asia.)

Tämän vuoksi heissä ikään kuin konkretisoituu se, että lukeneisuus ja oppineisuus ovat eri asioita myös silloin kun se käytetty lukeneisuus on vähäistä. Kun näille ihmisille sanoo "Think about it" se tarkoittaa samaa kuin (a) seuraa ennakkoluulojasi ja vakaumuksiasi äläkä missään tapauksessa kyseenalaista niitä, falsifiointi ja muu kriittisyysvaatimus on vaan jotain naturalistien turhaa pälätystä tai (b) opettele aikaisemmin sanomani erityisen tarkasti ulkoa ja toista sitä usein.
Koko ilmiön taustalla on se, että missä tahansa uskonyhteisössä suurin osa ihmisistä ei ole harjaantunut apologetiikkaan, teologiaan tai rationaaliseen ajatteluun. He ovat tässä mielessä "älyllisesti kolhoja", eli he eivät ajattele abstraktisti, ja ovat intellektuaalisilta ominaisuuksiltaan askeettisia. Eivätkä he oikeastaan edes tavoittele muuta.

Tämän yleisasenteen seurauksena nyökkäilijöiden suhde esitettyyn materiaaliin on pinnallista. He itse asiassa osaavat yleensä toistaa joitakin argumentteja mutta ne ovat heillä jääneet pelkäksi toistetuksi litanjaksi joka on opeteltu ulkoa, joten keskustelu asiasta ei onnistu. Litanja toki riittää silloin kun vastapuoli ei pistä hanttiin. (Eikä se yleensä pistä sillä tavallisen ihmisen argumentaatiotaidot ovat järkyttävällä tasolla. He osaavat toki tehdä sellaisia minun kykyni ylittäviä ihmeellisiä akrobaattisia suoritteita kuten suunnitella neljän hengen lomamatkoja ja ajaa autoa.)

Kun "nyökkäilijä" menee esitelmätilaisuuteen hän ei suinkaan mene miettimään argumenttien pätevyystasoa. He nyökyttelevät jos argumentaatio on oikeaoppista ja sen esittäjä on "professori se ja se". Kun professori sanoo, lausunnon logiikan sääntöjen noudattaminen on heistä jo arvioitu ja jos se on oikeaoppinen se on Tosi. Lopputulos ei siksi voi olla muuta kuin ulkoaopettelemisen arvoinen. "Nyökkäilijät" tallettavat lausuntoja muistiinsa toistettavaksi, koska he sekä pitävät sisällöstä että luottavat niiden esittäjään. On selvää että tämänlainen ihminen voi levitellä erilaisia kivoja sanojakin sisältäviä lausuntoja internettiin mutta he eivät kykene käsittelemään lausuntoihin kohdistunutta kritiikkiä. Miten voisivatkaan kun jos heidän eteensä tungetaan logiikan sääntöjen arviointitehtäviä, tai vaikkapa vain mekaanisenoloisia totuustauluntäyttämistehtävä, he ovat tilanteessa hämmennyksissä ja pihalla. Tämä tarkoittaa sitä että arviointeja ei edes halutessa voitaisi arvioida niiden logiikan pätevyyden kautta. Kun ei ole edes minimaalisia taitoja ei voi tehdä arviointiakaan niiden kautta. Siksi "nyökkäilijöiden" ytimessä on ehdoton luottamus lausujan oikeassaoloon.

Itse asiassa heillä luottamus korvaa lähdekritiikin.

Tosin lähdekritiikin soveltaminen on ylipäätään yllättävän omituista. Esimerkiksi suositteena on usein ajaa asiat primaarilähteen kautta. Eli pitäisi aina mennä alkuperäiseen lähteeseen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä. Kenties noloin proseduuri jota käytetään yllättävän usein on "oikoa". Eli jos käyttämäsi lähde viittaa johonkin lähteeseen, luotat että tämä käyttämäsi lähde on lainannut sitä oikein ja vain laitat alkuperäisen teoksen lähteeksi. Umberto Econ kirjoittama kirja joka kouluttaa akateemisen tekstin kirjoittamiseen mainitseekin kirjallisuushistoriassa tapahtuneen mutkan jossa valtaosa ihmisistä lainasi teosta väärin koska kukaan ei jaksanut etsiä alkuperäistä teosta ja luotti vain siihen että tätä oli lainattu oikein. Kun lainatut lähteet olivat referee -teoksia (tieteilijöiden hyväksyttävän hyviksi arvioimia) ja moni muukin lähde viittasi samaan, oli tilannetta tietysti vaikeaa huomata. Vain harva akateemikkokaan näki tarpeelliseksi etsiä harvinaista alkuperäisteosta vain siksi että tarkistaisi jonkin asian jota kaikki oppikirjat opettivat ja toistivat samanlaisina.

