Oikeus olla - se nyt on sellaista luksusta

Samuli Suonpää korostaa että homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa ei ole kysymys pelkästä avioliittopolitiikasta. "Kirkon näkyvä läsnäolo prideilla ei ole kannanotto tasa-arvoisen avioliiton puolesta – eivätkä pridet ylipäänsä ole avioliittomielenosoitus. Pridessa on kyse oikeudesta olla se, mikä on. Se on oikeus, joka on tässä yhteiskunnassa minunlaisilleni itsestäänselvyys, mutta juhlimisen arvoinen. Niiden, joille se ei ole itsestäänselvyys, rinnalla kirkkokin marssii."

Itselleni kysymys on siitä hankala että ymmärrän että Pride -kulkueen osallistuminen on jotain jossa on pari viestiä. Ja nämä viestit ovat hyvin erilaisia. Silti jossain määrin on vaikeaa sanoa että jompi kumpi viesti olisi väärin.;
1: On kristittyjä joista homoseksuaalien tukeminen on kristillistä.
2: Kristillisyyden läsnäolo tarkoittaa että kristinuskoa ei saa liittää mitenkään homojen kohteluun, joka usein muuttuu valkopesuksi jossa enemmänkin vaikeutetaan uskonnon kritisoimista kuin autetaan itse homoseksuaaleja.

Oikeis ei-olla

On kuitenkin kiinnostavaa huomata miten tässä viitataan oikeuteen olla olemassa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen "ilmiselvyys" jota en ole oikein itse tullut kokeneeksi - vaikka en mitään homoseksuaalisuutta edustakaan. Tämä käsitys on jotain joka on haastava. Sillä joskus on vaikeaa nädhä milloin oikeus olla olemassa on sisäinen ja milloin se johtuu kunnioituksen puutteesta.

Tässä mielessä on varmasti oleellista tutustua vieraantumisen ajatukseen. Ja noin lyhyesti kyse on melko monimutkaisesta ilmiöstä jossa toiseus lyö autonomisuuden puutetta käsille. ; Vieraantuminen on tavattu sosiologiassa jakaa viiteen alaosaan. Nähdään että vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) merkityksettömyys (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.

Tässä mielessä vieraantuminen voi ilmetä vaikka siten että ihminen kokee että hänellä ei ole todellista vaikutusvaltaa siihen mitä häntä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hän kokee avuttomuutta maailman tapahtumien edessä. Hän kokee itsensä uhriksi joka ajautuu tapahtumista toiseen. Vieraantuneelle ei ole kysymys tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta vaan selviämisestä. Vieraantuneen intressejen puolustaminen on heikoilla ja ne ovat usein suurempien ihmisjoukkojen tahdon alla. Ihminen kokee olonsa omituiseksi ja vieraaksi. Identiteetti ei annakaan minäkuvaa vaan on leima joka tuottaa ongelmia.

Tässä mielessä on melko selvää että jossain tilanteissa vieraantunut on lähinnä tilanteessa jossa hänen annetaan olla olemassa mutta häntä ei kunnioiteta. Olen ollut huomaavinani että esimekriksi uskonnon, seksuaalisuuden ja jossain määrin poliittisen mielipiteen kohdalla on paljonkin sellaisia yksittäisiä kohtia joiden kohdalla ihminen vieraantuu väkisinkin. Jos hän ei muuten koe vieraantumista niin muut ihmiset hoitavat asian heidän puolestaan. En itse muista milloin olisin kokenut kunnioittavuutta. On ollut selvää että se on karkeasti sanoen saavuttamattomissa.

Ja reiluuden vuoksi ajattelen että kunnioitus on jotain joka eroaa ihmisarvosta siinä että kunnia on ansaintakysymys. Ja koska kunnia ansaitaan esimerkiksi järkevyydellä ei minun sitten tasapuolisuuden nimissä tarvitse kunnioittaa itseäni heikommin argumentoivia. Ajatukseen tottuu varsin nopeasti..

En ole myöskään ymmärtänyt miten uskovaiset kuvittelevat että;
1: Kukaan ryhtyy uskomaan sillä että hänelle selitetään että uskominen on jotain joka hyödyttää yhteisöä - koska, no, se yhteisö ei rehellisesti sanoen anna yksilölle mitään. Miksi minun täytyisi uhrautua yhteisölle joka antaa itselleni suoralta kädeltä halveksuntaa? Mielestäni minun täytyy kysyä ensin tämä. Ja sen jälkeen minun täytyy kysyä että millä he ansaitsevat sen että vievät ainutlaatuisesta elämästäni aikaa jota eivät osaa antaa takaisin.
2: Toisaalta en ymmärrä miten heidän uskontonsa ylivertaisuus ja paremmuutensa vaikka islamilaisiin teokratioihin demonstroituu sillä että he käyttäytyvät asennevammaisesti ja paskamaisesti muita ihmisiä kohtaan. Ja miten he loukkaantuvat jos nämä paskasti kohdellut ihmiset eivät tule puolelle. Ja miten he eivät odota kostoa jota heidän kohdallaan voitaisiin kutsua vain tasapuolisuudeksi. Minusta tässä ei pidä odottaa vakuutustethoa vaan päinvastoin odottaa että antipatiat kasvavat. Ja kääntymyken odottamisen sijaan täytyisi miettiä vain sitä että armeliaisuus on jotain jota pahantekijä ei aseta itselleen vaan jossa kysytään anteeksi uhrilta. Ja jos uhri ei suostu anteeksipyyntöön on kysyttävä vain yhtä asiaa. Miten väärintekijä kompensoi paskamaisuutensa. Velan. Joka eräille, kuten minulle, ovat ikuisia. Paitsi että siinä mielessä eivät ole että ne kasvavat korkoa. Eli maksamatta jättäminen ei muuta "vanhan muistamiseksi" vaan joksikin jonka kompensoimaton syntitaakka kasvaa ja kasvaa ajan mittaan.

Tässä mielessä vieraantuminen onkin siitä jännittävä että se vaatii toiseutta. On oltava vainottu vähemmistö. Muuten kysymys on vähän samasta kuin yrittäisi pitää ei-vankejen vapautusiltamia osana rikosseuraamuslainsäädäntöarvokeskustelua. Toki tässäkin kokemus toiseudesta on siitä jännittävä että ties mitkä tahot voivat hakea marttyyrinkruunua ja uhriutua ihan vain tunteilemalla. Tässä mielessä on hyvä katsoa arvostetaanko, kunnioitetaanko vai tuomitaanko näkemystä sosiaalisesti vai ei. Nämä ovat aina tekoja toisia ihmisiä kohtaan. Ja nämä teot kasautuvat ideologioiden, instituutioiden ja ihmisten ylle. Ja nämä tahot eivät vain ole jotain jotka tekevät näitä asioita. Ne ovat näitä asioita joita ne tekevät. Ja joko vastustaa näitä aktiivisesti liikkeensä tai päänsä sisällä tai ei.

Miksi meillä on yhä skandaaleja?

Ironisesti My Little Pony -prinsessakruunuihin
pukeutuneet hipsterimiehet ovat kokoontuneet
kauhistelemaan uusinta somekohua.

Timo Airaksinen on kirjoittanut tekstin "Skandaali muinaisjäänteenä". Se on luettavissa esimerkiksi "opin filosofiaa - filosofian opit" -kirjassa. Hän kirjoittaa siinä siitä miten skandaalit vaativat tietynlaista pohjaa. Joka taas on vieras postmodernismin mukaiselle maailmalle.

Airaksisen lähestymistavassa esitetään että skandaali vaatii jotain hätkähdyttävää. Eikä vain hätkähdyttävää, sellaista joka loukkaa jotain yleistä arvoa. "Skandaali on mahdollinen vain jos loukataan jotain arvoa tai hyvettä." Postmodernissa maailmassa taas ollaan avomielisesti ymmärtämässä että arvo ja hyve on suhteellista. Ja tätä kautta "mikään ei enää hätkähdytä." Airaksinen kuvaa tätä teemaa melko kaunissanaisesti "Jos väitetään, että mihinkään ei tarvitse suhtautua vakavasti tai että kaikki totuutemme ja arvomme ovat pelkkiä lauserakenteita tai kielen tulkintoja, silloin skandaalin mahdottomuus tukee postmodernismin teesiä."

Tätä kautta skandaalit ovatkin (1) uskonnollisia (2) porvarillisia tai (3) aristokraattisia. Aristokraattinen skandaali on sisäsyntyistä ja perustuu yksilön tunteisiin. Porvarillinen taas syntyy sosiaalisen ympäristön painostuksessa.
1: Uskonnollinen taas leikkaa jotain joka nähdään suhteessa Pyhään. Jonka moni kokee aivan erilaiseksi asiaksi kuin sosiaaliseksi tai yksilölliseksi merkitykseksi. (Ja me muut voivat sitten nähdä uskonnollisen skandaalin vaikka porvarillisen skandaalin alatyyppinä.) Airaksisen kuvauksessa uskonnollinen skandaali on oppiin sidottu. Esimerkiksi jos mietitään pappeja ja skandaaleita niin hänestä "Protestantismissa ainoa mahdollinen skandaali on se, että vapaaehtoisesti kiellät uskovasi, kun taas katolisuudessa selibaattirajoitukset asettavat seksuaalisuutesi skandaalin polttopisteeseen."

Tämä Airaksisen jaottelu on mielenkiintoinen ajatus koska tässä kolmikannassa on kaksi ateistista tapaa luoda skandaaleja. Ja tämä vihjaa, että arvotyhjiöargumentit eivät kenties ole miettineet arvojen loukkaamisia ja skandaaleja riittävästi.

