Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.
Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.
Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.
Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.
Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.
Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.
Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.
Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viisaus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. elokuuta 2016
sunnuntai 22. toukokuuta 2016
Kristyttyjen sosiaalinen media
Suomenkieliset uskontoon liittyvät kristilliset facebookryhmät ovat kaikki samanlaisia. (Minusta tylsiä, jopa vastenmielisiä.) Niiden rakenne on se, että joku postaa uskontoryhmään pari jaetta Raamatusta tai jonkin kristillisen ajattelijan mietelmän, usein kuvan kanssa. Tälle aforismitason heittelylle tulee sitten alle tulee sitten kymmenen kertaa ainoana "keskusteluna" rivi aamenia ja sydän-hymiöitä. Likejä klikataan. Ei mitään omaa ajattelua, vain aivotonta aamenen hokemista kopioitujen teepussitasoisten aforismien päälle.
Eikö noissa aamenen-hokemisryhmissä yleensä sallita mitään ylläpitäjän katsomuksista poikkeavaa, ei varsinkaan kriittisiä kommentteja. Eli kritiikinsietokyky on jokseenkin nollassa. (Kuten Vanhan testamentin Jahvella.) Banaania tulee helposti. Ei tarvitse edes vittuilla, kun tulee. Keskustelu myös loppuu ensimmäiseen erimieliseen kommenttiin. Ilmoitus että "ei halua jatkaa" on tavanomainen reaktio. Sen saa juuri ennen banaania.
Nämä samat ihmiset sitten menevät ateistien palstoille. Siellä he ovat riitaisia. He ajavat omaa tulkintaansa läpi. Ja odottavat että keskustelu on samanlaista. Että viisaus tunnustetaan. He esittävät trollaavia kommentteja ja luovat skismaa. Erimielisten kristillisyys kyseenalaistetaan vaikka kommentoija olisikin kuinka "kristitty ateistiryhmässä". Ja vaikka kommentit eivät olisi edes suoraa Raamatun kuvausta. Erimielisyys koetaan vaientamisena ja banaanit koetaan sananvapauden torjumisena. Mitä tulkintaa ei koskaan tule vastaan kristillisestä ryhmästä poisampumisten tapauksessa.
Kylläpä siinä oikein "rakkauden uskonto"/"keskinäinen rakkaus" ja "Kristuksen luonteen kirkastaminen" kukoistaa niin että ateistit tuota katsellessaan varmaan sankoin joukoin kääntyvät kristityiksi, kun kristillisyyden "uudistava voima ja rakkaus" saa noin houkutteleviä käytännön tuloksia aikaan.

Tunnisteet:
aforismi,
ateismi,
internet,
kristinusko,
uskonnonvapaus,
viisaus
torstai 10. maaliskuuta 2016
Validiteetista
Psykometriassa on usein kysymys kyselyistä tai testiaineistosta. Tällöin yritetään joko tuottaa ilmiöitä selittävää tietoa kyselyiden avulla tai kartoittaa yksilöiden ominaisuutta teoriasta. Ideana on se, että
Havaittu testitulos = oikea ilmiö + mittaamiseen liittyvä virhe.
Validiteetilla tarkoitetaan sitä että ilmiö mittaa mitä halutaan mitata. Ja reliabiliteetti sitä että mittauksen hajonta ja muuntuminen ovat mahdollisimman pieniä. Tilanne on helposti siitä ikävä että kokonaisuus menee "heikoimman lenkin mukaan". Siksi pelkkä reliabiliteetin tarkasteleminen on oleellista. Mutta se ei vielä riitä.
Validiteetti on toisaalta hieman hankalampi asia. Monesti on oltava hyvin tarkka siitä että mitä testataan. ; Esimerkiksi huonosta validiteetista on annettu se, että joku kartoittaa ihmisissä olevaa masennusta mutta testi mittaakin sitten enemmän ahdistusta. Testi voi olla hyvä ahdistuken mittari. Ja ahdistuksen ja masennuksen välillä voi olla korrelaatiota mutta koska testi ei mittaa sitä mitä sen halutaan mittaavan, tulokset eivät kuitenkaan ole kovin laadukkaita.
Toisaalta se miten vastauksia käsitellään voi muutenkin olla kontekstisidonnaista. Jos esimerkiksi lomakkeessa kysytään sitä miten monta lasta perheessä on, voi "vaimon lapset entisestä avioliitosta" olla haasteellinen. Jos testaamisen aiheena on vaikka sosioekonominen pärjääminen voi lapsipuolen asemassa oleva lapsi oleellinen mukaanlaskettava. Mutta jos testataankin miesten hedelmällisyyttä, mukaanlaskeminen voi olla tuloksia ankarasti vääristävä. Validiteetti vaatiikin helposti koetilanteen ymmärtämistä. On helpompaa nähdä jos tulokset eivät ole konsistentteja. Tulosten heilahtelu on jotain jota voidaan laskea. (Itse olen joskus heittänyt jotain sen tapaista että "reliabiliteetista voi kikkailla läpi ihan vaan älykkyydellä mutta validiteetin tajuaminen vaatii viisautta".)
Toki validiteetissa on usein kysymys sellaisista asioista jotka on kohtuullisen helppo huomata. Tässä mielessä yksinkertaisin validiteetin luokka onkin sitä että kyselyä näytetään maallikoille ja kysytään pitävätkö he sitä mitenkään järkevänä (face validity). Toki tämän tyylinen tarkistaminen on parempi kuin ei mitään. Mutta toki tämä ei ole vielä hirvittävän vakuuttava saavutus. Siksi usein vaaditaankin että testin tarkistaja on joko asiantuntija tai kokemusasiantuntija. Esimerkiksi jonkin lääketieteellisen apuvälineen kanssa voidaan kysyä apua lääkäreiltä, potilaita tai tälläisten potilaiden omaishoitajilta (content validity). Tämä on huomattavasti vakuuttavampaa. Vaikka matematiikka ja tieteelliselle päättelylle tutut menetelmät ovatkin melko kaukana. Näkemys ja ymmärtäminen voivat kuitenkin tuottaa jotain oleellista. Vähintään tässä prosessissa "ammutaan kaikista huonoimmat ideat pois".
Toki validitettia voidaan lähestyä myös teoreettisemminkin. Tällöin kyseessä on se, että katsotaan miten yhteensopiva testin antama tulos on muiden samaa aihetta lähestyvien testien kanssa (criterion validity). Jos testi antaa toistuvasti samanlaisia tuloksia kuin muut aihetta koskevat eri metodiikalla tehdyt tutkimukset, se vihjaa että ollaan "totuuden jäljillä. Jossain tapauksessa vertailukohtana voi olla myös jokin vakiintunut "suosittu standardi", jolloin testin pitää sopia yhteen nimenomaan alaan vakiintuneimman ja arvostetuimman mittarin kanssa (concurrent validity). Itse tosin hieman karsastan tätä viimeisintä koska vaikka se asettaakin vaatimustason korkeaksi, niin tässä on kuitenkin sellainen tilanne että aiheeseen on jo hyvä testi, joten täytyy kysyä miksi tätä uutta kyselytapaa sitten edes tarvitaan. Jos standardi halutaan ylittää, joudutaan kuitenkin käyttämään muuta menettelytapaa. ; Validiteetin tarkistaminen voi tässä teemoin itse asiassa lähestyä reliabiliteetinmittauksista tuttuja keinoja. (Samalla testaamistavoilla saadaan tukea molempiin suuntiin.) Sillä validitettia voidaan testata sitä kautta miten hyvin se sopii muiden aihetta lähestyneiden testien kanssa ja miten hyvin koejärjestelmä sopii näiden kanssa yhteen kun testiä uudistetaan (convergent validity).
Toki validitettia voidaan lähestyä hyvinkin tieteellisellä otteella. Ja tällöin voidaan vaatia esimerkiksi sitä että "ennustetaan tulevaisuutta" (predictive validity). Testin avulla siis ennustetaan yhteyksiä. Teoriaa vahvistetaan tai kumotaan hypoteettis-deduktiivisesti. Tämä on vakuuttavaa mutta vaatii paljon aikaa. (Laatua harvoin saa "oikoteitä pitkin".)
Kun tätä kaikkea tehdään paljon ja apuna käytetään useiden tutkijoiden näkemystä, testitulosten runsasta tekemistä ja niiden sovelluskyvyn ja muihin testeihin sopimisen kanssa ja voidaan kalliisti, aikaa vieden saavuttaa aika hyvä näkemys siitä miten validi testi todella kaikista ankarimmillaan on (construct validity).

psykometria,
reliabiliteetti,
validiteetti,
viisaus,
ymmärrys
tiistai 12. tammikuuta 2016
Sokraattinen meteli
Sokraattisessa metodissa on kyse viisauden kätilöimisestä. Sokrates kysyi mitä joku tarkoitti jollain asialla tai mitä tämä asia tarkoitti. Toinen vastasi. Ja Sokrates tarjosi tälle vastaesimerkkiä.
Esimerkiksi jos katsottiin sotilaallista rohkeutta voi vastauksena olla, että sotilaallinen rohkeus tarkoittaa sitä, että ei pakene. Sokrates voisi vastata tähän, että joskus sotilaiden täytyy paeta vaikka uudelleenjärjestäytymisen tai paremman aseman sijasta.
