Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.

Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.

Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.

Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.

Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.

Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.

Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.

Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.

Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.

Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.

Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.

Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.

Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.

Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.

Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.

Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.

Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.

Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.

Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.

Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.

Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.

Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.

Moraalista, realismista ja uskomuksista

David Killoren on kirjoittanut siitä miten moraalinen realismi on uskonto. Näkemys on jokseenkin erikoinen. Sillä moraaliset asiat voivat periaatteessa olla olemassa ilman että kysymys on teismistä. Metaetiikkaa miettiville filosofeille tämänlainen ero on merkittävä. Tosin on tunnustettava että suuri osa teisteistä harjoittaa arvotyhjiöargumentaatiota jonka mukaan Killoren tulkinta on hyvinkin relevantti. Sillä heistä teismin ulkopuolella ei ole mitään mahdollisuutta moraaliseen realismiin.

John Danaher on kirjoittanut tästä oman analyysinsä. Itse muotoilen asioita hieman eri tavalla, koska se on oman laajennukseni kannalta tarkoituksenmukaista. (En tee argumenttireferaattia vaan sovellan ja jatkokehittelen. Danaher kuvaa argumentin ja tarkastelee sen heikkouksia ja vahvuuksia. Tämä on eri asia. Ja siksi meillä on erilainen lähestymistapa.)

Moraalisen realismin määrittelyä.

Tässä argumentissa hän määrittelee moraalisen realismin näkökannaksi jossa;
1: moraali ei palaudu objektiivisesti vaikkapa ihmisen lajityypilliseen käytökseen, evoluutioon ja aivomassaan. Toisin sanoen normit ovat normeja mutta eivät naturalistisia faktoja. Normit palautuvat vain hyvyyteen (irreducibly normative).
2: Nämä moraalitosiasiat ovat objektiivisia (objective). Ne ovat jollain tavalla eivätkä toisella tavalla.
3: Ja riippumattomia ihmisten mielipiteistä ja mielestä (mind-independent). Vaikka ihmiskuntaa ei olisi olemassa ja toimimassa, moraaliset tosiasiat olisivat silti olemassa.
4: Ja lisäksi on huomattava näkemyksen optimismi (optimism) siitä että tiedämme nämä moraaliset tosiasiat, miten ne ovat ja eivät ole.

Määritelmä on mielestäni hyvä. Ja vaikka ei olisikaan, niin filosofiassa asioita usein määritellään ja tästä seuraa asioita. Joten määritelmä ei siunaustani kaipaakaan. Määritelmä on siitä kiinnostava että siinä ei oleteta teismiä. Kuitenkin argumentti koskee uskontoa ja uskonnollisuutta.

Killorella on joitain huomioita.

Killore puhuu siitä, miten moraalinen realismi vaatii optimismia. Koska ilman tätä se menettäisi viehättävyytensä. Käytännössä moraaliseen realismiin liittyy halu soveltaa. Ilman tätä tarjolla olisi nihilismiä. Tässä mielessä voidaan jo huomata mitä kautta moraaliseen realismiin voidaan saada uskonnollisuutta mukaan, vähän samaan tapaan kuin Intelligent Design -konseptin avulla saatiin manipuloitua tilaa YEC -kreationismille vaikka teeskenneltiin että kyse ei voi olla siitä mitenkään. (On eri asia humauttaa YEC -kontentista kuin sanoa että ID olisi ollut vain tätä. Tämä olisi liioittelua. Selvää on kuitenkin se, että se oli myös tätä. Rahoituksen ja ideologisten syiden takia tämä on itse asiassa merkittävä osa ID:n lyhyeksi jääneen valtakauden selittämistä.)

Toisaalta moraalinen realismi maksaa ison hinnan tästä kaikesta. Sillä olettaessaan ei-naturalistisuuden he irrottautuvat selittämisprosesseista. Ja elämme aikaa jolloin argumentin voimakkuus riippuu siitä miten hyvin sen avulla voidaan selittää luonnollisia faktoja tai jotka ovat sellaisia joita luonnolliset faktat selittävät. Tässä mielessä moraalisen realismin kannattajat luopuvat siitä että heidän näkemyksensä voisi selittää luonnossa olevia asioita. Tätä kautta esimerkiksi evoluutiopsykologia muuttuu helposti sen viholliseksi. Sillä se yrittää selittää käytöspiirteitä ja moraalikäsityksiämme luonnontieteellä.

