Kantola keksi

Vuonna 2005 kirkollinen näkyvä hahmo nimeltä Ilkka Kantola jäi kiinni syrjähypystä. Tämä tuotti tietysti hieman medianäkyvyyttä ja vaikeuksia Kantolan kotona. Ilkka Kantola kirjoittikin (sopivasti allekirjoittaneen syntymäpäivänä) 20. helmikuuta 2005 puolustuspuheen. Tekstissä omituista oli se, että syyllisyysnäkökulman sijasta Kantola herätti uhripuhetta itsensä suuntaan ja hän tuomitsi vaimonsa reaktiot "epätoivoisen ja nääntyvän ihmisen tunnekuohuina". Kantola osoittikin tätä ylilyöntiä kohtaan jotain jota kuvasi armeliaisuudeksi koska petetyllä "on oikeus mitä suurimpaan mustasukkaisuuteen." Ilman vastaavaa armeliaisuutta Kantola tuomitsi sen sijaan median, joka lietsoi mustasukkaisuutta hyppäämällä tunnekuohuylilyöntiin sen sijaan että tukisi ja rakentaisi piispan perhe-elämästä sopuisampaa. "Mennäänkä mukaan hänen tunteisiinsa vai autetaanko häntä ottamaan vastaan muuttuneen elämän tosiasiat?" Kantola peräti loppukaneetiksi siteerasi "Raamattua" selittämällä että "Jos minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään." Tämä on tulkittavissa monisyisesti, esimerkiksi siten että lehdistö ei tarjonnut rakkautta vaan tiedotusta. Ja toisaalta se vihjasi myös kenties hieman siitäkin, että syrjähypyssäkin on rakkautta toisin kuin kenties kuivahtaneessa parisuhteessa ei.

Tälle vastapainoksi voisi laittaa C. S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -kirjan luvusta 18. hissa demoni kuvaa Jumalan avioliittovaatimuksia jotka "asettavat ihmisen vaikean vaalin eteen: joko täysi pidättyväisyys tai armoton yksiavioisuus. Edellisen olemme jo Isämme ensimmäisestä suuresta voitosta saakka tehneet heille perin vaikeaksi. Jälkimmäisen pakotien olemme viime vuosisatojen aikana puristaneet yhä ahtaammaksi. Olemme tällöin käyttäneet apuna runoilijoita ja kirjailijoita, jotka ovat vakuuttaneet ihmisille että muuan tavallisesti lyhytikäinen kokemus, jota he sanovat "rakastumiseksi", on ainoa kunniallisen avioliiton syy, että avioliitto voi ja että sen tulee tehdä tämä kiihtymyksen tila pysyväksi ja että avioliitto, joka ei sitä tee, ei enää ole sitova." Toisin sanoen rakastumisesta ja ihastumisesta on tehty rakkauden uusi määritelmä.

Otan esille nämä kaksi lausuntoa lähinnä siksi että molemmat niistä edustavat sellaista rakkauskuvaa joka on yleinen. Ja molemmat näyttävät varsin vastenmielisiltä. Koska olen perin negatiivinen kuvaan aluksi hieman näitä epämiellyttävyyden tuntemuksia:
1: Lewisin lausunto on fundamentalistinen (ei tuomitseva termi) ja tuntuu hyvin "vanhakantaiselta" ja tämän tunteen syynä ei ole näkemyksen perinteisyys, joka on jäänyt modernin muodin jalkoihin. Vaan siitä että se on itse asiassa avioliittokontrollia. Kun ideologia komentaa kuka saa ja millä ehdoin mennä naimisiin, se astuu sen mystisen rajan yli jonka yli ei yleisesti hyväksytysti saa mennä. Itse asiassa jopa enemmistö diktatuureista ei yritä hallita ihmsten avioonmenemistä. Lewismäinen näkemys heijastuu siihen että on valvottavissa oleva normi joka rajoittaa tässä mielessä hyvinkin voimakkaasti. Tätä näkemystä kuvaa ehdottomuus ja tiukkuus ; Dogmaattinen pää on "niin syvällä omassa perseessä" että maailma näyttää varsin vaihtoehdottomalta.
2: Kantolan näkemys edustaa taas liberaaliteologiaa, jossa määritteiden dekonstruktio on vahvassa roolissa. Valitettavasti tässä näkyy myös liberaaliteologian suurin heikkous. Se näyttää usein olevan lähinnä rationalisointia, jossa haetaan oikeutuksia ja syitä ikään kuin jälkikäteen. Toki Kantolan lausunnossa näkyy häivähdys yleisinhimillistä assimilaatiota, jossa hän yrittää kikkailemalla ratkaista oman elämäntavan ja oman vakaumuksen välistä kuilua. Enkä usko että kovin moni lukija kokee hänen tässä temppuilussaan onnistuneen ; Filosofisesti määritelmässä ei ole vikaa, se on sisäisesti koherentti. Mutta siinä kuitenkin koherentisti kikkailemalla harjoitetaan presuppositionistista ajattelua jossa ensin on johtopäätös ja sitten mietitään että miten saadaan irti tämän tuottavat premissit. Näin tehdessä uhrin ja rikoksentekijän roolit pyöritellään päälaelleen. Tätä näkemystä leimaa kikkailu jossa likimain kaikkea saa tehdä kunhan vain saivartelutaidot ovat kunnossa.

