Tunne ja vastusta

Lauri Järvilehto kirjoitti mielensä muuttamisen suhteesta tärkeisiin ilmiöihin. "Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia."

Tämänlaatuinen asia koskee varmasti myös erästä "miljoonan rajan" ylittänyttä. Uskonnottomuutta. Moni ajattelee että uskonnottomat eivät osaisi uskontoa. Ja että vastustamisen syy on pelko tuntematonta kohtaan. Ja siksi uskonnonopetusta halutaan säilyttää tai jopa lisätä, jotta tästä epätiedosta päästäisiin. Kuitenkin uskonnottomat ovat pääosin käännynnäisiä. Tilastoissa kirkosta eroaminen on lisääntynyt piikkimäisesti.

Tarpeeksi monet vastustavat.

"Kotimaassa" ihmetellään lainmuutosehdotusta, jossa halutaan erottaa valtio kirkosta. Siellä osataan olla nokkelia asiasta ; "Vapaa-ajattelijoiden pj. Karisma torjuu kansankirkon aseman sillä, että ”uskonnottomien määrä on jo ylittänyt miljoonan rajan”. Näin hän laskee kaikki kirkkoon kuulumattomat uskonnottomiksi. Millä perusteella? Hän edustaa perustellusti vain Vapaa-ajattelijoita, joita on noin 2000." Tämä on tärkeä puheenvuoro.
1: Sillä jostain syystä aina kun puhutaan kirkosta eroamisesta, uskonnottomuudesta ja vastaavasta mainitaan sana "vapaa-ajattelijat". Kuitenkin suurin ja suosituin pelkästään ateistien joukko on tällä hetkellä uusateismi. Kirkosta eroavien ateistien laumat eivät selvästi voisi koostua tuosta 2000 ihmisestä. Puhutaan kertaluokkia suuremmista joukoista. Minulle onkin syntynyt käsitys jonka mukaan voin sanoa että jokainen joka rinnastaa ateismin vapaa-ajattelijoihin - tai vielä pahempaa, uskonnottomuuden vapaa-ajattelijoihin - ei tunne kritiikkinsä kohdetta. Ei tunne mutta vastustaa silti.
2: On kuitenkin oleellista jakaa uskonnottomuutta vielä lisää. Jos ajatellaan tapaa jolla kirkko on oikeuttanut itseään jäsentilastoillaan, se on viitannut ikään kuin "poliittiseen uskovaisuuteen" joka ilmenee byrokraattisesti jäsentilastoista. Ihmisten ideologioita peilaten kristinusko on kuitenkin ollut vähemmistön uskonto. "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon." Tämä täsmälleen sama kuilu on myös uskonnottomuudessa. Poliittisesti miljoona näyttää mukavan suurelta, pyöreältä ja tehokkaalta luvulta. Mutta nämä ovat poliittisesti uskonnottomia. Se voidaan aivan varmasti katsoa byrokraattisesti papereista kuten kirkon jäsenluvutkin. Mutta jo tuossa juuri annettu, kirkollisista lähteistä saatu, tilastonpätkä kertoo "ei usko Jumalaan" viittaa suoraan ateismiin. Ja jos suomessa olisi sanotaan viisi miljoonaa ihmistä, se tekisi juuri miljoonan verran ateisteja. Toki tässä on hyvä huomata, että osa ateisteista kuuluu kirkkoon kuten osa kuulumattomista on pakanauskoisia joiden uskonto ei saa virallista asemaa, agnostikkoja - ja jopa kristittyjä. Ero byrokratiakuilussa on ateistien kohdalla huomattavasti erilainen kuin kirkolla.

Tarpeeksi monet ymmärtävät.

Uskontoa on puolustettu kognitiivisella uskontotieteellä. Usein tätä on tehty Suomen Kuvalehden malliin. Eli viittaamalla siihen että uskonnollinen ajattelu on ihmiselle helppoa. "Evoluutiopsykologi Justin Barrettin väittää kirjassaan Born Believers: The science of children’s religious belief, että olemme ”synnynnäisiä uskovaisia”. Kognitiivinen uskontotiede on osoittanut, että uskonnon omaksuminen on lapsille yhtä luonnollista kuin kielen tai kävelemisen oppiminen. Lapsi oppii nopeasti mitä tahansa luonnollista kieltä, jota hän kuulee, eikä hänen tarvitse nähdä minkäänlaista vaivaa kasvuympäristönsä uskonnollisten ajattelutapojen sisäistämiseen. Kriittisen, tieteellisen ajattelutavan omaksuminen sen sijaan edellyttää taistelua luonnollisia intuitioitamme vastaan. "

Itse asiassa Barrettin ajattelu on hyvin tuttua uskontokriittisyydessä, jossa eräänä tärkeänä teoksena on Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat". Siinä korostetaan että ihminen ei ole luonnostaan uskovainen samaan tapaan kuin ihminen ei luonnostaan puhu. Vauva syntyy eräässä mielessä "mykkänä" ja "ateistina". Kuitenkin valtaosa kirjasta kulutetaan siihen miksi uskonto on helppo oppia. Lapsi ei siis ilman indoktrinointia opi uskontoon. Mutta lapsi oppii sen helposti. Tämä selittää sen minkä jokainen vanhempi tietää ; On hyvä laittaa lapsi pyhäkouluun, ja hän oppii siellä jeesusasioita. Kvanttifysiikkaa lapselle on sen sijaan vaikeaa iskeä päähän. Ja lapsi oppii puhumaan puhumalla.