Tässä vaiheessa uskonnollisuuskonsepti näyttää melko heikolta. Itse asiassa Killore tuo mieleen hyvin tavanomaisen ja lattean keskustelun uskosta ja tieteestä. Jossa "usko" on mikä tahansa jota ei ole tieteellä todistettu. Tämä on osa sitä vallitsevaa keskustelua jossa loogisen positivismin rajat tarkoittavat että "tieteeseen uskominen on tiedeuskoa". Tämänlainen olisi varsin laadutonta. Kun kaikesta saadaan uskontoa niin tottakai moraalisesta realismistakin saadaan uskonto. Päättelyn kannalta voi sanoa että argumentti voitaisiin saada sisäisesti ehyeksi, mutta mitä väliä ; True but not intresting.

Onneksi Killore ei jää tälle tasolle. Hän erottaa kahdenlaisia "tyhjän päällä olevia" uskomuksia. Sokea usko ("blind faith") on eri asia kuin ei-tieteellinen uskomus ("unscientific belief"). Faith- ja Belief -sanojen erittelyä näkee paljon, joten on tavallaan hauskaa törmätä siihen tälläisessä vähän viistossa yhteydessä. On selvää että näkemykset eivät ole identtisiä. Ja kohta 2 on "laajempi" ja kohta 1 on "spesifimpi".

Killoren mukaan jos ihminen uskoo johonkin asiaan vaikka se ei näyttele mitään roolia siinä kun luonnollisen maailman prosesseja selitetään, on kysymys faith -uskosta eikä belief -uskomuksesta. Moraalisessa realismissa taas uskotaan moraalisiin totuuksiin vaikka selitetään että ne ovat fyysisistä tosiasioista irrallisia. (Tässä mielessä voidaan nähdä että esimerkiksi skientisti voi aivan täysin pitää sisällään kohdan 2 uskomuksia. Mutta se ei vielä tee siitä uskonnonkaltaista. Se on belief. Toisaalta moraalinen realismi on tässä käsittelyssä melko selvästi faith.)

Tätä prosessia sitten käytetään hyväksi ja luodaan järjestelmä jossa optimismilla rakennetaan järjestelmä jossa neuvotaan miten meidän tulee elää elämäämme. Tässä uskotaan ihmisen ulkopuoliseen ei-fysikaaliseen voimaan ja tätä kautta rakennetaan ehdoton ohjeistus jonka avulla ihmisten tulee elää. Tämä selittää vähintään sitä miksi uskovaiset ovat niin kovasti (1) sekä sitomassa moraalista realismia teismiin, että (2) vaatimassa naturalisteilta että heidän tulee selittää moraali, ja nimenomaan objektiivinen moraali tai heitä syytetään arvotyhjiöargumenttien kautta nihilisteiksi tai selitetään, että heidän moraalillaan ei voi olla perustaa. Eli älyllinen peruste hyvyydelle puuttuisi ja hyvä naturalisti olisi irrationaalinen.

Moitetta;

Argumentissa tarkastellaan aika vahvasti suhdetta yliluonnolliseen (supernatural). Tämä on melko tavanomainen, jopa kliseinen ja tässä mielessä tylsä, tapa lähestyä asiaa. Suurin osa uskonnoista nojaa siihen että luonnonilmiömaailman ulkopuolella on jotain. (Tosin jotkin uskonnoista ja niiden suuntauksista eivät vaadi.) Moraalinen realismi on määritelmällisesti tämänlaista. Joten tässä ei ole mitään kovin uutta.

Voidaan jopa sanoa että Killoren argumentti on malliesimerkki siitä mistä kirjoitin aikaisemmin. Siinä kuvattiin sitä miten rakennetaan "tavallaan metaisia/piilotettuja kehäpäätelmiä", eli otetaan sellaisia konsepteja joita vain ideologian kannattajat hyväksyvät ja näistä johdetaan lopputulokset jotka näitä ideologian kannattajia miellyttävät. Argumentit ovat sinällään irrallisina valideja. Ne vaan tuskin vakuuttavat ketään. Jossain määrin tämänlainen "kuorolle saarnaaminen" on häiritsevää, sillä moni sekoittaa sellaisen debatointiin ja oman kannan puolustamiseen erimielisyystilanteissa.
1: On selvää että metaetiikassa teistien arvotyhjiöargumentit joissa on objektiivisen moraalin selittämisen vaatimus ovat kehäisiä. Siinä selityskonsepti laaditaan ja sen selitystä vaaditaan tavalla jonka lähinnä teisti hyväksyy. Tätä kautta argumentaatio ei tietenkään ole vakuuttavaa koska sitä ei käydä naturalismin ehdoilla vaan siten että teisti salakuljettaa omat teistiset ehtonsa naturalistien käsitteiden ja ajatusten ulkopuolelta. Ja pitää omien vaatimustensa ja naturalismin maailmankuvan välistä skismaa todisteena voitostaan.
2: Kuitenkin kun Killore määrittelee uskoa, hän tekee tavallaan saman tempun. Hän käyttää naturalistisia konsepteja tärkeänä erona beliefin ja faithin välillä. Joten ei pidä ihmetellä jos tälläisiä tuloksia syntyy. Teisti tuskin tämänlaista määrittelyä kuitenkaan hyväksyy.

Mihin suuntaan itse vetäisin asiaa?

Näkisin että voisin jaotella eron sokean uskon ja asiallisen ei-perustellun uskomuksen välille hieman eri tavalla. Sain tähän idean katsottuani yhtä peliä arvioivan videon. ; Tässä kohtaan otan esiin MBTI -persoonallisuustestin. (Kuten sitä videolla käytettiin.) En siksi että pidän siitä. (En arvosta kyseistä testiä kovin korkealle.) Mutta siinä on ajatus "intuitiivisuudesta" ja "konkreettisuudesta" jonka haluaisin ottaa tarkasteluun tässä Killoren alustamassa kontekstissa. Tässä kohden keskityn siihen miten se käsittelee intuitiota.

Siinä on kohta jossa vaihtoehtoina ovat S-N. (Sensing - iNtuition.) Eli oletko ihminen joka aistii vai käyttää intuitiota. Mielestäni tämä on oleellisempi kohta kuin uskontokeskustelussa usein käytetyt teemat jotka voisivat löytyä MBTI -mittarin toisesta kohdasta T-F. (Feeling - Thinking). Moraaliaihetta on taas usein lähestytty siten että ihmisläheisyys, seurakuntakeskeisyys ja sosiaalisuus ovat hyviä ja itsekkäät teot ovat pahoja joten tässä kohden kliseet taipuisivat ehkä vähän akselin E-I -suuntaan. (Extraversion - Introversion). Mutta tämä ei ole kovin hyvin klisettä kuvaava joten ei tästä sen enempää. (Uskonnon valta taas liittyy siihen ollaanko "Judgemental" vai ei.)

Oleellista on huomata, että MBTI -mittarin intuitiivisuus ei tarkoita sitä mitä se esimerkiksi minun arkikielikäytössä tarkoittaa. Itse puhun intuitiosta jonain joka antaa alitajunnasta ideoita. Nämä ovat mielessäni nimenomaan rajoitteita. Eli muuten olisi paljon vaihtoehtoja mutta intuitio karsii niistä tyhjät pois. Tässä mielessä intuitio on ei-tiedostettua mutta ei-spekulatiivista. MBTI -mittarissa intuitiivisuus on kuitenkin vastapoolina sille että "asiat vain havaitaan ja otetaan itsestäänselvyyksinä".

