P -arvoa ei tosin edes ole tarkoitettu siihen tehtävään mihin monet sitä käyttävät. "The irony is that when UK statistician Ronald Fisher introduced the P value in the 1920s, he did not mean it to be a definitive test. He intended it simply as an informal way to judge whether evidence was significant in the old-fashioned sense: worthy of a second look. The idea was to run an experiment, then see if the results were consistent with what random chance might produce." Tilanne on siis sama, kuin jos toimisi niin että Goldmanin metodi olisi sama kuin koko tieteellinen ajattelu. Goldmanin metodi on erinomainen bullshit -detektori, joka antaa vähällä vaivalla uskottavuusarvion. Hyviin pitää sitten keskittyä enemmän. Joku klassinen filosofi voisi sanoa että virhe on se, että pitäisi välttämätöntä mutta ei riittävää ehtoa ainoana kriteeriattribuuttina.
Tietenkin tämänlaatuinen tilastomoite on herättänyt kannustusta relativistisissa ja pluralistisissa filosofeissa. Nähdäkseni tässä riemussa on kuitenkin muutamia ohituksia jotka tekevät reaktiosta suunnilleen yhtä perustellun kuin P-arvon ylitulkitsijoiden päättelyketjut. - Voi tavallaan katsoa ja seurata mitä tietä ajatukset juoksevat, mutta ei voi kuin ihmetellä miksi mieli juoksee niin kaukaa ja samanaikaisesti niin laiskasti.
Minulle, Quinelaisena filosofina, selitys on varsin alkeellinen ja tuttu. Quinen filosofiaa kun leimaa vahvasti ns. ensimmäisen filosofian kieltäminen. Moni voisi ajatella että tässä olisi kysymys metafysiikattomuudesta, mutta hän viittaa enemmän René Descartesin ja Alvin Plantingan ensimmäiseen filosofiaan. Descartesin "Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta" kun ottaa perustakseen tietoa koskevan skeptismin haasteeseen vastaamisen. (Skeptismi ei tässä olesitä skepsis ry:n skeptisyyttä jossa ollaan empiristejä vaan kiistetään tietäminen ja vastaavat.) Ja tekee tämän viittaamalla tieteen ulkopuoliseen, ehdottoman varmaan filosofiseen perustaan. Nykyään Plantinga jatkaa tätä warrant -filosofiallaan joka on suoraa sukua Descartesin näkökulmalle. Plantinga tosin vastaa uskonnon oikeuttamiseen ja relativismiin samanaikaisesti.
Oleellista onkin tässä nyt lähinnä tiedostaa, että Descartesin ensimmäinen filosofia on oleellista astetta eri asia kuin klassinen metafysiikka. Ja Quine myöntääkin suoraan että havainnot ovat teoriapitoisia - tämä on hänen tiedenäkemyksensä ytimessä. Hän korostaa että tiede on autonomista. Ei siis ole mitään tiedettä ylempää ideologista tai filosofista instanssia jolle pitäisi olla tilivelvollinen. Tiede on todellisuuden tutkimusta, jossa ollaan erehtyväisiä mutta jossa prosessi kehittyy.
Quinen maailmassa kaikki perustellaan toisilla asioilla. Puhutaan käsiteverkosta jossa tulee koeasetelmissa korjauspakkoa. Kokonaisuudessa on ristiriita jos koetulos on sopivanlaatuinen ja siksi jotain täytyy muuttaa. Duhemin-Quinen teesissä muutetaan sitä joka rikkoo tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. Ja tässä on tärkeää huomata, että Quine ei jaa tiukasti empiiristä ja teoreettista maailmaa erilleen. Havainnot ovat teoriapitoisia. Ja itse asiassa matematiikan aksioomat ovat jossain määrin todellisuussidonnaisia. ; Jos esimerkiksi mietimme geometriaa, saamme hyvin erilaisia tuloksia vaihtamalla eukleidiseen geometrian epäeukleidiseen. Soveltamisen kulma määrittää mitkä ovat oikeita lähestymistapoja. Siksi myös logiikan ehdot, kuten ristiriidattomuuden laki, ovat itse asiassa nekin keskustelun alla.
