Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Moniosainen

Evoluutiokeskustelussa korostetaan yleensä muutoksien suuruutta. Tässä Dawkinsin "The Blind Watchmaker" näyttää hyvän muistisäännön siitä minkälaiset muutokset ovat suurudeltaan. Evoluutionäkemyksissä on historiassa keskusteltu esimerkiksi saltationismista, jossa yllättäviä ja yht'äkkisiä melko suuria muutoksia ilmaantuisi. Tällöin syntyisi uusia hyvin erilaisia versioita nopeasti ja näitä kutsuttaisiin nimellä hopeful monster. Dawkins kontekstoi tämän saltationismi -kysymyksen (pokkariversion) sivulla 230 että "Macromutations - mutations of large effect - undouptedly occur. What is an issue is not whether they occur but whether they play role in evolution ; whether, in other words they are incorporated into the gene pool of a species or whether, on the contrary, they are always eliminated by natural selection."

Dawkins korostaa (jatkuen kirjan seuraavalle sivulle 231) että isommat mutaatiot ovat usein irrelevantteja. Hän lainaa tässä Fisheriä "It is sufficiently obvious that any large dereangement will have very small propability of improving adjustment." Syy on arkijärjelläkin ymmärrettävä ; Jos kuvitellaan että haluamme tarkentaa vaikka kiikarilla, on selvää että on hyvin vaikeaa saada tarkkaa kuvaa jos kiekkoa kääntää "isoin liikkein". Itse asiassa tarkennuksessa suuri tarkkuus isolla huitomisella on hyvinkin vaikeaa. Pienet muutokset takaavat että saavutetaan laadukas lopputulos. Dawkins muistuttaakin että jos "kiikaritarkennuksella" päästään kohtuu lähelle isoilla muutoksilla, on hyvin vaikeaa tarkentaa tästä jos ollaan saltationistisessa todellisuudessa. ; Siksi merkityksellisimpiä muutoksia evoluutiossa ovatkin yleensä juuri pienet muutokset.

Dawkins korostaakin samassa kirjassa ja osin näistä syistä sitä että Gouldin jaksottaisessa tasapainossa on kysymys järkevämmästä teoriasta kuin mitä siitä usein sanotaankin. (Tämä on mielenkiintoinen huomio sillä Dawkins on yleensä ollut jaksottaisen tasapainon mallin kriitikko.) Hän korostaa että jaksottainen tasapaino ei rakennu saltationismille vaan sille että muutokset ovat epätasaisesti jakautuneet ajassa. Joskus pienet mutaatiota kasautuvat nopeammin. Evoluutio ei siis etene tasaisesti, vaan joskus kuljetaan enemmän jarru pohjassa. Dawkinsin mukaan tässä ei saltationismi ole yleensä kovinkaan oleellisessa roolissa.

Yksi jaksottaisen tasapainon mallin esittämä syy tälle vaihtelunopeudelle liittyy ekologiaan. Monesti kun ihmiset ajattelevat intuitiollaan evoluutiota, mieleen tulee taistelu. Tällöin kuvaan tulee ensimmäisenä saaliseläinten ja petojen kilpavarustelu joka tuottaa nopeampia gaselleja ja nopeampia gebardeja. Tai vahvempia leijonia ja paksunahkaisempia puhveleita. ; Kuitenkin valtaosa lajien vaihtumisista tapahtuu nimenomaan saman ekologisen lokeron sisällä. Esimerkiksi Suomessa ongelmana on se, että esimerkiksi turkistarhalta vapautettu minkki syrjäyttää luonnossa vesikoita. Eikä tämä suinkaan tapahdu siksi että minkit söisivät vesikoita. Vesikot syrjäytyvät nimenomaan siksi että minkit elävät oleellisesti samalla tavalla. Molemmat syövät esimerkiksi yhteistä ruokaa. ; Onkin hyvä muistaa että saaliseläimen ja petoeläimen kannat pitävät sisällään "jarrut" ; Kun saaliseläin vähenee seuraa pedon kanta tätä perässä koska pienentynyt kanta ei voi elättää ylenmäärin petoja. Näin lajien sukupuutto tätä kautta on vaikeampaa. Sen sijaan saman ekologisen lokeron kohdalla on nopeuttavia elementtejä ; Syrjäytyvän eläimen on esimerkiksi yhä vaikeampi löytää puolisoa ja pesäpaikkaa. Sen on myös helpompaa kohdata kilpaileva toisen lajin eläin.