Tämä on hyvin erikoinen projekti. Sillä käsiteanalyysissä näitä vastaesimerkkejä koskee hyvin erikoinen piirre ; Voidaan sanoa että tuo alkuperäinen pakeneminen pätee yhä koska sanotaan nyt vaikka niin että "rohkea sotilas ei koskaan pakene, joskus hän tosin suorittaa taktisen perääntymisen". ; Syynä on se, että kun Sokrates ottaa esimerkin, siinä esiintyy esimerkiksi termi "pakeneminen". Ja tähänkin voidaan periaatteessa liittää Sokraattinen käsittely.
Tästä päästään oikeastaan siihen, että mikä on Sokraattisen menetelmän ydinteesi. Ei ole ihme että Platon käytti Sokratesta dialogeissaan. Tai oikeastaan että Sokrateen hahmo tunnetaan lähinnä Platonin kautta.
Kätilöinti vaatii sitä että määrittely on puutteellinen mutta itse käsite on itse asiassa tunnettu. Filosofiointi ei ole sitä että keksitään miten maailma on. Vaan sitä että kieli täsmentyy kohti käsitettä joka on jo alun perin selvä. ; Filosofian osuus muuttuukin tässä prosessissa omituiseksi. Filosofia ei oikeastaan onnistu löytämään tai tekemään totuuksia. Sen sijaan ennakko-oletuksesi ja niiden valossa luomasi filosofiat voivat osallistua puutteellisiksi kun vastaesimerkki kumoaa ne. Filosofiaa tarvitaan enemmän filosofiakritiikkiin kuin totuuden löytämiseen. ; Ei ihme, että Platonin ideamaailma oli ikuinen ja muuttumaton ja kaikki maanpäällinen vain tämän idean epäonnistunutta muotoutumista.
Ilman tätä tasoa Sokraattinen metodi johtaa sanasaivarteluun ja sofismiin. Jota vastaan Sokrates hahmona usein asetetaan, ikään kuin viholliseksi joka hakee viisautta eikä ovelaa retorista voittoa.

idea,
ideamaailma,
käsiteanalyysi,
Platon,
rohkeus,
sofismi,
sokraattinen metodi,
Sokrates,
totuus,
viisaus
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta
Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.
1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.
2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.
3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.
4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.
5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.
6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.
7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.
8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.
9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.
10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.

ageism,
elämänkokemus,
kasvatus,
kipu,
meemi,
opettaminen,
oravan elämää,
Russell,
seksuaalisuus,
skeema,
urheilu,
vanhuus,
viisaus,
yleissivistys
perjantai 12. joulukuuta 2014
raudan mielenfilosofiaa ironian rajoissa : eli tekoälyn viisaudesta
Pekka Pihlanto kirjoitti uuden suomen blogiinsa tekoälyn viisaudesta skeptisen kirjoituksen. Tästä tekstistä piti tulla vain kommentti, mutta vastaukseni paisui. Hän otti kantaa Nick Bostromin singulariteettiin. "Oxfordin professori Nick Bostrom esittää muun muassa kirjassaan Superintelligence: Paths, Dangers, Strategies uhkakuvia, joiden mukaan tekoälykkäät robotit voivat pahimmassa tapauksessa tuhota ihmiskunnan. Hän ennustaa, että ennen pitkää koneäly ohittaa ihmisälyn. Koneäly voisi jopa kehittää itseään älykkäämpiä koneita ja nämä vielä älykkäämpiä koneita, ja niin edelleen." Hänen kantansa oli että tekoäly ei voi olla viisas. "Tällaisia utopioita ja dystopioita robottien suorittamasta vallankaappauksesta on esitetty maailman sivu – tosin yleensä fiktion puolella. Bostromin villinpuoleisia ideoita arvioitaessa on muistettava, että on kysymys koneiden älykkyydestä, ei ihmisälystä. Jo tietokoneiden alkuaikoina korostettiin, että tietokoneet olivat "äärimmäisen nopeita idiootteja", eivätkä ne vieläkään ole inhimillisessä mielessä viisaita."
Minun silmiini tämä kommentti ei ole kovin laadukas : Mieleeni tulee kreationistien käyttämät kielikuvat siitä miten eläimet muuttuvat ihmisiksi vain saduissa.
Ainut argumentatiivinen voima näyttää olevan siinä että "tähänkään asti ei ole ollut". Tekoälyyn on aina suhtauduttu kriittisesti. Ja tässä usein unohdetaan se, että jos puhutaan siitä mikä on mahdollista ja ei ole mahdollista puhutaan innovatiivisuudesta ja sen rajoista. Itse asiassa väitänkin että Pihlannon tekstissä on - riippumatta siitä onko hän uskovainen vai ei - metafyysinen jäänne dualismista. Jossa tosiasiassa oletetaan pakosti jonkinlainen sielu, jos tätä ei osata tehdä eksplisiittisesti vaan tämä filosofinen painolasti kulkee mukana implisiittisesti, niin sen pahempi mielenfilosofille. En siis vastusta tämänlaisia väitteitä sinällään, vaan nimenomaan sen takia että metafyysisistä sitoumuksista tehdään mahdottomuusväitteitä samalla kun nämä kiistetään "Koneälyltä tulee jatkossakin puuttumaan se inhimillisyyden kipinä, joka tekee elollisesta organismista ihmisen: koneelta puuttuu inhimillinen viisaus – tosin myös tyhmyys – ja tietoisuus itsestään, jonka vain ihmisaivot ja -tajunta voivat tuottaa. Teologit voivat tässä yhteydessä sanoa, että koneilta puuttuu sielu, mutta sielun olemassaolo perustuu uskoon."
Mutta alkustatementista itse perusteluun.
Pihlannon teksti on siitä kiinnostava että se käsittelee sellaista asiaa kuin viisaus. Siksi omassa kommentissani kysyinkin suoraan että ""Voiko tekoäly haastaa ihmisen viisaudessa?" Siis anteeksi; Missä viisaudessa." Pihlanto ymmärsi lauseeni ironian. Vitsi olikin tarkoitettu ja oli mukavaa että se tiedostettiin. Kuitenkin sen takana on vakavampi kysymys. Kun väitetään että maailmassa on jokin piirre johon ihminen kykenee ja kone ei on tämä piirre jotenkin kuvattava. Ja jos väittää jotain villinpuoleiseksi, tämä on syytös. (Toki moni pitää näitä statementeja argumentinkorvikkeenakin. Tieteellisesti ne kuvaavat vakaumuksia eivät tosiasioiden tiloja.)
Ja tässä kohden tekoäly on ollut järkyttävä ala. Evoluutiobiologian puolella on totuttu leikkimään sillä että monesti siellä esitetään erilaisia väitteitä siitä että mitä ihmiset tekevät jota simpanssit eivät tee eivätkä voi oppia tekemään. Ja nämä tuntuvat sitten kumoutuvan. (Viittomakieli ja työkalujen käyttö ovat tästä malliesimerkkejä : Ne falsifioivat "vain ihmiset" -kannanottoja.) Tekoälyssä oikeastaan kaikki näyttää noudattavan samaa kaavaa. Kun itse opiskelin kognitiotiedettä oli ilmoilla selvä ongelma. Ongelma jota pidän relevanttina. Ja tärkeänä syynä miksi en pidä ns. tietokonemetaforasta. Syynä on yksinkertaisesti se, että koneet tekevät hyvin sellaisia asioita jotka ovat ihmiselle loppujen lopuksi älyttömän vaikeita. Ja toisaalta monet asiat jotka ovat ihmisille helppoja ovat koneille lähes mahdottomia.
Siinä missä historiassa ihmisen loogis-älyllinen asia oli se joka erotti hänet eläimistä, on nykyään ikävä tietokonesiru ihmistä parempi raa'assa laskentatehossa. Ihminen on sitten erityislaatuisen hyvä ns. hahmontunnistuksessa (pattern recognition). Tämä ilmiö on se syy minkä vuoksi captcha -tunnistuksia käytetään. Tekoälyt eivät osaa murtaa niitä. Siksi erilaiset spammausfirmat joutuvat palkkaamaan alipalkattuja toimisto-orjia purkamaan näitä captcha -salauksia. Toisaalta ajan mittaan tässäkin on edistytty. Captcha -tunnisteet alkavat olemaan niin sumuisia ja hämäriä että ainakaan minä en onnistu niissä aina. Captcha -tunnistus tuleekin jossain vaiheessa vallan kovasti todennäköisesti murtumaan. (Ja toimisto-orjat korjataan algoritmeilla.) Trendi on nimittäin tässä kohden ollut sen verran voimakasta. Samoin kun itse pelleilin kahviautomaatin kanssa vaikeuksilla, on kännyköissä oleva "Siri" jo huomattavasti parempi.
Tämä ero on tärkeä koska se vihjaa siitä että aivojemme toimintamekanismi on oleellisesti erilainen. Meidän ei tarvitse tietää miten aivot tarkalleen ottaen toimivat. Paras vertailu toki tapahtuisi näin. Mutta kun suorituksessa on noin radikaaleja eroja, se kertoo siitä että ihmisajattelu toimii jollain tavalla syvästi epäanalogisesti verrattuna tietokoneiden loogiseen laskentatehopuoleen.
Ero on tärkeä.
Olen ottanut tietokonemetaforaan kantaa varhaisemmassa singulariteettiblogauksessani. Samassa kirjoituksessani valitin siitä miten moni sekoittaa tietoisuuden ja singulariteetin yhteen. Tällä kertaa jatkan siitä miten "viisauden" tapaiset konseptit sotkevat asiaa helposti lisää. Tietoisuuskiakin on monia eri määritteitä ja "viisauden" kaltainen epämääräisyys sallii eri tasoilla hyppimisen. Ekvivokaatiot jyräävät peliin kuin huomaamatta. Syntyy dikotomisia ajatuksia ja puutteellista mielenfilosofiaa. Kategoriavirheiden vuoksi on syytä katsoa eroja.
