Oppimisen ilosta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.

Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.

Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.

Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.

Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.

Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.

Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä. Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.

Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.

Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.

Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.

Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.

Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.

Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.

Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.

Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.

Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.

Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.

Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.

Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.

Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.

Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.

---

Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)

Hyviä juttuja

Kun puhutaan mestareista, tulee mieleen helpostikin tyypitys jota David Galenson on kuvannut kirjassaan "Old Masters and Young Geniuses". Tämä on siitä kiinnostavaa että ihmiset ovat menestyneet eri ikäisinä. Osa osoittaa lahjansa nuorena ja toinen vanhempana Jos katsotaan vaikkapa taiteilijoita niin Picasso menestyi nuorena mutta Cézanne menestyi vanhana. ; Ja usein tätä kuvataan nimenomaan siten että nuoren neron osaaminen tulee ominaisuudesta kun taas vanhan mestarin taito tulee tottumuksesta.

Malcom Gladwell esittää "Outliers" -kirjassaan hieman tästä poikkeavan kannan. Hänestä on hyvin vaikeaa ennustaa kuka menestyy nuorena, kuka vanhana ja kuka ei ollenkaan. Kuitenkin hänen mallissaankin kokemuksella on merkitystä, nimittäin siihen nähden miten mestariteokset kehitetään.

Gladwellin mukaan vanhana menestyvät ja nuorena menestyvät menestyvät kuitenkin hyvin eri tavoilla. Tämä ei ole ehkä ominaisuus vaan asenne joilla näitä asenteita ohjaillaan. (Yhteydet ovat kuitenkin tilastollisia eivätkä kiveen hakattuja.)
1: Nuorena menestyvät menestyvät ovat konseptuaalisia (conseptual). Heillä on yleensä yksi "rohkea" ja poikkeuksellinen idea. He ajattelevat laatikon ulkopuolelta ja toteuttavat tähtiaineksensa melko ripeästi. He kykenevät kuvaamaan mihin ovat menossa. Heillä on visio.
2: Vanhana menestyvät ovat kokeilullisia (experimental). Heillä ei ole rohkeita ideoita vaan he hiovat, kokeilevat ja mahdollisesti epäonnistuvat runsaasti prosessissa. Heidän mahtinsa ei ole siinä että he luovat uusia konsepteja vaan siinä voimassa ja laadussa jolla he toteuttavat niitä.

Tämä on siitä kiinnostava huomio, että sitä kautta voidaan esimerkiksi ennustaa, että minä en hyvin varmasti harjoita tällä blogilla menestysreseptiä. Ja että omassa elämässäni toteutan tätä blogini epämenestysreseptiä. Sillä "experimentalistit" ovat hyviä spesialisteja. (Esimerkiksi mielikuvien vanhat ninjamestarit ovat vanhoja syystä. He ovat spesialisteja.) Nuorena menestynyt taas hyötyy yleissivistyksestä siinä mielessä, että hän kykenee näkemään laatikot kyetäkseen kiertämään niiden ulkopuolelle. Tai kykenee yhdistelemään eri asioita joita ei ole aiemmin yhdistetty ihan sillä että tietää ne.

Minun ideaalinani on olla generalisti aikana jolloin tietoa on valtavasti. Tämä vaatii työtä ja lähestymistä. Olen hyvin visioton ja enemmänkin pakerran ties minkä aiheen parissa. Toisaalta en halua tehdä asiaa millään muulla tavalla. Joudunkin tässä mielessä hylkäämään terveet perfektionismin asenteet ja kirjoittamaan pelkkiä "hyviä juttuja". Mestariteoksiin ei riitä pitkän tähtäimen generalistilla aikaa.

Innovaattoreista

Nykyaikana puhutaan paljon innovaatioista. Tässä yhteydessä puhutaan käytännössä luovuudesta ja erilaisista visionääreistä. Tämä on nähdäkseni melko suppea tapa katsoa asiaa. Olen enemmänkin sillä linjalla mitä Mario Morales on esittänyt. "People tend to think creative types are ideal innovators, but actually, the definition of innovation is implementing ideas that add value, and implementation part is generally forgotten."

Hänelle innovaatiopuheessa ylipainotetaan uutuutta ja unohdetaan muut puolet. Hänestä innovaattoriudessa on monta tyyliä. On (1) visionäärejä (visionaries), jotka ymmärtävät trendejä ja muutoksia ja osaavat katsoa tulevaisuuteen (2) luovat (creatives) jotka generoivat uusia ideoita (3) kriitikot (critics) jotka osaavat arvioida tuotosten hyviä ja huonoja puolia (4) yhteistyöntekijät (collaborators) jotka murtavat esteitä tekemiseltä ja jotka kuljettavat ja jakavat informaatiota tahoilta toiselle ja (5) kehittäjät (developers) jotka toteuttavat suunnitelmia järkevästi käytäntöön asti.

Tämä luokittelutapa on mielestäni järkevä. Se toisaalta on siitä hauskaa luettavaa, että usein ihmiset eivät pärjää kuin yhdessä tai kahdessa osa-alueessa. (Esimerkiksi itse generoin ideoita ja arvoin niitä kohtuu hyvin. Mutta en ole käytännön toteuttaja, ja tulevaisuusajatteluni on "latteaa ja näköalatonta" joten visionääriä minusta ei saa tekemälläkään.) Ja kokonaisuutta tarvitaan. Sillä liika luovuus ilman muita osia tekee häröilijöitä, liika visionäärisyys tekee haihattelijaksi, liika kriittisyys tuottaa latistavia rajoittajia ja liika yhteistyö ilman muuta johtaa ajan haaskaamiseen. Kehittelijä ilman suunnitelmia taas ei ole oikein mitään. Hyvään tulokseen tarvitaankin käytännössä tiimiä.

Innovaatiot eivät ole kaikille luovuutta

Toki on hyvä ymmärtää että vaikka innovaatiot tarkoittavat tavallisille ihmisille luovuutta, niin markkinoilla tilaajapuoli näyttää usein hyvinkin erilaiselta. Markkinatutkimuksien väsäilyssä on tullut siitä hauskoja huomioita että osassa tutkimuksissa on ollut selvä yhteys myöhempiin YT -neuvotteluihin. (Sellaisiin joista uutisoidaan vähintään paikallistasolla. Joka tarkoittaa yleensä "potkuja jollekin määrälle työntekijöitä".) Ja tässä prosessissa on itse asiassa nähtävissä se, että "markkinapuoli" haluaa, tavallaan, minimoida luovuutta.

He eivät tavallaan halua panostaa ideointiin ja tutkimukseen vaan he haluavat nimenomaan toimivia brändejä ja tuotteita. Mikä on tietenkin ymmärrettävää. "Kehittämistarve" tulee sitten kun tuotteella menee huonosti. ; Tämä on periaatteessa hyvin konservatiivinen asenne. Menneisyys on jotain joka on ("is") josta sitten vedetään ajatuksia tulevaisuuteen ("ought"). Siksi tutkimuksiin voidaan ajatua siinä vaiheessa kun se on jo myöhäistä. Se on tällöin vähän kuin "yksi keino pelastaa firmaa konkurssilta" eikä jotain joka kuuluisi osana tulevaisuuteen tähtäävän vahvan yrityksen toimintaa. (Toki tosiasiassa niissä panostetaankin kehityspuoleen hyvinä aikoina ellei peräti silloin. Lähestyn asiaa nyt kuitenkin tässä negatiivisen kautta. Markkinatutkimuksia eivät siis oikeasti ota vain konkurssikypsät yritykset. Liioittelu on tehokeino)

Tässä visiopuoli latistuu. Vaikka se ei olekaan läpeensä tyhmä tapa suhtautua asioihin. Luis Arnal onkin kirjoittanut siitä, että tutkimuksen ja kehittämisen ideaalit törmäävät aika usein yrityksiin. Yritys joka rahoittaa markkinatutkimuksen on siitä hankala, että joskus yrityksen tutkimuksen kohdistaminen on ensimmäinen korjattava ongelma "Client research budgets usually focus on convergent evaluative thinking to narrow down available options, reduce the uncertainty of decision-making, validate existing assumptions or track the status of business. This satisfies clients focusing on operations, but not those who work to define the future." Mahdollisuuksia ja potentiaalisia lisävaihtoehtoja kartoitetaan vähemmän, koska tärkeintä on välttää riskejä. Tämänlainen kriittisen arvioiva (critical) asenne toki tuottaa yhdenlaisia innovaatioita, sellainen suuntaa innovatiivisuutta yhteen suuntaan (development) ja pois toisesta (vision). Kokonaisuus jää latteaksi.

Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen

Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.

Loma kaipaa lisää raatamista.

Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.

Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.

Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)

Raataminen on distraktio.

Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.

Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.

Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."

Ainut ongelma

Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Mikä on taitoa taiteilussa - ja mikä tekee väärennöksestä vähempiarvoisen?

Kun katsotaan taideteosta, kunnioitetaan niitä helposti sitä kautta miten (a) kaunis teos on (b) miten vaikeaa se on ollut tehdä.

Nämä kaikki ovat siitä hieman erikoisia että niiden kautta myös väärentämiselle voitaisiin antaa kunniaa.
1: Jos joku väärentää taulun, hän tekee siitä joko kopion tai uskottavan mukaelman. Jolloin teos näyttää samalta kuin aito maalaus, joko kopiona tai tyylilajina. Kaksi samalta näyttävää asiaa ovat yhtä kauniita.
2: Jos taas mietitään sitä miten vaikeaa asiaa on tehdä, voidaan huomata että maalaustekniikka jolla maalaus tehdään voi olla identtinen sekä maalarilla että kopiolla. Itse asiassa osa väärennöstaidosta on kyky käyttää ja luoda värejä vanhanaikaisilla menetelmillä. Ja itse asiassa tämän lisäksi väärennöstä täytyy usein osata vielä vanhentaa jotenkin. Joten väärennös on itse asiassa tässä mielessä vaikeampi tehdä.

Toki voidaan nähdä että väärennös on huijaus. Ja tämä voidaan nähdä esteettisenä puolena. Tai sitten voidaan ajatella että huijaus on etiikkaa ja tosiasiassa taideteoksen tekemisessä tekijän intentioilla ja sen tilaajan moraalilla olisi jotenkin erityinen merkitys. Mikä on sinänsä kiinnostava esimerkki että kun otetaan vaikka irstas renessanssipaavi ja hänen taidemaalarinsa, kumpikaan ei välttämättä ole edustanut ihmiskunnan moraalin korkeinta huippua.

Tietenkin voidaan nähdä että jäljelle jää luovuuskysymys.

Ja mielestäni tämä tarjoaa hedelmällisimmän tavan tulkita asiaa. Kun esimerkiksi Han van Meegeren väärensi Jan Vermeerin teoksia niin että ne huijasivat taidepiirejä ja natseja, hänen taulujaan kehuttiin jopa Vermeerin parhaimmiksi. Oliko van Meegeren siis parempi maalari kuin Vermeer? Tuskin. Sillä Vermeerin teoksiksi luultuja tulkittiin Vermeerin ajasta käsin. Sen jälkeen taidemaailmassa oli keksitty uusia ideoita. Van Meegerenillä oli pääsy näihin keinoihin, joten hänen tarvitsi keksiä vähemmän kuin Vermeerin tuottaakseen samantasoisen taideteoksen.

Vastaavaa suhtautumista kohdataan joskus elokuvissa. Esimerkiksi "Citizen Kanea" kehutaan usein maailman parhaan tasoisesti mainiona ja innovatiivisena elokuvana. Nykykatsojan silmiin se ei ole hieno elokuva koska muut ovat kopioineet ja käyttäneet siinä olleita innovaatioita. Siinä niitä vain on käytetty ensimmäistä kertaa. Silti elokuva on nykykatsojan silmiin tylsä. Ja monella muulla elokuvalla on "pelkästään elokuvana" mainittua elokuvaa korkeampi "taiteelliusuusarvo", viihdyttävyys että sen tarinankerronnassa on jännittävämpiä kerroksia. Muut elokuvantekijät ovat vain voineet kopioida. Ja innovointi on vaikeampaa kuin toistaminen.

Jossain mielessä tämä on toki siitä ikävä että aidon taideteoksen ja väärennöksen syntytavat ja rakentumiskertomus ja historia muuttuvat oleellisemmaksi kuin se, miten hieno teos on ja miten paljon taiteesta nauttiva ihminen siitä saa itselleen. Moni varmasti pitää tätä väärennöksiin suhtautumistapaa heikkona koska taiteen arvo voi olla juuri siinä mitä katsoja kokee. Ja väärennöksen vähempiarvoisuutta tältä kulmalta voi olla lähes mahdotonta perustella. Toisaalta väärennöksen tunnistaminen väärennökseksi vaatii tämän tyyppistä lähestymistapaa. Ja silti harva arvostaa väärennöstä tai kopiota, tai T -paitaprinttiä, yhtä paljon kuin originellia.

Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..

Yökyöpelinvuorenpeikkotanssi tanssitaan mieli nurinpäin

Kun katsoo suurmiesten tekoja, voi syntyä sen tyylinen ajatus mitä "clickhole" on kehittänyt Benjamin Franklinin ympärille. "6:30 AM-7:00 AM: Invent bifocals." ... "7:00 AM-7:30 AM: Invent bifocals once again, for as I often say, “Anything worth inventing once is worth inventing twice.”" Kuitenkin monilla ajattelijoilla on ollut omanlaisensa rutiinit. Niissä ei kenties keksitä samoja asioita kahdesti. Mutta niissä ollaan sitäkin pedantimpia. Immanuel Kantin päivärutiiniin kuuluva kävelylenkki on kuuluisan pedantti.

Jotkut filosofit ovat olleet aamuvirkkuja. Nietzsche aloitti päivänsä aikaisin ja kylmällä suihkulla. Hän työskenteli kahdessa jaksossa, ensin aamusta ja sitten kävelylenkin jälkeen illasta. Ja kirjoitti sitten yömyöhään. Jotkut ovat sitten olleet löysempiä. Simone Beauvoir nukkui mielellään pitkään ja tiettävästi hänet veti ylös sängystä lähinnä tylsistyminen. Sen jälkeen hän teki töitä kuutisen tuntia ja lähti sen jälkeen tapaamaan ystäviään.

Kummatkin yllämainituista elämänrytmeistä eivät ole mahdollisia kenelle tahansa. Esimerkiksi minä en voi lähteä kävelylle keskellä päivää Nietzschen tapaan. Minun elämntapani on tässä mielessä vähemmän kahdehdittava, jos ei muuten niin sen vuoksi että minun elämäntapani on helpompi järjestää kuin vaikka Beauvoirin. Vapaa-ajan sijoittaminen on ylellisyyttä johon vain harvalla on mahdollisuuksia.

Tosin minua viehättäisi enemmän myöhään nukkuva tyyli. Mutta en voisi kuvitella aloittavani sosiaalista vapaata Beauvoirin tapaan varsin aikaisin. ; Minä, kuten monet muutkin ihmiset joutuvat harjoittamaan erilaista päivärytmiä. Oma päivärytmini on se, että herään liian myöhään, kulutan aamun kahvin parissa ja lueskelen samalla jotain, yleensä mitä tahansa. En oikeastaan tee kahvia vaan enemmänkin automatisoitu raatoni raahautuu hereille ja valmistaa kahvin jotta voisin herätä. Loput mielestäni herätän tietoisuuteni hereille työmatkan aikana. Tämä kaikki on yleensä ottaen hirveää. Töiden jälkeen alan yleensä kuluttamaan ajatuksenjuoksuttumista työmatkalla. Kuljen julkisilla kulkuneuvoilla joten päivääni kuuluu tältä osin pakollista istuskelua. Sitten kirjoitan illalla, mielellään mahdollisimman myöhään. Saan yleensä sairaimmat ja mielenvikaisimmat ajatukset ennen nukkumaan menoa ja saan ikään kuin purkaa päivän aikana mieleeni kasautuneet asiat ja heittää ne unohdukseen joka ei ole oikeaa unohdusta koska internetistä ei koskaan katoa yhtään mitään. Samalla varmistan että menen hieman liian myöhään nukkumaan joka takaa sen että seuraavan aamun herääminen on täsmälleen yhtä hirveää. Ja olen tehnyt jotain tämän laatuista hyvin monta vuotta.