* P -arvon miettiminen Naturessa on oikeastaan aivan täydellisen loistava esimerkki siitä miten matematiikan ja empirian yhteydessä ei mietitä pelkästään sitä onko argumentti koherentti, vaan sitä onko erikoisissa havainnoissa kysymys siitä että aineistoa on käsitelty väärin, aineisto on mitattu väärin vai onko analyysin menetelmä itse asiassa väärä.
* Pienemmässä määrin oman blogini perushenki on se, että mitään ei voi puhua puhumatta jostain muusta. Quinen maailmassa kaikki perustellaan siitä miten muualla sama metodi tai tulos on keskeinen. Jos argumenttirakenne on sama, vihje on että argumenttirakenteesta luopuminen johtaisi syvään tarpeeseen luopua suuresta määrästä muualla sovellettua tietoa. Ja havaintoaineiston kohdalla se on tietysti se sama.
Siksi Quinea voidaan pitää jopa jossain määrin konservatiivisena : Hänen lausunnoistaan kumpuaa henkeä peritystä filosofiasta. Hänestä naturalisti aloittaa järkeilynsä vallitsevista paradigmoista ja aloittaa perustasonaan sen, että ne ovat todennäköisemmin hyviä ja perusteltuja ja jopa oikeassa. Hän kuitenkin samalla ymmärtää että kenties jossain tuntemattomassa kohdassa on vakava virhe ja yrittää sisältä päin havaita tämänlaisia tilanteita, esimerkiksi rakentamalla erilaisia testejä jotka yrittävät kyseenalaistaa paradigmoja. Quine käyttää tässä usein vertauksena Neurathin venettä jota korjataan samalla kun sillä seilataan. Minkä tahansa laudan voi korvata toisella, mutta ei kaikkia samanaikaisesti. Ja jos jokin ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata.
Toki Quinella on tässä suuri haaste. Jos filosofian tehtävänä olisi osoittaa ehdoton varmuus kaikelle, niin olisi ongelmallista yrittää millään tavalla käyttää tiedettä. Sillä, kuten Descartesin jumala-aistin kohdalla on tunnetusti opittu, seurauksena on kehäpäätelmäisyys. Jos meillä on Descartesin tyylinen ensimmäinen filosofia, ja sitten se takaa empirian ja empiria sitten viittaa havaitsevansa sen ensimmäisen filosofian perustan, päädytään siihen että A koska B ja B koska A. Kartesiolainen kehä on vältettävä. Ja Quine tekee tämän kiistämällä ensimmäisen filosofian. Ja itse asiassa hän tekee tämän varsin erikoisella tavalla. Hän nimittäin redusoi tiede-epäilyn itsessään tieteelliseksi kysymykseksi.
Skeptiset epäilyt olettavat tiedettä. Tämä on Quinen kenties epäintuitiivisin mutta samalla koviten iskevä yksittäinen huomio. Descartes esimerkiksi käytti unen ja hallusinaatioiden kaltaisia ajatuksia epäilyksen tiellään. Samaa keinoa on käytetty häntä aikaisemminkin. Nämä taas ovat empiirisiä kokemuksia maailmasta ja niitä käytetään ikään kuin ne olisivat tietoa maailmasta. Kun vaikka katsomme hienostunutta havaintoilluusiota, paperille piirretty viivasto näyttää liikkuvan. Quine huomauttaa että jos illuusion havaitseminen voidaan tulkita harhaksi tai epäonnistumiseksi, meillä täytyy olla tieto siitä että kuva ei itse asiassa oikeasti liiku. Ja tämä tieto on saatu jotain kautta. ; Plantinga ajautuu samantapaiseen tilanteeseen puhuessaan evoluution suhteesta havaintoihin. Hän tekee sen vain Descartesia sofistikoituneemmin. Argumentti pätee yhä. ; Niin kauan kuin skeptiset epäilyt olettavat tieteellisen taustan, ongelmat ovat tieteen sisäisiä, eivät sen ulkoisia haasteita.