1: Korostan että en tässä halua erityisesti moittia Pihlantoa : Hänen kannanottonsa on "good enough" ja hän keskustelee asiallisesti. Kokonaisuus on tekstin blogimuoto huomioiden aivan riittävän hyvä
Pihlannon tekstissä asiallista onkin korostaa tietokonemetaforan puutteellisuutta. Nähdäkseni tietokoneen taitoerot johtuvat syvällisistä toimintaperiaate-eroista. Ja tämän vuoksi minulle jokainen ameebakin on tietoisempi kuin mikään "Eugene Goostman". Turingin testissä onnistuminen on minulle vain "nätti temppu". Ei merkki tietoisuudesta. Tässä on käytössä tärkeä jaottelu. Moni pitää Turingin testiä jonkinlaisena tietoisuuden saavuttamisen todisteena, mutta sitten moni toimii kuten Chalmers ja korostaa kiinalaisen huoneen argumentissaan että imitaatio ei ole välttämättä samaa kuin onnistuminen.
Tässä kohden Pihlanto ei ole eksplisiittisesti tuonut esiin sellaista joka kohtuu usein tulee vastaavassa tilanteessa esiin. Eli sitä että ensin selitetään että kiinalainen huone on vakava haaste. Ja sitten siirryttäisiin puhumaan siitä mitä koneet voivat tai eivät voi tehdä. Tämä ongelma on tietysti siitä ongelmallinen että kiinalainen huone käsittelee tilannetta jossa kone pystyy tekemään samoja asioita kuin ihminen. Sen tietoisuus on se käsite joka tässä irrotetaan. Olisi siis omituista lähteä siitä että jos tekoälyn älykkyys jotenkin puuttuu niin sitten se kone ei voisi tehdä juuri mitään.
1: Toki Pihlannolta löytyy tähän implikoivia lausuntoja jotka vihjaavat että hän saattaa ehkä kenties ajatella tähän tapaan. Kommenteista nimittäin löytyy pari asiaa "Sanotaan sitten Metzingerin käsittein, että tekoäly ei koskaan kykene kokemaan fenomenologista minää". Ja "En usko, että koneäly voi koskaan saavuttaa ihmismäistä potentiaalia tehdä omasta aloitteestaan hyvää tai pahaa. Jälkimmäisestä Bostrom haluaa meitä varoittaa. Kone ei voi tuntea aidosti "minä olen minä" eikä haluta jotakin omasta tahdostaan. Jos näitä ominaisuuksia näyttäisi koneilla esiintyvän, ne ovat ihmisen ohjelmoimia." Ja lisäksi Pihlström sanoo kommenteissaan että "Ihminen pystyy tekemään myös tyhmyyksiä, mutta kyllä myös kaikki hyvä ja hyödyllinen, mitä näemme ympärillämme, on tietysti ihmisen viisauden luomuksia. Ihmisellä on potentiaali hyvään ja luovaan, mutta myös pahaan." Tätä kautta loppuosassa tekstiä käsittelen asiaa kuin hän tekisi niin. (Muutoin teksti paisuisi vielä järjettömämmän kokoiseksi. Ja tämän tuoma on relevantimpi ottaen huomioon keskustelu tästä aiheesta noin yleisemmin.) Kenties hän ei tee niin.
Itse korostankin että tietoisuus vaatii sen että tiedetään millä mekaniikalla tekoäly suorittaa temppunsa. ; Tässä spesifiin aihetta koskevana karkeana analogiana voisi ottaa tilanteen jossa tietokoneohjelma pelaa shakkia. Mielestäni "Deep Blue" pelaa mainiosti shakkia mutta se käyttää tässä prosesseja jotka ovat tietokoneilla hyviä. Se hoitaa asian suoralla laskentateholla. Jos tietokone toimisi toisenlaisella mekaniikalla, tilanne voisi olla aivan toinen. Ja itse asiassa tässä korostankin että mekaniikka on oikeastaan kaikki. Jos mekaniikka on kunnossa, niin imitaatio on käytännössä mahdottomuus. Filosofinen zombie ei tässä mielessä ole enää mahdollinen. Tai jos on, se on latistunut puhtaaksi metafysiikaksi jolla ei ole enää mitään empiriistä ulottuvuutta. (Vaaditaan jonkinlainen oletus empirian ulkopuolella olevasta sielusta olemassaolevaksi jotta vastapuolella olisi enää jäljellä mitään.)
Tosin kun aiheena on Boström, on pakko muistaa että singulariteettia pitää käsitellä hieman eri ehdoilla kuin mitä vaikkapa Chalmers - tai Metzinger - lähestyy asiaa. Niiden käyttäminen kritiikin oikeuttamisessa on jonkinlainen olkiukko. Toki kysymykset tietoisuudesta, etiikasta ja muusta ovat milenfilosofisesti kiinnostavia. Ne ovat vain hieman eri kysymyksiä ja niiden niputtaminen on siksi turhan oikovaa. Toki näin aihetta voidaan laajentaa. Kun viisaudelle annetaan eri merkityksiä voidaan kasata tietoa siitä mitkä asiat eivät ole samoja asioita. Ja toisaalta samalla voi syntyä ajatus siitä että kun noin monta asiaa ovat ongelmallisia niin kenties se että niistä vähintään yksi osuisi oikeaan on hyvinkin relevanttia. (Ja samalla voi miettiä sitä että tämä ei tarkoita että edes yksi niistä väistämättä toteutuisi ja tekisi tekoälyn viisaudesta mahdotonta sanan täydessä mielessä.)
Tässä ei kuitenkaan enää oikeastaan ole "teknisesti" singulariteetista puhumista. Aiheena on laajempi mielenfilosofia. Joka on tietysti aivan OK, etenkin henkilökohtaisissa blogeissa. Ja tällä laajemmalla rintamalla jatkan tämän kahlaamiseni loppuun.
Eroista ei saa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.
Jos minun pitäisi kuvata millä hengellä otan sen että "jos kone tekee jotain se on ihmisen siihen ohjelmoimaa". Mieleeni tulee vahva Intelligent Design -rinnastus. William Dembski on kuluttanut paljon aikaa ajatukseen jossa evoluutioalgoritmit "salakuljettavat" lopputulokseen informaatiota eivätkä ratko oikeasti ongelmia. Suunnittelu on aina läsnä koska ohjelmoija on liittänyt intelligent designiä koodatessaan ohjelman. Näin "hyvyysfunktioissa" on väkisinkin design -informaatiota. ; Itseäni ihmetyttää miksi tämä on millään tavalla relevanttia sillä (a) se on vähän sama kuin selittäisi että ihminen ei voi olla tietoinen koska sen alkuperä on Jumala eikä ihmisessä ole mitään sellaista mitä Jumala ei olisi häneen laittanut (b) meteorologiset simulaatiot eivät liity luonnossa olevaan säätilaan mitenkään koska ne toimivat vain kaavoilla jotka joku on niihin ohjelmoinut (c) ne kertovat jonkinlaista äiti-maa -tarinaa koska evoluutioalgoritmejen "hyvyysfunktioissa" on analogisuus siihen mitä luonnonlait ja ympäristö tekevät luonnossa. Tosiasiassa Dembski tietenkin vain haluaa torjua matematiikan jota evoluutioalgoritmeissa käytetään. Eikä hän tee sitä kovin hyvin tai kiinnostavasti. (Se on itse asiassa "no joo" joillain hyvin erikoisilla metafyysisillä käsitteiden väkisin määrittelyillä. Jos olet näistä erimielinen niin se on sitten siinä, mitään uhkaa tästä ei ole.)
Tästä ohjelmointipohjasta on itse asiassa raaka yhteys suoraan neurologiaan. Kun puhuin siitä miten "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei ole meihin laittanut" en ottanut kantaa pelkästään kalvinismiin - jossa ollaan deterministejä ja kiistetään vapaa tahto. Se on nimittäin syvempi kysymys. Se on kysymys joka esiintyy esimerkiksi Eaglemanin "Incognito" -kirjassa. Hän ottaa esille sen miten valtaosa ihmismielen toiminnasta on esitietoista jolle konfabuloiadan selitys jälkikäteen. Ja miten aivovammat ja rakenteet vaikuttavat vahvasti toimintaansa. Hän näkee tällä olevan juridis-eettisiä ulottuvuuksia. Että tällä on tärkeitä yhteyksiä lain ja oikeuden kanssa. ; Kun tieto näistä yhteyksistä lisääntyy, korostuu yhä vahvemmin se että usein tulee tilanne jossa tekijä ei ikään kuin olisi vastuussa koska hänen "aivonsa tekevät jotain" jolle "hän itse ei mahda mitään".
Tässä mielessä tilanne nimenomaan lähestyy sitä että "ihminen ei tee mitään mitä Jumala ei häneen ole ohjelmoinut" on aivan relevantti mahdollisuus. Vaihtoehto joka ei missään nimessä ole ristiriidassa minkään tietämämme empiirisen asian kanssa. Joten se ei ole missään nimessä "mahdoton" sellaisessa mielessä joka ihmisen on relevanttia kieltää periaatetasolla jossain mielenfilosofiakeskustelussa. Jos ihmisen aivot paljastuvat deterministisiksi, se vastaisi täysin ajatusta jonkinlaisen mekanistisen algoritmin tietoisuudesta. Ja tästä päästään kysymykseen voiko kalvinistisen ihmiskuvan mukaan ihminen olla tietoinen. (Oma kantani asiaan tulee selväksi jo tähän laittamistani aiemmista linkeistä : Kyllä voi. Mikä muistuttaa siitä että tietoisuus ei ole sama kuin vapaa tahto, ja niiden käyttäminen automaattisesti synonyymeinä on "älyllistä oikomista".)