Tosin Airaksisen mukaan modernismikin - johon vanhanaikaisesti itse jokseenkin takerrun, älkää antako nimen hämätä - on vaikeuksissa skandaalin kanssa. "Modernissa maailmassa uskotaan selittämisen voimaan." ... "Mikä voidaan ymmärtää ei ole skandaalimaista." Eli koska skandaali on ytimeltään outoa, jokin loukkaa jotain niin ilmiselvästi väärin olevaa asiaa vastaan, että sitä ei voi selittää, on skandaali. Toisaalta skandaalien olemassaolo voidaan nähdä syvänä haasteena modernismille. "Skandaali paljastaa sen tosiasian, että edes moderni tiede ja oppineisuus eivät voi selittää kaikkea. Puhumme skandaalista kun nämä selitykset sortuvat tai niitä ei edes yritetä antaa." Onkin totta että moni voi kokea haasteeksi valistusideologialle, että oppineisuus ei tee sivistynyttä. Mutta koen tämän enemmän Platonin ja Aristoteleen filosofian virheeksi. Joksikon jonka selittää vaikkapa evoluutiopsykologia, jossa tunnustetaan että ihminen on myös eläimellinen. Tämä tosin Airaksisen määritelmissä latistaisi skandaaliksi koetun pelkästään sensaatioksi. Moderni malli ei siis pidä näissä määrittein sisällään tilaa skandaalille.

Ja Kaikki olisi postmodernistille Hyvin.

Mutta kuten otsikossa vihjaan, en itse usko "skandaalien kuolemaan". Tämä on varmasti liitoksissa siihen, että en oikein usko elossaolevien nihilistien olemassaoloon. (Mikä on tietenkin luonteva dogma ihmiselle joka lataa kaiken täyteen merkityksiä, yleensä likaisia, ikäviä ja negatiivisia merkityksiä. Mutta merkityksiä yhtä kaikki.)

Airaksisen jaottelu skandaaliin ja sensaatioon ei ole sentään pelkkä ad hoc -rakennelma. Se kyllä paikoitellen hieman maistuu siltä. Kun aitoja skandaaleja tuodaan haastamaan ihmisiä, niin ne voidaan aina selittää vääränlaisiksi. Että ei oikea skandaali, ei oikea skotti. Mutta hän antaa kuitenkin lisämääritteitä joiden kautta erottelu muuttuu joksikin josta voidaan argumentoida. Eli se ei ole ainakaan täysin tyhjä luokitelma.

Airaksinen kuvaa erityisesti seurauksia. Skandaali nähdään jonain niin törkeänä että skandaaliin syyllistyjä voidaan epäinhimillistää. Esimerkiksi (porvarillisia) siveysnormeja rikottaessa "voit tuntea olosi mukavaksi, mutta yhteisö ei ole samaa mieltä." Tämä on ollut yleissääntönä niin nykyaikana kuin menneessäkin ajassa. Mutta siveysrikkeet ovat nykyään sensaatioita koska niissä "..poliisi korjaa sinut pois kadulta. Se toimittaa sinut sekä lääkärin että poliisin juttusille. Nämä kilpailevat keskenään vallasta kontrolloida alastomuuttasi. Jos lääkäri voittaa, pääset terapiaan kunnes taas vaikutat terveeltä. Jos taas tuomari vetää pidemmän korren, saat maksaa sakkoa lain rikkomisesta." Ytimessä on juuri se, että tämä ei ole skandaali. Toisin kuin ennen, jolloin "Yleisö kieltäytyi hyväksymästä minkäänlaista puolustelua tai lääketieteellisiä tai juridisia selityksiä."

Nykyaikaa kuvaavat somekohut. Niissä on melko usein kyse jakautuneista mielipiteistä. Toisin sanoen arvojen merkityssisällöt ovat pirstaloituneet erilaisiin kuppikuntiin. Mutta alakulttuurikeskeiset suuret kertomukset voivat hyvin. Nykyajan skandaaleita herättävätkin esimerkiksi Teri Niitin imetyskuvakohun tyyliset tapahtumat. Kun aiheena ovat homot, naisten tasa-arvoisuuden määritteleminen tai vastaavat asiat, niistä nousee elämää suurempia taistoja. Joissa ymmärrystä tai sääliä ei haeta. On vain tyrmistys. Tämä toki lakoaa unohduksiin. Koska seuraavana päivänä on jokin uusi kohu. Näissä pikakohuissa ei ole syvällistä ymmärrystä taustoista koska ne ovat niin nopeita. Ne sisältävät syvää tyrmistymistä.

Väitän että skandaalit voivat hyvin. Erityisen hyvin. Toki tätä voi nähdä siinä miten maahanmuuttajia kohdellaan. Mutta kun katsotaan miksi monet - sanotaan nyt "nuivat" "konservatiivivanhoilliset" "äärioikeistoöaiset jotka ovatkin äärivasemmistoa heidän aatehangaroundaajoensa mielestä" - puhuvat suvakeiden suvaitsemattomuudesta tai mukasuvaitsevaisuudesta, he tiedostavat että tietyt aiheet ovat jotain jotka herättävät vastapuolessa hyvin vahvaa puolustamista. Näistä aiheista saa somekohuja. Ne ovat täynnä merkitystä. Tässä mielessä onkin kaikille aika selvää että somekohut ovat skandaaleja jotka näyttävät että liberaalit eivät ole ainakaan postmoderneja relativisteja. Eivätkä muutu tälläisiksi lukemalla-sivistämällä itseään vaemmistolaiskirjallisuudella.

Ajattelun outouttamisesta

Nykyaikana urvaanissa yhteiskunnassa hipsterit ja nörtit ovat "jokseenkin muodikkaita" vaikka he ovatkin samalla "outoja". (Tosin he ovat cool vain niin kauan kuin he ovat undergroundissa. Sitten kun he ovat mainstreamia se muuttuu jotenkin pointless.) Tässä on jotain poikkeuksellista. Ei vain sitä kautta että vielä 1990 -luvulla nörttejä halveksittiin. Nimitys oli pilkkanimi eikä alakulttuurinimitys. Nörtit rakensivatkin itseironisia "Irti elämästä" -järjestöjä kuultuaan riittävän monta kertaa siitä että heidän tulisi hankkia elämä.

Mutta evoluutiopsykologisesti tilanne on erikoinen. Sillä menneisyydessä ihmiset ovat usein tehneet fyysistä työtä ja ihminen on saavuttanut menestystä olemalla hypersosiaalinen eläin. Nörtit taas ovat individualistisia ja usein "ei-fyysisiä" ja vailla "sosiaalisia taitoja". Tämä setti on ollut evolutiivisesti ei-kannattava. Evoluutio on siitä jännittävä, että se vaatii aikaa. On selvää että sukupolven aikana tapahtunut asennemuutos ei johdu siitä että yhteisön genomi olisi hyvin erilaista.
1: Kulttuurin muutokset ovat niin nopeita että geeniperäinen evoluutio on näiden muutosten rinnalla "jokseenkin merkityksetöntä" ; Onkin nähtävä että genotyyppi ja fenotyyppi ovat lähinnä liitoksissa toisiinsa. Kuten Matt Ridley on kirjoittanut toistuvasti, esimerkiksi "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" ja "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen" -kirjoissa ; Geenit tarjoavat usein enemmän mahdollisuuksia ja potentiaalia. Ja tästä seuraa se, että geenit eivät suinkaan ole vapautta vastaan. Vaikka monesti esimerkiksi ihmisten geenien määrän vähyyttä korostetaan jos halutaan kuvata että ihmiset ovat vapaita, ollaan tässä hieman harhateillä. Kysymys "nature vs. nurture" on siksi oikeastaan väärä kahtiajako. Hyvin usein on kysymys molemmista. Esimerkiksi ollakseen joustavasti älykäs tarvitsemme aivot jotka kykenevät tälläiseen. Ja tämän rakentamiseen tarvitaan geenejä ja niiden säätelyä.

Nykyisessä ympäristössä nörttiys on hyöty. Nörttydessä on etuja, koska yhteiskunta on teknologistunut. Ja tässä yhteydessä näihin liittyvät sosiaaliset hierarkiat ovat nekin muuttuneet. Tämä kuvaa ihmislajin joustavuutta. Ja tässä älykkyydellä on suuri merkitys. Kykenemme oppimaan ja tämä tekee meistä joustavan lajin. Tämä on toki melko selvää kun katsoo älykkyysosamäärää. Monissa maissa tunnetaan ns. Flynnin efekti. Ja se on niin nopea että muutosta ei voi selittää evoluutiolla. Toisin sanoen kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat ilmiön takana.