Koska naturalismin skeptikko käyttää tieteellisiä argumentteja, saa tietysti naturalismin puolustajakin niin tehdä. Ja tässä ytimessä ei ole se, että tieteellä olisi jokin ehdoton varma totuus. Tämä ei oikeastaan ole edes oletuksena. Tämänlaatuiset kysymykset vain ovat ensimmäisen filosofian näkökulman mukaanvaaatimista. Ja niin kauan kuin ihmisellä ei ole kykyä nousta ihmistietoisuuden ulkopuolelle, nämä kysymykset ovat (a) joko kehäisiä tai (b) tiedettä kritisoidessaan tiedettä olettavia tai (c) vajaita jotka joko eivät perustele illuusion mahdollisuutta tai jotka jättävät ensimmäisen filosofian dogmaattiseksi vajaaksi väitteeksi. - Kaikenkattava Descartes -tyylinen epäily on sisäsiittoista, kehäpäätelmäistä ja absurdia ja muu skeptismi taas on tiedettä olettavaa ja viittaa korkeintaan triviaaleihin ongelmiin jotka koskevat yksittäisten teorioiden ja näkemysten tieteellisyysarvoa kuin haastaisivat naturalismin filosofiana ja lähtökohtana.
* Ja kyllä. Ihminen ei voi ylittää inhimillistä tietoisuutta. Ja tämä ei ole a priorisesti Jumalan olemassaolemattomuuden olettamista. Sillä jos Jumala olisi kaikkitietävä ja antaisi ihmiselle aivan ehdotonta tietoa maailmasta ja olisi rakentanut ihmisen luotettavaksi tieteentekijäksi ja erehtymiseen kykenemättömäksi, niin ihminen joutuisi silti arvioimaan omilla kognitiivisilla kyvyillään sen että onko tuo häneen tullut tieto todellakin kaikkitietävästä Jumalasta vai ei. Rajoite on siis ihmiskognitiossa joka joko päättää että tieto on luotettavasta lähteestä tai ei ole. Ei siinä onko luotettava lähde olemassa vai ei. Arvio ei siksi voi ylittää inhimillistä tietoisuutta sortumatta niihin vaikeuksiin jotka Quine näytti.
Quine ei väitä että kaikki todellinen kääntyy tieteen kielelle. Eikä edes että kaikki hyvä tiede olisi fysiikkaa ilman metafysiikkaa. Päin vastoin, siinä korostetaan malliriippuvaisen realismin tapaista järjestelmää, jossa ei oleteta pömpöösiä kaikkitietoa ja eletä jossain inhimillisen järjen kaikkivoipaisuuden hybriksessä, vaan ymmärretään se, että valtaosa ns. skeptisyydestä ja ylinaturalismista (etenkin jos mennään supernaturalismiin asti) nojaa erikoiseen logiikkaan jossa ajatellaan että "kun tiede ei voi selittää asiaa X, niin tämä meidän metodi ihan varmasti pystyy parempaan, onhan kysymus minusta emotionaalisesti tärkeä joten siihen täytyy myös olla vastaus joka on ihmisen saavutettavissa." Quine sanoo siis oikeastaan : Lopeta turha egoilu. Mutta naturalismi on silti se, jota pidetään jotenkin ylitsevuotavan ylpeänä ja epänöyränä filosofiana.
Kuvassa on junan ikkunan väliin valunutta vettä. Tiiviste pitää sen ikkunan sisällä. Kun juna kiihdyttää, vesi painuu kohti takaosaa. Kun juna pysyy paikallaan tai ajaa vakaata vauhtia, vesi on aivan vaakasuorassa. Ja kun juna hidastaa, vesi painuu vasten junan kulkusuuntaa. Tällä voi testata hieman sitä illuusiota mitä tapahtuu kun toinen juna kulkee ohi. Liikkumattomassa junassa ikkunasta viereisellä raiteella ohimenevä juna näyttää helposti kuin oma juna lähtisi liikkeelle ja se toinen juna liikkuisi. Samoin voi syntyä kuva siitä että itse liikkuu ja juna pysyy paikallaan. Maisema, toinen juna ja tuo ikkuna välissä oleva vesikerros tarjoaa jännittäviä ja hyvin mutkikkaita kombinaatioita joita testaten voi arvioida melko luotettavasti mikä liikkuu millä lailla suhteessa mihinkin. (Tämä viimeinen ilmaisu siksi että korostuu että ei ole suhteellisuusteorian vastaisuutta tai edes asioiden arkikokemukseen sovittamista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti