Ei ole mikään salaisuus, että pidän Deadpoolista. Paljon. Minun maailmassani Teräsmiehet, Wolverinet tai edes Batmanit eivät ole samanarvoisia tämän kanssa. Deadpool on äärimmäisen hauska mutta kompleksinen hahmo. Siksi ei pidä ihmetellä että ostin "Deadpool" -pelin alelaarista. Tämä tarjosi ... pettymystä.
Ensimmäinen, kenties tärkein, huomio on se, että Deadpool oli latistettu. Hänestä oli otettu peliin yksi kulma. Tämä ei toki ole huono ratkaisu, koska peli on sitten kuitenkin käyttänyt tätä kulmaa varsin laajasti, kokoaikaisesti ja konsistentisti. Deadpool on kuin "se tuttu deadpool" aivovaurion tai jonkin sanoinkuvaamattoman seksuaalisen trauman jälkeen. Tämän seurauksena peli on täynnä mitä halpamaisempaa ja surkeampaa huumoria. Et voi nousta tuolilta saamatta kahta trophya ja parin klikkauksen päässä nurkassa on pumppu jota näpelöimällä voidaan pumpata barbaraan ilmaa. Jos tämä vitsi on sinusta huumorin huipentuma, peli on täydellinen. Niiden voimilla jaksoin pelata sen läpi. Ja vaikka peli latistaakin hahmon, juonta oli itse asiassa melko hauska seurata. Välidemoihin oli selvästi panostettu. Myös runsaat metavitsit olivat mietittyjä. Hallusinaatiotissivitsejäkin oli enemmän kuin laki sallii. (Oikeasti. Jos sellaista lakia ei ole, sellainen pitäisi saada ihan tämän pelin vuoksi.)
Ongelmana olikin oikeastaan vain se, että kyseessä on peli eikä mikään elokuva. Pelissä kun on sellainen elementti kuin ... pelaaminen. Ja se on yleensä yhtä tärkeä osa pelikokemusta kuin tarinaa kertova puoli.
Ja tässä ei sitten ole oikein mitään hyvää. Itse asiassa Deadpool on siitä hyvä, että se on hyvä huono esimerkki. Kun katsoo mikä pelissä mättää, on hyvä huomata miten tietokonepelien pelimekaniikka on tärkeä osa myös tarinankerrontaa ja sen kokonaisuutta. Ei suoraan klassisen juonianalyysin sisällä olevat elementit tulevat siis esitellyksi. Ja näitä voi käyttää jos käy läpi vaikka pelimekaniikan vaikutusta jonkin pelin eettisessä taustafilosofiassa.
Kontrollit olivat harvinaisen omituisesti mietittyjä. Kun pelitekniikassa Deadpoolille on annettu taisteluun jäävä torjunta ja pakeneva teleport, on ne laitettu saman napin alle. Jos siis tarkoituksenasi on paeta taistelusta (joka on teleportin ainut funktio koko pelissä) peli olettaa että torjut etkä halua paeta vaan päinvastoin pysähtyä tappelemaan. Tämä on koko pelin jatkuessaan varsin ... ärsyttävää. Miksi ohjelmoida koko pelillisesti turha toiminto?
Lisäksi sarjan hyviä puolia mokataan melko raskaasti. Pelissä esimerkiksi mennään arcade -peleistä tuttuihin rakenteisiin. Nämä "metapelit" jotka ovat osa normaalipeliä ovat hyvin hauskoja. On mukavaa hyppelehtiä pelin normaalimoodissa ja huomata päätyneensä ikivanhoista ylhäältäkuvatuista Zeldoista tai Soniceista tuttuihin pelimoodeihin. Myös vitsit joissa "pelin budjetti" pakottaa halvempaan grafiikkaan ovat omalla tavallaan lystikkäitä. Nämä ovat kuitenkin käytännössä muutaman sekunnin aikana läpipelattavia tastereita ja tätä kautta niistä ei oikein ehdi nauttimaan. Näihin palaisi mielellään. Mutta koska peli nojaa lähinnä Deadpoolin loputtomalta vaikuttavaan arsenaaliin metaisia kikkelivitsejä, ei pelin uudestaanpelaamisessa ole oikein mitään järkeä. Koska siinä Deadpool toistaa ne täsmälleen samat vitsit. En jaksa tätä. Talk to my dick.