Lyhyesti sanoen tietokoneen, tietoisuuden ja vapaan tahdon kohdalla on kysymys samantapaisesta ongelmasta joka on aivojen fysikalismissa tuttu. Ongelmana onkin se, että argumentit joilla koneen tietoisuus halutaan kieltää johtaa helposti siihen että ihmsenkin tietoisuus kyseenalaistuu. (Mikä on toki tuttua myös eläinten tietoisuuden kanssa ; ja samasta syystä. Statement on maailmankuvallinen ja sitä perustellaan sovittamalla argumentit asiaan jälkikäteen katsomatta kokonaisuutta. Sillä jos lopputulos on haluttu, koetaan argumentti väkisinkin osuvaksi.) Ja johon minulla on varsin selvä kanta. Ongelma on tässä kohden tavallaan siinä että tietoisuus ja vapaa tahto ja kokemuksellisuus liitetään liian vahvasti ja automaattisesti ns. indeterminismiin. Ainakin siinä mielessä että deterministiseltä puolelta tämä nähdään automaattisesti puuttuvaksi. Eli deterministinen järjestelmä ei voisi olla tietoinen. Oma "selvä kantani" oli kuitenkin se että juuri näin ei välttämättä ole. Mielenfilosofiassa tämä dikotomia koskee vain osia teorioista. Ja siksi voidaan sanoa että "mahdottomuusväite" on maailmankuvallinen statement joka vaatii tiettyjä sitoumuksia. En ymmärrä miksi minun tai kenenkään muunkaan pitäisi näihin uskoa puhtaasti a priori. (Olen yhä Quinelainen ; Kaikessa tiedossa on oletuksenvaraisuutta. Mutta puhdas a priori -järjestelmä on roskaa joten kaikessa hyväksyttävässä premissoinnissa on oltava takana tietoa.)
Mainiossa "Philosophical Disquisitions" -blogissa on tartuttu relevanttiin asiaan. Huomio on kiinnittynyt siihen miten moni lataa aivotutkimukseen kovia odotuksia. "Once upon a time, I wrote a thesis about criminal responsibility and advances in neuroscience. Half-way through that thesis, I realised that few, if any, of the supposedly revolutionary impacts of neuroscience on the law were all that revolutionary. Most were simply rehashed arguments about free will and responsibility, dressed up in a neuroscientific garb, but which had been around for millennia." Tämä hypetys on toki ilmiselvää. Mutta toisaalta tässä on syytä korotaa mekanismipuolta.
Mahdotonta? Miten niin mahdotonta?
Tässä mietteiden avuksi voi ottaa vaikka Mark Balaguerin "Free Will as Open Scientific Problem" jossa korostetaan juuri sitä että vanhat mielenfilosofiset ongelmat ovat jotain jotka tekevät jonkinlaisia tosiasiaväitteitä. Ja näiden kautta asiaa voidaan ratkaista. Oman argumenttini kannalta erittäin osuvaa on se, että hän miettii miten aivoihin voidaan mahdollisesti saada indeterminismiä ja milloin tämä johtaa aitoon vapaaseen tahtoon. Samoin hän miettii voiko deterministinen aivokoneisto olla tietoinen. Samoin oleellista on tiedostaa että hän pitää kysymystä jonain jonka tiede voi periaatteessa ratkaista vaikka ei vielä olekaan ratkaissut sitä.
1: Toisaalta lähestymisellä on argumenttini kannalta toinenkin puoli. Jos tietoisuutta ei voida lähestyä empiirisesti se on suoraan määritelty ei epistemologian ja empirian ulottuvilla olevaksi metafyysinen ontologiseksi asiaksi. Jos näin on niin on erikoista että Boströmin kannanotot teknologiasta kuvattaisiin mahdottomiksi puhtaasti eitieteellisin ja metafyysisin syin. Tällöin on tarpeetonta selittää että sielu olisi uskonasia. Itse agnostikkona suhtaudun tämänlaisiin kannanottoihin ... varovaisen epäillen ; Ne kuvaavat ehkä yhtä mahdollisuutta mutta eivät kaikkia. Kun taas "mahdotonta" on universaali väite joka pätee kaikissa "nykyfysiikan rajoissa mahdollisissa empiirisissä maailmoissa". (Joka ei ole samaa kuin mahdollisuus jossain loogisessa maailmassa, vaan on tätä astetta suppeampi. Ja jossa tätä kautta on helpompi tehdä mahdottomuusväitteitä. Ja tämän vuoksi epäonnistuminen mahdottomuusväitteen todistamisessa painaa astetta enemmän.)
Nämä ratkaisut ovat mekanistisia. Joka tarkoittaa että periaatteessa voidaan rakentaa jonkinlainen fysikaalinen kappale joka tekee tiettyjä toimintoja. Tämä ei välttämättä ole piitä ja terästä. Mutta kun ihminen rakentaa kokonaisuuden joka toimii tällä tavalla - vaikka kvanttifysiikan mekanismeja hyväksikäyttäen kuten
Samoin voidaan ottaa mielenfilosofinen ajatus "hieman spekulatiivisemmalta puolelta". Silloin puhutaan mahdollisuudesta sanan loogisessa mielessä (logical possibility.) Tällöin voidaan nostaa esiin mikä tahansa fysikalistinen mielenfilosofia. Vaikkapa Daniel Dennettin ajatus siitä miten tietoisuus voi rakentua eitietoisista alaosista on mahdollinen. Aina kun joku esittää mahdottomuusväitteen innovatiivisista aihepiireistä, hänen täytyy tehdä asiasta jonkinlainen hyvinkin vahva argumentti. Nimittäin jos jotain väittää mahdottomaksi, riittää että on jokin ei-falsifioitu keino jolla se olisi mahdollista. Näin esimerkiksi Dennettin näkemys siitä miten tietoisuus voi muodostua aivoissa on jotain jossa fysikalistinen mekaniikka voi johtaa tietoisuuteen. Dennettin näkemys on jotain josta on vaikeaa sanoa onko se reduktionistinen vai holistinen : Tai oikeammin : Se sopii yhteen molempien kanssa. Tekoäly voi olla syntyvä emergentti piirre tai jotain joka ihmismieleen tuntuu lattealta (koska reduktio on monien korvissa samaa kuin pahuus ja automaattisesti väärässäoleva, josta en tosin ymmärrä että "miksi").
Näistä voidaan palauttaa asia kaiken ytimeen. Jos otamme ihmisen aivot ja vaihdamme yhden neuronin laitteeseen joka antaa täsmälleen samanlaista palautetta eteenpäin kuin oikeakin hermosolu. Tämä ei vielä tee ihmismielestä mekaanista. Jos tätä tehdään toiselle, kolmannelle ja neljännelle... hermosolulle syntyy muutakin kuin "Sorites -paradoksin" riski. Se nimittäin luo loogisen mahdollisuuden sille että aivot ovat fysikalistinen koneisto. Ja jos asia on mekanistinen, se voidaan yleensä rakentaa. - Kenties tekoäly ei onnistu algoritmeilla koska ne ovat ohjelmointia vaativia ja deterministisiä. Tämäkään ei ole välttämätöntä. Mutta vaikka näin olisi niin silti koneistoon voidaan saada indeterminismiä kvanttifysiikalla. Samoilla tavoilla millä se aivoihinkin saadaan.
Se että kiistetään tämä ja selitetään että aivotkin toimivat eri tavalla harrastetaan jotain joka on samanlaista filosofiaa mitä vitalismi oli ennen biokemian alkua. Eli jotain joka on lähinnä:
1: Science stopper. Jotain joka sanoo "ei kannata tutkia, haaskaatte aikaa ja rahaa mahdottomaan". Mutta ei kuitenkaan tutki sitä vaihtoehtoa, kuten sitä miten tietoisuus ja viisaus sitten rakentuvat.
2: Jotain joka on teoriassa yksi mahdollisuus, mutta joka ei rajaa todellisuutta siten että siitä poikkeaminen ei mitenkään olisi mahdollista. Biokemian voittokulku on käytännössä niin vahva että ID -piiritkin eivät korosta että ihmiskehon elävä kudos ei olisi fysikalistisesti mahdollisia. Sen sijaan he korostavat että ne ovat hienoja koneita, mekanistisia ja siksi suunniteltuja. Joka muistuttaa siitä että vitalismi ei suinkaan tarjonnut kovin vakuttavaa "mahdotonta" -väitettä. Vaikka se sellaisena aikanaan esitettiinkin.