Tämä joustavuus unohtuu usein kun käsitellään ihmisten toimintaa. Kun tutustuu vaikka Joe Henrichin tarkastelua siitä miten ihmisten ajattelutavat vaihtelevat eri paikoissa, voidaan huomata että ihmisten kognitiiviset tyylit vaihtelevat aikamoisen paljon. Osassa alueilla harrastetaan paljon useammin analyyttistä ajattelua, kun taas toisaalla ollaan intuitiivisempia. Intuitiivisuus on jossain määrin "luonnollisempaa" ajattelua. "Generally, humans are intuitive thinkers, and analytical thinking – which is far more energy-intensive and difficult than intuitive reasoning – is reserved for relatively rare situations. But Henrich’s work shows that certain societies value and reward analytical thinking more than others." Tällä on merkitystä uskonnollisuuden kannalta. "The difference is, in part, exemplified by the distinction between analytical and intuitive reasoning. Several studies in the past few years have demonstrated that analytical thinking – that is, thinking that overrides intuitive hunches and parses information finely in order to produce logical, but often counterintuitive, answers – is anti-correlated with religious belief. Intuitive thinkers tend to rely on gut feelings and intuitions, and also to be more religious. Analytical thinkers override hunches and intuitions, and tend to be less religious." Tämä ei toki ole mitenkään erityisen yllättävää; On esimerkiksi havaittu että konservatiivisuus liittyy melko vahvasti siihen että mietitään vähemmän analyyttisesti. Tämä ei toki tarkoita sitä että konservatiivit eivät ajattelisi lainkaan. He vain luottavat oleellisesti erilaiseen päättelyjärjestelmään ja ajattelutapaan. Ajatteluprosesseissa kun on erilaisia tyylejä. Daniel Kahneman on kuvannut näitä varsin hyvin "Thinking fast and slow" teoksessaan. Samaa teemaa korostavat myös esimerkiksi konservatiivien suosiossa oleva Jonathan Haidt (jota itsekin kyllä arvostan). Hän on esimerkiksi ollut mukana tutkimusprojektissa joka näytti että liberaalit ajattelevat analyyttisemmin kuin konservatiivit. (Mikä on varmasti osaltaan selittämässä miksi liberaalius ja uskonnottomuus näyttävät kulkevan yhdessä aivan kuten konservatiivius ja uskonnollisuus.) Tätä kautta liberaalit ovat ajatuksiltaan joustavampia ja vähemmän sitoutuneita. Abstraktiot ja niiden väliset suhteet voidaan rakentaa loogisesti eheiksi sellaisilla tavoilla jotka muuten olisivat arkijärjenvastaisia ja epäintuitiivisia.

Tämä vihjaa siihen että vaikka aika usein ateisteja ja uskovaisia rinnastetaan toisiinsa, niin yhteydet eivät välttämättä ole niin vahvoja tai perusteltuja. Jos heitetään että ateismi olisi vain yksi uskonto, ollaan kenties ohittamassa jotain oleellista. Ja kun korostetaan että homo religiosus -ihmiskuva on tosi ja ihminen on luontaisesti ja irrottamattomasti uskonnollinen ihminen, niin tässä esitetäänkin puolitotuus - jos sitäkään. ; Tässä unohtuu helposti se, että nörtit ja ateistit ja hipsterit ovat kokemuksena "outoja". Ja tämä johtunee siitä että he ajattelevat hyvinkin oleellisesti eri tavalla.

Normaali

Kun arjessa käytetään sanaa normaali, sitä voidaan käyttää positiivisessa, neutraalissa ja negatiivisessa mielessä. (Koska muita vaihtoehtoja ei tavallaan ole kun nuo otetaan esille.) Kenties on helpointa avata termiä "arjen" kautta. Monesti normaali on arkinen siinä mielessä että se on tavallinen, toistuva. Se on tällöin enemmistölle tyypillinen. Keskiarvoinen, keskiverto.

Toki voidaan ihmetellä onko normaali Montaignen tyylinen normaali. Sellainen joka vaihtuu kultturista toiseen. Hän kirjoitti siitä miten normaalista tulee normi. Jokin jossa tavallisesta ja tutusta tulee oikea tapa tehdä asioita. Tämän arkisen ja yhteiskunnan raamien toinen puoli on se, että asiasta tulee helposti tylsää.
On tavallaan erikoista että arkinen ja tavallinen on tylsää. Ihminen on ilmeisesti sen verran neofiili että totuttu, yleinen, keskiverto, enemmistöön kuuluva ei innostuta. Toisaalta marginaalit on sitten epänormaalia, outoa. Se on kiinnostavaa mutta kenties viallista.

Outoa vastaan asetettuna keskitasolla oleva voi olla positiivinen ilmaisu. Tämä riski on varmasti vahva demokraattisesti ajattelevilla. (Vaikka demokratiaa ei välttämättä tässä moitita huonona asiana.) Kun asioita päätetään joukkovoimalla, on riskinä tasapäistäminen. On ikään kuin terve ja eettinen normaali joista poikkeaminen on jotenkin sairasta. Tämä efekti ei ole vieras kulttuurissamme ; On ajateltu vaikka Platonin tapaan että ihminen on luonnostaan mielenterve ja että poikkeama normaalista tilasta johtaa siihen että ollaan sekä sairaita että outoja. Ja sitten eletään Anna Karenina -periaatteen mukaisesti ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla mutta kaikki onnetomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan.

Mutta sitten on normaalijakauma. Siinä on kaksi häntää. Äärimmäiset päät ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja usein on niin että jos vaikka katsotaan älykkyyttä niin kellokäyrässä sekä älykkäät että typerykset eivät ole normaaleja. Kenties normaaliuden terveyttä korostava varmasti näkeekin että poikkeuksellinen on helpommin sitä heikompaa päätä. Ja erityislaatuisuutta korostava näkee helpommin sen positiivisen pään. Molemmat olisivat puoliksi oikeassa. Tai oikeastaan puoliksi väärässä. Mikä sopii kuvioihin sillä puoliksi väärässä oleminen on ainakin hyvin normaalia.

---

Tavallinen on helposti keskinkertainen. Olisi edes tylsä, mutta on usein vaan banaali.

Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita

Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.

Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.

Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.

On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.

Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.

Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.

Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.

Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)

"Skientistikortti" kognitiivisen uskontotieteen valossa

Kognitiivisessa uskontotieteessä on kartoitettu eri kulttuureissa olevien ihmisten näkemyksiä ja suhtautumisia tietynlaisiin kysymyksiin. Ja siinä missä filosofit pitävät aksioomia kuin aksioomia samanarvoisina, ihmisten kohdalla nimenomaan näin ei tapahdu.

Jos mietitään vaikka seuraavanlaatuisia kysymyksiä:
1: Jos päästän irti tästä tikusta, se putoaa maata kohti lopulta osuen maan tai lattian tapaiseen pintaan.
2: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta, se putoaa maata kohti siten että sillä on jokin asento.
3: Jos päästän irti tästä rituaalisesta tikusta tämän taulukon päällä, se tarjoaa ohjeita henkimaailmalta.

On selvää että kolmas kysymys luokitellaan uskonnolliseksi. Toista ei luokitella uskonnolliseksi. On havaittu että edelliset kysymykset sen sijaan ovat luonteeltaan "latteita". Niissä ei tunneta olevan riittävästi "jotain" jotta niihin saisi hengellisen merkityksellisen suhteen. (Tämä ei varmasti ole varmasti lukijallekaan erityisen argumentoinnin tarpeessa.) Tämä voi herättää ajatuksen siitä, että outous riittää. Maata kohti putoava esine on yksinkertaisesti liian arkikokemukselle vieras.

Tämä selitys on kiinnostava. Mutta se on samalla tavalla heikko kuin jos selittäisi luonnolliseen moraaliin viitaten että "kulttuurisodassa" USA:ssa segregaatiokeskustelu päättyi kun laki kielsi sen mutta aborttikeskustelu varsinaisesti leimahti liekkeihin vasta kun kategorinen aborttikielto poistettiin. Systeemi on kehässä. Asiat ovat "outoja" koska niitä pidetään hengellisinä ja hengellisiä asioita pidetään "outoina". Asiat ovat "luonnollisia" koska niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä ja niistä ollaan tällä hetkellä samaa mieltä koska ne ovat "luonnollisia".

Kognitiivisessa uskontotieteessä asiaa lähestytäänkin tämän vuoksi skeemojen kautta. Siinä asiaa tarkastellaan ihmisten erilaisten ajattelukäytäntöjen kautta. Ja tässä voidaan huomata että "latteaksi" koetaan ne jotka vastaavat täysin skeemoja. Sen sijaan hengellisiksi koetaan asiat jotka ovat näiden skeemojen sekoitelmia. Täysin omituiset asiat eivät kiinnosta. Esimerkiksi puhuva miekka on kiinnostava koska se sekoittaa kahta skeemaa, esineen ja tietoisen olennon skeemaa. Mutta rike ei ole kovin suuri. Täysin satunnainen kokoelma ominaisuuksia ei herätä samanlaisia tunteita.

Tämä on tärkeää erilaisten rituaalejen ja rukoilun kohdalla. Ne eivät itse asiassa niinkään liity Jumalan olemassaoloon tai Jumalan olemassaolemattomuuteen. Sen sijaan ne liittyvät tiettyjen skeemojen käynnistymiseen. Asiat ovat hengellisiä ja uskonnollisia jos niissä on vuorovaikutuksen ja kommunikaation henki. Tämän vuoksi esimerkiksi animistisissa uskonnoissa ei tarvita suoraa kannanottoa siihen miten esi-isien henget ovat luoneet maailman. Silti systeemi on hengellinen. On helppoa ymmärtää että rituaaliuhraus käynnistää ajatuksen vaihtokaupasta jonkun kanssa. Sillä ei ole väliä onko tämä jokin olemassa vai ei. Riittää että on skeema sosiaalisista kohtaamisista. Rukous on siksi kognitiivisesti sama kuin keskustelu jonkun kanssa.

Tätä ei voi liittää ajatukseen Jumalan olemassaolosta. Kysymys on enemmänkin ylihavaitsemisesta. (Johon liittyen kirjoitin tuoreesti.) Ytimessä on se, että on irrelevanttia onko Jumala olemassa vai ei. Tunne kommunikaatiosta käynnistyy tästä huolimatta. Tilanne on sama kuin siinä, että moni voi vihastua elottomille esineille jotka tietää elottomiksi. (Minä kiroilen tietokoneelle usein.) On selvää että joskus yhteys on aito (keskustelemme naapurin kanssa) ja joskus se on pelkkä harha (minä antropomorfistan tietokoneeni). Ajatus siitä että rukouksen merkityksellisyys ihmisille - tai vaikka se että tutkimusten mukaan 6% ateisteista rukoilee säännöllisesti - jotenkin todistaisi Jumalasta. Tämä on kuitenkin sama kuin todistaisi kummitukset todellisiksi sillä että ihmisiä pelottaa autiotaloissa ja hautausmailla pimeässä ; Ainakin itse olen nuorempana harrastanut jossain määrin "lain harmaalla alueella" kummitusten metsästystä, ikään kuin demonstraationa senhetkisestä ateismistani. Nykyisin olen sen verran kypsempi että uskallan sanoa että en usko kummituksiin mutta pelkään niitä. (Ateistinakin sain kyllä pari paskahalvausta tyhjästä. Osittain tämä ylläpiti kiinnostusta. Kaipaan elämääni adrenaliinia. Se on jossain määrin minun ongelmani.)

Miten tämä liittyy skientismiin?

Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, asiaa lähestytään joko niin että tiede on analoginen uskonnon autoritaaris-sosiaalisen puolen kanssa. Tai sitten niin että se on analoginen uskonnon kanssa koska molemmat ovat aksiomaattisia järjestelmiä joissa on vähintään yksi metafyysinen ontologinen premissi.

Kuitenkin asenne on korostetusti ja käytännössä poikkeuksetta epäanaloginen. Kun joku puhuu tiedeuskosta, henkenä on se että tiedeusko, toisin kuin ne muut, on jotenkin epätyydyttävää ja ei-riittävää. Selitetään että miten "latteaa" on että joku uskoo että ihminen on "vain" kemiaa. Selitetään että uskonnolliset konseptit ja hengellisyys tuovat ihmisen elämään jotain jonka tiedeusko riistää. Ja tähän liittyy toistuvasti myös vaatimus siitä että kun näitä asioita riipii pois, niin sitten pitäisi myös antaa jotain tilalle.

Tämä johtuu siitä että nämäkin ihmiset tietävät että tiedeusko ei oikeasti ole uskonto. Itse asiassa väitän että jos se olisi uskonto, niin ihmset eivät olisi siihen niin pettyneitä. Ihmisten pettymys ja viha skientistejä kohtaan on hyvin erilaista kuin pettymys ja viha vääräoppisia kohtaan. Tämä sama selittää myös sen miksi kaikki eri pseudotieteet ovat yhtä vahvasti skientistejä vastaan. Ja myös sen miten, vaikka esimerkiksi ev.lut. kirkkomme ja monet "liberaalihörhähtävät" uskonnot - kuten New Age ja uussahamanismi - välttävät muiden uskontojen kritisoimista. Mutta he kuitenkin hyökkäävät ja moittivat mielellään skientismiä. Jos se olisi vain uskonto muiden joukossa, siihen suhtauduttaisiin samoin. (Kyllähän muutkin uskonnot pitävät kristittyjä ja New Agelaisia harhaoppisina. Kaikki uskonnot pitävät muita uskontoja harhaoppisina. Silti muille annetaan anteeksi, skientisteille ei.)

Syynä on se, että jopa nämä ihmiset itse luottavat tieteeseen. Sitä vain pidetään liian latteana. Skientismi on siksi arka asia. Se on suora tie kognitiiviseen dissonanssiin. Toisin kuin väärä uskonto jonka premissien kanssa voi hyvin laajoilta perusosa-alueiltaan olla erimielinen. Ihmiset sen sijaan tietävät että kokeellinen luonnontiede selittää maailmaa ja tukee heidän skeemojensa mukaista arkitodellisuutta. Uskonto taas, käytännössä väistämättä, on "hieman outoa". Sen on oltava jossain määrin skeemojen mukaista tuntuakseen mielekkäältä. Mutta sen pitää rikkoa sitä jotenkin jotta se ei tuntuisi lattealta. Skentismi onnistuu ensimmäisessä mutta rikkoo jälkimmäistä. Tämä herättää kognitiivisen dissonanssin, joka syntyy aina kun jokin aidosti uhkaa omaa maailmankatsomusta.

Siksi se tarjoaa aivan eriluonteisen haasteen kuin muut maailmankatsomukset. Siksi, että se ei ole uskonto. Siksi että se ei vetoa niihin asioihin joihin hengelliset ja uskonnolliset asiat vetoavat. Siksi että on vaikeaa olla ottamatta sitä vakavasti muualla paitsi niissä oman uskonnon kysymyksissä joiden halutaan olevan määritelmällisesti "jotain muuta". Siksi pitää kehitellä kailenlaisia NoMa -periaatteita vakaumuksen suojaksi.

Pian!

Kun näin kyseisen katutaideteippauksen, en tiennyt oliko sen tekijä tarkoittanut sen varoitukseksi vai ironiaksi.

Jeesuksen tuleminen on muistutus. Ja osa pelkää teknologian seurauksia. Etenkin jos aiheena on tekoäly ; Tekoäly nähdään mekaanisena ja sieluttomana joten se koetaan pahana ja pelottavana. Vaikka kenties tekoäly olisikin aggressiivisen sijasta vain outo.

Toisaalta tekoälyn harppauskin tuntuu koko ajan olevan noin 20 vuoden päässä. Se on kuin huominen joka ei koskaan tule. Tai Jeesus joka on tulossa jos ei tänään niin huomenna jo likimain (pyöristäen) viimeiset 2000 vuotta.

Tekoälyn taidot tosin etenevät ja Jeesuksen paluu näyttää tänään samanlaiselta kuin tuhansia vuosia sitten. Jeesusennustukset eivät ole oppineet uusia temppuja.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Lahja vai palvelus?

Joskus maailma on omituisempi kuin voi kuvitella. Tästä hyvänä esimerkkinä on Richard Phillipsin kohtaama oikeudenkäynti. Hän oli tohtorismies joka kohtasi hämmentävän tilanteen kun hänen aikaisempi seurustelukumppaninsa vaati elatusmaksuja heidän yhteisestä lapsestaan.

Tämänlaiset asiat ovat yleensä yksinkertaisia. Mutta Sharon Irons oli siitä erikoinen äiti, että keskusteluun ei noussut perinteinen siittäminen. Lapsen olisi täytynyt syntyä oraaliseksillä. Lapsi kuitenkin oli Phillipsin lapsi. Mikä tarkoitti sitä, että Irons oli ottanut sperman talteen ja hedelmöittänyt itsensä ns. "muumimukimenetelmällä".

Kiistana oli tietenkin se, voiko tämänlaisessa tilanteessa olla elatusvelvollinen. Tuomio oli, että siemenneste oli lahja ja lahjaan liittyy ajatus siitä että kohde saa tehdä lahjalla mitä haluaa. Tämä oli Phillipsin kannalta ikävää sillä hän oli haastanut Ironsin oikeuteen siitä että tämä oli tehnyt hänet vastentahtoisesti isäksi. Juristit siis päättivät että koska ei oltu sovittu siemennesteen palauttamisesta (tai muusta pulauttamisesta) sai Irons tehdä sillä mitä halusi eikä Phillips voi siksi valittaa. Koska Ironsia ei syytetty raiskauksesta, tässä ei siis lain edessä ollut ongelmaa.

Itse näkisin että suostumus suuseksiin on luultavasti tehty vahvoin mutta implisiittisin lisäoletuksin. (Jopa niin implisiittisin että Phillips ei ole sanonut niitä koska oletukset ovat olleet niin vahvoja että hän ei ole voinut edes kuvitella vaihtoehtoja niiden implisiittisten ilmiselvyyksien tilalle.) Toisin sanoen jos hän olisi tiennyt siemenensä loppusijoituksesta tarkemmin, hän tuskin olisi suostunut prosessiin. Näin ollen Irons olisi loukannut jotain moraalista prinsiippiä siitä huolimatta että lakituvassa hänelle kävi hyvin.

Itselleni hämmästyttävintä on se, että olen itse asiassa nähnyt sperman enemmänkin sotkuna kuin lahjana ; Orgasmi on palvelus, ja jos puhutaan suihinotosta niin nainen suostuu siihen. Tällöin tämä palvelus on lahja. On tavallaan omituista pyytää lainkaan mieheltä suostumusta suihinottoon, jos tämä on ensin osoittanut orgasmihalukkuutensa.

Kysymys on toki laajempi.

Tuossa oikeudenkäynnissä yksityiskohdat ovat varsin ainutkertaisia. Mutta tästä huolimatta voidaan nähdä että tässä on yhtymäkohta (pun intended) ehkäisyyn. Joskus ehkäisy pettää, mutta oletuksena on ollut että se toimii. Pahat kielet kertovat jopa vauvakuumeisista naisista jotka puhkovat neuloilla kondomeita koska heidän puolisonsa ei ole ilmaissut haluavansa vanhemmaksi. Tämä on hyvinkin lähellä Ironsin temppua.

Tavoitteellisuus jossa vastahanka ohitetaan päämääräsuuntaisella ja luovalla ajattelulla nähdään usein joksikin jossa ei olla vilpittömällä mielellä liikenteessä. ; Sitä on joko tiennyt tai olisi pitänyt tietää että toinen osapuoli ei halua vanhemmaksi, kun tämänlaisia kikkailuja ylipäätään joutuu tekemään.

Lisähuolena tämä voi tietenkin koskea myös ns. muumimuki -isiä. Lesboperheissä kun voidaan hankkia perheenlisäystä adoption ulkopuolelta. Siten että ryhdytään lapsen biologisiksi vanhemmiksi. Ja se onnistuu samalla tavalla kuin sinkuiltakin. Pahat kielet kertovat että lisääntyminen ei ole avioliittokonseptin asia. Lisääntymiseen tarvitaan vain sukusoluja. Ja näitä voidaan levittää monella tavalla, kuten Irons demonstroikin tämän blogauksen alussa.

Toki tämä tehdään yleensä "hyvässä sopimushengessä". Mutta teoriassa on mahdollista että jos lesboperhe eroaa tai heille iskee taloudellinen ongelma, on ihminen kannustunut teettämään isyystestejä ja vaatimaan elatusmaksuja lapsen biologiselta isältä. Tällöinkin siittiö on tietysti ollut lahja. Ja biologiseksi vanhemaksi ryhtyminen on ollut tavoitteellista. Mutta se kokonaisuus on silti hämmentävä.

Luultavasti tämänlaisia ei hirveästi mietitä ns. valtavirtafeminismissä. Sillä naiset voidaan raiskata. Mutta tämänlaisen tapahtumaketjun kohteeksi voi tulla vain mies. Isä ei voi vain ryhtyä salavanhemmaksi varastamalla naisen munasolun omistukseensa. Näkisin että tämänlainen prosessi "ei ole raiskaus sanan täydessä mielessä, mutta tavallaan se on".

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Vahingossa sisältänne löytynyt kikkelivitsi ; Eli miesten kohtaaman väkivallan huvittavuudesta

Huumori on liukas käsite - jotkut ihmiset taas ovat vain limaisia.

Joskus asiat ovat outoja ja yllättäviä. Kuten esimerkiksi itsemurhakuva tyttöjen prinsessataikasauvassa. Tämänlainen yllättävyys on kieltämättä usein jollain tavalla koomista. Asia on tietenkin jossain määrin eettisesti vaikea ja hankala. Ja muutenkin tempussa on törkeitä sävyjä. Mutta en voinut olla nauramatta siitä mitä kaikkea pikkutyttölelujen koristetarrojen alta voi löytyä. Huvitun. Tämä reaktio perustuu melko puhtaasti tilanteen yllättävyyteen. Yllättävyys taas perustuu siihen että mielessä on jonkinlainen ajatus "normaalista" johon kaikki sitten peilautuu.

Ja kukapa ei pitäisi raiskausvitseistä?

Ottaakseni esimerkin tämänlaisesta yllätyshuvittuneisuudesta on pikku-uutinen Jamaikalta. Vanhemmat naiset raiskaavat miehiä. "Tässä ei ole sinänsä uutta. Vanhemmat naiset ovat aina harjoittaneet seksiä poikiemme kanssa. Mutta uskokseni asia on muuttunut niin, että pojat ovat nyt kokeneet sen tapahtuvan ilman heidän suostumustaan, ja mieltävät teon raiskaukseksi". Tämä on varmasti paikallisessa kulttuurissa nähty "nuorten miesten opettamiseksi". Mikä on lähinnä poliittisesti korrekti uudelleenmuotoilu raiskaukseksi. Sellainen jolla valkopestään kulttuuria niiden parissa joista etiikka on perimmiltään jonkinlainen kulttuurin luoma illuusio. (Heitä kutsutaan suvaitsevaisiksi tai monikulttuurisiksi, mutta se on enemmänkin tavallaan yksi piilonihilismin muoto.) Tämä uutinen levitti jonkin verran huvittuneisuutta ihmisissä. Osa heistä oli miehiä, yllättävän suuri osa huvittuneista oli naisia. Kun asiaa kuitenkin kysyi ja tähdensi oli selvää että he eivät olleet miettineet asiaa kovin pitkälle ; He eivät esimerkiksi sanoneet uskovansa että tämänlainen uutinen olisi jotain jolla sovinistimiehet oikeuttaisivat sovinismiaan ja naisten huonoa kohtelua sillä että miehilläkin on tasa-arvo -ongelmia. He eivät olleet samaa mieltä jamaikan kulttuuria puolustaneen kanssa joka esitti että "Minun mielestäni mies voi olla jossain määrin vastahakoinen osapuoli, mutta ei kyse silti ole raiskauksesta." Tämä oli heistä pelleä. He olivat vain huvittuneita.

Modernissa feminismissä on yleisesti nähty että stereotypiat ovat huolestuttavia. Tässä mielessä koomisuus on aihe jonka parista voidaan katsoa sellaisia asioita kuin epätasa-arvoisuus. Tämä tuli mieleeni kun vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa oli naispuolisen psykologin, Hannele Törrösen, lausunto. Hän oli ihmetellyt kuinka akateemiset fiksut ihmiset olivat hihitelleet ja pitäneet humoristisena miehiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli kysynyt sellaisia kysymyksiä kuin että jos sama kohdistuisi naisiin, niin olisiko asia kovin huvittava. Asia nähtiin vitsinä, josta huomauttaminen on huumorintajutonta, eikä vakavasti otettava asia ollenkaan. Huumorilla on tässä mielessä suuri valta.

"Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään. Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo. Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa. "Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?" Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!"

Huvittavuus näissä tilanteissa syntyy juuri odotuksista.

Se kertoo niistä oletuksista joita jopa naistutkimusta opiskelevat naiset - joita varmasti kiinnostaa ihan ehta tasa-arvoasia sekopäisen telaketjufeminismin sijasta - uskovat vähintään vähän tämänlaisiin uskomuksiin ja stereotyyppeihin. Tämä on jossain määrin luonnollista. Kuten Tulva -lehdessä mainittiin, tuoreesti noin viidennes miehistä on ikäviä kokemuksia. "Vuonna 2012 noin viidennes 15–34-vuotiaista miehistä kertoi, että eri sukupuolen edustaja oli häirinnyt heitä seksuaalisesti. Samanikäisten naisten kohdalla osuus oli noin puolet." Naisten luku on huolestuttavampi, mutta molemmat numerot ovat kertaluokkia liian suuria. (En usko että lukuja mitenkään saadaan nollaan, mutta uskon jonkinlaiseen kohtuuteen. Nämä numerot eivät sitä ole.) Mutta vaikka miehiin kohdistuva härintä koskee noinkin suurta määrää ihmisistä ei tätä osata käsitellä. "Ihmiset eivät välttämättä pysty edes hahmottamaan ilmiötä." Sillä juuri tältä näyttää ns. hegemoninen diskurssi. Stereotyyppi on niin vahva että sille ei oikein ymmärretä edes voivan olla vaihtoehtoja.

Ajatus on tärkeä. Sillä miehiä voidaan raiskata. Ja tätä voidaan tehdä hyvinkin oudoin motiivein. Tästä kulmasta kertoo toinen pikku-uutinen jossa mies ei halunnut isäksi, ja suhde oli muutenkin karussa, mutta nainen halusi saada lapsen ja sitoa miehen suhteeseen velvollisuudesta. Siksi nainen oli käyttänyt miehensä päihtynyttä tilaa hyväkseen. Tämänlaiset asiat ovat seksuaalista vallankäyttöä jota ei ole tehty suostumuksessa. Nykykulttuurissa tämänlaista ei nähtävästi paheksuta kovin vakavasti. Se vastaa hieman minua vanhempien sukupolvien ajatusta siitä että mies ei voisi raiskata aviopuolisoaan. Joka on tietysti nykyään lähes kaikista ns. hevonpaskaa. ; Ajat ovat tässä mielessä varmasti muuttumassa. Muuten asiasta ei olisi aineistoa "Tulvan" tyylisissä julkaisuissa. (Joita kuvaa pseudokapinallisuus ja tekovallankumouksellisuus jossa ratsastetaan tietyn kulttuuripiirin muodissa olevilla ilmiöillä.) Miesasia kiinnostaa itse asiassa myös monia naisia, ja muunakin kuin vastustuksen kohteena.

Tähän liittyen luin pienen naisnäkökulmasta kirjoitetun tekstin sosiaalisessa mediassa.

Siinä puhuttiin sekasaunasta. Monille tämänlaiset asiat ovat nykyään normaaleja. Minua vanhemmissa sukupolvissa asia on toinen. Siksi eräs nuorehko nainen joka oli tottunut - roolipelikulttuurin ohessa - käymään sekasaunassa ilman ongelmia ja ilman seksuaalista häirintää. (Pyyhkeiden kanssa.) Hän oli siksi mennyt työpaikkansa sekasaunailtaan.

Muut työpaikan naisetkin olivat ilmeisesti tehneet saman virheen vain kerran. Ja hän olikin ollut ainut nainen kun muut olivat miehiä. Hän oli saanut, pääasiassa yhden öykkärin provosoimana, kuulla sellaisia vitsejä kuin että kannattaa varoa saippuan tiputtelua ettei pippeli vahingossa löydy hänen sisältään. Tämä on tietysti aivan yhtä raiskaus kuin mikä on se kaunis suklaajunatapahtuma joka tapahtuu miesten kesken vankilasarjojen suihkukohtauksissa. Sama öykkäri oli myös huudellut muille miehille halpamaisia vitsejä kuten siitä että hän halusi nähdä oliko jonkun miehen haarovälissä oikeasti pimpsa. Jutut olivat olleet niin huonoja että osa miehistä olikin poistunut paikalta. Tekijä oli oikeuttanut näitä "huumorilla" ja sillä että nainen joka tulee sekasaunaan tulee itse asiassa näyttelemään ruumistaan seksuaalisessa mielessä. Joka on varmasti sukupolvikysymys.
1: Paitsi roolipelaajien kesken jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen. Kuten siihen että pelissä nuori nainen pukeutuu vain ihomaaliin ja pitkiin hiuksiinsa. Ja sitten alkaa satamaan. Tämänlaiset vaativat tiettyä turtumista ja tottumista. Ja vähemmän tottuneet voivat huvittua yllättävyyden kautta. Kokemattomille asiat voivat olla hihittelyn aihe.

