Showoff

Älykkyyden teeskentely on nykyaikana hyvin kannattavaa. Ja usein yllättävän helppoa.  Mielemme huijaavat muita ja itseämme vaikka valkoisella takilla. Suomessa juuri alkanut televisiosarja "Aivopelit" ("Brain Games") tuo tämänkaltaisia "psykologisia illuusioita" esille, sekä huomattavaksi että sovellettavaksi. Esimerkiksi pukeutuminen, valkoisen takin tai televisiokameraryhmän mukaanpito tuovat uskottavuutta. Ja uskottavuus ei tarvitse muuta. Näin voidaan tehdä vanhojen "piilokamera" -tyylisiä jekkuja. Myös Crackedissa on esitelty nerouteen liitettyjä temppuja, jotka ovat varsin helppoja tehdä; jopa "Sherlock Holmesin analyyttinen katse" on suhteellisen helppo toteuttaa täsmälleen samoilla keinoilla joilla horoskooppien tekijät luovat uskottavuutta huuhaaennustuksilleen ja analyyseilleen.

Karkeasti ottaen nämä temput ovat vakuuttavia, paitsi jos ne huomaa jonka jälkeen ne ovat ärsyttäviä. "Raivon ensyklopediassa" tätä lähestytään vasenkätisyyden kautta. Siinä omaa nerokkuutta korostetaan sillä että ääneen huomataan oikea detalji, jonkun vasenkätisyys. Vasenkätisyys on kohtuullisen yleinen asia, joten asiasta tehty äänekkyys antaa luvan snobbailla usein. Tämän huomaaminen on saanut kunnioitettavuutta poliisisarjoista - ja Sherlock Holmesilta. Näin voidaan usein korostaa omaa terävänäköisyyttä. Paitsi että ei. Kun moni käyttää tätä kikkaa, vasenkätiset itse törmäävät tähän usein - ja vasenkätisyyden huomaamisellahan yritetään saada kunnioitusta paikallaolijoilta, jotka yleensä ovat juuri näitä vasenkätisiä. Vasenkätinen voi siksi sanoa asiaan vain jotain sellaista kuin ; "Miksi helvetissä kätisyys muka tarvitsee jotain kommentointia? Mitä tällaisten ääliöiden kommentteihin voi edes sanoa? "Oikein havaittu"? "Ja itse olet näemmä tummatukkainen"? Perkelettäkö tämmöisiä tyhjänpäiväisyyksiä seurassa mökeltämään."

Asia on astetta syvempi kuin pelkkä showoff -temppuilu. Itsekorostuksen lisäksi älykkyyteen liittyvät harhat ovat niin laajamittaisia ja yleisiä, että joskus ihmiset tekevät älykkyyspäätelmiä ilman että takana on mitään yritystä koijata vetämällä jostain psykologisista naruista. Älykkyyden imitoinnista tehdään siis paikoin jopa niin helppoa, että sitä ei tarvitse edes yrittää! Ja tällä on merkitystä. Sillä älykkyys ja mielikuvat älykkyydestä vaikuttavat hyvinkin laajasti elämään. Älykkääksi tulkittu kohtaa boostia työuralleen, uskottavuudelleen, arvostukselleen.

"Systomykoosissa" on minusta vallan mainio teksti. Se korostaa sitä, miten älykkyyteen ja erinomaisuuteen liitetään usein viitekehys. Ja nämä ovat usein melko absurdeja. Niiden henkenä on rakentaa väite "kaikki nörtit ovat älykkäitä" ja jokainen nörtti joka ei ole älykäs onkin "ei oikea nörtti". Laadukkaimmillaan nämä ovat sitä että yleisestä vedetään yksityiseen. Eli esimerkiksi siitä, että ateistit ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin uskovaiset vedetään päättely siihen että uskovaiset ovat tyhmiä ja ateistit fiksuja. Älykkyydessä on hajontaa ja yksilöinä ateistit ja uskovat pitävät sisällään sekä fiksuja että tampioita.

Olen toki itsekin korostanut aiemminkin sitä miten mielikuva älykkyydestä pitää sisällään erikoisia, varsin tosiasioidenvastaisia teemoja. ; Karkeasti ottaen "fiksun ihmisen" kohdalla on kaksi hyvin suosittua yliyleistystä - jotka ovat keskenään ristiriidassa mutta moni kannattaa molempia yhtä kaikki. (Tämä kenties tehdään siten että jaotellaan erikseen "fiksuus" ja älykkyys.)
1: Ensimmäinen perustuu idealisointiin, jossa positiivinen ihminen kerää ympärilleen ikään kuin sankaruusauran. Silloin "fiksu" ihminen on "älykäs, kohtelias ja komea herrasmies".
2: Toinen perustuu jonkinlaiseen kompensationaariseen maailmaan jossa rumat ihmiset ovat sisäisesti kauniita, kauniit ihmiset ovat jossain onnettomia ja jossa tyhmä ihminen automaattisesti osaa jotain mitä norsunluutorniälykkö ei. Ja jossa hulluus on luovuutta. Tässä maailmassa kusipäisyys ja nokkavuus liitetään älykkyyteen. Tosiasiassa älykkäät ihmiset voivat olla sosiopaatteja tai kusipäitä. Mutta tässä päätelmä menee pidemmälle. Kusipäisyys tai sosiopatia nähdään ikään kuin älykkyyden ilmenemisen yhtenä muotona.

Itse voisin jatkaa tätä viittaamalla väitteeseen "kaikki filosofit ovat älykkäitä". Ja ottaa itseni malliesimerkiksi. (Omaan egoistiseen tyyliini. Kaikessa on oltava itse esimerkkinä, koska mistään muusta ei voi koskaan olla kysymys kuin minusta.)

Moni voi ihmetellä onko filosofian opiskeluun ja harjoitteluun jokin älykkyysosamääräraja. Nähdäkseni tämä on paitsi väärin, myös jossain määrin loukkaavaa. Sen perustalla on ajatus että joku ihminen olisi ikään kuin syntyjään älykäs ja taitava. Ja että tämä syntymäominaisuus jotenkin erityisen vahvasti ohjaisi ihmiset hyviksi filosofeiksi. Tämä vähättelee kaikkea sitä työmäärää jonka olen koskaan tehnyt.

Luulen että tässä moni sekoittaa esimerkiksi blogini kirjoitustahdin siihen että en tekisi sen eteen paljon töitä. Itse asiassa tämä blogi syntyy yllättävän suurella työmäärällä. En toki tee kaikkea työtä joka päivä. Sillä taustatiedot on voitu opetella milloin tahansa ja loppu on niiden soveltamista. Opettelu on hidasta, tekeminen sen jälkeen nopeaa.

Siksi blogini kieltämättä varsin reippaan floodaavaa julkaisutahtia seuraava voi luulla että olen jotenkin luonnostani nopeaälyinen. Tekstiseinän takaa jää näkemättä on siis esimerkiksi se, että jo 3 luokalla koulumme opettajat pitivät minua (tietyissä, rajallisissa aiheissa) kävelevänä tietosanakirjana. Näkemättä on se, että minulla ei ole ollut juuri koskaan merkittävän syvää sosiaalista elämää. Lukiossa kavereiden kanssa olemisen ja muun vastaavan aikana luin kotona tai kirjastossa, tai kävin elokuvakerhossa tai koodasin pieniä pelejä. Kaikkea tätä taustatyötä tarvitaan jotta mitään syntyy. Huomaamatta jää se, että kun on lukenut tuhansia kirjoja, väistämättä jotain jää mieleen. Jopa tyhmälle. (Jotka sitten soveltavat tätä vaikka pätemällä ja päsmäröimällä internetissä.)