Videossa käsitellään moraalista valintaa. Ja tässä korostettiin sitä että S (aistijat) -tyypit ovat sellaisia että he ottavat asiat ensivaikutelmien mukaan. He eivät pidä spekuloinnista. Intuitiiviset taas miettivät erilaisia vaihtoehtoja ja tarkastelevat ilmiöitä, joka johtaa asioilla teoretisoimiseen. Aistijat toimivat (ensi)vaikutelmalla. Eli tavalla jota itse pidän intuitiota korostavana. Tässä on hyvin vähän harkintaa. Asiat otetaan kuten ne näyttävät. Muu on haihattelua, hörhöttelyä, humpuukia ja suoraan naurettavaa. He kokevat olevansa jalat maassa ja järki päässä kulkevia ihmisiä. Ja tätä kautta konkreettisesti oikeassa toisin kuin ne teoreettiset abstraktioiden ja ei-havaittavuuksien haihattelijat.

Mielestäni tämä on erikoista, koska tätä kautta maailmankuva muuttuu vähemmän relevantiksi. Kysymys on enemmän asenteesta jolla tämän maailmankuvansa kantaa. Olen moittinut monia skeptikoita pseudoskeptikoiksi. Koska he toimivat kuten "aistija". He pitävät asioita ilmiselvyyksinä ja näiden tosiasioiden toistaminen sinällään on kaikki. He kulkevat "jalat maassa, järki jäässä". Sama ilmiselvyys ja "asia on objektiivisesti hyvä tavalla joka on ilmiselvä myös erimielisille jotka perimmiltään tietävät olevansa väärässä, paitsi jos on lääkkeet jääneet ottamatta" -asenne on tuttu myös uskovaisten parissa. Asiat enkelikokemuksista moraaliin otetaan ensivaikutelmapohjalta. Ikään kuin havaitaan sellaisenaan.

Teoretisointi koostuu aina spekulaatioista. Jos loogisen positivismin kumoutumisesta voi jotain oppia niin sen. Tieteellinen tieto on induktioita, joiden avulla havaitaan patterneja ja ennustetaan testiasetelmien lopputuloksia. (Ei induktioita edes havaita sellaisenaan. Karkea suora havaitseminen ja verifiointi on niin sata vuotta sitten vanhentunutta mutta yleisesti kannatettua että se ei ole enää kannatettavissa edes ironisen hipstercoolisti.) Naïvi realismi putoaa tähän kategoriaan. (Vaikka olisikin oikeat mielipiteet päntätty koulun oppikirjoista. Se, että luottaa teorioihin ilmiselvyyksinä ja tosiasioina ei tee sitä että nämä teoriat olisi käsitelty mielessä oikein. Dogmien kanssa ollaan oikeassa vähän kuin vahingossa, jo oleman maailmankuvan kautta eikä sitä rakentaen tai korjaten.)

Tässä mielessä erot ovat paikoin pieniä. (On yhä mahdollista että skientisti on faith tai belief. Eli "ei voi tuomita kaikkia".) Toisaalta suurin osa uskonnosta muuttuu tässäkin "puhtaaksi uskoksi", jolla ei ole oikeutuksia. Tästä huolimatta näkökulma jolla asia tehdään on hyvin oleellisesti erilainen. Ja tämä tekee uskovaisista kaikkea muuta kuin niitä "näkymättömällä haihattelijoita" joina heitä moititaan. Teologian puolelta näitä teoretisoijia ja aksiomaattiverkkojen rakentelijoita toki on ollut. Mutta tosiasiassa uskonto on sokeaa juuri siksi että moni uskovainen "kulkee omasta mielestään jalat maassa ja silmät auki". Ja juuri tämä on se heidän perimmäinen virheensä. Virheensä joka tekee heidän uskostaan sokeaa. Sokeaa koska se on ennakkoluulojen mukaan vaitoehdottomasti menemistä, menoa ensivaikutelmien pohjalta vailla harkintaa ja itsekritiikkiä.

Ja tämä kritiikittömyys saa heitä luottamaan esimerkiksi siihen että heidän moraalilausumansa ovat ehdottomia totuuksia, jotka eivät riipu heistä itsestään ja mielipiteilystään. Tämä varmuus omien moraaliarvostelmien ehdottomuudesta saa heidät olemaan moraalisia realisteja juurikin Killoren määrittelemällä tavalla.