Ne ovat kuitenkin eräässä mielessä toistensa kanssa erimielisiä yhdestä peruskysymyksestä ; On selvää että Kantolan syrjähypyssä taustalla oli juuri rakastumisen tunne. Ja hänestä ilman tämänlaista ihminen on kuin "helisevä tiuku". Lewis taas näkee juuri tämän tunteen ongelmallisena, ja että avioliittoon astuminen tehdään hänestä aivan liian usein rakastumisesta eikä rakkaudesta. Siksi ihmisen on tavallaan painoteltava näiden kahden melko kammottavan ääripään välillä, haettava kompromissia.

Molemmat vaihtoehdot ovat itse asiassa koherentteja ja osa filosofista perinnettä. Kantolan ajattelu heijastaa rakkausmääritelmää josta muinaiset kreikkalaiset kutsuivat erokseksi. Lewis taas ajaa rakkauskuvaa joka painottaa filiaa. Tämä ei ole järkiavioliitto vs. tunneavioliitto -kiista. Kysymys on tunnemyrskyn ja sitoutumisen välisestä konfliktista. Näkisin että molemmissa rakkausnäkemyksissä on sen verran ansioita että kumpaakaan niistä ei voida täysin poistaa yhtälöstä. Ja siksi Lewisiä ja Kantolaa kuvaakin minun silmissään se, että he tekevät virheen kun he eliminoivat ; Kantolan maailmassa filia on vain tunnekylmää tottumusta joka on ikään kuin rakkauden imitaatio, ja siksi kilisevä tiuku. Lewisin maailmassa eros taas on vastemielinen mörkö, demoninen jippo. ~ Heistä kumpikaan eivät ole siis väärässä kannattaessaan asioita, vaan siinä että näin tehdessään he vastustavat vääriä asioita.

Todellinen skotti.

Paholaisen Asianajajan blogissa oli mielenkiintoinen moraaliaiheinen keskustelu. Aiheena on pohjimmiltaan se, voidaanko ateisteja ja teistejä syyttää pahoista teoista, ja millä ehdoin.

Käsitellyssä Ojasen mielipidekirjoituksessa ateistejen uskontokritiikissä on ongelmana tietty se, minkä Ojanen tuo esiin sanessaan

'"On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista", kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.'

Tässä viitataan tietysti vanhaan kunnon "no true scotsman" -virheargumenttiin. Uuden ateismin mukaan kommunistien hirmuteot eivät olleet "tieteellistä ateismia", he seurasivat ateismia tavalla jota ei voi yleistää ateisteihin. Samoin uskovaiset tietenkin muistuttavat siitä että noitavainot eivät ole kristillisiä, niiden tekijät vain olivat kristittyjä. Tällä argumentilla on ongelmana tietenkin se, että jos sitä voitaisiin aina soveltaa, missään oloissa mitään ismiä ei saataisi tilille. "yksikään todellinen skotti" voisi aina tarjota pakotien. Pahaa tehneet edustivat ehkä 99% ismistä, mutta aina vain kaikuisi "hei, ei saa yleistää"! Ongelmana on tietysti se, että niin kauan kuin emme puhu aivan samasta kohteesta, voidaan aina löytää jokin ero. Ja tähän eroon voidaan aina viitata, jotta saataisiin eroteltua henkilö. "Yhteenkään todelliseen skottiin" saadaan siis aina jopa jonkinlainen eroon perustuva perustelu.

Toisaalta emme voi vain leimata millä tahansa yhteneväisellä piirteellä. Muutoin päädymme helposti siihen, että "Stalinilla oli viikset, Hitlerillä oli viikset. Siksi kaikki viiksekkäät ihmiset ovat pahoja." Tietenkään näin ei voi olla. Voisimme "ad hominemittaa" ~ herjata, lähes ketä tahansa missä tilanteissa tahansa. Vanhan analogiaongelman mukaan lähes miltä tahansa asioilta voidaan löytää yhteisiä piirteitä. (Vähintään se, että ne ovat molemmat olemassa tai koostuvat atomeista.) Käytännön esimerkkinä tästä on tietysti vanha kunnon "hitlerkortti". On suorastaan sääntö, "Godwinin laki" , jonka mukaan hitlerkortti pelataan jokaikisessä foorumien keskusteluketjussa jossain vaiheessa. Joku syyttää aina toista rinnastamalla tämän natseihin. Perusteet tälle eivät ole aina päteviä, tai sitten olisimme kaikki todella pahoja. Itse asiassa tämä on niin vahva ilmiö, että käytännössä tämän "natsikortin" käyttäminen johtaa uskottavuuden romahtamiseen ja yleiseen ivanauruun jopa maallikoiden foorumeilla.

Voidaan kuitenkin sanoa pääsääntö; "Normaalisti tuomitsemme natsiaatteen aatteena. Emme kuitenkaan tuomitse kaikkia joihin isketään natsianalogialla."

Lähestyn tätä asiaa sitä kautta, että on olemassa oppeja joilla on moraalinen järjestelmä ja sellaisia, joilla sitä ei ole. Karkeimmillaan jako menee uskontoon liittyen siten, että on olemassa sellaisia jotka uskovat Jumalaan ja sellaisia jotka eivät usko. (Sitten on agnostikkoja.) Teismillä ei kuitenkaan ole itsessään minkäänlaista moraalista sisältöä. Teisteistä voitaisiin mainita esimerkiksi tugeenit, jotka olivat hindulaisia Kalin palvojia, joista oli Jumalan tahto ja oikein kuristaa ja ryöstömurhata ihmisiä. Samoin ateismilla ei ole minkäänlaista moraalista sisältöä. (Kuten ei agnostismillakaan.)

Tämä karkea jako on otettava huomioon, koska vastakkain usein asetetaan kristinusko ja ateismi. Vaikka parempi asettelu on laajuuden ja sisällön karkeuden mukaan. Vastakkain on pohjimmiltaan teismi ja ateismi.