Usein kommentoidaan jotakin lähdettä joka kommentoi toista lähdettä. Esimerkiksi ammattikorkeakoulussa juuri kukaan ei viittaa primaarilähteisiin vaan lähteinä käytetään kirjoja joiden lähteet voivat olla jopa tuntemattomia. Primaarilähteiden etsiminen on usein vaikeaa ja mahdotonta, joten luottamus laitetaan kirjoihin jotka on arvioitu hyviksi kirjoiksi alan asiantuntijoiden toimesta. Näin ollen lähdekritiikki tiivistyy esimerkiksi nyrkkisäännöksi jonka kuulun hoitoalan puolella käytetyksi ; "Käyttäkää lähteitä, mutta harkinnalla. Käyttäkää maalaisjärkeä - älkääkä lainatko mitään Tohtoritolosia." Yllättävän monelle koko lähdekritiikin idea hämärtyy tässä prosessissa. Lähde muuttuu usein auktoriteetiksi ja riittää että "on kirjoitettu".

Primaarilähteen käyttämisen varmistamisessa on kuitenkin perushenkenä se, että väitteiden oikeellisuus on periaatteessa mahdollista tarkistaa. Tämä voi tarkoittaa sitä että aina ei ole edes tarpeen mennä primaarilähteelle asti ; Usein riittääkin että saadaan riittävä luotettavuustaso. Jokin taso, jossa kriittinen vastarannankiiski voi esimerkiksi rakentaa koejärjestelmän ja testata että toteutuuko väitetty lopputulos. ; Useimmiten tämä periaatteessa riittää. (Esimerkiksi periaatteessa minä voisin rakentaa hiukkaskiihdyttimen ja tehdä toistoja joistain kokeista. Paitsi että minulla ei ole rahaa. Tämä ei tieteen kannalta oikeastaan ole lähteen ongelma vaan minun lompakkoni ongelma.)

Valitettavasti moni on etääntynyt siitä ajatuksesta että lähdekritiikki on tarkistamisen väylä. Se on jostain syystä muuttunut monien silmissä pelkäksi lausunnon auktoritarisoimiseksi. Kun joku on sanonut jotain, se on yht'äkkiä parempi lausunto kuin jos itse sanoisit niin. (Paitsi jos olet tarpeeksi kuuluisa ja fanitettu.) Se on sama kuin jos joku viittasi historiassa nasaaliäänellä sormi ylöspäin vispaten että "ON KIRJOITETTU!"

Siksi kun "nyökkäilijä" mainitsee nimiä jotka ovat sanoneet asioita he käytännössä harjoittavat name droppingia jolla he rakentavat auktoriteettiin vetoamista. Heillä ei ole lähdekritiikkiä, heillä on pelkästään lähteitä. Valitettavasti edes ammattikorkeakoulussa ei ratkaise pelkkä lähdelistan pituus, vaan tarvitaan lisäksi hyviä lähteitä ja olennaisia lähteitä ja varmoja lähteitä. Sekä ennen kaikkea niiden hyvää käsittelyä.

Ilman omaa arvioivaa ja  luovaa panosta ei ole (a) ammattitaitoista (b) filosofista (c) rationaaliseen keskustleluun perustuvaa asioiden punnitsemista joita taas vaaditaan aitoon keskustelemiseen asioista. Ilman tätä lausunto on korvattavissa äänitallenteella jossa äänitetään suoraa sitä heidän lähdettään. Näissä taas on sellainen hyvä puoli, että ne eivät nuku, niitä voi ladata nettiin jossa tuhannet voivat kuunnella niitä. Eikä taustalla pyörivä YouTuben -videoformaatteja pyörittävä algoritmi yritä napata itselleen kunniaa taitavuudestaan keskustelussa tai näe että hänellä olisi suuresti roolia tai merkitystä osallistumisessa. Ja vaadi että häntä pitää kunnioittaa ja kuunnella. YouTube -videoissa on play, paussi, ja sivun sulkeminen jotka takaavat sen että voit kuunnella juuri sen mitä haluat milloin haluat ja missä haluat.

On epäselvää selviäisikö ihmisnyökkäilijän uskontokeskustelu "Turingin testissä". On epäselvää voitaisiinko heidät korvata jollain puppulausegeneraattorin kaltaisella taktisia lauseita täyteen kopioiduilla algoritmeilla jotka reagoivat lähinnä joihinkin asiasanoihin osaamatta ollenkaan arvioida sitä konteksia jossa nämä asiasanat on esitetty.