Vihollisia on vain kourallinen. Tämä on ymmärrettävää koska pelissä taistellaan klooneja vastaan. Ja peli tekee tämän kanssa myös kiitettävästi vitsejä. Se ei kuitenkaan muuta sitä että pelikokemus on tämän vuoksi junnaava. Ainut tapa millä vaikeustasoa lisätään on määrä. Kun ensin päihitetään yksi jätti, pian taistellaan kahta, sitten kolmea vastaan. Loppuvaihe onkin sitä että jo aiemin kohdatut loppuvastuksetkin laitetaan kimppuun samanaikaisesti. Ja peli huipentuu aaltoon jossa on iso lauma keskenään identtisiä pääpahiksia. Enough is enoug. I have had it with these motherfucking clones in this motherfucking island!
Vaikeustaso on kertakaikkisen omituinen. Teoriassa peli tarjoaa kolme eri vaikeustasoa. Ne ovat käytännössä yhtä vaikeita. Ja en tiedä kuka on suunnitellut tämän vaikeusrajan. Sillä käytännössä peliä vaivaa se, että jos sinulla on tietty pelitapa selkärangassa peli on älyttömän helppo. Ihmiset voivat pelata sen kuudessa tunnissa läpi "vaikeimmalla" tasolla. Jos tätä ei ole, peli on älyttömän vaikea. On miellyttävää kuolla kolmen sekunnin välein ja kuulla sama kikkelivitsi. On äärimmäisen miellyttävää kun kuusituntinen peli venyy 40+ pelituntiseksi kokemukseksi sillä että kuuntelet tuota kikkelivitsiä. (Toki niitä on useampi, mutta jotta niiden kuuntelu olisi mielekkäämpää niitä pitäisi olla useampia satoja lisää. Toistoa on liikaa kun on vain kourallinen kuolemaan liittyviä kikkelivitsejä.) Tämä peli on tässä vaikeustasokysymyksessä saavuttanut itse asiassa jotain jota en ole uskonut mahdolliseksi. En ole uskonut että peli voi samanaikaisesti olla liian helppo ja liian vaikea. Tämä on jonkinlainen saavutus. En vain olisi kovin kannustunut tästä, jos siis olisin pelisuunnittelija.
Lisäksi itse piekseminen, vaikka onkin hauskaa sen kolme sekuntia minkä se kestää, on melkoisen itseääntoistavaa. Tilannekohtaiset reagoinnit puuttuvat. Peli on tässämielessä hyvin vanhanomainen. Muistuttaa ajasta kun tekniikat eivät mukautuneet ympäristöön niin että taistelun etenemiseen tuli elävyyttä ja variaatiota. Missä kun painoi nappia tulos oli aina sama. Nykyään peleissä pitää yleensä painaa nappia oikeaan aikaan suhteessa vihollisten toimiin jotta haluaa saada saman tuloksen. Ja tämä johtuu siitä että pelejentekijät oppivat kokemuksesta ja tekevät asioita parempia.
Ja mekaniikkaan ei tosiasiassa oltu panostettu hirveästi myöskään huumorilinjamalla. Deadpoolille valitun linjan mukaisia parannuksia voisi tehdä vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi jos klassiset headshotit, joissa pitää tähdätä ja osua viholliseen ja bonuksia saa pääosumasta, olisi otettu keinovalikoimaan ja laitettu superdamagemaali haaroväliin, se olisi pelimekaanisena ratkaisuna tukenut sitä eettis-komediallista tietä joka hahmolle oli valittu. Tätä, ja ennen kaikkea mitään muutakaan vitsikästä, ei pelimekaniikkaan oltu laitettu, niitä muutaman sekunnin arcade-cameo -tastereita lukuunottamatta. Nyt peli oli lähinnä tiellä. Jotain joka piti suorittaa että pääsee nauttimaan siitä mitä tämä peli oikeasti tarjosi. Eli hemmetinmoinen kasa huonon (surkean, jopa laittoman surkean) huumorin sävyttämiä välidemoja. Sellaisena se oli kyllä pirun hyvä. Juuri tämänlaisista tietoisen huonoista koomisista ratkaisuista meikäläinen jaagaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti