Peliohjelmoija on kuollut?

Tietokonepelaaminen on luokiteltu viihteeksi eikä taiteeksi. Käsitteenä viihde ja taide ovatkin lähellä toisiaan ja niiden eroksi nähdään jonkinlainen syvällisyys. Jos se on pinnallista, se on viihdettä. Ja jos se on syvällistä, se on taidetta. Tai jopa uskontoa. ~ Ja tämä erottelu on hyvin subjektiivinen jako. Esimerkiksi näen kaikki uskomiseen uskomiseen liittyvät aiheet joksikin jossa uskoa perustellaan viihteenä ; Toivo, kuolemanpelon hellittäminen ja muu vastaava ovat hyötyajattelua jossa aiheena on elämän helpottaminen. Toiset taas näkevät että viihde on profaania ja usko pyhää. Heitä jaotteluni jopa loukkaa.

Tietokonepelien kohdalla pelikritiikki perustuu usein (a) ajatukseen pelien kaupallisuudesta (b) näkemykseen pelaamisen passiivisesta ja laiskasta puolesta (c) peleissä oleviin epämoraalisiin tekoihin joiden pelätään ikään kuin opettavan ja kannustavan epäeettisiksi myös muussa elämässä. ; Ja tässä mielessä tietokonepelikritiikin voidaan todella huomata mukailevan sitä mitä myös kirjallisuus ja taidemaalarit ovat kohdanneet.

Kysymys voi todellakin olla siitä onko tietokonepelaaminen nähtävissä taiteelliseksi aktioksi. Tekniikan kehitys kun on tuonut peleihin muutakin kuin erikoistehosteita. Välidemoja voidaan toteuttaa ja juonen etenemistä ohjelmoida itse pelaamiseen. Tässä mielessä tietokonepeli on taidetta kuten maalaustaiteen seuraaminen tai elokuvien tarkkailu. ; Peliohjelmoijat ovat tehneet teoksen aivan kuten kirjailija on kirjoittanut kirjan tai elokuvaohjaaja näyttelijäkaartin ja muun elokuvaryhmän kanssa ohjannut elokuvan.
1: Katsominen nähdään helposti passiivisena ja tämä saatetaan nähdä ikään kuin epätaiteellisena. ; Maalaustaiteen kohdalla sitä ei tunnusteta, elokuvien kohdalla vain tuotoksen töllöttäminen passiivisena saa jo jonkin verran suosiota. Ja tietokonepelien kohdalla se hyväksytään melko usein.
     1.1: Tällä ajatuksella jossa tekijä on aktiivinen ja taiteenostaja on vain passiivinen mesenaatti on jonkin verran historiallista taustaa jopa maalaustaiteen puolella. On ajateltu että taiteilija on ikään kuin nero joka tuo näkemänsä muiden tarkkailtavaksi. Syntyy "neromyytti".
     1.2: Passiivisuutta korostetaan myös manipulaationäkökulmassa jossa ajatellaan että vastaanottaja on ikään kuin opetettavana ja ohjattavana ja vain nielee hänelle syötetyt ajatukset.
2: Näiden lisäksi on tietysti Derridan tyyppinen näkemys jossa taiteilija etääntyy tuotoksesta. Taiteilija analysoimassa omaa teostaan on vain katsoja muiden joukossa. Näin ollen "kirjailija on kuollut". Aktiivinen tulkitsija itse asiassa luo perimmäisen teoksen merkityksen.

Se, mikä tietokonepeleissä on erilaista kuin vaikka maalaustaiteessa on interaktio teoksen kanssa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti siihen miten tietokonepelit sovitetaan. Karkeasti voidaan sanoa että vaikeutena on erottaa:
1: Onko pelaaminen jonkinlaiseen urheilusuoritteeseen vertautuva sorminäppäryys-reaktionopeustaito. Monissa peleissä onkin hyvin vaikeita kohtia. Ja jokainen pelaaja tietää, mitä tarkoittaa jäädä jumiin johonkin yhteen tiettyyn tehtävään kenties pitkäksikin aikaa. Tietty mekaaninen suorite täytyy tehdä ennen kuin juoni etenee. (Tästä hyvänä esimerkkinä olkoot "Assassins Creed : Brotherhoodin" sivutehtävä jossa pitää lentää Leonardo da Vincin keksimillä siivillä, ja ampua vihollisia ja sytytellä nuotioita joiden lämpimiä ilmavirtoja käyttäen pitää pysyä lennossa. Tehtävän voi pelata parissa minuutissa, mutta itse varaan siihen epäonnistumisten vuoksi useita tunteja.)
     1.1: Urheilun sovittaminen taiteeseen taas tuo mutkia. Monesta jääkiekko ei ole taidetta vaikka se vaatii taitoa. (Minusta se on tekosyy ostaa olutta, mutta minä olenkin niitä ihmisiä jotka menevät tappeluun ja sitten siellä puhkeaakin jääkiekko-ottelu.) Baletti taas on suurimmasta osasta taideta. Ja minusta itsepuolustuslajit ovat ehdottomasti taidetta, mutta moni pitää niitä kaikesta banaaleimpana ja vähiten taiteellisena urheiluna jota ihminen on koskaan kehittänyt. Osasta ne eivät oikeastaan edes ole urheilua lainkaan, vaan väkivallan oikeuttamista.
2: Onko peli jotain joka harhauttaa. Ajatus voi olla jopa sellainen että on syy miksi tietokonepelejä kohdellaan eri tavalla kuin elokuvia ja miksi elokuvia kohdellaan eri tavalla kuin veistostaidetta. Ajatus on siinä, että aktiivisuutta on monenlaista. Maalaustaiteessa ei ole mitään harhauttavaa. On teos jonka ääreen on pakko hiljentyä. Elokuvissa liike taas harhauttaa ihmisen katsetta ja ajatuksia pysymään mukana. Ja näin se on vähemmän omaa luomusta ja enemmän manipulointia. Ja tietokonepelit ovat sitten maksimoineet tämän häiritsemisen.
3: Luoko pelaaja pelitapahtumat. Jos taiteilija antaakin vain viitekehyksen, ja jopa teos muuttuu joka kerran hieman erilaiseksi, niin eikö tämä tarkoita sitä että tietokonepelit ovat lähempänä sitä että pelaaja on paitsi pelin tulkitsija, myös pelin tarinan tekijä ikään kuin yksi "kirjoittajista muiden kirjoittajien joukossa". (Pelaamisessa tappio ja kuolemakin ovat läsnä omina tarinoinaan, toisin kuin elokuvissa joissa sankari ei koskaan kuole samalla tavalla kuin minun assassiinini siipiensä kanssa.)

Itse näkisin että peliteollisuutta on kuitenkin katsottava kokonaisuutena. Olisi erikoista olettaa, että tämän blogin tulkinta kertoisi vain lukijasta. (On aivan järkevää tulkita minut aika kusipäiseksi ja änkyräksi kaveriksi.) Samoin tulkinnalla on luonnollisesti merkitystä. ; Ja tämän vuoksi pelikulttuuria pitää jossain määrin rinnastaa elokuviin. Ja nimenomaan elokuvan ongelmatapauksiin. Jos mietimme "hollywood" -elokuvia, niitä moititaan kaupallisiksi ja pinnallisiksi. Ne eivät ole hyviä vain siksi että elokuva on taidemuoto. - Kaikki elokuvat eivät muutu hyviksi sillä, että elokuvan kerrotaan olevan validi taiteen tekemisen väline. Tässä ongelmana on toistuvat kliseemäiset ideat ja juonet ja juonenkäänteet. Taiteellisia riskejä ei uskalleta ottaa. Elokuvan tekeminen on kallista ja niistä voidaan saada omat pois - ja hirveät tulot päälle - vetoamalla yleisöön ja matalimpaan yleisöön.

Tämä on tietokonepelien kohdalla relevanttia, sillä nykyään tietokonepelien tekeminen on hirvittävän kallista. Suuret työryhmät, valtavat työtuntimäärät, ja suuret riskit pakottavat pelaamaan varman päälle. Pienet indie-talot ja yksittäiset koodarit taas eivät saa aikaan riittävästi työtunteja voidakseen tehdä jotain todella hienostunutta. (Vähintään grafiikassa joudutaan antamaan periksi siitä mitä voisi olla ja tekemään sitä mitä voidaan.) Näin Hollywood -elokuvien pahimmat ongelmat kasautuvat pelien päälle. Ja siksi pelit ovat todellakin keskimäärin heikompilaatuinen taidemuoto kuin moni muu. (Tosin myös roskakirjallisuutta voidaan tehdä siksi että sen tuotanto ja julkaiseminen vaikka nettikirjana on melko halpaa ja näin ollen kovin suuria riskejä ei ole.)

Ei silti, pelaan yhä pelejä ja pidän niitä ongelmista huolimatta taidesuuntana. Pelaamista on kuitenkin helppo pitää taitona mutta hieman vaikeampi urheiluna. Pahimmillaan syytteet siitä että pelaaminen ei olisi taidemuodon parissa oleminen muistuttaa maailmasta jossa taiteen välttämätön tehtävä ei ole olla nautittavaa. Ja vielä enemmän, se ei edes voi olla nautittavaa. Hienostunutta on tylsistyttävä, kuten taidenäyttelyt ja uskonnolliset tapahtumat, joissa tavallinen harjaantumaton ihminen lähinnä haukottelee. Ja tietokonepeli ei voi olla syvällistä koska siitä nautitaan.

Ymmärrän toki että kulttuuriin joutuu usein totuttautumaan, eikä ole ilmiselvää että taiteen olisi oltava helppoa tai ihastuttavaa. Usein näyttää että taide on karseaa ja vaikeaa! Mutta jos mukavuusaspekti torjuu ja kieltää ilmiön taideluonteen, luulen että taiteenharrastaja ja kultturelli ihminen menettää jotain suurempaa ja hyvälle elämälle relevantimpaa kuin kulttuurin suosiessaan hienostuneen kultturellia elämäntapaansa. Ja mikä kauheampaa ; mahdollisesti tämän lisäksi myös hänen taidekäsityksensäkin on premissoitu päin persettä.