Ateisteja on tietenkin syytetty tästä "amoralisuudesta" siten, että se ei sisällä mitään. Vastaava tietysti koskee myös teismiä. Molemmissa moraali jätetään yksilöiden harkinnan varaan, ateismissa henkilö pistetään rakentamaan se joko yksin tai ryhmässä, uskonnossa hänet taas pistetään valitsemaan se uskonto jonka moraaliin uskoo. Toki usein uskonnolliset perinteet ovat johtaneet siihen että henkilö vain ajautuu siihen mihin hänen vanhempansa ovat uskoneet. Lisäongemia teismille seuraa tietysti siitä, että edes uskonnon valitseminen ei suinkaan anna selkeitä moraalisia ohjeita. Ei tarvitse kovin syvältä raaputtaa kun huomaa että kristittyjen kesken on suuria teologisia kiistoja mitä ihmeellisimmistä asioista. Ihmiset ovat asioista ihan eri mieltä. Pintapuolisesti naispappeus ja homoliitot ovat yksi esimerkki, mutta vaikka mentäisiin kirjaimellisiinkin Raamatuntulkintoihin, huomataan että lahkoa on jos jonkinlaista. Osa ei odota ihmeitä, koska uskossa suurinta on usko, jota vastaan ihmeet iskevät. Osalle ihmeet ovat armo. Osalle tosi uskovaa seuraavat ihmeet ja parantumiset. Samoin moraalisuuskysymyksiin on erilaisia, keskenään ristiriitaisia, tulkintoja eri lahkoissa ja uskonryhmissä. Voidaan sanoa, että esimerkiksi helluntailaisilla on sisällään selvät ja aika tarkat moraaliset käyttäytymisohjeet siitä, mikä on oikein ja väärin. Samoin monilla muilla itsensä kristillisinä pitävillä on omia käsityksiään. Monet opetuksista ovat kuitenkin täysin ristiriidassa keskenään. (Paholaisen asianajajan blogissa rinnastettiin hyvin erilaiset "yhteys" ja "lestadiolaisuus" -liikkeet.)

Ateistejen ongelmana tässä kohden on tietenkin se, että esimerkiksi kommunismi oli aidosti ateistinen. Se oli käytännössä toki henkilökultti, mutta se kiisti Jumalan. Kommunismi oli kiistatta ateismia, peräti "vahvaa ateismia". Sillä oli myös tietyt moraalisäännöt, joita oli seurattava. Kommunistilla oli valinnanvapautta näissä kohdin suunnilleen saman verran kuin jollain uskonnon seuraajalla. Tämä ateisti ei siis suinkaan "ollut amoraalinen, moraalinormistoton", voidaan jopa sanoa että se oli "moraaliton, koska se sisälsi pahan moraalinormiston". Tässä muodossaan se on siis rinnastettavissa esimerkiksi helluntailaisiin.

Tästä voidaankin saada jonkinlainen pääsääntö, jota olen tässä hieman ajanut takaa. Emme voi syyttää kaikkia teistejä mistä tahansa uskovaisten pahoista teoista. Emme voi syyttää kristittyjä tugeenien teoista. Ja jos hän ei seuraa keskiaikaista katolilaisuutta, häntä ei voida syyttää noitavainoistakaan. Koska hänellä on eri moraalinormisto. Sen sijaan Nigerialaista uskonryhmää, joka tappaa lapsia kristillisen moraalin nimeen, voidaan täysin syyttää pahoista teoistaan. (Tosin tämä ei tietenkään yllä suomalaisiin kristittyihin koska heistä nämä teot ovat kammottavia.) Samasta syystä "uusateismi"/(Leikkimielisesti "Dawkins-Harris-Hitchenismi"), johon ei kuulu kommunismi tai henkilönpalvonta, ei ole rinnastettavissa natsien holokaustiin tai eugeniikkaan. (Hieman samaan tapaan kuin sosiaalidemokraatteja tai vasemmistolaisia ei voida syyttää neuvostoliiton kommunistien teoista tai rinnastaa heitä keskenään.)

Aatteet on siis tuomittava hänen seuraamiensa moraalinormistojen vuoksi. Ei sen mukaan mihin se ei ota kantaa. Taidemaalausryhmä joka ei erikseen visiiteillä kiellä murhaamasta ei ole syyllinen jos joku sen jäsen murhaa. Sen sijaan jos taidemaalauskurssissa käsketään murhaamaan aitoja ruumiita, jotta saadaan piiriin jännittävää ja elävää ja ronskia maalattavaa mallia, sitä voidaan aivan täysin syyttää.

Yksilötasolla tilanne on oikeastaan hieman helpompi; Voidaan oikeastaan sanoa, että natsikorttia on syytä heittää vasta, kun henkilö ei koe sitä loukkauksena, vaan ei erota että siinä olisi jotain pahaa. Jos ateisti raivostuu siitä että häntä syytetään rotuvainosta, se johtunee siitä että hän ei kannata rotuvainoja. Samoin jos uskovainen raivostuu siitä, että häntä syytetään keskiajan noitavainoista, syynä lienee se että hän ei em. noitavainoja kannata.