Tästä kaikesta on sitten vain tehty omituinen vääntö jossa luonnollisuus nähdään hyvänä, helppo ihailtavana ja intuitio totuutena. Uskonnon puolustajilla on vain ilmeisesti hieman hakusessa mitä uskonnottomat sanovat, kun Barrettinkin teksti nähdään jonain joka haastaa tieteellisesti ateismin. En ymmärrä miten tämä voisi uhata uusateismia, joka ei ole millään tasolla eksistentialistinen. Uusateismin kritiikki koskee sitä onko Jumala olemassa, ei sitä miten helposti lapsi saadaan oppimaan uskontoon. Barrettin erimielisyys Richard Dawkinsin kanssa ateistien temppeleistä ei riitä perusteeksi siihen että kyseessä olisi tieteellinen ateismikritiikki. Sanojan identiteetti ja suhde Dawkinsiin ei ole argumentti vaan henkilöön vetoamista asian sijasta.
1: Sen sijaan ihmetyttää miten ateismia muka voi kritisoida tieteellisesti jos Jumala ei ole tieteen vaan uskon asia. Asiaa ei helpota se, että uusateistien opissa ainut ateismin kumous olisi se, että empiristisellä tutkimusotteella osoitettaisiin että Jumala on olemassa. Ja että tämän tietäminen on aivan syvintä perustetta koko asiassa.

Itse asiassa juuri intuitiivinen helppous liitetään uskontokriitikoiden puheissa sellaisiin käsitteisiin kuin taikauskoisuus, lapsellisuus ja idioottimaisuus. Tässä henkenä on lapsellisuuteen liittyvät teemat, joulupukkikin tulee mainittua usein. He mukailevat Eino Kailaa joka ilmaisi että "Maaginen maailmankäsitys on ihmisen ensimmäinen filosofia." Erilaiset epä-älyllisyyteen, ajattelun laiskuuteen ja lapsenomaisiin taikauskoihin viittaavat pilkkasanat toistuvat uskontokritiikeissä varsin usein, joten niiden viittaamat asiat kannattaisi uskovaisen tiedostaa jotta hän tietää mistä häntä kritisoidaan. Barrett on tässä mielessä vähemmän "ateismin ytimen tieteellinen vastustus" ja enemmän "tilanteen pahentamista aktiivisesti toisen argumentin ydinteesien oikeudellisuus vahvistamalla".

Voidaankin sanoa että uskonnoton syntyy kun uskonnosta opitaan pois. Koulutus yhdistettynä "luonnolliseen intuitiivisuuteen" helpottaa uskonnon ymmärtämisen irtautumisprosessissa. Näin ollen uskontokriitikko tuntee uskonnon yleensä kohtuullisen hyvin.

Aika liittää yhteensopimattomat.

Väliluvuilla on melko vähän tekemistä keskenään. Yhdistäväksi voimaksi voidaan sanoa se, että uskonnosta on tehty normi. Tämä oikeutetaan byrokratialla ja jonkinlaisella luonnollisuusajattelulla. Tästä ei kuitenkaan voida vetää päätelmiä homo religiosus -ihmiskuvaan. Keskiarvo, se johon Barrettkin viittaa, harvoin kertoo kaikkea. Ihmiset ovat keskimäärin jonkun pituisia, mutta tämä ei tee hujopeista tai kääpiöistä ei-ihmisiä.

Uskonnottomuuden kohdalla suurin vastustus koskee Suomessa juuri järjestelmää. Järjestelmää joka on uskontonormatiivinen. Tätä järjestelmää puolustetaan sellaisella hengellä jossa korostetaan, että valtatyhjiön ja arvotyhjiön täyttää aina jokin toinen arvo ja valta. Tai sitten sanomalla että hautaamisen uskonnolle sysääminen on "käytänne eikä ideologista institutionalisoitua valtaa". Uskonnon erikoisasema koulussa perustellaan kulttuurilla, joka nähdään ikään kuin joksikin joka olennaisesti osuu jokaisen suomalaisen identiteettiin. Silloin kun uskonnon valta tunnustetaan, korostetaan että arvotyhjiöt ja valtatyhjiöt täyttyvät jollain vallalla ja jollain arvoilla.