Loppukaneetti:
Se, että kieltää lähtökohtaisesti mahdollisuuden Bostromin singulariteetilta, koneiden viisaudelta tai miltä tahansa onkin näyttää noudattavan tiettyä puutteellista klimppiä:
1: Eri asioita liimataan yhteen kuin ne olisivat samoja asioita. Tässä esimerkiksi viisaus on samanaikaisesti käytännön toimivuutta joka näkyy että fenomenologista itsetietoisuutta. Jossa ei tiedä puhutaanko saavutuksista vai tietoisuudesta. Tai siitä onko Turingin testi ja vastaavat saavutettavissa. "Viisaus" on tässä erityisen erikoinen koska Pihlanto sekoittaa mukaan jopa etiikan. "Mistä syntyisivät koneälyn tunteet ja niihin liittyvät arvot sekä moraali ja eettisyys?" (Jossa on kategoriavirheen makua kun kommenteissa puhutaan fenomenologisesta tietoisuudesta ja sitten etiikka kuin ne olisivat oleellisesti ja väistämättä yhteenliittyneet. Mutta kun tietoisuus, etiikka ja koneiden kyky tallata ihmiset jalkoihinsa rinnastetaan yhteen näiden kanssa on jo asetettu samaksi niin tiedetään että kuljetut tiet ovat assosiativiisia eivätkä siksi mitään vakavastiotettavaa teknologian rajojen aitoa pohdintaa.) Ja jopa neurologian rajat "Aivot on kuitenkin todettu liian monimutkaisiksi läheskään täydellisesti jäljiteltäviksi." Tämä aivojen haasteellisuus toki koskee tämän hetken tiedettä, mutta se ei tietenkään tarkoita juuri mitään koska Bostrom ei sano että singulariteetti on jo nyt läsnä, ja ainut tapa jolla argumentti laajenee kaikkea tulevaa teknologiaa koskevaksi on laajentaa tästä mahdottomuusväitteeksi. Samalla kun hän ei ota kantaa sielukysymykseen joka on hänestä uskonasia. (Joka on kokonaisuutena itselleni täysin käsittämätön)
1.1: Itse korostan että etiikkaan liittyvät ongelmat ovat täsmälleen humen giljotiinin kokoiset. Ja tässä kohden kysymys voidaan Quinelaisittain häivyttää. (On naurettavaa vaatia keneltäkään loogisen positivismin ehtoja täydestä premissittömyydestä.) Itsekin pidän etiikkaa mysteerinä, mutta nostan kuitenkin esiin sen että Sam Harrisin tapaan ongelma voidaan latistaa kysymykseen siitä miten etiikka määritellään. Hän määrittelee moraalin ihmisten kautta. Toki avoimen kysymyksen argumentti riittää tässä kysymään onko tämä todella etiikkaa. Mutta täsmälleen sama tulee sitten vastaan myös ihmisten älyn kohdalla. ; Kysymys muuttaa tällöin muotoaan. Se muistuttaa enemmän ns. Hard problem -tilannetta. ; Ensinnäkin sen merkitystä tunnutaan ylikorostavan. Ja toisaalta se esittää epistemologisen kannanoton siitä mitä fysikaaolisesta tietoisuudesta voi tietää. Ei siitä että fysikaalisesta tietoisuus olisi mahdotonta. Ei kuitenkaan ole tavatonta että Hard Problem muuntuu ihmisten puheissa jonkinlaiseksi todisteeksi sielun olemassaolon väitämättömyydestä. (He sentään tunnustavat sitoumuksensa ääneen, toisin kuin ne tahot joilla se jää implisiittiseksi mutta joilla fysikalismin/naturalismin vaihtoehtona kiistävät argumenttirakenteet muutoin kulkevat mukana.)
2: Argumentoinnin sijasta tässä itse asiassa lähinnä a priori kielletään että asiat eivät toimi. Tehdään suoria kannanottoja ; Että tietoisuus ei voi olla deterministinen. Että se ei ole indeterministinen. Että se ei ole reduktiivinen. Että se ei ole emergentti piirre. Näiden pitäisi olla johtopäätöksiä eikä premissejä jos kyseessä on mahdottomuusväite. Kaiken lisäksi tämän jälkeen on aivan turha väittää että jättäisi sielukysymyksen ulkopuolelle. Jos eliminoi kaikki luonnontieteelliset vaihtoehdot ja lähestymistavat lähtökohtaisesti on turhaa esittää että ei tee kannanottoa jossa mieli ihmisilläkin olisi luonteeltaan supernaturaali.
Näen kuitenkin että Bostromin kritiikkiin on tarvetta. Hän on niitä ihmisiä jotka tuntuvat näkevän tekoälyä kaikkialla ja jotka uskovat tekoälyn voivan tehdä aivan mitä tahansa. Joka vihjaa siitä että hänellä on fix idé tämän asian kohdalla. En voi sanoa muuta kuin että tämänlainen intoilu herättää vähintään epäilyjä maailmankuvista ja intresseistä : Toki Bostrom täytyy tuomita tieteellisestä osuvuudestaan koska asia ratkaistaan asialla eikä henkilöllä. Eli katsomalla mitkä tiedetään eimahdollisiksi. (Itse en esimerkiksi pidä mind uploadingia mahdollisena.)
Bostrom luultavasti liioittelee, vakavastikin. Hän puhuu tulevaisuusskenaarioista, joten tämä ikään kuin kuuluu jossain määrin asiaan väkisinkin. Tämän hypetyksen kohdalla asenteeni on tässä samanhenkinen kuin mitä linkkaamieni "Eugene Goostmanin" turingin testailun ja "Philosophical Disquisitionsin" "neurojuridiikan" kritiikin kanssa. Eli en pidä "periaatteessa mahdottomana" onnistua Turingin testissä tai että aivotutkimus ei auttaisi rikollisten intentioiden ja tekemisien paljastamisessa. ; Toki on mahdollista että nämä eivät oikeasti olisi mahdollisia. Innovaatioista puhuttaessa ongelmana vain on se, että liian helposti nojataan siihen että "ei ole tähänkään asti" ja tästä päätellään että "asia on mahdotonta". Kuitenkin innovaatioita ja tieteellisiä tutkimuksia ja kehitelmiä syntyy jossain määrin joka päivä. Ja kun ne kasautuvat, minun säälittävä kahviautomaatti mutatoituu "Siriksi", peräti tavalla jossa "Siri" ei edusta jotain mitä teknologia ei enää edes teoriassa voisi mitenkään ylittää saavutettua. (Ikiliikkuja on nykytieteen mukaan mahdoton. "Sirin" jatkokehittely paremmaksi ei ole ainakaan todistettu sellaiseksi.)
Loppujen lopuksi ironian rajat näyttävätkin olevan juuri siinä että ihmiseltä odotetaan aika paljon. Moni on jonkinlaisessa inhimillisessä egoismissa jossa ihminen nähdään jotenkin erityisen kyvykkäänä ja spesiaalina. Että ihmiset voivat tehdä jotain johon apinat ja koneet eivät pysty. En suhtaudu tämänlaiseen ihmiskuvaan kovin positiivisesti : Minusta se on naïvien ihmisten kyvykkyysfantasiointia. Sellaista joka sopii pikkupoikien - ja miksipä ei tyttöjen, aikuisten miesten, naisten ja hermafrodiittienkin - supersankarileikkeihin.
Esimerkiksi jos joku esittää että fysiikka ei voi tuottaa aitoa etiikkaa, hän tekee suoran kannanoton siitä että evoluution vähittäiset prosessit eivät voi luoda tunteita adaptaationa mitenkään missään koskaan. Ja tämä taas on jotain joka selvästi asettaa rajoja siihen mitä luonnontiede voi selittää. Ja siihen mitä havaittavia piirteitä luonnossa on. Käytin tässä tekstissä hyvin niukasti kreationistivertauksia. Syynä oli se, että riskinä muutoin olisi aiheen paisuminen analogialistauksiksi. Nähdäkseni peruasenne käsittelemässäni Bostrom -kritiikissä ei eroa ID -kannanotoista kovinkaan paljoa. Tosin jotain eroa itse aiheissa on. Evoluutiolle on paljon evidenssiä, joten sen kohdalla kritiikki on käytännössä jo falsifioitu. Tässä kohden asiat ovat enemmänkin niin että kukaan ei tiedä tarkasti.

perjantai 31. lokakuuta 2014
Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda
"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)
Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)
"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.
Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.
Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.
Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.
Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.
Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.
Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.
Tunnisteet:
antisankari,
estetiikka,
etiikka,
hyve-etiikka,
Jang,
Jing,
järki,
kauneus,
Platon,
rohkeus,
sankaruus,
tietokonepeli,
tulkinta,
tunteet,
viisaus,
western
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Kuinka kaikilla meillä kännykänkäyttäjillä on hajunsa kvanttielektrodynamiikasta.
Olen hieman ihmetellyt sitä, miten luonnonkansojen viisautta korostetaan. Tässä vaikuttaa olevan niin että ihmiset olisivat lähempänä luontoa ja konkreettisempia ja siksi he todella tietäisivät ja ymmärtäisivät maailmaa paremmin.
Mutta käytännössä survivalismi ei ole viisaustaito. Se ei vaadi taustamekanismien ymmärtämistä. Karkeasti ottaen jos tietää missä on lähde, se on toki elintärkeä taito. Mutta se ei auta ymmärtämään veden kiertokulkua juuri yhtään. Käytännössä tieto lähteiden sijainnista on samantyylistä tietoa mitä kaupunkilainen saisi tietäessään että "vesi tulee hanasta ja sähkö töpselistä" ; Pragmaattiselta kannalta tämä on riittävää, ja jollain hyvin triviaalilla tavalla lausunto on myös totta. Mutta se ei silti pidä takanaan tietoa siitä miten vedenjakelu toimii tai miten sähköä rakennetaan.
Joku voisi toki sanoa että pragmatismi on viisautta koska se kertoo kuinka elää tietyssä ympäristössä. Valitettavasti tätä samaa argumenttia ei usein nähdä silloin kun katsotaan vaikka erilaisia muoti- ja ruokablogeja. Nekin ovat yllättävän käytännöllisiä. Ne vastaavat modernin maailman elämässä tärkeisiin kysymyksiin. Ne ovat usein mainontaa jossa jotain tiettylä liikettä, tuotemerkkiä tai tuotetta kehutaan oman kokemuksen perusteella. Mutta se on samantapaista tietoa mitä "luonnonkansalainen" tekee kertoessaan miten tietty lähde on parempi kuin toinen.

lauantai 23. elokuuta 2014
Instant kolme viisasta apinaa
![]() |
| Kirjoittaja demonstroi länsimaista sanontaa "Hiljainen voi vaikuttaa tyhmältä, mutta suun aukaiseminen poistaa viimeisenkin epäilyksen." |
Japanilaiset olisivat saattaneet arvostaa ketä tahansa eurooppalaista joka pitää bascinet -kypärää. Itselläni onkin juuri tämänlaatuinen hyvin klassinen pääsuoja. Ja kypärät hyvin usein vaativat toppausta niin että kuuleminen vaikeutuu hyvin vahvasti. Mutta bascinet on siitä kenkku, että sen silmikko on hyvin kapea. Ja se on itse asiassa hyvin kaukana silmistä. Monissa muissa kypärämalleissa silmikon rako ei ole ehkä kauempana, mutta se on kuitenkin hyvin lähellä silmiä. Joten ne rajoittavat näkökenttää yllättävän vähän. Bascinet -kypärän pitäminen sen sijaan rajoittaa näkökenttää käsittämättömän paljon. Siinä on vain kapea rako ja maskissa olevat raot tai reiät, joiden kautta saa pienen aavistuksen ympäristössä. Sellaisen kanssa taisteleminen on todella vaikeaa.
Mikä tavallaan on se huomio josta olen blogaamassa nyt.
Jos mietimme bascinet -kypärää, voimme huomata että se on kehittynyt cervelliere -kypärästä. Siihen on vain laitettu visiiri ja tämän lisäksi kypärää on muotoiltu siten, että siinä on taaksepäin "suippoa kärkeä". Bascinet - kypärätyyppi syntyi 1300 -luvun alkupuolella, ja sen kehittymisessä on ilmeisesti otettu vaikutteita muslimien käyttämistä kypäristä.
Aluksi kypärään kuului visiiri joka oli joko täysin irrotettavaa mallia tai sitten siinä oli luukku josta visiirin voi nostaa. Ja niissä ei käytetty kiinnitysmenetelmiä. Siinä oli myös erilliset kiinnitystapit aventailille, eli rengaspanssarista tehdylle "verholle" jonka saa laskeutumaan suojaamaan kaulaa ja hartioita. (Jotkut aventail -tyypit suojaavat myös kasvoja mutta bascinetissa tätä puolta hoitaa visiiri.)
Kypärän visiiri on tietysti nerokas keksintö, koska se suojaa naamaa. Ja tätä kautta siitä tuli haaste taistelijoille ; Koska ihmisillä oli tuollaisia naamansa suojana, täytyi tietysti keksiä kikkoja joiden avulla tämä suoja voidaan kiertää. Tästä näytteenä onkin Fiore dei Liberin opetukset. Hän opettaa miten haarniskan visiiriä voi nostaa ja lyödä sitten sen alle. (Kuvassa on huomattavaa miten lyöjällä on kasvot paljastettuina. Tähän liittyen lupaan palata asiaan kohta.)
![]() |
| Myöhäisaikojen bascinet jossa visiiri kiinnittyy ja jossa on melko isot reiät. |
Mutta näkisin että tämä kypärän kehittyminen ei itse asiassa ole pelkästään sitä että kypärät muuttuivat paremmiksi. Uskoisin nimittäin että jos asia olisi näin, bascinet olisi osattu hioa paremmaksi melko helposti. Itse asiassa kypärässä on sen tyylisiä ratkaisuja, että on hieman omituista miksi sitä on tehty. Jos kypärässä on paljon ilmiselvästi tyhmiä ratkaisuja ja se tekee instant kolmeksi viisaaksi apinaksi kerralla, niin miksi kukaan olisi halunnut käyttää niitä? Ennen kaikkea miksi sitä olisi käytetty niin kauan? Luultavasti siksi että kypärä ei olekaan tyhmä.
Tähän liittyen minulla on teoria.
Teoria siitä miksi juuri bascinet -kypärät olivat melko suosittuja ja miksi niitä käytettiin niin kauan. ; Toki asiaa on mietitty omasta kannasta poikkeavallakin tavalla. Jos katsotaan vaikka minun kypäräni muotoilua, osa näkee siinä kuonoa ja muuta vastaavaa pelottavaa. Siannaamakypärä on saattanut kenties olla jonkinlainen pelotteluväline. Tällä teorialla on kannattajansa ja puolensa. Mutta näkisin että kuonolla on ihan toinen funktio. Ja tämä toinen funktio on se minun teoriani.
Jos katsotaan bascinetia, siinä on edessä kuono joka ohjaa edestä tulevia impakteja sivulle. Sen silmänraot ovat kaukana ja itse asiassa silmänraon kohdalla on usein jonkinlainen harjanne, joka oikein erikseen nostaa rakoa kauemmas. Nämä harjanteet siirtävät impaktia siten että silmänreikiin on mahdollisimman vaikeaa osua. Pitää osua täsmälleen oikein tai muuten impakti siirtyy syrjään. Sama täsmällisyys on vielä vahvempi visiirin kohdalla.
Itse näen että visiirin pääasiallisena tehtävänä ei ole aluksi ollut olla mitään joka on ollut koko ajan käytössä. Normaalisti vakiintunut tähän verrattu kypärämalli on nähtävissä pelkkänä avonaamaisena kypäränä. Visiiri on alun perin ollut luultavasti upgrade jota on käytetty vähän aikaa. Nimittäin silloin kun ollaan joukossa jota ammutaan kauempaa nuolilla. Silloin ei olla lähitaistelussa. Kaikki mitä pitää nähdä on se, onko vihollinen jo liian lähellä. Ja sen verran kypärästä kyllä näkee. Muotoilu joka siirtää iskuja syrjään on kätevä juuri nuolia ajatellen, koska nuolet ovat perimmiltään pistäviä. Niiden syrjään siirtäminen onnistuu kohtuullisen hyvin (verrattuna siihen miten kovaa nuolet oikeasti tulevat). Nuolet on siis haluttu siirtää syrjään (ei pysäyttää). Ja tähän kypärä on ollut hyvä. Sitten varsinaisessa taistelussa visiiri on joko avattu (saranamalli) tai heitetty kokonaan pois (irrotettava malli). Sen vuoksi Fioren kuvassakin on esillä avonaamainen kypärä samassa kuvassa kun vastapuolella on nostettava visiiri.
Myöhemmät versiot sitten vain ovat mukaelmia joissa on haluttu käyttää visiiriä myös lähitaistelussa. Ja niiden kohdalla on sitten tehty kompromisseja. Isoreikäinen verkko ei suojaa nuolilta yhtä vastaansanomattomasti kuin esimerkiksi minun käytössäni oleva varsin umpinainen versio. Väittäisin että nuolimyrskyteoria on siitä hyvä että sen mukaan kypärässä olisi sen vallitsevat ja selvimmät piirteet, ja syyt eivät olisi esteettisiä tai erilaisia selityksiä siitä miten ihmiset olisivat olleet erityisen tyhmiä. Aikana jolloin kypärät ns. "eivät olleet hirvittävän edullisia" on uskottavaa että niiden muotoilua oli mietitty hyvinkin pitkälle. Kuten tietysti myös keinoja kiertää tämä asia.
Tunnisteet:
dei Liberi,
haarniska,
havaitseminen,
jousen historia,
kypärä,
miekkailun historia,
viisaus,
YouTube
maanantai 13. tammikuuta 2014
Uskontotieto ; Linkki menneisyyteen
Olen kirjoittanut filosofisia tulkintoja Zelda -pelisarjan peleistä. Kuitenkin "The Legend of Zelda:Link to the Past" on esiintynyt muissa yhteyksissä kuin tässä. Yksi syy on siinä, että se on filosofialtaan yksioikoinen ja yksinkertainen. Kuitenkin se on, joten on kenties hyvä kuvata sitä lyhyesti.
1: Karkeasti ottaen tämä peli kuvaa, ensimmäisenä pelinä joka tämän tekee, pelisarjan teologian. Ytimessä on triforce. Tämä on saanut innoitusta kristinuskon kolminaisuusopista. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen symboleina ovat hyveet ; "Power", "Wisdom" ja "Courage". Isä on voima. Poika on rohkeus ja Pyhä Henki viisaus.
2: Ganondorf on selitetty erikoisesti ; Hän on saanut joksikin aikaa käyttöönsä triforcen voimat, mutta hänen ahneutensa on lähinnä vääristänyt asioita. Ganondorf, kuten muutkin triforcelle altistuneet alkavat jostain syystä myös heijastamaan sisäistä luontoaan ulkoisesti. Siksi Ganondorf on ulkonäöltään inhottava.
3: Peli ei kuitenkaan ole loppuun asti kristillinen. Peli heijastelee myös jing-jang -voimien tasapainoa. Tämä näkyy vahvasti siinä, kuinka "light world" ja "dark world" on kuvattu. Ne eivät edusta kristillistä hyvä-paha -jaottelua ja Link seikkailee molemmissa maissa siten, että toisessa maailmassa tehdyillä asioilla on vaikutusta myös toisessa maailmassa. Suhde on siis dynaaminen eikä dikotominen.