Tästä rytmiikasta seuraa hyvin mielenkiintoinen tilanne. Jaksottaisen tasapainon mallissa ekologisten lokeroiden vapautuminen esimerkiksi meteoriitti-iskun jälkeen johtaa siihen että siihen tulee nopeasti joku eläin. Sitten tämä pikku hiljaa sopeutuu uuteen tilanteeseen. Tämä muistuttaa, että kun eläin kehittää uutta funktiota, sen ei aluksi tarvitse olla kovin hyvä, jos ekolokero on tyhjä, riittää vähän huonompikin. Mutta ekologiseen lokeroon valloittaminen vaatii paremman innovaation kuin kilpailijalla. Jos ekolokero on varattu, on vaikeampaa ryhtyä sen valloittajaksi. (Siksipä minkkikin on kehittynyt muualla ja on tulokaslaji. Se ei ole vain jokin joka on suoralta kädeltä kehittynyt saltationistisesti paremmaksi kuin vesikko.)

Saltationismi on tietysti melko irrelevanttia kun eliöillä on pohjalla jo johonkin ekologiseen lokeroon sopivia monimutkaisia rakenteita. Mutta aluksi, eliökunnan ollessa kaiken kaikkiaan alussa, näin ei tietysti ole ollut.

Tästä voidaankin saada henkiin jopa sellainen ajatus, jossa saltationistinen kehitys voi olla hyödyllistä aivan aluksi, mutta se menettää tehonsa myöhemmin. Edullisimman mutaatiotahdin ja edullisimman mutaatiosuuruuden kohdalla kysymys ei siis ole mistään absoluuttisesta vakiotsa, vaan paras strategia on tilannekohtainen. "Täydellisen pysyvän evoluutiokaavan" sijasta mutaatiotahtia voi muuttaa, esimerkiksi rajoittaa vaikka "kopioinninvarmennusgeeneillä" jotka estävät pistemutaatioita tai toisaalta "tuhota" tämänlainen geeni. Tällöin kokeillaan useita strategioita ja sillä hetkellä parhaat nousevat tietysti esiin.

Tähän liittyen voi olla mielenkiintoista miettiä esimerkiksi geenejä jotka ohjaavat eliöiden suurempia rakenteita. Myers kirjoitti tähän liittyen blogauksen joka käsittelee silmän evoluutiota. Hän korostaa että modulaariset geenien verkostot ovat hyvin käteviä. Hän rakentaa tilanteen hengen alkukappaleessa "if even my abbreviated summary revealed considerable complexity, how could this pathway evolve? Changing anything produces a failure or change in the result. Before I answer, let's make the problem even harder, because I love a challenge (although actually, I'm cheating - it's going to turn out that complexity is not a barrier, but an opportunity)." Lähtökohta on mielenkiintoinen koska Intelligent Designin parissa esimerkiksi Behen RC -konsepti perustuu moniosaisuuden nimittämiseen kompleksiseksi ja vaikeudeksi sen evolutiiviseen kehittymiseen. Yleinen intuitio kuvaakin että jos jossain on monta osaa ja siitä yhdenkin osan poistaminen tuhoaisi funktion olisi jotain jossa olisi voimakas evoluutioeste. Toki tässä unohtuu esimerkiksi Nobelisti Müllerin huomiot asiasta - hänhän asetti evoluution ennusteeksi sen, että moniosaiset systeemit muuttuisivat neutraalimutaatioiden kautta helposti sellaiseksi että muut funktiot paitsi vallitseva katoavat. Tällöin hänen mukaansa olisi peräti odotettavissa moniosaisia järjestelmiä joiden kohdalla ei voitaisi poistella osia ; Funktionmenetysmutaatiot karsii luonnonvalinta, mutta tämänlaista neutraalien mutaatioiden kasautumista ei oikein voi estää. Ja jossain on vain raja jonka jälkeen neutraaleja mutaatioita on niin paljon että funktiot vallitsevan toiminnon ulkopuolella vain loppuvat.
1: Kun Behen mallissa koko kone syntyy kerralla, Hänen mallinsa keskittyi siis siihen että ensin on moniosaisuus ja siten neutraalimutaatiot muuttavat tämän valmiin kokonaisuuden yhteennivoutuneeksi ihan sen vuoksi että asia voi toimia muutamalla tavalla ja sen voi rikkoa useammilla. ; Ironista onkin että Müllerin ajatustapa rakentuu sen mutaatioiden funktioiden tuhovoiman varaan josta kuulee esimerkiksi kreationistien esitelmöijien puheissa. Usein nousee esille se, että luonnonvalinta säilyttää funktioita ja että ilman tätä mutaatiot nopeasti tuhoavat funktion "koska on yksi tapa rakentaa ja monta tapaa rikkoa". He eivät jostain syystä muista tässä kohden että irrallaan moniosaisuudesta olevat funktionaalisuudet eivät muiden osien läsnäollessa enää ole valintapaineen alla. Eli niiden säilymistä ei ylläpidä mikään. Siksi Müllerin näkemys pitäisi heidän parissaan ottaa hyvin vakavasti. Mutta he valitettavasti rakastavat RC -konseptiaan niin paljon että asia ei näytä istuvan heidän mieleensä.