Uskonnon läpitunkevuus ja intuitiivinen helppous ovat johtaneet siihen että se on suosittua ja se tunnetaan melko hyvin. On mahdotonta välttyä kuulemasta Jeesuksesta. Suuri osa ihmisistä kuitenkin kokee tämän pakottamisena.

Sen sijaan uskontokritiikin tunteminen on hyvin heikolla tolalla. Usein sekularismi yhdistetään mielikuvissa järjestelmäksi jossa (a) joko ajetaan ihmisiä arvotyhjiöön tai/ja (b) ajetaan "don't ask don't tell" -henkiseen tilaan jossa kaikki uskontopuhe julkisuudessa kielletään. Tällöin järjestelmä tietysti korvattaisiin toisella. Suurin osa liikehdinnästä korostaa kuitenkin sitä että ihminen voi tarvita myös vapautta uskonnosta. (Jos kristityt pakotettaisiin kumartamaan mekkaan kulttuurin ymmärtämisen nimessä tästä pahastuttaisiin. Samoin kuin se, että vegaani pakotettaisiin syömään lihaa. Ateistien tulee sen sijaan osallistua kulttuurin nimessä ihan vastaaviin, jatkuvasti.) Tässä voidaan korostaa että arvotyhjiötä ei muodostu kun arvotyhjiö täyttyy jollain arvolla. Edes Richard Dawkinsin skientisti ei ole nihilisti, vaan itse asiassa jonkinlainen esteetti. Se ei vain ole yhteiskunnan asia sanoa mikä arvo kullakin yksilöllä on.
1: Tosin jos institutionalisoituminen olisi väistämätöntä, niin entä sitten jos arvo korvautuu toisella arvolla, niin mitä pahaa tässä on jos kirkon kohdallakaan se ei ole? Jos lopputuloksena on institutionaalinen valta, niin miksi kristityistä olisi kauheaa jos tämä valta olisi ateisteilla? Tämä kysymys, jos se tehdään psykologian eikä mielisokeasti oman tämän hetken maailmankuvan dogmien kautta, avaa vastauksen siihen miksi ateistit eivät pidä kristittyjen vallassaolosta.

Uskonto sekä ymmärretään että sitä vastustetaan. Ja tällä on ollut hyvin mielenkiintoinen vaikutus. Uskonnosta on tullut kiinnostava keskustelunaihe. Tapauskovaisuuden aikana, esimerkiksi vielä silloin kun olin yläasteella, ei ollut kovin paljoa maahanmuuttajia. Ensimmäiset tummaihoiset olivat eksoottisia ja jonkinlainen "ihme". Uskonto oli jotain joka ei innostanut keskusteluun koska se oli jotain joka oli "yhteistä". Käytännössä kaikki kävivät rippikoulun, joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Kristinusko ei ollut tämän vuoksi mikään identiteettimerkki. Ihmiset sen sijaan erottautuivat vahvemmin muilla piirteillä, pukeutumisella rakennettiin alakulttuureita ja nämä kähisivät keskenään. (Eroavuuksien korostamisella luodaan yksilöllisyys ja identiteetti on oman yksilöllisyyden mainos.)

Nyttemmin uskontokeskustelu ei ole yhtä "leppoisaa". Syynä on se, että erimielisyyden olemassaolo tunnustetaan. Uskonnosta on tullut identiteettimerkki jolla on väliä. Toki tämä merkitys tarkoittaa myös sitä että on "hihhuli". Sillä erimielisyys jakaa mielipiteitä ja herättää vastakkaisia tunteita. (Siihen identiteettikin jossain määrin pyrkii.) Uskonnosta on tullut alakulttuuri. Sen kritiikistä toinen.

Sarasvuo oli oikeassa siinä mielessä että ateistit ovat vihdoin tehneet uskonnosta tärkeän. Sitä ennen se oli vain vallassa. Ja tämän vuoksi kaltaiseni uskonnottomat paahtavat teologiaa tasolla jota kukaan ei millään uskontotunnilla jaksaisi pakottaa. Ei ole niin isoa ruoskaa, niin vahvaa kättä ja niin indoktrinoivaa inkvisiitiota että sillä riittäisi voimavaroja siihen että minut saisi työllä pänttäämään jotain aihetta tässä määrin. Mutta koska olen kokenut olleeni pakotettu, joudun tutustumaan paljon lisää voidakseni vastustaa tätä pakottamista, jotta sitä ei tapahtuisi jatkossa. Tässä mielessä valtatyhjiön on korvannut jokin toinen. Mutta se olen sentään itse joka valitsen puoleni, sen sijaan että joku kertoisi että luonnollinen kulttuuri-identiteettini suomalaisena ihmisenä pakottaisi minulle tietyn mielipiteen tietyistä asioista.