Mikä tarkoittaa sitä että minullakin on rutiini. Monelle rutiinit ovat jotain jonka avulla he voivat ikään kuin valmistaa mielensä jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. Aamurutiinit ja muut toistuvat asiat ovat heille lohdullisia, jopa meditatiivisia. Minulle ne ovat vain hirveitä. Tarvitsen kuitenkin niitä jotta säilyn toimintakykyisenä. Ilman työpaikkaa heräisin joka aamu hieman myöhempään ja menisin vielä entistäkin myöhempään nukkumaan. Ja tämä sotkisi pian elämän. Sillä jokainen yökyöpeli tietää että yöt ovat huonoa aikaa. Televisiosta ei tule mitään. Kaupat, kirjastot ja kaikki muutkin paikat ovat kiinni. Yöaikaan on vaikeaa tehdä mitään muuta kuin vetää pää täyteen viinaa. Ja rehellisesti sanoen tämäkään ei onnistu kaikkina viikonpäivinä kaikkina kellonaikoina. Itse asiassa se mikä takaa että kirjoitan myöhään onkin juuri se, että maailma takaa hetken jolloin minulla ei ole mitään muuta. Se pakottaa kaltaiseni mielen tekemään jotain. Itse asiassa mitä tahansa.

Toki jotkin asiat ovat viehättäviä siksi että ne ovat tuttuja. Niiden avulla maailma toimii. Ne tekevät asiansa eivätkä jotain muuta. Ne vähentävät kitkaa. Kahvinkeittimen idea on tehdä tietty asia täsmälleen samalla tavalla joka päivä. Samoin junien olisi miellyttävää kulkea ajallaan ennalta määrättyä reittiä. Osalle ihmisistä näistä tulee jopa jotenkin persoonallisia. On kuin he jotenkin omistaisivat aamurutiininsa ja muut toimensa. Tällöin aamutoimetkin voisivat ainakin periaatteessa olla jonkinlaisia persoonan jatkeita tai tapoja joilla persoonaa ilmaistaan sitä kautta miten arkirutiineita hoidetaan. ; Tällöin rutiineiden vaatimat esineet on valittu oman tyylin, maun ja tekemisen tarpeen kautta. Niiden omistamisella ennakoidaan se abstrakti hetki kun tämän laitteen kanssa ollaan vuorovaikutuksessa jotta voidaan luoda jotain joka on itselle merkityksellistä. Ja näin luodaan vaikkapa aamukahvi.

Minulle nämä ovat tarpeen koska ilman niitä en olisi toimintakykyinen. Ne ovat enemmänkin ilmentymä siitä miten heikosti ymmärrän tiettyjä elämän osa-alueita. Tarvitsen kofeiinia ja käytän kahvinkeitintä joka tekee tämän. Ne eivät ole persoonan ilmentymiskeinoja, jotain joiden avulla luon arkeni maailmaan. Vaan ne ovat jonkinlaisia vammaisuuden tunnustuksia. Ne luovat parhaimmillaan esteettömyyttä. Ja luovimmat ja kekseliäisyyttä vaativimmat asiat taas ovat yleensä juuri omien mukavuusalueen rajojemme ulkopuolella. Näin ollen rutiineilla voidaan luoda helpommin oma miellyttävä kupla jossa on vähiten tarvetta kyseenalaistaa tai muuttaa mitään. Ja tämän jälkeen minun tekee entistäkin vähemmän mieli pedata sänkyäni.

Se oli aivan erityisen paska vuosi

Uuden vuoden päätteeksi on hyvin perinteistä käsitellä alkamisia ja loppumisia. Menneestä vuodesta tehdään vaikkapa yhteenvetoja. Blogistina voisin vaikka nostaa esiin ne blogaukset joita pitäisin vuoden tärkeimpinä.  Minulla ei valitettavasti ole antaa tämänlaatuiseen mitään näkemystä. Blogitekstini ovat minulle kaikki vähän kuin jotain epämuodostuneita äpärälapsia. Rumia mutta omia. Ja jossain määrin rakkaita kaikki, paitsi silloin kun ovat tuhmia.

Sitä paitsi uusi vuosi on minulle perinteisesti surun läpitunkemaa aikaa. Kenties ymmärrettävästi. Se, että kuoleman päiväys on helppo muistaa ja sitoa tietynlaiseen juhlaperinteeseen on jo yksinään ankara muistute. Eikä asiaa suinkaan auta se, että kyseessä ei ole tapaturmainen kuolema vaan itsemurha.

En kuitenkaan kieriskele tämän blogauksen kanssa tässä aiheessa. Sen sijaan on rakentavampaa käsitellä tätä vuotta. Joka oli itselleni kaiken kaikkiaan aivan erityislaatuisen paska vuosi. Se ei ole aivan yhtä huono kuin vuosi 2000. Se ei ole yhtä emotionaalisesti tyhjiin imevä kuin vuosi 2004. Mutta se kyllä pääsee hyvälle pronssitilalle. Eikä omaa ansiotaan vaan tuurilla. ; Tämä vuosi on itse asiassa mennyt aikamoisessa sumussa kevään jälkeen. Syynä oli perheessä ollut tarpeeton terveydellinen yllätys joka johti leikkaukseen asti. Tämä aikaansai tietynlaisen eksistentiaalisen shokin mieleen. Eikä se rehellisesti sanoen ollut edullista lompakollekaan. Leikkaukseen ei kuitenkaan kuoltu eikä tässä vaiheessa ole mitään merkkejä siitä että tarvetta uusinnoille olisi.

Tämän vuoden ongelmana on ollut oikeastaan se, että tilanteen luonne on ollut kaiken kaikkiaan sellainen että en ole voinut puhua yksityiskohdista. Jotka ovat henkilökohtaisia ja syviä. Ja jotka eivät ole minun henkilökohtaisia ja syviä asioitani vaan puolison. Näin ollen en voi jakaa tai puhua niistä oikein kenellekään. Puolisolle voisi puhua mutta tosiasiassa on tärkeää tukea häntä prosessissa joten aivan kaikkea on turhaa vuotaa hänenkään riesakseen. Tässä tilanteessa olenkin hyvin korostetusti yksin. Jopa hämmästyttävän yksin. Sillä jos otetaan käsille omat vaikeimmat aikani, jolloin en omista luottamussyistäni voinut lainkaan puhua ns. perheelleni ja verisukulaisilleni, minulla oli kuitenkin hyviä ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella raivostuttavaa vuotamistani. Sellaiset ihmiset kuin Siri Kotajärvi ja Anna Korkolainen. Jotka vaivautuivat puolestani ja tekivät sen tyylisiä joustoja joita en ansainnut. Ja mikä pahempaa, joita en voi mitenkään koskaan maksaa takaisinkaan. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen. Olen kaiken kaikkiaan ollut hyvin yksin.

Joten olen päätynyt tekemään sen missä olen hyvä.

Tuotan paljon tekstiä. Olen hyvin avoin monista asioista. Ja tosielämässäkin kerron paljon asioistani. Harvalle tulee tästä asioiden vuotamisesta mieleen se, mitä se on. Se on tehokkainta mahdollista asioiden piilottamista ja sensurointia. Se on sitä mitä kidutettavana oleville opetetaan strategiaksi. Ei pidä miettiä sitä mitä ei saa sanoa. Ei saa miettiä että "en paljasta asiaa X" vaan sen sijaan pitää puhua avoimesti muista asioista ja muista aiheista. Olen tässä mielessä erittäin hyvä. (Opin asian valitettavan myöhään, mutta sittemmin olen käyttänyt sitä mestarillisesti. Itse asiassa on syytä tiedostaa että eräässä mielessä eräs tärkein osa ammattianikin on se, että pidän työkseni yrityssalaisuuksia. Ne eivät ainakaan minun kauttani lipsahda, eivät edes humalassa baarissa.)

Toisaalta olen muutoinkin parhaimmillani tilanteissa jotka eivät suju. Tämä johtaa siihen raivostuttavaan tilanteeseen jossa skillsettini ei sovi ns. terveeseen normaaliin elämään. Pärjään ja menestyn sellaisissa tilanteissa jotka estävät minua olemasta oikein millään tasolla onnellinen. Ja tätä kautta moni on ihmetellyt miten hyvin olen suhtautunut ja hoitanut tiettyjä puolia elämästä.

Toisaalta tämä stressi on ollut luovuudelleni hyväksi. Olen kokenut että etenkin huumoripuoli on syntynyt epätavanomaisella helppoudella. (Jostain syystä moni ajattelee että humoristina oleminen tarkoittaisi iloisuutta. Tässä kuitenkin menevät minusta huumorin vaikutus ja huumorin synty sekaisin.) Mikä ei ole ainutlaatuista. En siis ole tässä tilanteessa vajoamassa masennukseen tai suisidaalisuuteen - joista molemmat ovat kokemuspiirissäni, etenkin jälkimmäinen, ovat kaikkea muuta kuin vieraita - vaan olen jotenkin tässä kaikessa syntynyt tuottamaan monenlaista. (Jos en muuta niin epämuodostuneita äpäriä blogin täytteeksi. Mutta samaa on tapahtunut töissä ja kotona ja muutoinkin.)

Joka taas tarkoittaa että kenties tämä vuosi ei ollut niin läpitunkevasti ja kokonaisvaltaisesti paska. Tämä on vuosi jolloin opin sen, että jos kukaan ei ole auttamassa ja itse on selvittävä, niin sitten sitä selviää. Jos ei muutoin niin toisten puolesta. Tämä vuosi ei siis ole ollut sitä normaalia maailmaa jota kuvaa se, että minä epäonnistun. (Se, että teen ylilyöntejä, virheitä, olen vaikea ihminen joka ei osaa ilman että kaikilla muilla on paha olla.) Tätä vuotta kuvaa se miten koko maailma on epäonnistunut. (Jopa siinä mittakaavassa että olisi houkuttelevaa uskoa johonkin Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan jota syyttää Pahan ongelman nimissä tästä kaikesta joka heijastelisi hänen läpipahaa ja kieroutunutta luonnettaan.) Kerrankin virhe ei ole minussa vaan maailmassa. Joten kenties tämä vuosi oli jotain jota muistelen myöhemmin tavalla jonka voi tiivistää Milja Kauniston "synnintekijä" -kirjan loppuun ; "anna minun vielä nähdä unta miehuuteni päivistä, jolloin kärsimys ja rakkaus tulivat minulle tutuiksi. Anna minun sitten unohtaa kaikki muu kärsimys paitsi rakkaus. Anna minulle vielä uusi alku."

Aasin tuntija

Hannu Lauerma kirjoitti tuoreesti "Turun Sanomiin". Hänen kommenttinsa koski masennuslääkkeitä. "Kriitikkona esiintyneellä psykologilla ei ole farmakologista koulutusta tai työkokemusta, eikä ainoaakaan tietokannoista löytyvää tieteellistä julkaisua. Itse otettu rooli asiantuntijana oli linjassa sen kanssa, että asianomainen on esiintynyt myös psykoterapiakouluttajana olematta edes psykoterapeutti. Kannanotot vakaviin asioihin olisi edelleen syytä varata niille, joiden koulutus, työkokemus ja tieteellinen ura tukevat tällaista tehtävää. Asenteellisten populaarijulkaisujen tai yksittäisten tunnuslukujen siteeraaminen ei tee asiantuntijaksi."

Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."

Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.

Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.

Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.

Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.

Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.

Valotan asiaa toisella esimerkillä.

Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon."  Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."

En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.

Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)

Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)

Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.

Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.

Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.

Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen

Pelaajat eivät tiedä mitä haluavat ; Kysymys ei ole "luovuuden puutteesta"

"Assassins Creed" -pelisarjaa on toistuvasti moitittu siitä, että se ei ole pelillisesti kovin innovatiivinen. Että siinä ei ole riittävästi innovaatioita ja uudistumista ja että siinä on liikaa samaa. Ja kyseinen pelisarja ei ole ainut. Itse asiassa eräs pelikulttuurissa usein toistuva kriittinen kulma on se, että pelitalot pelaavat varman päälle ja tekevät "uusintoja". Ja että tämä hidastaa luovuutta ja uusia innovointeja.

Kuitenkin sitten kun katsotaan mitkä pelit myyvät ja joita ostetaan ja joista pidetään, ne ovat nimenomaan pelisarjoja. Käytännössä pelisarjoja tehdään juuri siksi, että niitä ostetaan melko paljon. Eli vasta kun pelisarjaa myydään tarpeeksi siitä tehdään jatko-osa.

Toki tämä on hitusen liioittelua.
* Sillä tosiasiassa pelisarjojen ensimmäiset pelit eivät myy niin kamalan paljoa, ainakaan heti. Suosio kasvaa helposti peli kerrallaan, ja sitten kun pelaaja ostaa jonkun sarjan pelin josta hän pitää, hän ostaa myös aikaisempia versioita. Eli vain uusin osa ei ole myynnissä.
* Peleissä on myös "hukkuneen rukous" -ilmiöstä. Eli siitä että tosiasiassa jos joku tekee luovan pelin joka ei menesty, emme näe sitä. Ja siksi tuppaamme näkemään vain valikoidun otoksen. Yleisesti myynnissä olevien pelien pohjalta tehty analyysi siitä mitä koko pelikulttuuri on, on hieman kuin yrittäisi arvioida ihmiskuntaa ja sosiologiaamme pelkästään julkkisten kautta.

Kuitenkin, tästä huolimatta, perushenkenä on se, että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. He oikeasti ostavat ja nauttivat nimenomaan kliseisistä peleistä. Jos he haluaisivat suurissa määrin muuta - ja siltä todella näyttää kuin arvioita lukee - he jättäisivät halveksumansa toisteiset pelit ostamatta. (Minä taas reippaasti ostan nimenomaan pelisarjoja. Kokeilen eri pelejä hieman, ja hylkään ne linjat jotka eivät vaikuta mielenkiintoisilta.)

Tai tätä mieltä ovat ainakin monet astetta sofistikoituneemmat pelaajat. Itse näkisin että tämäkin kulma on väärin. On väärin sanoa että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Sillä tosiasiassa pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Toisteisuus tulee tarpeeseen, sillä se miten pelaajat haluavat ja eivät tiedä ovat sisäisesti hyvin erilaisia.

Nimittäin kun kriittinen pelaaja katsoo myyntilukuja ja tekee päätelmiä pelaajista, tässä on kysymyksessä pelin ostaminen. Se, mitä pelaaja valittaa taas on pelikokemus. Tottakai jos ostat pelin josta et pidä, siitä syntyy negatiivinen pelikokemus. Ja se, mitä tarkoitetaan luovuuden puutteella on sitten katsottava muusta kulmasta.

Nimittäin siitä miten tylsyys on kenties keskeisin syy pelien olemassaololle.

Koko pelikulttuuri on olemassa sen takia että
1: Ihminen voi ylipäätään kyllästyä. Ihmisillä on erikoinen tapa kokea ahdistusta ja epämiellyttäviä tuntemuksia silloin kun heidän ympärillään ei ole mitään mainittavia ärsykkeitä. Tämänlaisen piirteen syntyminen ei ole taatusti mikään evolutiivinen ilmiselvyys. Jos ympäristössä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä elämässä ole homeostasiaa uhkaavia haasteita, sitä voisi helposti vaikka asettautua jonkinlaiseen lepotilaan.
2: Pelit ovat keino jolla tätä tylsyyttä estetään. Haasteet eivät ole kovin merkityksellisiä ja moni voi pitää kaikkea tylsistymistä vastaan taistelemista triviaalina. Ja jollain tasolla se onkin juuri sitä. Itse menisin jopa niin pitkälle että tietokonepelien kohdalla kysymys on by definition siitä että peli on triviaali.

Tämä tietysti johtaa miettimään turhakkeita. Oma suhteeni tässä kohden on hyvin samantapainen kuin Richard Dawkinsin. Hän on korostanut hyödyttömien asioiden tärkeyttä (~"The Importance of Doing Useless Things") epofenomeenisella lähestymistavalla. Hänestä esimerkiksi matematiikan harjoittaminen ei ole itsesään adaptiivista. Sillä ei selvitä elossa. Mutta sillä että on aivot jotka kykenevät monenlaisiin asioihin, kuten matematiikkaan, ovat sitten hyvinkin eri asia. Matematiikka ei siis ole mikään evoluution maali, vaan sivutuote. ; Dawkinsin alustamassa ilmapiirissä tylsyys voidaan jopa nähdä jonain joka kannustaa meitä luovaan laiskuuteen pelkän laiskuuden sijasta. Tylsistyminen antaa meille tilaa oppia uutta ja harjoitella vanhaa. Ja näin kehittyä joksikin joka kykenee vastaamaan paremmin tuleviin haasteisiin verrattuna siihen laiskana löllöttävään toiseen versioonsa.

Ja pelit. Ne voidaan aivan varmasti asettaa tähän hyvin tiettyyn kategoriaan. Niiden olemassaolon ytimessä on tylsyyden karkoitus ja stimulointi. Ja tylsyys, toisin kuin kipu tai pahoinvointi, eivät ole vahvassa yhteydessä suoraan fyysiseen uhkaan joka vaarantaa hengen ja terveyden. Tylsyydessä on helposti kysymys nimenomaan vaaran puutteesta. Jopa totaalista vaaran puutteesta. Siitä, että olemme yksinämme itsemme kanssa.

Tylsyyttä koetaankin tavallaan sen vuoksi että elämässä ei ole rikkautta ja merkitystä itsenään. Ja että emme ole kovin kiinnostavia tyyppejä - ja me tiedämme sen. Ainakin Schopenhauerin mukaan jos elämisellä olisi jokin positiivinen arvo ja merkitys itsessään, pelkkä oleminen olisi riittävää. Kuitenkin me tylsistymme, ja yritämme peittää tätä tylsyyttä esimerkiksi ryhtymällä uskovaisiksi, koska uskomme että tämä täyttää meissä olevan tylsyystyhjiön. Tai ostamme tietokonepelejä.

Keinolla ei ole tavallaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa tietoisuudellamme on kyltymätön halu, jossa se on rajaton tai ainakin laajempi kuin pelkästään se todellisuus jonka aistimme suoraan ympärillämme sinällään. Tärkeää on vain se, että tylsyys on, ja syntynyt "arvotyhjiö" tai "tunntyhjiö" on tavallaan hyvin pinnallinen vaikka sitä myydään jonain hyvinkin syvällisenä. Se, että materia ja oleminen ei riitä johtuu siitä että olemme ahneita. Kaipaamme ärsykkeitä ja mikään mitä voimme saada ei pitkään tyydytä meitä. Siksi täytämme elämämme trivialiteeteilla kuten tietokonepeleillä ja uskonnoilla.

Ja ymmärrämme triviaaleiksi lähinnä ne trivialiteetit jotka itse jätämme valitsematta. Saatamme jopa erehtyä luulemaan että ne jotka valitsevat eri tavoin elävät jotenkin onttoa ja tyhjää elämää. Tylsää elämää josta puuttuu aito ilo ja riemu, koska se tylsyys on aina korkeintaan nurkan takana...

Siksi on oleellista huomata ero myyntikeskeisen valmistajan näkökulman ja tylsyydentorjumiskeskeisen ostajan näkökulman välinen ero. Valmistaja haluaa että peli on sen verran kiva että se ostetaan. Pelaaja taas haluaa että hänellä ei ole tylsää. Ja kiva materiaali muuttuu tylsäksi jos sitä on liikaa. Tämän paradoksin ydin, "ei makeaa mahan täydeltä" -hengessä on se minun teesini tässä asiassa. Tässä on mielestäni syvä virhe. Sillä sekä pelaajat että pelintekijät molemmat ajattelevat että parasta on kun tarjotaan nimenomaan "makeaa mahan täydeltä".

Kun pelaaja ostaa pelin, jota hän moittii liian vähän innovatiiviseksi, hän syyttää peliä itse asiassa tylsäksi.

Etymologisesti englantilaiset ovat olleet erikoisia valitessaan tylsyydelle nimen boring. Boring taas on myös insinööriyteen liittyvä käsite. Se kun teknikko poraa aseeseen piipun. Tämä on aikanaan ollut hidas, työläs, aikaavievä, toistuva, prosessi kun metalliin on porattu suoraa reikää. Pora on vain mennyt ympäri ja ympäri.

Käsite on selvästi hyvä ja kuvaava. Ja analogia osuu hyvinkin täsmällisesti "Assassins Creedin" pelin rakenteeseen. Siinä on paljon upeaa ympäristöä jossa on vaihtelevia asioita. Sen tarina on hyvinkin mielenkiintoinen - tai ainakin siinä on paljon kaikenlaista materiaalia.

Mutta se, mitä siinä sitten peliteknisesti ottaen tehdään on hyvin samanlaista. Hiipiminen ja kamppailumekaniikka on rajattua ja määriteltyä. Tietyt strategiat kehittyvät harjoitellessa, mutta tosiasia on että toiset strategiat toimivat ja toiset eivät. Joten tehtäviin tulee helposti toistorakennetta vaikka sitä kuinka yrittäisi erilaisia temppuja.

Heräsin tähän, kun keskustelin erään ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon pelejä kesken. Kyselin miksi hän oli tehnyt näin. Hänestä peleissä oli liikaa toistoa. Että siinä voi tehdä kivoja asioita, mutta kun on tuhonnut 100 laivuetta, on vaikeaa motivoida itseään ammuskelemaan niitä lisää vain siksi että laivan uusi hieno päivitys vaatisi hirvittävästi resursseja.

Olin ensin hieman sitä mieltä että erilaisten tehtävien lisääminen on turhauttavaa. Mainitsin esimerkiksi "Final Fantasy" -pelisarjalle tyypilliset tilanteet joissa koko pelimekaniikka muuttuu. Ensin on hakattu hit-and-fight strategiaroolipeliä, mutta sitten onkin joku pirun moottoripyörälläajeluvälitehtävä joka on pakko pelata läpi ennen kuin pelissä voi edetä. Ja koska tätä ei voi harjoitella etukäteen, näistä tulee helposti pelin jarruja. "Assassins Creed Revelations" oli sitten toinen erimerkki tästä. Se oli muutoin aivan loistava peli, lukuunottamatta aivan pelin alkuun laitettua hevosvankkurivaihetta jossa ensin roikutaan köydessä ja väistetään kohteita ja kiivetään ylös ja sitten törmäillään-ajellaan. Tämä oli vaikeaa ja koska sitä ei voinut harjoitella, peli on jäänyt monelta käytännössä pelaamatta. Liian kova vaikeustaso ja muusta pelimekaniikasta poikkeava kohtaus, etenkin pakollisena osana pelin pääjuonta ja erityisesti aivan pelin alun jälkeen laitettuna on designvirhe josta pitäisi rangaista jotenkin.

Mutta reagointi tähän olikin sitten hieno. Hieman askeettisuutta korostaen hän painotti että hän ei halua peleihin lisää. Sillä pelejen ongelma on hänen mielestään se, että niissä on liian paljon kaikkea. ; Hänestä pelikulttuuri on keskittynyt liikaa pelitunteihin, ja tämä on johtanut siihen että maailmoista tehdään liian suuria. Erityisesti "Assassins Creed IV" oli hänestä tältä osin hyvin epäonnistunut. Siinä oli hirvittävästi materiaalia jota ei mitenkään jaksa koluta läpi. Koska samoja asioita tehdään hirveän paljon. Tässä mielessä "Assassins Creed II" oli hänestä loistava. Siinä oli suppeampi maailma, melko vähän erilaisia toimintoja verrattuna sarjan muihin peleihin. Mutta juuri pienuus ja kompaktius teki siitä toimivan pelin.

Itse asiassa se, mistä olen usein kuullut on se, että "Assassins Creed II" oli peli joka on ilo pelata läpi, ja pelin päätteeksi haluaa pelata lisää mutta materiaalia ei ikään kuin ole. Ja muistan itsekin pelanneeni peliä siten, että jäljellä olevien lukujen määrä on ahdistanut. Eli olo on ollut hieman kuin niissä todella hyvissä kirjoissa joissa karuna tietona, jonka sivut materiaalisina yksikköinä suoraan näyttävät, on se että huvia on luvassa vain rajallinen määrä. Ja sitten se loppuu. "Brotherhood" joka on käytännössä suurempi ja kauniimpi laajemmalla toimintavaihtoehdoilla taas on ollut monista tylsä, koska siinä tehdään niin paljon sitä samaa. Sitä pidetään kyllästyttävämpänä.

Tämä puoli kuvaa minusta hyvin monia pelejä. "Zelda" -pelisarjassa esimerkiksi "Ocarina of Time" on kehutumpi kuin "Twilight Princess" vaikka jälkimmäinen on suurempi ja paremmalla grafiikalla - ja rehellisesti sanoen myös paremmalla tarinalla. Ja kuten tästä blogistakin voi huomata, "Ocarina of Time" kuitenkin saanut minulta enemmän kirjoitusaikaa. Koska se on kokonaisuutena hyvinkin näppärä peli joka on kiva pelata alusta loppuun asti. Ja sen kohdalla on vieläpä kiva sitten kun se loppuu.

Luultavasti pelaajat tietävät mitä haluavat. Ja menestyneet pelisarjat ovat onnistuneet löytämään jotain siitä mitä he haluavat. Kuitenkin kun pelaajat puhuvat innovatiivisuuden puutteesta, he eivät tiedä mitä haluavat. He eivät kenties tiedä että he oikesti pitävät kliseistä. Mutta melko varmasti he eivät tiedä että heille riittäisi vähempikin.