3.1: Zelda -pelisarjaa on joissain kritiikeissä tulkittu rasistiseksi, koska siinä esiintyy sellaisia hahmoja kuin Dark Link. On ajateltu että musta tarkoittaisi neekeriä. Se kuitenkin kuvastaa varjoja ja pimeyttä. Ja tämäkään ei pelisarjassa ole suinkaan hyvä-paha -dikotominen. Tämänkaltaisten kritiikkejen käyttäjät eivät kanna oikein minkäänlaisia ansioita. Eivät tunne peliä ja muutenkin täytyy olla jokin vika jos ei kykene erottamaan pimeydestä rakentunutta hahmoa tummaihoisesta ihmisestä. "Yön Timo" on ilmaisu jota voisi odottaa lähinnä pahimmilta rasisteilta, mutta selvästi antirasistisilta pelikriitikoilta tämäntasoinen yhdistely näyttää sujuvan kuin luonnostaan.
3.2: Pelin maailmojen rakennetta voidaankin kuvata siten, että ne ovat yksi todellisuus jolla on kaksi puolta. Ja "light world" on maailma jossa on aluksi järjestys mutta ei voimaa. Siksi Ganon pääsee harjoittamaan siellä metkujaan. Rauhanomainen maa ei kykene puolustamaan itseään. "Dark world" taas on maailma jossa on voima mutta ei järjestystä. ; Tätä filosofiaa sitten tuetaan esimerkiksi sillä, että "dark worldissä" ollaan pyramidin huipulla, mutta pyramidissa ei ole aivan sen huippua "light worldissa" samassa kohdassa ei ole lainkaan pyramidia, vaan silmä. Silmä, joka viittaa Jumalan kaikennäkevään silmään.
Ylläoleva analyysi vaati uskontotietoutta. Pelikulttuurissa tämänlaiseen saa tottua. Voidaan jopa sanoa, että sekä itämaisen että länsimaisen kulttuurin tuntemusta tarvitaan usein jopa alleviivaamimmissa ja lyhykäisimmissä pelifilosofioissa. Kulttuurien tuntemus tuo peleihin syvyyttä, ja tekee niiden käsittelystä sivistynyttä.
Otan tämän esille statementtina ja alustuksena.
Jolla otan kantaa koultuskeskusteluun. Aloitetaan Erkki Tuomiojasta. Hän väläytti ajatusta siitä, että uskonnonopetus lopetettaisiin lukiossa, ainakin pakollisena. Tilalle tulisi laittaa historiaa. Häntä huoletti historiattomuus, joka ei tarkoittanut sitä että historiaan ei vedottaisi, vaan sitä että historiaa ei tunneta. "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme historiattomuudesta, täsmällisemmin sanottuna historiantuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta." Kotimaan blogeissa Risto Voipio sitten otti kantaa siihen miten pienellä sananvaihdolla Tuomiojan historianpuolustus muuttuu uskonnonpuolustamiseksi. Rehellisesti sanoen pidän Voipion strategiasta ; On ihan oikeasti hyvä tapa varmistaa päättelyn toimivuus siten että yhtä tosia premissejä vaihtaa tilalle. Jos kysymys on maailmankuvasta, luottamus katoaa kerettiläisyyden kohdalla vaikka perustelurakenne olisi muutoin sama ja premissit yhtä uskottavia.
Kuitenkin siinä tehdään suuria kategoriavirheitä siinä mitä Tuomioja nimenomaan ymmärsi. (Ja jonka alustinkin, eli sen mitä historiattomuus tarkoittaa.) "Olen jo pitkään ollut huolissani aikamme uskonnottomuudesta, täsmällisemmin sanottuna uskonnon tuntemuksen vähäisyydestä ja rajoittuneisuudesta. Se joka ei tunne keskeisiä maailmanuskontoja ja miten ne ovat muovanneet ja muovaavat käsitystämme siitä, mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa. Tämä vahvistaa ajallemme ominaista näköalattomuutta, lyhytjänteisyyttä ja hetkessä elämistä." Tässä ytimessä on ekvivokaatio. Uskonnottomuus on vakiintunut ilmaus joka liitetään tiettyihin ihmisiin. Se ei tarkoita sitä että ei osaisi uskontoa.
Voipio siis heijastelee yleistä asennetta jossa uskonnottomuuden syynä on vain ja ainoastaan uskonnontuntemuksen puute. Valitettavasti tämä ei ole kovin kohtelias, ja vielä vähemmän tosi, väite.
Esimerkiksi minä olen uskonnoton. Ja väitän aivan vakavalla naamalla, että se on täynnä uskontotietoa, uskontotietoutta. Ja jopa varsin syväluotaavaa teologiaa aiheista jotka ovat vieraita monille ammattipapeillekin. (Jotka eivät jostain syystä osaa spontaanisti debatoida vaikka unesta herätettäessä reformoidusta teologiasta.) En toki väitä olevani huipputeologi, mutta väitän sen sijaan että valtaosa kristityistä ja uskovaisista on liikenteessä uskontotiedoltaan murto-osalla. Heille kymmenen käskyäkään eivät tule kuin tykin suusta.
Voipion muistuttamiseksi voi olla hyvä ottaa esiin "raivoava Mikko Alatalo". Hän nimittäin tokaisi, että "Miten ymmärrät esimerkiksi Juice Leskisen rock-lyriikkaa, Waltarin klassikoita, Monty Pythonin elokuvia tai muuta kulttuuria, jos olet pihalla uskonnoista?" Mielestäni pointti on hyvä. Sillä Juice Leskinen ja "Monty Python" ovat usein hyvinkin uskontokriittisiä. Itse asiassa voidaan sanoa että he edustavat tasoa joka rienaa. Rienaus taas vaatii aina tuntemista. Uskontoa rienaavaa materiaalia on vaikeaa tehdä ilman tietoa. Sekulaari rauhaan jättäminen taas pärjää vähemmälläkin taustatiedolla.
Siksi onkin huomattavaa, että moni onkin ajamassa uskonnonopetuksen uudistusta. Sellaista jossa on kysymys uskontotiedosta. Siinä ei tarvisisi jakaa kristittyjä ja muunuskoisia erikseen, koska se ei olisi "omaan identiteettiin fiksoitunutta". Tämä asenne on nykyään ilmiselvä historiassa, joka on oppiaineena sellainen että "punaisille" ja "valkoisille" ei ole omaa identiteettiä tukevaa erilliskurssitusta. Uskonnolliset ihmiset ovat olleet suoraan sanoen hyvin vahvasti tätä uskontotietousajatusta vastaan. ; Uskonnonopetus on kuitenkin hyvin epäreilu, nimenomaan tunnetuilta käytänteiltään. Ei siinä lapselta ja nuorelta kysytä mikä hänen vakaumuksensa on, se päätetään ylhäältä. Paitsi jos olet uskonnoton, jolloin sinut yritetään maanitella kristillisen koulutuksen joukkoon.
Voisin lisäksi korostaa sitä, että uskovaiset tiedostavat kyllä uskonnottomien olemassaolon, mutta eivät oikein ole oppineet kohtaamaan heitä. Peruslauselmina on halveksunta ja jokin joka osoittaa, että vastapuolen argumentaatiota ei tunneta. Olkiukot ja asennevammat viuhuvat. Voisi kysyä että miten he voivat ymmärtää uskonnottomia jos he eivät tutustu tähän aineistoon. Ja elämäntapakin jää yhtä vieraaksi "pinnallista" -heittojen tasolle jääväksi jos ei ymmärrä taustoja. Jos uskonnottomien elämänasenteita haluaa kuvata ja haukkua, niin ilman uskonnottomien argumenttien syvää hallintaa tilanne on täsmälleen sama kuin jos yrittäisi tulkita Monty Pythoneiden "Life of Briania" ilman mitään tietoa kristinuskosta.
Kriittistä uskontotietoutta ei opeteta. Itse asiassa olen huvittunut siitä miten yleistä on että uskontokritiikki on pinnallista ja huonoa. Silti kun minä kirjoitan siististi premissoitua ja logiikalla ja tieteellä varustettua materiaalia, niiden eheyttä ei olla kritisoimassa, edes kun asiaa hierotaan naamaan. Jos se on pinnallista ja huonoa, kritiikinesittämisen pitäisi olla helppoa, että suitsait. Epätosia väitteitä, tiedevirheitä, loogisia virheitä ja vastaavia. Kun minä moitin uskontoa blogissani tätä tahtia, ja uskonto on vaikeaa ja syvällistä, niin uskonnottomuuskritiikin pitää olla vähintään yhtä hyvää ja syntyä nopeammin kun se on pinnallista, laadutonta ja ilmiselvästi huonoa.
Josta päästäänkin siihen, että oman vakaumuksen opetus ei oikeastaan pidä sisällä mitään uskontotietoutta.
On kenties parasta miettiä miten uskonto ja uskontotieto suhtautuvat toisiinsa. Tästä Monty Pythonit ovat esimerkki joka on kenties parasta mitä voi tehdä sitä. "Brianin elämä" aikaansai aikanaan paheksuntaa. Allaoleva haastattelu kertoo, että Monty Pythonien tapaa tehdä huumoria kristinuskosta oli syvästi paheksuttavaa. Uskontotietous oli turhalla tilalla koska huolta koetaan siitä että mitä tapahtuu jos joku ei tiedä ja tunne kristinuskoa. Ignorantti näkemässä elokuvan on pelonaihe, ei se mitä se tekee kristinuskoa tunteville ihmisille.
Nämä ihmiset eivät ansaitse muuta kuin Monty Python -parodian mainitusta keskustelusta.