Kun opastin filosofian opiskeluun, käytin ohjetta "DO THE READING". Sillä mitään oikotietä ei ole, ja filosofian älykkyys on yksi ajatus siitä että tällainen oikotie olisi olemassa. ; Moni kokee blogissani harjoittamani, monesti varsin häijyn kommentointistrategian, älykkyysosamäärärajana. Päin vastoin. En kannata "nerokulttia" vaan vihaan huonoutta. Nykyään ei tietysti ole kovin poliittisesti korrektia sanoa että on ihmisiä jotka käyttävät oikoteitä ja niitä jotka eivät. Ja että ne jotka käyttävät oikoteitä ovat inkompetentteja jotka lähtevät ikään kuin vajain eväin liikenteeseen ja luulevat pärjäävänsä niiden tahdissa jotka ovat keskittyneet ja vältelleet oikoteitä. Korostankin että kyseessä on enemmänkin "laiskuusraja".

Tässä asenteessa ei kuitenkaan ole kysymys jostain "nerouden synnystä". Kyseessä on pikemminkin kärsimättömyydestä. ; Esimerkiksi kun kuvasin homoseksuaalisuutta koskevaa argumentaatiota, kuvasin aiheen seuraamista maalin kuivumiseen. Tämä kertoo kyllästymisestä, eikä itsessään älykkyydestä tai taidokkuudesta.
1: Tälle kontrastiksi voi laittaa vaikka miekkailukoulumme opettajan Guy Windsorin jolla riittää taidon lisäksi kärsivällisyyttä huonoudelle. Se tekee hänestä hyvän opettajan. Minä taas en ole minkäänlainen opettaja.
2: Samoin puolisoni, jonka älykkyysosamäärä heiluu siellä nerouden pelottavalla puolella on äärimmäisen pitkämielinen. Minä olen hänen rinnallaan gibboni, ihan oikeasti. Hän ei vain nauti internetissä pätemisestä samaan tapaan kuten minä, joten minulla on meidän perheen intellektuellin maine. Tosin yleissivistykseni on häntä parempi, mutta hän onkin spesialisti kun itse olen generalisti. Puolisoni ei ole kovin sosiaalisesti taitava, joten hän on tältä osin kohtuullinen opettaja. Mutta kärsivällisyys ja huonouden sietäminen tekee hänestä hyvän asiantuntijan.

Kuitenkin moni sekoittaa huonot piirteeni tukemaan vahvuuksiani. Toki tässä voi olla takana se, että olen keskittynyt vahvuuksiin ja jättänyt heikkoudet heikkouksiksi, koska ajankäyttöä on priorisoitava. Mutta luonnehäiriöni kertovat luonnehäiriöistäni. Itse asiassa olen siitä hyvä esimerkki, että minun ymmärtämiseksi voidaan katsoa televisioviihdettä ja löytää kaksi "neromyyttiä" joiden kohdalle osun niin hyvin että en ihmettele että lietson olemuksellani vääriä johtopäätöksiä. Mielestäni minun huonoista puolistani saa hyvän kuvan katsomalla;
1: "Sherlock" -sarjan kolmannen tuotantokauden toisen jakson sisällä olevan Sherlock Holmesin pitämän hääpuheen. Se on miltei anteeksipyytelevässä sävyssään sarjan sankarille hieman epätyypillinen, mutta asennemaailma on hyvin stereotyyppistä itseäni.
2: Toinen puoleni löytyy sitten "Da Vinci's Demons" -sarjan ensimmäisen tuotantokauden viidennen jakson puolelta. Jakso huipentuu puheeseen joka voisi olla jotain jota minulta saattaa odottaa pahana päivänäni. Soihdunpyörityksillä korostettu puhe, joka korostaa da Vincin mielipuolista luovuutta. Puhe, joka tapahtuu eläimiinsekaantuvaan asentoon sikaan liimatulle oikeuden tuomarille. Da Vinci pitää tässä raivoisan mutta analyyttisen puheen jossa mukana on monenlaisia elementtejä luonnontieteistä PR -työhön. Jossa ei kuolanpärskeitäkään säästellä.

Näiden välissä sitä ollaan, hyvässä - ja etenkin pahassa. Kun näitä demonstraatioita katsoo, voinee oppia ainakin sen että ei kannata sekoittaa heikkouksiani vahvuuksiini. Olisi hyvä jos saman voisi tehdä kaikille muillekin.