Samalla korostuu että tavallaan sukupuolisessa häirinnässä on yllättävän vähän kysymys suorasta seksistä tai edes sukupuolesta. Sama henkilö häiritsi seksuaalisesti sekä miehiä että naisia. Hän toki korosti heteroseksuaalista statustaan, mutta ylläolevassa tiivistelmässä juuri näin oli käynyt. Toki näkökulma vaihteli mutta halveeraus oli kuitenkin sekä sukupuolikeskeistä että hyökkäävää. Oikeutuksetkin olivat hieman saman suuntaisia.

Tuolta mieheltä voisi kysyä että miten huvittavaa olisi jos vaikka kaltaiseni puukkosankari alkaisi kyselemään hauskoja vitsejä siitä miten hänen ei kannata kääntää selkäänsä, koska siitä saattaa löytyä veitsi pystyssä? Se ei olisi hauskaa vaan rikoksella uhkailua. Ja nähdäkseni raiskaus on samassa juridisessa statuksessa. Itse - saunan ystävänä joka ei yleensä harrasta sekasaunoja tai yleisiä saunoja koska niissä on ihmisiä - saattaisin jopa huomauttaa että on inhottavaa että naisia ajetaan sekasaunoista pois.
1: Jos ei muuten niin siitä likaisesta syystä että jos naiskauneutta haluaa oikeasti ihastella niin jumalauta älä pilaa tätä meidän juttua! On ihan idioottia olla öykkäri joka ilkeydellä ajaa naiset pois. Paitsi tietysti jos on joku kaappihomo jota naisten ruumis inhottaa ja jotka haluavat sanoissa tirkistellä misten kikkeliosastoa. Tuokin saunamies "vitseineen" halusi nähdä miesten elimiä ja hän oli taatusti saunatilassa se jolla oli pienimmät todennäköisyydet saada tuolta saunassa vierailleelta naiselta seksiä. Huonoin iskustrategia ikinä. Saatanan homo!

Hillittömän hauskaa!

     1.1: Minulla ei siis ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta ymmärrätte kyllä kelle ja miksi tämän halpamaisen vitsin kohdistan. Koska se on "hahhahhauskaa huumoria". Ja jatkankin niin että jos joku ilmiselvä homo yrittää raiskata saunassa, niin puolustaudun henkeen ja vereen. Vaikka haluankin heidät avioon en halua että jos pudotan saippuan että heidän kikkelinsä löytyy sisältäni. Muun ajankin olen kyllä varovainen noiden toisten munien tarkistelusta innostuneiden "vaginatarkistelijoiden" kanssa. Kiitos.

Tässäkin keskustelussa korostui onneksi se, että ongelmaa ei nähty "sellaisia kaikki miehet ovat" -kulmassa. Vaan nähtiin että sama ihminen loukkasi sekä miehiä että naisia. Ja että tämänlaisten ihmisten vuoksi maailmaan kaivataan tasa-arvoajattelua ja feminismilläkin on työsarkaa. Itse suosin tosin tapakasvatusta. Ja jos se ei tottele, niin poliisia. (Sekä tilanteenmukaisesti myös lain kiemurat ohittavia sosiaalisia suhteita, sellaisia jotka vaikuttavat oleellisesti mm. siihen miten varovainen vankiloiden suihkussa tarvitsee olla.)

---

Joitain voi yllättää että tämä oli näinkin positiivinen feministejä kohtaan. Olen tosiaan painottunut heidän kritisoimiseensa. Mutta yleensä moitteeseen on jokin syy. Ja lisäksi tätä moitekulmaa ei ole aina ollut näkyvissä riittävästi. Joskus on hyvä yllättää lukijat, se voi jopa huvittaa heitä.

Vuohta tuijottavat pelaajat ; Onko NyanGoat(Simulator) taidetta?

Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.

Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.

Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.

Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.

Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.

Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.

Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.

Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.

Hyödyllinen näkökulma Raamatulliseen sananlaskuun

Eräällä ateistiryhmässä kerrottiin omituinen käännytyskokemus. Herrasmies oli lähestynyt asiaansa kysymällä satunnaiselta ohikulkijalta että "Päivää. Tiedättekö mitä tarkoittaa kun koira palaa oksennukselleen? Sitä, kun ihminen tulee uskoon ja palaa Jeesuksen tykö." Olisin ollut iloinen jos voisin sanoa että tuo herrasmies olin minä. Mutta en voi. (Olin samanaikaisesti teeskentelemässä salaliittohölmöä skeptikkona tunnetuksi tulleelle antikvariaatille. Tai jotain.)

Mutta tuo herrasmies oli, paitsi ihailtavan absurdi hämmästyttävä ällistysmies, niin myös oikeassa. Kyseinen sanota on 2. Pietarin kirjeen 2:22. Joka on siitä hieno jae, että se opettaa myös toisen sanonnan "Pesty sika kylpee rapakossa". Joka on jo sellaisenaan hienoa aforistiikkaa. Peräti genreä jota toivoisi nykyistä enemmänkin tuettavan.

Asiasta vähemmän hienon tekee se, että kyseisen kirjeen kyseinen luku (2. Piet. 2) on jotain jota tapaa nykyään internetissä. Vihapuhetta. Moitetta saavat kaikki. Jae 12 oli monia vuosia sitten jonkinlaisessa vapaa-ajattelijoiden tempauskessakin, koska se heistä näytti Raamatun suhdetta ateisteihin. Kohta toki sanoo että "Mutta niinkuin järjettömät, luonnostaan pyydystettäviksi ja häviämään syntyneet eläimet, niin joutuvat myös nämä, kun herjaavat sitä, mitä eivät tunne, häviämään omaan turmelukseensa." mutta koen tämän osuvaksi vain jos vapaa-ajattelijat todella herjaavat mitä eivät tunne. Tämänlaisen tunnustaminen olisi ainutlaatuisuudessaan melko uusi linja ateismissa.

Kuitenkin itseäni innostaa herrasmiehen tekemä oivallinen huomio. Siinähän hän vertaa koiran paluuta ihmisen homo religiosus -luonteeseen. Että veri vetää takaisin uskonasioihin. Ja usko. Tämä kallis aarre on sitten se oksennus. Tässä analogiassa on tämän kulman kautta jopa minun silmiini jotain osuvaa, kuvaavaa, kiehtovaa. ; Sanoma vääntyy jokseenkin siihen että usko olkoot oksennuksemme, Jeesus kuralätäkkömme. I can relate with that one.

Naïvi arkijärkipohjainen tiedekäsitys ; Eli onko teoreettinen sama kuin sovelluskelvoton ja arjesta vieraantunut?

"Eikö ole vaarana tutkimuksen etääntyessä tavallisesta puheesta ja sanontatermeistä, että itse tutkimuskin etääntyy niistä tosiasiallisista aiheista, jotka maailmassamme ongelmia aiheuttavat?"

Näin esitteli ihminen kysymyksen. Siihen voisi vastata lyhyesti että "ei". Pidempi vastauskaan ei ole tässä kohden kovin pitkä. Sillä ongelman konkreettisuus ei tarkoita että ratkaisun tulisi olla helppo.
1: Ensinnäkin tiedetään että arkinen, tavallinen ja sitä kautta ei arkijärjelle mitenkään vieras tai outo asia - kuten turbulenssi - voivat olla tieteellisesti vaikeita ja mutkikkaita, ymmärtää, mallintaa ja hallita.
2: Samoin on aivan turhaa esittää että jos teoria on mutkikas niin että sillä ei olisi arkipäivän sovelluksia. Nykyajan GPS elää suhteellisuusteorian kautta siinä mielessä että esimerkiksi aikadilataatio tulee ottaa huomioon. Tämänlaatuisia sovellusasioita oppii itse asiassa Hawkingin "Ajan lyhyestä historiasta". Eikä tämä ole mikään poikkeus. Moni tietotekninen innovaatio vaatii taustalleen vaikeaa fysiikkaa. Kuten Hesarin kolumni muistutti, valtaosa nykyelämää helpottavista kapineista nojaa siihen että on ymmärretty soveltaa esimerkiksi atomitason ja kvanttitason teorioita. Ja etenkin jälkimmäiset ovat tunnetusti arkijärjelle vieraita ja outoja juttuja.

Väitänkin että tuossa argumentissa paistaa lähinnä omituinen jako jossa pragmaattinen on arkijärjen aluetta kun taas teoreettinen on jotain norsunluutornihäröilyä. Sen vakavastiotettavuus taas kaatuu jo sellaiseen huomioon, että se että minä en tiedä miten televisio toimii, enkä osaa korjata sellaista, että televisio ei olisi jokin joka on varsin arkinen insinöörisovellus. Vain jotkut Dunning-Kruger -ääliöt ajattelevat että käytännöllisyys tarkoittaa samaa kuin teorian poissaolo. Päin vastoin ; Toimiva sovellus vaatii usein ymmärrystä asian takana olevista ilmiöistä.
1: Maataloudessa tämä on valitettavan tavallista. Alan neuvojien sisäpiirivitsinä on viljelijä joka on koko elämänsä viljellut ja omaa tätä kautta vankan elämänkokemuksen viljelijänä elämisestä. Mutta jotka silti viljelevät ohraa samalla pellolla viljelyskierrosta välittämättä koska tuolla läntillä on vuosisadat viljelty ohraa. "Aina on viljelty ohraa". Tuonlaatuinen viljelijä osaa toki viljellä ohraansa, ja kuluttaa hirveästi rahaa esimerkiksi tuholaistorjuntaan. Mutta kenties hänen kannattaisi olla hieman teoreettisempi. Siitä jäisi nimittäin enemmän ihan konkreettista rahaa viivan alle.