Siksi Myers korostaakin uusien perusrakenteiden kohdalla saltationismia muistuttavaa järjestelmää "That's the power of a gene regulatory network. Switch on just one of the key genes, and it recruits all the downstream genes and triggers a whole series of actions to assemble a complex structure." ... "The ability to build elaborate organs with a simple switch is a reflection of the modular nature of developmental programs. It also simplifies evolution; small, simple changes can lead to dramatic novelties. Zap, one mutation can lead to an abrupt saltational change." Moni voi olla huonoja, mutta hyviäkin löytyy. Ja tässä kohden moniosaisuus tuo järjestelmään joustavuutta "The bottom line, though, is that because complex developmental networks are functionally constrained - think of them as software modules that respond to molecular inputs and produce morphological outputs - their complexity is not a barrier to evolution at all, but instead provide opportunities for generating interesting evolutionary novelties." Tämänlainen ajattelu johtaa siiihen että evoluutio on jopa tavallaan saanut "potkustartin". Perusrakenteiden muutokset sallivat uusien rakenteiden kokeilun ja toimivien säilyttämisen. Myöhemmin vaaditaan sitten jo sitä "suurempaa tarkkuutta", yhä pienempiä ja yhä vähempiä muutoksia.

Erityisen luonnotonta tekniikkaa

"En ole tehnyt lopullista ratkaisuani muuntogeenisten ruokien suhteen, sillä siiden potentiaaliset edut maataloudelle, mutta suhtaudun vaistomaisesti niihin varovaisesti. Yhtä niitä koskevaa väitettä en ole kuullut aiemmin ja se on lyhyen maininnan arvoinen. Nykyään kiroamme tapaa, jolla edeltäjämme toivat eläinlajeja uusille alueille huvin vuoksi. Bedfordin herttua toi amerikkalaisen harmaaoravan Britanniaan: kevytmielinen oikku, jota pidetään nykyisin tuhoisan vastuuttomana. On mielenkiintoista pohtia, kiroavatko tulevaisuuden taksonomit sukupolvemme tapaa peukaloida perimää."
(Richard Dawkins, "Maailman hienoin esitys, s. 280)

Geenimuunteluksi tai Geenimanipuloinniksi kutsuttu ilmiö on merkittävä aihe. Se on ilmiönä selvästi olemassa. Sen vaikutuspiiri on ravinnontuotannossa ja eliökunnan rakenteessa. Tämän vuoksi on vakavasti pohdittava esimerkiksi geenimanipuloitujen tuotteiden tarjoamia hyötyjä ja haittoja ja esimerkiksi niiden leviämisen helppoutta ja vaikeutta. On selvää että ravinto ja eliöstö ovat biosfäärin - ja myös ihmisen oman olemassaolon - kannalta tärkeä asia pohdittavaksi.

Usein geeniteknologiaa ei kuitenkaan katsota faktuaalisesti vaikutusten kautta, eikä mietitä sitä tiedetäänkö asiasta tarpeeksi jotta sitä uskalletaan käyttää ; Onhan selvää että potentiaaliset hyödyt ja potentiaaliset haitat eivät vielä itsessään oikeuta toimia, vaan asioista on saatava tutkimustietoa. Jotta sitä kannattaisi käyttää, sen hyödyistä ja haitoista on saatava näyttöä. Nykyään tilanne näyttääkin siltä, että hyödyistä on saatu näyttöä riittävästi ja ongelmana onkin vain se, minkälaisia potentiaalisia uhkia asian takana on.