Toki osa pelaajista on varmasti poikkeuksia. Itsekin nautin "Assassins Creedissä" siitä miten juuri toistuvuus tarjoaa meditatiivisen tilan. Nautin siitäkin että "Black Flag" tarjosi paljon seilattavaa. Yleensä kovin rajoite näissä toistuvuuksissa on omalla kohdallani lähinnä soundtrackien rajallisuus. Eli taustamusiikin toistuvuus muuntuu jossain vaiheessa häiritseväksi. Ei se, että vaanii samalla tavalla niillä samoilla palkeilla. Siinä tulee lähinnä rento tunnelma.

Tai oikeastaan, jos ytimeksi otetaan oheen laittamani taulukkomuoto Mihaly Csikszentmihalyin flow -mallista, voidaan huomata, että yhteys tylsyyden ja rentoutumisen välillä on selvä. Ja toisaalta voidaan huomata miten peli voi epäonnistua monella tavalla ; Liian vaikeat pelit ovat ärsyttäviä (arousal) ja liian helpot pelit voivat olla tylsiä (boredom). Tämän blogauksen kannalta merkitystä on lähinnä sillä että ne tietyt pelit jotka tarjoavat liikaa kaikkea eivät ärsytä runsaudellaan, vaan tekevät pelimaailman koluamisesta tylsää. Ja siksi peliä ei tule pelattua läpi. Sen sijaan että ärsyttäisi koko peli, se jää vain pölyttymään kun ei inspiroi aloittaa uutta pelisessiota.

Skepsis - huuhaan ja haahuun alueella

Skeptikkona olevat ovat varmasti hyvin tottuneita erilaisiin syytöksiin. Tyypillisin syytös on se, että skeptikko jollain tavalla institutionalisoidaan. Tavallista on, että keskustelua avataan vetoamalla tähän instituutioon ja jos tämä instituution nimi ei pelota pois, kyseessä on jäsenyys. Nämä syytökset kertovat sitten jotain oleellista, nimittäin niistä vihollisnäkemyksistä joita eiskeptiset ihmiset rakentavat.

Jos asiaa halutaan valaista esimerkein, voidaan ottaa Esa Turkulainen, jota luultiin SuPon osastoksi, ei siis edes yksilöksi. Sillä salaliittoteoreetikon silmiin ihminen helposti edustaa järjestelmää. Eräs mielenterveydeltään järkkynyt Helsinkiläinen pitää minua Saatanana, ei siis saatananpalvojana vaan itsenään personifioituneena pahana, koska olen aikanani keskittynyt kreationismiin. Viime päivinä kun on ollut keskustelua GM:ästä, on skeptikoita sitten nähty Monsanton maksamina.

Tämä on johtanut skeptikkopiireissä harrastettavaan hirtehishuumoriin. Ajatus kuulumisesta ja edustamisesta on usein sen verran kaukaa haettu ja absurdi, että siihen on hyvin vaikea suhtautua mitenkään. Mutta koska ne ovat perimmiltään herjaamista tai loukkaamisen yrittämistä ja koko ihmisen lokaanviemistä vain siksi että mitään hänen sanomaansa ei sen jälkeen tarvitsisi ottaa vakavasti, ei voi tehdä muuta kuin suhtautua jotenkin. ; Lopputuloksena on kliseisiä vitsejä esimerkiksi ovat puheet siitä miten aamu-uinnit illuminatin rahoissa tulee suorittaa. Tai siitä miten Monsanton palvelukseen on mukava päästä koska he maksavat niin paljon enemmän kuin reptiliaanit. ; Pilkkapuheita tulee vastaan sen verran runsaasti, että toisto ilman tämänlaisia defenssejä voisi olla mielenterveydelle tuhoisaa - siis niille jotka ylipäätään välittävät ventovieraista ihmisistä ja heidän mielipiteistään.

Toki skeptikoiden joukossa on myös pseudoskeptikkoja. Siis ihmisiä jotka eivät seuraa todisteita ja tutki tiedeväitteitä. Heille "oikea mielipide" on tärkeää. Heitä ei kuitenkaan voi tämän pohjalta syyttää väärässoleviksi. He ovat oikeassa vääristä syistä. Siksi oikeastaan jos halutaan syyttää skeptikkoja intresseistä, saati maksamisesta, pitäisi ensin osoittaa että he ovat väärässä. Sillä ei ideologian kannattaminen tee vaikka rokotevastustajaa harhaiseksi. Se, että rokotevastustaja on hippi jonka mielestä vain luomu on eettistä ja muu on jonkinlaista myrkytystä ei tarkoita että hän olisi väärässä tämän ideologian vuoksi. Intressillä on väliä vasta kun argumentit on ruhjottu läpi.

Tästä huomautuksesta huolimatta on kuitenkin ala jossa skeptismillä on vaikeuksia. Nimittäin uudet innovaatiot. Skeptikko -lehdessä onkin arviointi skepsis ry:tä moittivasta väitöskirjasta. Tämän mukaan skepsiksellä on tiettyjä heikkoja paikkoja. "Varsinkin uusien tieteenalojen luomisvaiheisiin kuuluu rajojen hakemista sekä teoreettisten ja metodologisten lähestymistapojen epävarmuutta." ... "skeptikkoliike muistuttaa tieteen vahtikoirien ja poliisien toimintaa, joka toimittaa episteemisiä ”puhdistuksia” tieteen kentillä." Toki lausunnossa on omituisuuksia, kuten toiminnan rajoittamista viitaten asian sijasta siihen keitä siihen kuuluu. Tämä viittaa siihen että argumenteissa ei välttämättä ole kaikki kohdallaan. "Jatkotutkimusaiheena esitetään, että yhdistyksen kytköksiä eri tieteenaloihin analysoitaisiin ja sen jäsenkunnan tieteenalatausta ja miesvaltaisuutta purettaisiin auki, koska yhdistys käyttää merkittävää määrittelyvaltaa asettaessaan tieteen rajoja ja kuvatessaan eri tieteenalojen asemaa." Mutta esillä on asiaakin.

On nimittäin totta, että tieteessä on aivan eri asia olla uuden paradigman eturintamassa kuin tarkistaa jo vakiintuneita tieteenaloja. Itse asiassa kirjoitinkin aikanani ns. Nobel diseasesta, eli siitä miten nobelin saaneista monet ovat hairahtuneet totaalisen epäonnistuneen tieteen tekemiseen. Uusien innovaatioiden teossa vaaditaan ehdottomasti riskinottoa. Tämä johtaa epäonnistumisiin. Tässä ongelmana on se, että moni huuhailija ei ymmärrä tätä ja ajattelee että nobelisti tuottaa kultaa kaikkialla missä toimiikin. Tosiasiassa yllättäviä eturivin onnistumisia tehdään jos vakiintuneesta tiedosta poikkeava yllättävä tieto keksitään. Ns. perustutkimuksesta ei nobeleita satele. Riskinottajat onnistuvat ja epäonnistuvat suuresti. Siksi ajatus jostain skepsis ry:stä tieteen sisäisenä vahtikoirana on huono.

Mutta tällä ei oikeastaan ole mitään tekemistä juuri minkään suomen skepsiksen toiminnan kannalta. Sillä tosiasiassa valtaosa skepsiksen toiminnasta on ns. tieteen popularisointia ja vastaavaa tiedetiedottamista. Tieteen autonomisuutta ei rikota jos toiminta tapahtuu ns. muualla kuin tutkimuksien julkaisuissa ja muissa akateemisissa yhteyksissä. Ja itse asiassa akateeminen vapaus tarkoittaa myös lupaa avoimeen kritiikkiin, joten jos skepsiksen toimijat ovat akateemisesti koulutettuja ihmisiä akateemisissa yhteyksissä heillä on lupa sanoa sanottavansa.
1: Akateeminen vapaus on toki monille vaikea asia, ja esimerkiksi kreationistien kohdalla moni ajattelee että akateeminen vapaus tarkoittaa sitä että akateemisissa yhteyksissä ei saisi kritisoida kreationistien tuotantoa. Tämä on sen antiteesi.