Yleensä ottaen arkijärjen korostamisen takana onkin:
1: Ylpeys. Tällöin ajatellaan arki-ihmisen tieto on se joka ratkaisee kaikki ongelmat. Jossa kaduntallaaja on viisas ja ymmärtää todellisuuden perimmäisen luonteen ja sen miten maailma toimii. Ja joka luottaa tähän tasoon ihan sikana. Tiedemiehillä ei sen sijaan ole uskottavuutta koska he ovat istuneet nenä kirjassa. Ei heillä ole elämänkokemusta. Abstraktioita on kaikki teoriat. Ja näin järkevä tolkun ihminen näkee että herra on narri vaikka professoriksi kutsuttaisiin.
2: Tai sitten vaihtoehtoisesti anti-intellektuellismi tai muu vastaava tiedevastaisuus. Että konkreettinen ja arkinen on viisasta ja kaikki muu abstraktia teoreettista hömppää. Joka on tiedevastaisuutta vaikka moni tämänlainen ihminen kertoo kyllä "kunnioittavansa kyllä tiedettä". Mutta eivät he kunnioita tiedettä vaan mielikuvaa tieteestä. Ja pahinta on että jos he uskovat että tuo tieteen kunnioittaminen on oikean tiedemaailman saavutusten kunnioittamista, niin hän itse asiassa paljastaa lähinnä sen, että ei edes tiedä mitä tieteessä noin ylipäätään tehdään ja mitä tiede on. (Tarkkaa kuvaa tästä ei toki ole kellään. Kysymys on siitä likiarvon tarkkuudesta, tai siitä mitä heillä ei tässä kohden ole.)

Tässä kohden hyvänä esimerkkinä on varmasti ilmastonmuutos. Itse näin minkälaiseen kaavastoon ja ilmiöjoukkoon pitäisi ottaa kantaa jotta voisi rakentaa oman perustellun mielipiteen aiheesta. En jaksanut. En siksi sano että tiedän että ilmastonmuutos on totta. Sen sijaan vinkkaan että ilmastonmuutoksen seurauksien arviointi on silti jotain joka ulottuu hyvin arkisiin asioihin. Se, mitä syö, miten ajaa autolla ja kaikki muut vastaavat vaikuttavat hiilidioksidiin. Joka taas vaikuttaa niihin kaavahirvityksiin jotenkin. Joten vaikka teoria on vaikea, niin itse ilmiötä voidaan kuitenkin ohjailla ja hallita varsin arkisin ja helpoin tempuin. Takana ei siis ole se, että mutkikas ilmiö vaatisi mutkikkaat hallintalaitteet. (Turbulenssiakin huomioidaan esimerkiksi laivojen uppoamisasioita mietittäessä kaiken kaikkiaan varsin simppelein mekaanisin rakentein.)

Sitten jotain ihan muuta

Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.

Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.

Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.

Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.

Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.

Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.

Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.

Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.

Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.

Istukkaa äidin sylissä

Kirjoitin hieman aikaisemmin "elävistä nukeista". Se liittyi pieneen yritykseeni vilkuilla että mitä kaikkea erikoista tarjotaan leluiksi. Tosiasiassa lelut aiheena pitivät kuitenkin sisällään sen verran ... sanotaanko häiritsevää ... aineistoa että en yksinkertaisesti kyennyt pysymään alkuperäisessä aiheessani. Vaan oli ikään kuin pakko pilkkoa aihetta pienempiin palasiin. (Mielestäni valmiista jutusta tuli mielestäni ihan hyvä ja toivon että muutkin pitävät sitä kiinnostavana.)

Suuren määrän aineistoa päätin vain hylätä, joko redundanttina tai sitten sen vuoksi että se oli sen verran häiriintynyttä että se vaivaannuttaa jopa esimerkiksi minut. Mutta koska tämä aineisto on hieman kuten auto-onnettomuus, sitä ei kuitenkaan tavallaan voi olla katsomatta. (Tai kuten Nalle Puh sanoi eräässä vähintään kohtuullisen mielenvikaisessa sarjakuvassa ; "What was the hardest thing about seeing that child get hit by the car?" ... "My dick.")

Seuraavaksi kuvaamani ilmiö voisi vaatia Tom Cruise -sitaatteja. Sillä hän liittyy seuraavaksi käsittelemääni alakulttuuriin oleellisesti. Hänhän sai aikanaan melko runsaasti negatiivista julkisuutta sen vuoksi että hän valmistautui syömään vaimonsa synnytyksen jälkeen istukan. Mutta ei tästä sen enempää. Oleellista on, että istukka on monessa eri alakulttuurissa arvostettu. (Siis ihmisravintona). Sitä voidaan jopa suositella. Ja seurapiirien lisäksi asia on muodikas myös siinä tahossa jonka voisi luulla välttelevän sitä mitä rikkaisto tekee. Nimittäin luonnollisuudesta ihastuneet "luomumammat" ajavat mielellään istukan syömistä. Mamanatural oikein luettelee syitä miksi näin tulisikin tehdä.

Ja tosiasiassa minä en ole niin järkyttynyt. Koulutukseni on maatalousalalta, ja olen siis mm. kiskonut vasikkaa ja possua maailmaan. Luonnossa eläimet voivat myös vain syödä oman istukkansa. Ja miksipä ei. Sillä yllättävän moni eläin jota pidetään kasvissyöjänä on kasvissyöjä omituisella tavalla jossa "olen kasvissyöjä, paitsi silloin kuin ahmin lihaa". (Toisin kuin monet kasvissyöjät jotka ovat biologisesti sekasyöjiä mutta eivät syö lihaa koskaan, edes salaa. Koska se on heistä luonnollista. Kuten varmasti onkin, en ole vielä ainakaan itse keksinyt mitään tapaa harjoittaa yliluonnollista tai paranormaalia elämäntapaa.) Mutta istukan käyttötavat eivät jääkään tähän. Ihmismieli on tälläisissä hyvin kekseliäs

Järkytykseni kohde onkin nalle. Placenta Teddy Bear on valmistettu siten, että istukka kuivataan ja käsitellään ja sitten siitä leikataan ja muotoillaan nalle. Itse asiassa itse prosessointi ja toteutustapa ovat jossain määrin fantastinen asia. Jos mietitään sitä miten paljon tietotaitoa vaaditaan jotta istukasta saadaan validia käsityöainesta. Ja jos mietitään sitä ajatusprosessia jossa mietitään miten istukan varsin vähäinen pinta-ala saadaan leikattua ja muotoiltua, jotta siitä saadaan oikeasti nalle, niin minun mieleni hyytyisi tämän haasteen edessä. Mutta tarkka ja älykäs 3D -ajattelu sekä kemiallinen nerokkuus on tuonut meille eteemme lelun joka on taatusti henkilökohtainen, itse tehty ja kaiken puolin innovatiivinen. Ja ei, tämä ei ole vitsi. Arvostan sitä prosessointimäärää ja työtä jota tämänlainen haaste vaatii.

Toki jos joku erikseen kysyy, että "But is this not quite so cuddly creation cute or cringe-worthy?", niin saatan kyllä kyseenalaistaa projektin relevanssin ja hienouden. Mutta paha tässä on tietysti valittaa muille tekemisten prioriteeteista kun itse harjoittelee taitoa joka keskittyy kaksintaistelun käymiseen aikana jolloin kaksintaistelut ovat (a) laittomia (b) moraalittomia ja eiarvostettuja sekä ennen kaikkea (c) äärimmäisen harvinaisia. En siis vain harjoita shokkisensaatiota ja kauhistelua. Kyllä minun avomielisyyteni tämänlaisiin elämäntaparatkaisuihin taipuu. Kyllähän vanhemmat muutoinkin kouluttavat lapsensa oman maailmankuvansa omituisuuksiin. Ja tässä ei sentään vahingoiteta kenenkään ruumista, toisin kuin vaikka ympärileikkauksissa.

Sillä se mikä minua rupesi karmimaan, on ajatus siitä että miltä tuntuisi jos omana olisi tuollainen inhimillisten käsityötaitojen ihme. Ennen kaikkea se, että vaikka istukkanallesta on ohjeita ja kaavakuvia ladattavissa internetistä, niin ohjeista puuttuu yksi asia. Silmät. Nallelle ei ole laitettu silmiä. Ja jotenkin, jotenkin, se nalle kuitenkin tuntuu ... tuijottavan. Hyvää yötä, lapset. Tuudittakoot nettimeemi teidät uneen. Isona äiti sitten kertoo mistä on tehty se lelu mitä nyt suussanne imeskelette.

Valehtelijoita, Huijareita ja muita Ylpeitä Amerikkalaisia

"It's wanting that gets so many folk in trouble."
(John Marston, "Red Dead Redemption")

Olen viime päivinä pelannut "Red Dead Redemption" -peliä. Sen pelisysteemi on sen verran vaikea, että puolisoni on vinoillut minulle siitä, että hän tietää mistä pelin nimi tulee. Siitä kun kuolee, ja saa ruutuun punaiseksi väritettyjä kuvia. Eteneminen on ollut hitaahkoa, mutta tällä hetkellä koen pelanneeni sitä riittävästi sanoakseni siitä jotain.