Tämänlainen huoli on asiallinen - siis silloin kun se ei muutu asennevammaksi ja presuppositionistisen totaalikiellon automaattioikeudeksi, jolloin se rakentuu "not good enough" -koneeksi jossa mikä tahansa evidenssi ohitetaan asenteellisesti koska mikään todistus ei voi olla riittävästi. Sillä kuten Dawkinsin näyttämät eläinlajien siirrot maasta ja maanosasta toiseen näyttävät, voi ilmiöillä olla ikäviä sivutuotteita. Moni voisi ajatella että jos maahan tuodaan uusi laji, niin sen luulisi rikastavan paikallista monimuotoisuutta. Mutta tosiasiassa se kuitenkin usein kilpailee paikallisen eliöstön kanssa ; Se jakaa jonkun eläimen kanssa saman ekologisen lokeron ja tämä kilpailu johtaa yleensä siihen että jompi kumpi lajeista katoaa niin että alueellisesti on vain yksi laji per ekologinen lokero.
1: Tämä on kenties intuitionvastaista. Moni näkee että nimenomaan saalistajien siirto alueelle olisi ongelma. Kuitenkin saalistajista on yleensä uhkaa lähinnä jo valmiiksi uhanalaisille lajeille. Saman ekologisen lokeron sisäinen kilpailu voi sen sijaan kuihduttaa aivan minkälaisen kannan tahansa. Näin esimerkiksi ihmisen siirtämä koira voi vähentää kengurukantaa Australiassa, mutta ei tuhota sitä, mutta jos ihmiset siirtäisivät Australiaan antilooppeja, olisi se kenguruille todennäköisesti erittäin tuhoisaa koska kengurujen ravintotottumukset ja elämäntavat ovat oleellisesti samanlaiset kuin antilooppien.

Ennen ajateltiin että mukava metsästyseläin tai hupaisa eläinlaji on mukava saada luontoon. Näin siirrossa nähtiin jonkinlainen hyöty, eikä ajateltu sen haittavaikutuksia. Haittavaikutukset ovat kuitenkin olleet monissa tapauksissa hyvinkin dramaattisia. Ja tämä on vaikuttanut biodiversiteetin lisäksi myös ihmisiin. Australiaan siirretyt kaniinit ajateltiin avuksi, mutta niistä on silti ollut runsaasti haittaa. Pitkäjänteiset haitat voivat todellakin joskus kumota lyhytjännitteiset hyödyt. Siksi GM:n kohdalla onkin katsottava sitä onko tutkimustuloksia ja voidaanko tietoa pitää määrältään hyvänä jotta piilevistä riskeistä oltaisiin saatu riskejä.

Pelkkä paranoija ei tietysti ole rationaalinen ratkaisu, mutta maailmankuvallisena asenteena se on silti aika yleinen. Usein GM: kritiikki onkin siitä omituista että se näyttää nojaavan nimenomaan erilaisiin maailmankuviin. Esimerkiksi monet uskonnot näkevät perimän itsensä Jumalan käden jälkenä. Tällöin perimä nähdään ikään kuin taideteoksena ja inventiona johon Jumalalla on tekijänoikeus. Tällöin GM on - olipa se sitten vaarallista tai vaaratonta, hyödyllistä tai haitallista, ominaisuuksiltaan hallittua vai kaaoottista. Se sotii Jumalan luonnonjärjestystä vastaan. Tällöin esiin nousee ajatus siitä että GM on aina "luonnonvastaista". (On kenties hauskaa sanoa sama niin että että GM:än kohdalla "älykäs suunnittelu" nähdäänkin automaattisesti samana kuin epäeettisyys.)

Ajatus luonnottomuudesta on yleistä muillakin. - Kenties siksi että luonnonjärjestyksen vastaisuus on kristillisessä kulttuurissa on automaattisesti syyllistävänä nähty asia. Ja tämä ajattelutapa on yllättävän syvällä kristillisyydessä jossa luonnonjärjestys nähdään nimenomaan Jumalan luomana asiana, ja siitä poikkeaminen on ihmisen perisynnin ja Saatanan syntisyyden tekemää vääristämistä ja virheiden lisäämistä.