Skepsiksen perusasetelma kuitenkin paljastaa jotain jota moni skeptikko, ja luultavasti ei ainutkaan pseudoskeptikko, ei ole tullut miettineeksi. Iskusana "tieteellinen maailmankuva" on hyvin iskevä ja vetoava. Ja skeptikot usein rakastavatkin sitä. Kuitenkin asiaan on kaksi lähestymistapaa. Ensimmäinen strategia on sitä että "haluaa olla eturintamassa". Ja jälkimmäinen "minimoi huijatuksi tulemisen riskin". Ihmisiä hämmentää tässä kohden sellainen konsepti kuin "oikeassa oleminen", olivatpa he skeptikoita tai heidän kritisoijiaan. Usein skeptikko varmistaa että ei tule huijatuksi ja hakee vakaata metodologiaa ja jo olemassaolevia tuloksia. Heidän vastapuolensa taas ottaa todisteiden puutteen toisin, heistä heidän paradigmansa nousee pian. Skeptikkoa ei huijata, ja eiskeptikot todennäköisemmin erehtyvät kuin onnistuvat. Mutta skeptikot eivät ole perusasenteeltaan todellakaan mitään innovaatiokoneita.

Tosin jos asiaa katsotaan siten että skepsis ei olekaan mikään tiedepoliisi vaan julkiseen keskusteluun osallistuva taho, eli perimmiltään tieteellistä tietoa ajava medialaitos, voidaan huomata että kaikki "vallankäyttöargumentit" muuttavat muotoaan.
1: Valtaosa skeptikoiden käsittelemistä aiheista eivät ole edes mitään uusia innovaatioita. Esimerkiksi kummitusten, parapsykologisten ilmiöiden homeopatian kaltaiset ilmiöiden oppi ja periaatteet ovat hyvin vanhoja ja jo testattuja. Ne ovat aiheita joita on tutkittu ja yritetty tutkia ja tässä ei ole ennenkään onnistuttu. Kyseessä ei siis ole uudesta tutkimusalasta vaan yrityksestä lämmittää sitä kliseistä ikivanhaa, yleensä siksi että se mukailee arkijärkeä ja sen intuitioita. Paradigma -termin hokeminen ei tässä auta, sillä nousevan paradigman merkit ovat uusien hedelmällisten tutkimussuuntien putkahtelu. Näiden oppia ei ole täydennetty havaintojen mukana niin että selitysmallit olisivat kehittyneet. Näiden kohdalla kysymys ei ole mistään uudesta tieteenalasta. Metodologiat pruuvauksesta potenssointiin ovat ikiaikaisia kysymyksiä, niiden tehokkuutta on tutkittu ja köykäiseksi havaittu. Ja ainut mikä muuttuu on se, että veden muistille etsitään uusia tekosyitä. Joka on irrelevanttia, sillä toimintamekanismia tarvittaisiin lähinnä selittämään havaittu ilmiö. Kun ilmiö ei nouse esiin, selitysmalli ei selvästi tapahdu maailmassa.
2: Suuri osa skeptikoiden käsittelemistä aiheista ovat innovaatioita jotka on jalostettu myytäväksi tuotteeksi ennen kuin niitä on tutkittu tieteellisesti. Vakuutattamisen kohde ei ole tiedeyhteisö, argumentit ja retoriikka kohdistetaan eiakateemisille tahoille ja ihmisille. Esimerkiksi Valkee -korvavalossa sekä powerbalancessa on kysymys siitä että tuote kenties toimiikin, mutta toiminnassa on lähdetty ns. "perse edellä puuhun" eli ensin on tehty tuote ja sitä myydään. Ja vasta sitten ruvetaan hankkimaan todisteita. Ja kuten power balancen kohdalla kävi, toimintaa ei havaittu lainkaan eli väitteet olivat tyhjän päällä. Ja kuten Valkeen kohdalla kävi, eli entisten epäonnistumisten lannistumatta yritys viestii aina "uusista tutkimuksista" jotka jotenkin onnistuvat paremmin kuin ne vanhat joissa on havaittavissa selvää tieteellistä huonoutta ja tulosten kanssa kikkailua.
+: Itse asiassa näitä luokkia on hyvin vaikea pitää minään eri asioina. Esimerkiksi kreationismi perustuu perusasenteille ja argumenteille jotka ovat pyörineet mukana käytännössä aina. Sen tuote on uskonnollinen palvelu. Ja sitä myydään tavalliselle kansalle siten että ensin halutaan myydä kaduntallaajille muutama kirja, saada asia koulukirjoihin ja vasta sitten ryhdytään painimaan akateemisen maailman kanssa. Kun järkikin sanoo että jos asiasta halutaan tiedettä pitäisi aloittaa tiedemaailmasta ja jos tässä onnistutaan niin koulukirjat tulevat ilmaiseksi. Ja sitten skeptikot ja "evopellet" joutuisivat sietämään senkin että tiedekirjoja aiheesta tehdään ihan eri tasolla ja asteella kuin nykyään.

Skepsiksen toiminnassa toiminta-alueen kuvaus voidaankin tiivistää "Paholaisen asianajaja" -blogin tiivistelmään. "Energiahoidot, ikiliikkujat, salaliittoteoriat, kirjeitä Nigeriasta, tuomiopäivän odottelua, epämääräistä verkostomarkkinointia." Näitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat ilmiöitä joita puffataan kadunmiesten parissa sen sijaan että niistä yritettäisiin tehdä akateemisia tutkimuksia jotka julkaistaisiin "Naturessa" tai muissa korkeatasoisissa vertaisarvioiduissa lehdissä. Kysymys on aiheista jotka ovat joko ikuisesti pyörivää kansanperinnettä joka otetaan kadunmiesten puolella vakavasti totena, vaikka aihetta on jo aiemmin tutkittu ja niiden tieteellisyys on köykäiseksi havaittu. Tai innovaatioita jotka on tuotteistettu ennen kuin niitä on testattu ja tutkittu. Koska argumenttien esityskohteena ei ole tiedemaailma, on turhaa pelleillä että ollaan tieteen eturintamassa. Sillä se eturintaman tiede tehdään jossain ihan muualla kun siellä missä päätavoitteena on auttamisen nimissä myydä Kakelle ja Makelle uudet korvalappustereot joista ei edes tule musiikkia.

Kun konteksti on tämä, kaikki hyödyt ovat "etten joudu kusetetuksi" -linjalla. Ja edut joita innovatiivisuus voisi tuottaa ovat minimissään. Sillä jos innovaatio olisi tosi, olisi ajan haaskaamista myydä tuotetta Kakelle ja Makelle kun nämä voisivat tehdä tästä innovaatiosta väikkärin ja todistaa uuden ilmiön ja kerätä maineen, kunnian ja nobelpalkinnot itselleen ihan vain ehtimällä ensin kun keksijät ovat olleet liian myyntihenkisiä. Itse asiassa skepsistä kuvaakin yllättävissä määrin se, että ihmiset tekevät asioita ihan omalla ajallaan ja epäkaupallisesti ilman korvauksia. Skepsiksen toiminta on rahallisesti katsoen nappikauppaa. Ilmaistyöllä puurtava ei ui rahoissa, ei vaikka olisi illuminatin jäsen. (Kuten minä.)

Peliohjelmoija on kuollut?

Tietokonepelaaminen on luokiteltu viihteeksi eikä taiteeksi. Käsitteenä viihde ja taide ovatkin lähellä toisiaan ja niiden eroksi nähdään jonkinlainen syvällisyys. Jos se on pinnallista, se on viihdettä. Ja jos se on syvällistä, se on taidetta. Tai jopa uskontoa. ~ Ja tämä erottelu on hyvin subjektiivinen jako. Esimerkiksi näen kaikki uskomiseen uskomiseen liittyvät aiheet joksikin jossa uskoa perustellaan viihteenä ; Toivo, kuolemanpelon hellittäminen ja muu vastaava ovat hyötyajattelua jossa aiheena on elämän helpottaminen. Toiset taas näkevät että viihde on profaania ja usko pyhää. Heitä jaotteluni jopa loukkaa.

Tietokonepelien kohdalla pelikritiikki perustuu usein (a) ajatukseen pelien kaupallisuudesta (b) näkemykseen pelaamisen passiivisesta ja laiskasta puolesta (c) peleissä oleviin epämoraalisiin tekoihin joiden pelätään ikään kuin opettavan ja kannustavan epäeettisiksi myös muussa elämässä. ; Ja tässä mielessä tietokonepelikritiikin voidaan todella huomata mukailevan sitä mitä myös kirjallisuus ja taidemaalarit ovat kohdanneet.