"Cracked" pitää peliä esimerkkinä naisvihasta. Tulkinta on ymmärrettävä. Pelissä on todellakin esimerkiksi daameja hädässä, joka sitten oikeasti vain haluavatkin ryöstää sinulta hevosen ja ratsastaa sillä tiehensä. Mutta mielestäni syy ei ole sovinismi. Vaan jokin aivan muu.

Jotkin outoudet, kuten
ilmassa leijuva postilaukku
jonka läpi voi ratsastaa
ovat kuitenkin glitchejä.

Kirjoitin kauan aikaa sitten kevyesti siitä miten westerneissä on surreaalisia piirteitä. Tämä pitää paikkaansa. Tässäkin pelissä maailma tuntuu olevan jotenkin outo. Se tunnelma alkaa jo pelin alkudemossa. Ja se tuntuu vaivaavan kaikkea. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä miten pelatessa helposti yllättyy. Vaaran henkeä lisää se, että vastaan tuleva uhka on aina vieras. Peli on täynnä outoa. Mutta sellaisella hyvin omituisella tavalla josta ei aluksi osaa sanoa mikä.

Syynä onse konsepti josta hipsterit puhuvat koko ajan, mutta jota harvemmin ymmärtää kukaan. Kysymys on kenties keskustelluimmasta ja vaikeimmasta yksittäisestestä perustyylistä. Ironiasta. Sanokaa minua westernpeliä puoleen väliin jurnuttaneeksi köppäkynneksi, mutta jokainen yksittäinen tehtävä, sivutehtävä ja valtaosa yksittäisistä randomencountereistakin noudattavat yhtä ja samaa kaavaa. Se ei ole pelkästään ironista, vaan ironista hyvin tarkalla, spesifillä ja äärimmäisen klassisella tavalla. Dictionary.com kuvaa tätä "Situational Irony" tilannetta varsin hyvällä määritelmällä : "Irony involving a situation in which actions have an effect that is opposite from what was intended, so that the outcome is contrary to what was expected."

Siksi pelissä on esimerkiksi sivutehtävä jossa yrität auttaa vanhaa naista pääsemään naimisiin, ja saat selville että hänen kaipailemansa mies on ollut jo vuosia haudassa. Siksi kun aviomies haluaa sinun poimivan kukkia, päädyt teelle mökkiin jossa on vain tämä vanha mies ja tämän loppuun asti mätänemässä oleva vaimo. Siksi kun tien sivussa nainen pyytää apua ja sanoo että tarvitsee kyytiä, hän varastaa hevosesi. Damsel ei ollutkaan in distress, vaan odotuksiasi hyväksikäyttävä aktiivinen toimija. (En kykene näkemään tätä naisvihana, vaan näen että suuri osa naisten tasa-arvoasiaa on monissa tapauksissa juuri sitä että tunnustetaan että naiset paitsi ovat kusipäitä niin myös voivat toimia kusipäisesti kuten miehet ovat tavanneet keskenään tehdä. Ei tälläistä voi oikeuttaa välinearvona jollekin muulle vaan itseisarvona.) Suurimmassa osassa tehtävistä on jonkinlainen twitch.

John Marston onkin siitä erikoinen tapaus, että hän elää jossain määrin postmodernissa maailmassa. Konventiot eivät toimi. Mutta siellä missä neuvot ei auta, kartta kuitenkin pätee ja tuulista on lähinnä ulkona. John Marston selvästi ymmärtää tämän maailman luonteen.

Hän on itse asiassa varsin filosofinen hahmo, jopa yllättävän filosofinen ottaen huomioon että kyseessä on ns. "hiekkalaatikkopeli". Ja niiden kohdalla filosofisuus on vaikeampaa kuin lineaarisessa kerronnassa, jossa tarinan ja dialogin voi asettaa selkeästi tiettyyn kohtauskeen joka on ennen yhtä asiaa ja toisen jälkeen. ; Toki esimerkiksi aivan alkuun laittamani lainaus voisi olla buddhalaisuudesta, mutta sekin kuvaa kyllä lähinnä maailman ironisuutta. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka seuraa esimerkiksi unelmiaan ja Californiaa jalan tavoittelevaa elämäntapataiteilija Samia. Joka, kuten arvata saattaa, muuttuu ensin matkan edetessä hulluksi ja sitten kuolleeksi. Sam onkin yritteliäs ihminen jolla on visio, jonka eteen hän tekee työtä ja jonka eteen hän riskeeraa ja panostaa paljon. Ja sitten tämä visio on jotain, jota hän paitsi ei saavuta, mutta jonka hän myös menettää ennen loppuaan. Ja silti sen tavoittelu on tuhonnut aivan kaiken. (Perheen ja mielenterveyden menetyksen kenties kestää. Mutta mitä tapahtui Samin huuliharpulle?)

John Marston elää tämän hämmentävän maailman sankarina. Ja siksi ei pidä ihmetellä että hän sanookin lukuisissa tilanteissa lauseen "If you say so." Se on samalla kohtelias siinä mielessä että hän ei aktiivisesti debatoi omituisia ihmisiä ja tilanteita kohtaan. Mutta siinä on kuitenkin myös annos aivan klassista skeptismiä. Tämä skeptisyys näkyy toki hitusen esimerkiksi aiemmin esilletuomassani kukkienkeruutehtävässä. Vaikka hän tietää sen mitä vanha ukko ei, eli että hänen rakas vaimonsa on varsin vainaa, hän ei paljasta tätä julmaa salaisuutta vaan kieltäytyy "vaimon tekemästä piirakasta" sanomalla kohteliaasti "I gotta go; I have an appointment with planet Earth." Melko alleviivaavaa ja vihjaavaa. (Jos olisin englanninkielinen sanoisin "blatant".) Maailmalla on kuitenkin perimmäinen luonne.

Tämä näkyy siinä miten Marston kohtelee ihmistä jota hän auttaa ja joka on tärkeässä osassa tarinaa. Mies jonka kanssa Marston työskentelee on käärmeöljykauppias Nigel West Dickens. Kirjaimellisesti että kuvainnollisesti käärmeöljykauppias. Marston kuvaa huijaria varsin kovasanaisesti eikä oikein ota vakavasti sitä kuinka monet ovat ihastuneet moderniin lääketieteeseen, etenkin kun sairastuneet kuitenkin saavat toivoa. Mutta toivo ja hyvät intentiot ovatkin tässä maailmassa se pahin asia.

Kaiken kaikkiaan pelin maailma on "jollain tavalla monikulttuurinen". Marston on itse asiassa jossain mielessä jotain joka yleistyi laajemmin vasta 1960 -luvulla kun antropologi Clifford Geertz käsitteli heimoja muunakin kuin kuriositeettina. Tämä oli siitä tärkeä muutos että esimerkiksi vieraan kulttuurin uskontoja voitiin katsoa maailmankatsomuksina eikä pelkästään hassuina taikauskoina jotka olivat triviaaleja ja typeriä, jotain josta saa hauskoja knoppeja. Mutta joka lähinnä demonstroi oman kulttuurimme vähemmän primitiivisiä ja ylivertaisia piirteitä. Mielestäni onkin hyvä huomata että meidänkin kulttuurissamme on odotuksia ja ihanteita jotka eivät vastaa todellisuutta vaikka uskommekin niihin ja olemme jäsentäneet ne maailmankuvaksi ja vaikka olemme nivoneet niihin paljon kulttuurisia työtunteja.

Marston on toisaalta minulle vielä miellyttävämpi hahmo sen takia että hän ei sentään pidä kaikkia totuuksia yhtä pätevinä. Se, että kulttuurien uskonnot, kannat yliluonnollisesta - joku minua häijympi sanoo tähän jopa että kaikki luonnontieteiden ulkopuolella oleva, mutta olen tässä hitusen joustavampi ja sallin monet humanistiset ja pehmeätkin tieteet vielä mukaan - ovat kaikki melko huonosti perusteltuja ja tätä kautta niitä tuleekin kohdella samanarvoisina muiden kulttuurien uskomusjärjestelmien kanssa. : Mutta että se, että hellimme perustelemattomia asioita ja odotamme maailmasta asioita jotka eivät siinä tapahdu, ne ovat yhtä hyviä ei todellakaan tarkoita samaa kuin se, että joka ikinen asia olisi tämänlainen heikosti perusteltu asia. (Tai vähintään se ei ole yhtä huonosti perusteltu asia. Kaikki uskomukset voivat todellakin olla huonoja. Mutta eivät yhtä huonoja.) Oma varmuus jostain asiasta voi tietysti johtaa tuntemukseen siitä että jos tämä asia pettää, niin sitten pettää koko maailma.

Mutta Marston on sitten tämän asetelmansa vuoksi siinä tilanteessa että hän joutuu tiedostamaan että vaikka papparaisen elämä pyörii vaimon ympärillä, vaimo on silti objektiivisesti ruumis. Ja tässä kohden hänen eettinen ratkaisunsa on miettiä se, tuleeko tämä objektiivinen tosiasia myös paljastaa ukolle jonka henkilökohtainen illuusio todellakin romahtaa tämän yhden pienen asian pettäessä.

---

Ehkä minunkin pitäisi debatoida vähemmän ja ottaa enemmän tapaamisia planeetta maan kanssa?