Tässä "erityisen luonnottomassa kontekstissa" herää mietteitä etupäässä siitä, että GM on toki teknologiaa, mutta kaikkea teknologiaa ja ihmisten vaikutusta ei pidetä epäeettisenä. Tästä päästäänkin siihen omituiseen päättelyloukkuun jossa teknologia on luonnotonta mutta GM olisi erityisen luonnotonta. Tämä luokitus taas on ymmärrettävissä lähinnä jonkinlaisessa uskonnollis-hengellisessä konseptissa. Perimä nähdään jotenkin sellaisena että se rikkoo Jumalan tai Luontoäidin "tekijänoikeuksia" vastaan. Tämänlainen perustelu on toki ymmärrettävissä maailmankuvan sisäisenä kannanottona. Eli sellaisena joka sanoo että "jos haluat kannattaa ideologiaa X oikeaoppisesti, niin et tee näin". Ja tälläisenä dogmatistisena kommenttina se on sisäisesti perusteltu. Ongelmana onkin se, että kun tätä yritetään tämän jälkeen levittää poliittisesti kulttuuriin, ei tämän "ideologian X" ulkopuolella olevat ihmiset näe tätä perustelutapaa kovinkaan vakuuttavana. He ihmettelevät miksi millään tästä tulisi olla oikeastaan mitään merkitystä.

Sillä luonnottomuus on yleisemminkin eettisessä keskustelussa lähinnä outouden ja erilaisuuden synonyymi. Näin esimerkiksi vihreä parta voisi olla monista luonnoton (siitä huolimatta että vihreän parran omaavat olisivat biologisen ajatusleikkiesimerkkinsä mukaisia auttavaisuuden ja altruistisuuden esimerkkejä.) Näin geenitekniikan uutuus olisi jotain jota pidettäisiin pelottavana. On hyvä huomata että teknologian kohdalla muutosvastarintaa on esiintynyt yllättävänkin yleisesti. Esimerkiksi mikroaaltouuneja kammoksuttiin yllättävän yleisesti silloin kun minä olin lapsi ja kyseinen keksintö oli uusi. Sen "säteilyä" pelättiin vielä silloinkin kun asiaa oli jo tutkittu sen verran että voitiin olla melkoisen varmoja sen turvallisuudesta. Nykyään mikroaaltouunit ovat niin tavallisia että vain harva vastustaa niitä, eikä tässä yhteydessä korosteta sitä että kyseinen teknologia olisi luonnotonta.

"Luonnottomuus" kuvaa sanana usein myös pelkkää vierautta, vastenmielisyydentunnetta ja näkemystä siitä että asia on vain kielletty. Näin esimerkiksi homoseksuaalisuutta voidaan pitää luonnonjärjestyksen vastaisena, vaikka se olisi yleistä, vaikka sitä esiintyisi eläimillä ja vaikka sille löydettäisiin minkälaisia yleistäviä syitä (olivatpa ne sitten perimää, kasvatusta tai näiden kombinaatiota) jolloin meillä olisi reduktionistinen selitys tälle ilmiölle. Moraalisessa kontekstissa sana "luonnoton" onkin vain "asia vain koetaan vieraana ja pahana because my ideology say so". Tämä huomio on oleellinen geeniteknologian kohdalla, koska se itse asiassa lainaa luonnontieteellistä tietämystä ja soveltaa luonnon omia prosesseja - luonnossa esimerkiksi retrovirukset siirtävät perimää lajista toiseen, joten siellä tapahtuu geeniteknologisia kombinaatioita ihan ilman ihmistäkin.
1: Omituisimmillaan GM -kritiikki on joskus sellaista että sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää minkään muun kuin "oman henkilökohtaisen vastenmielisyyden tunteen ilmaisuna". Esimerkiksi silloin kun se tulee "niiltä tietyiltä" postmoderneilta humanisteilta. He kun ovat yleensä muualla "geenien merkityksen vastaisia". Heistä geeni edustaa vain modernia tiedettä ja yhtä maailmankuvaa, ja siihen olisi otettava relativistisesti etäisyyttä. Ja geenien vaikutus ihmisyyteen ja luonteeseen halutaan kieltää, ja korostetaan että ihminen on hyvinkin vapaa ja että geenin yhdistäminen ominaisuuteen on tämän vapauden kahlintaa. GM -kritiikin kohdalla nämä sitten asettavat geenin ihmisyyden ytimeen, joka on kokonaisuuden kannalta varsin paradoksaalista. Yhtä omituista on se, että GM:ää vastustetaan toisaalta vammaisten karsintana, eli kannanottona siitä että vammaisuus on pahasta, ja että tämänlainen luokittelu on kammottavaa. Mutta toisaalta sen parissa pelotellaan myös sivuoireilla, tulevilla sairauksilla ja riskeillä, joka taas vihjaa siihen että GM:ällä voisi syntyä vammaisia...