Kuitenkin samanaikaisesti uskonnot eivät ole suhtautuneet samalla suvaitsevaisuudella jota itselleen vaativat. Koulutusmaailmaan on solahtanut kaikenlaista varsin mielenkiintoista saatanapaniikkiin liittyvää. Ville Valo ja provinssirokki liitettiin aikanaan tavalla joka osoittaa että kulttuurin kunnioittamisessa on uskovaisille hyvin marginaalista. Muuta ei pidetä edes kulttuurina. Aikanaan tehty poliisi-tv näyttää miten naurettavaa touhua liioittelu on ollut. Kirkkojenpolttamishuhuja leviteltiin pelotteluina. Aikaa ei ole kovin kauaa, tämä tapahtui vuonna 1998. Tämä asenne oli jotain jolla on kylvetty epäilyjä, jotka ovat kohdistuneet sivutulensa esimerkiksi kaltaisiini ihmisiin. Henkenä on rakentavimmillaan se, että kristityn ei pidä pelata roolipelejä, mutta vähiten rakentavimmillaan se on juuri sitä että jos lapsi roolipelaa, on otettava riski siitä että hän tekee itsemurhan tai polttaa kirkon.
1: Nimeltä mainiten ; Keijo Ahorinta on mies, jonka hengentuotoksiin olen törmännyt ja tutustunut, ja joka on auttamishalussaan kenties auttanut yksilöitä, mutta iskenyt ongelmia massoihin. Seuraava ei ole kohteliasta, eikä kovin humaania tai ylevää. Mutta alhainen sieluni on siinä kuitenkin rehellinen ; Kun luin aikanani hänen opettaja -lehdestä hänen terveysvaikeuksistaan, olin iloinen. Se oli lähimpänä maailman oikeudenmukaisuutta ja karman kostoa kuin mitä olen eläissäni kohdannut. Hän on ihmisiä, jotka mikäli heillä olisi hyvyyttä, olisivat aikaa sitten juoneet varfariinia. Hän on niitä ihmisiä joiden haudan kanssa minun virtsallani on treffit varattuna.
Ja jos pelikulttuurissa uskontotietämystä on käytetty runsaasti, niin pelikulttuuri kohtaa toistuvasti erilaisia kristillisiä vastustuksia. Niissä ytimessä ei ole pelikulttuurin tunteminen, sillä valitettavasti kristityt vaativat että heidän asiansa tunnetaan mutta he eivät halua tuntea muiden vastaavia. (Tosin ei nämä ignoramukset omaa uskontoakaan osaa, joten on tässä jotain konsistenssia havaittavissa.) Siksi kohuja herätellään "Pokemoneista" "Harry Potteriin" - tavoilla joissa kirjaroviotkaan eivät ole tuntemattomia. Siksi pelikulttuuria tuomitaan epäkristillisenä ja uskonnonvastaisena heti jos peleissä on vaikka itämaisia vaikutteita.
1: Itse asiassa pelikulttuuria vastustavat eniten kaksi tahoa : Kristilliset fundamentalistit jotka paheksuvat ties mitä. Ja liberaalit jotka kunnioittavat kulttuuria niin kulttuurirelativistisesti, että näkevät rasismia kaikkialla, kuten Zelda -pelisarjan Varjo-Linkissä ja haluavat siksi sensuroida ison määrän kulttuuria. "Sattumalta" nämä samat tahot tuntuvat vastustavan skeptikoitakin. Ilmeisesti siksi että he vaativat muilta ymmärrystä ja vaativat uskontojen opettelua, mutta he itse ovat lähinnä kieltämässä vain aivan kaiken. Ja tekevät tätä prosessia tavoilla joissa vainoparanoija, pelottelu ja yleinen inhimillinen paskamaisuus ovat suosittuja välineitä.
2: Kun kirkkoa pidetään nuorien ja heikkojen ystävänä, en voi olla muistamatta sitä mikä edelsi ystäväni itsemurhaa, eli vuonna 1999. Kun opettajan ja papin kaksoisroolilla toimiva ihminen ei erota goottia saatananpalvojasta ja yrittää erottaa tämän jokaisesta tämän ystävästä soittelemalla varoituspuheluja näiden ystävien vanhemmille - jotka ovat iältään ylittäneet sen rajan että tälläisiä puheluja saisi opettajan roolissa tehdä - ja varoittaa olemasta missään tekemisissä. Saatananpalvontakytkös saatiin siitä mitä kirjoja hän oli lainannut kirjastosta. Kirjojen sisältöä voisi kuvata sanalla "hyvin monikulttuurinen uskontotieto". Eli siitä että on kiinnostusta eri asioihin päädytään viemään tukalassa tilanteessa olevalta tuki juuri silloin kun sitä eniten tarvitsisi. Itsemurhan jälkeen vuosien jälkeen saadaan puserrettua tunnustus jossa "joku on ehkä tehnyt jonkin ylilyönnin". Jossa puuttuu sellainen osa kuin oman osuuden tunnustaminen ja anteeksipyytäminen millään tasolla. Ja jota seuraa pitkällinen hiljaisuus jossa asioista keskustelu torjutaan yrityksistä huolimatta. Hän kaivoi melkein kaksi hautaa. Ja toisin kuin kostossa, toinen ei ollut hänen. Toinen olisi ollut minun ; Ei toki ainoana elementtinä, mutta hän oli hyvin oleellisessa osassa prosessia.
Loppukaneetti
Uskontotieto on tärkeää, jopa olennaisen tärkeää. On kuitenkin totaalisen väärin olettaa, että uskonnottomuus tarkoittaisi huonoa uskontotietoutta tai että uskonnolliset ihmiset olisivat hyviä uskonnoista tietämisestä. On itse asiassa väärin olettaa edes että nykyinen "omaan maailmankuvaan" keskittyvä uskonnonopetusmalli edustaisi uskontotietoisuutta. Itse asiassa näyttää että uskovaista kristinuskotietoisuutta vaivaa hyvin syvä ignoranssi aivan alkeellisillakin tasoilla niin että heitä on hyvin vaikea nähdä minkäänlaisen relevantin uskontotietoisuuden edustajina.
Itse asiassa uskontotietoisuus vaatisi kriittistä kulmaa. Nykyään keskitytään "oman maailmankuvan" kehumiseen, ongelmakohtia siistitään ja tehdään ikään kuin lapsiystävällisiksi. Siksi luterilainen kulttuuri opettaa että Luther vastusti anekauppaa, mutta ei sitä että luterilainen kulttuuri tappoi väkilukuun nähden enemmän noitia kuin pahamainen katolinen kirkko josta irtautumista luterilaiset ovat halunneet oikeuttaa. Samoin ei kerrota mitä Luther opetti "Juutalaisista ja heidän valheistaan" -tuotoksessa. Sen sijaan ei ole ollenkaan tavatonta kuulla sosiaalidarwinismin ja natsien juutalaisvainojen yhteydestä. Vaikka Hitlerin omista tuotannoista evoluutioviittauksia ei ole, mutta Luther mainitaan yhdeksi oppi -isäksi. Tämänlainen siistitty versio on valikoitua totuutta, joka on enemmän valehtelun keino kuin valistamista.
Kun jotkut puhuvat siitä, miten kirkon pitäisi joko pyytää anteeksi vuoden 1918 kirkon toiminnassa olleita tapahtumia kansalaissodan ajalta - tai kuten linkissä, siitä miten nimenomaan ei pidä pyytää anteeksi - niin olen pahastuneesti huvittunut. Kirkon ei minusta tarvitse hävetä "muinaishistoriaa". Sen sijaan kirkon pitäisi hävetä ja pyytää anteeksi nykyajan touhujaan. Heidän ei pidä pyytää anteeksi joltain muinoin kuolleelta. Heidän on pyydettävä julkisesti, nöyrästi ja vakavasti anteeksi esimerkiksi minulta ja kaikilta kaltaisiltani. Ja mahdollisesti rangaista vaikka viranmenetyksin joka ikistä arvon pappismiestä joka on tämänlaiseen toimintaan osallistunut. Ja jokainen jonka mielestä kiusaajat sopivat kirkon moniarvoisuuteen saisivat tehdä heille seuraa. Mutta toisaalta kun tämä sikamainen asenne on yhtenä vaikuttavana syynä kirkon jäsenkatoon ja ihmisten etääntymiseen heistä, on maailma kenties palauttamassa ansioita kullekin ansaitsemansa mukaan.
Suoraan sanoen ; olemassaoloaan. Suoraan sanoen paras syy tukea uskontotietoutta on se, että paras tapa rakentaa hyveellisestä ihmisestä uskonnoton, on luetuttaa hänelle Pyhiä Kirjoja ja kertoa miten moni ihminen kokee että tuo on hyvyyttä, ihan oikeasti.; Nyrkkisääntönä voisikin olla se, että aina kun uskontotietoisuus kasvaa, niin tuhat ihmistä eroaa kirkosta.

Ahorinta,
Alatalo,
historia,
ikonoklasmi,
Jang,
Jing,
kolminaisuus,
koulutus,
kunnioitus,
rohkeus,
saatananpalvonta,
saatanapaniikki,
teologia,
tietokonepeli,
Tuomioja,
uskonto,
Valo,
viisaus,
Voipio,
YouTube
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Filosofit pähkinätyörintamalla
| Joskus on lyötävä hanskat tiskiin, jotta saa jotain kirjoitettua. |
Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).
Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.
| Filosofi ; Hired Mercenary - en garde! |
Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.
Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.
Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.
Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa. Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.
Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu. Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.
Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa." Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.
Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.
| Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi. |
Tunnisteet:
arvo,
blog,
Cicero,
de Montaigne,
filosofia,
Himanen,
innostus,
kirjasto,
mielenterveys,
motiivi,
Popper,
raha,
riita,
saivartelu,
skeptismi,
Sofokles,
valokuvaus,
viisaus,
Wittgenstein
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)