Kysymys voi todellakin olla siitä onko tietokonepelaaminen nähtävissä taiteelliseksi aktioksi. Tekniikan kehitys kun on tuonut peleihin muutakin kuin erikoistehosteita. Välidemoja voidaan toteuttaa ja juonen etenemistä ohjelmoida itse pelaamiseen. Tässä mielessä tietokonepeli on taidetta kuten maalaustaiteen seuraaminen tai elokuvien tarkkailu. ; Peliohjelmoijat ovat tehneet teoksen aivan kuten kirjailija on kirjoittanut kirjan tai elokuvaohjaaja näyttelijäkaartin ja muun elokuvaryhmän kanssa ohjannut elokuvan.
1: Katsominen nähdään helposti passiivisena ja tämä saatetaan nähdä ikään kuin epätaiteellisena. ; Maalaustaiteen kohdalla sitä ei tunnusteta, elokuvien kohdalla vain tuotoksen töllöttäminen passiivisena saa jo jonkin verran suosiota. Ja tietokonepelien kohdalla se hyväksytään melko usein.
     1.1: Tällä ajatuksella jossa tekijä on aktiivinen ja taiteenostaja on vain passiivinen mesenaatti on jonkin verran historiallista taustaa jopa maalaustaiteen puolella. On ajateltu että taiteilija on ikään kuin nero joka tuo näkemänsä muiden tarkkailtavaksi. Syntyy "neromyytti".
     1.2: Passiivisuutta korostetaan myös manipulaationäkökulmassa jossa ajatellaan että vastaanottaja on ikään kuin opetettavana ja ohjattavana ja vain nielee hänelle syötetyt ajatukset.
2: Näiden lisäksi on tietysti Derridan tyyppinen näkemys jossa taiteilija etääntyy tuotoksesta. Taiteilija analysoimassa omaa teostaan on vain katsoja muiden joukossa. Näin ollen "kirjailija on kuollut". Aktiivinen tulkitsija itse asiassa luo perimmäisen teoksen merkityksen.

Se, mikä tietokonepeleissä on erilaista kuin vaikka maalaustaiteessa on interaktio teoksen kanssa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti siihen miten tietokonepelit sovitetaan. Karkeasti voidaan sanoa että vaikeutena on erottaa:
1: Onko pelaaminen jonkinlaiseen urheilusuoritteeseen vertautuva sorminäppäryys-reaktionopeustaito. Monissa peleissä onkin hyvin vaikeita kohtia. Ja jokainen pelaaja tietää, mitä tarkoittaa jäädä jumiin johonkin yhteen tiettyyn tehtävään kenties pitkäksikin aikaa. Tietty mekaaninen suorite täytyy tehdä ennen kuin juoni etenee. (Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot "Assassins Creed : Brotherhoodin" sivutehtävä jossa pitää lentää Leonardo da Vincin keksimillä siivillä, ja ampua vihollisia ja sytytellä nuotioita joiden lämpimiä ilmavirtoja käyttäen pitää pysyä lennossa. Tehtävän voi pelata parissa minuutissa, mutta itse varaan siihen epäonnistumisten vuoksi useita tunteja.)
     1.1: Urheilun sovittaminen taiteeseen taas tuo mutkia. Monesta jääkiekko ei ole taidetta vaikka se vaatii taitoa. (Minusta se on tekosyy ostaa olutta, mutta minä olenkin niitä ihmisiä jotka menevät tappeluun ja sitten siellä puhkeaakin jääkiekko-ottelu.) Baletti taas on suurimmasta osasta taideta. Ja minusta itsepuolustuslajit ovat ehdottomasti taidetta, mutta moni pitää niitä kaikesta banaaleimpana ja vähiten taiteellisena urheiluna jota ihminen on koskaan kehittänyt. Osasta ne eivät oikeastaan edes ole urheilua lainkaan, vaan väkivallan oikeuttamista.
2: Onko peli jotain joka harhauttaa. Ajatus voi olla jopa sellainen että on syy miksi tietokonepelejä kohdellaan eri tavalla kuin elokuvia ja miksi elokuvia kohdellaan eri tavalla kuin veistostaidetta. Ajatus on siinä, että aktiivisuutta on monenlaista. Maalaustaiteessa ei ole mitään harhauttavaa. On teos jonka ääreen on pakko hiljentyä. Elokuvissa liike taas harhauttaa ihmisen katsetta ja ajatuksia pysymään mukana. Ja näin se on vähemmän omaa luomusta ja enemmän manipulointia. Ja tietokonepelit ovat sitten maksimoineet tämän häiritsemisen.
3: Luoko pelaaja pelitapahtumat. Jos taiteilija antaakin vain viitekehyksen, ja jopa teos muuttuu joka kerran hieman erilaiseksi, niin eikö tämä tarkoita sitä että tietokonepelit ovat lähempänä sitä että pelaaja on paitsi pelin tulkitsija, myös pelin tarinan tekijä ikään kuin yksi "kirjoittajista muiden kirjoittajien joukossa". (Pelaamisessa tappio ja kuolemakin ovat läsnä omina tarinoinaan, toisin kuin elokuvissa joissa sankari ei koskaan kuole samalla tavalla kuin minun assassiinini siipiensä kanssa.)

Itse näkisin että peliteollisuutta on kuitenkin katsottava kokonaisuutena. Olisi erikoista olettaa, että tämän blogin tulkinta kertoisi vain lukijasta. (On aivan järkevää tulkita minut aika kusipäiseksi ja änkyräksi kaveriksi.) Samoin tulkinnalla on luonnollisesti merkitystä. ; Ja tämän vuoksi pelikulttuuria pitää jossain määrin rinnastaa elokuviin. Ja nimenomaan elokuvan ongelmatapauksiin. Jos mietimme "hollywood" -elokuvia, niitä moititaan kaupallisiksi ja pinnallisiksi. Ne eivät ole hyviä vain siksi että elokuva on taidemuoto. - Kaikki elokuvat eivät muutu hyviksi sillä, että elokuvan kerrotaan olevan validi taiteen tekemisen väline. Tässä ongelmana on toistuvat kliseemäiset ideat ja juonet ja juonenkäänteet. Taiteellisia riskejä ei uskalleta ottaa. Elokuvan tekeminen on kallista ja niistä voidaan saada omat pois - ja hirveät tulot päälle - vetoamalla yleisöön ja matalimpaan yleisöön.

Tämä on tietokonepelien kohdalla relevanttia, sillä nykyään tietokonepelien tekeminen on hirvittävän kallista. Suuret työryhmät, valtavat työtuntimäärät, ja suuret riskit pakottavat pelaamaan varman päälle. Pienet indie-talot ja yksittäiset koodarit taas eivät saa aikaan riittävästi työtunteja voidakseen tehdä jotain todella hienostunutta. (Vähintään grafiikassa joudutaan antamaan periksi siitä mitä voisi olla ja tekemään sitä mitä voidaan.) Näin Hollywood -elokuvien pahimmat ongelmat kasautuvat pelien päälle. Ja siksi pelit ovat todellakin keskimäärin heikompilaatuinen taidemuoto kuin moni muu. (Tosin myös roskakirjallisuutta voidaan tehdä siksi että sen tuotanto ja julkaiseminen vaikka nettikirjana on melko halpaa ja näin ollen kovin suuria riskejä ei ole.)

Ei silti, pelaan yhä pelejä ja pidän niitä ongelmista huolimatta taidesuuntana. Pelaamista on kuitenkin helppo pitää taitona mutta hieman vaikeampi urheiluna. Pahimmillaan syytteet siitä että pelaaminen ei olisi taidemuodon parissa oleminen muistuttaa maailmasta jossa taiteen välttämätön tehtävä ei ole olla nautittavaa. Ja vielä enemmän, se ei edes voi olla nautittavaa. Hienostunutta on tylsistyttävä, kuten taidenäyttelyt ja uskonnolliset tapahtumat, joissa tavallinen harjaantumaton ihminen lähinnä haukottelee. Ja tietokonepeli ei voi olla syvällistä koska siitä nautitaan.

Ymmärrän toki että kulttuuriin joutuu usein totuttautumaan, eikä ole ilmiselvää että taiteen olisi oltava helppoa tai ihastuttavaa. Usein näyttää että taide on karseaa ja vaikeaa! Mutta jos mukavuusaspekti torjuu ja kieltää ilmiön taideluonteen, luulen että taiteenharrastaja ja kultturelli ihminen menettää jotain suurempaa ja hyvälle elämälle relevantimpaa kuin kulttuurin suosiessaan hienostuneen kultturellia elämäntapaansa. Ja mikä kauheampaa ; mahdollisesti tämän lisäksi myös hänen taidekäsityksensäkin on premissoitu päin persettä.