Olisikin mukavaa jos maailmankuvakeskustelusta voitaisiin siirtyä eteenpäin. Sillä kun maailmassa on uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus, maailmankuvalliset perustelut oikeuttavat lähinnä oman - ja kenties oman ideologisen sisäpiirin - käyttäytymistä. Näin uskovainen voi esimerkiksi hyvin oikeuttaa GM -boikotin mutta ei voi estää jotakuta muuta soveltamasta ja käyttämästä GM -tuotteita. Samoin se voi perustella halua tiedotukseen, eli siihen että tuotteen geeniteknisyys tuodaan esille kun tuotetta myydään, jotta ihmiset voivat halutessaan tehdä tämän boikottivalinnan maailmankuvansa johdosta. Mutta juuri tässä sallitussa ja hyväksyttävässä kontekstissa GM -kritiikkiä ei jostain syystä yleensä haluta pitää. Siitä halutaan tehdä yleistety normi kaikille, jonkinlainen yhtenäiskulttuuri joka kaikkien tulisi jakaa.

GM -ilmiön vastustaminen voi luonnollisesti olla rationaalista toimintaa. Sitä voi tehdä eri metodein, enkä esimerkiksi pidä alkuun laittamaani Dawkinsin, kenties mielenkiintoista ja monille omituisesta kulmasta hakevaa oikeutusta GM -kiellolle selittämällä että kun taksonomit luokittelevat lajeja ja selvittävät niiden evoluutiohistoriaa perimän kautta, GM kenties riskeeraa, ainakin periaatteessa, evoluutiohistorian selvitystyötä tulevaisuudessa, ja että tämänlainen riski ja sen suuruus olisi kartoitettava ennen kuin GM yleistyy aivan hirveästi. (Minkä se kyllä on jo nyt monin paikoin tehnyt.)

Siitä, miten juopot päätyvät väistämättä katuojaan.

Usein, kun ajatellaan mitä luonto tuottaa, lähestytään asiaa luonnonlakien kautta ja sattuman kautta.

Luonnonlakien kohdalla ajatellaan helposti (1) vaivattomasti havaittavaa säännönmukaisuutta, joka tuottaa toistuvia asioita ; Asiat tekevät aina saman asian. Näin käy esimerkiksi, kun tiili tipahtaa pöydältä lattialle tai kun joki virtaa kohti merta tai planeetat kiertävät radallaan. Tälläinen on "näkyvää yksinkertaisuutta". (2) Toisaalta mukaan tulee fraktaaleista ja kaaosteoriasta tutut tilanteet, jossa muutama laki tuottaakin jotain joka näyttää hyvin kompleksiselta, vaikka tosiasiassa se onkin pohjimmiltaan yksinkertaista. Näiltä osin ihminen sekoittaa lain helposti sattumaan, ja hän näkee tälläisen helposti jopa epätodennäköisenä ihmeenä. "Näennäistä kompleksisuutta." (3) Sattuma taas tuottaa helposti kompleksisuutta, jossa ei ole mitään toistuvaa.

Näiden lisäksi voidaan saada vielä yksi muoto. Stuart Kauffmannin näkemys elämän synnystä voisi olla tästä malliesimerkki. Hänen mukaansa elämä ei synny automaattisesti tietyissä olosuhteissa. Sen sijaan hän uskoo että tietyt olosuhteet johtavat itseorganisaatioon, ja näissä olosuhteissa elämän syntyminen olisi melko todennäköistä. Ei siis olisi mitään lakia joka ohjaa väistämättä kohti elämää, mutta se ei silti ole mitään sellaista jossa elämä olisi pelkän sattuman tulos.

Sama asia tapahtuu eliökunnassakin. Keskiarvoa katsoen elämän kompleksisuus näyttää kasvavan. Ajan mittaan syntyy uusia rakenteita. Toki moni eliö on pysynyt rakenteiltaan hyvin samanlaisena pitkiä ajanjaksoja, ja osa elimistä voi kadota. Eliöt voivat siis myös menettää rakenteita. Mutta trendi näyttää olevan, että elämä on muuntunut yksinkertaisesta monimutkaiseen.

Gould lähestyi asiaa sillä logiikalla, että tämä ei kerro mistään universaalista monimutkaistavasta laista. Hän lähti siitä, että ensimmäiset eliöt olivat todennäköisesti hyvin yksinkertaisia. Tätä kautta sillä ei ollut varaa yksinkertaistua, koska koko toiminto loppuisi tähän. Gould korostikin, että elämän yksinkertaisuudella on oltava jokin raja, se on luultavasti kovin yksinkertainen, mutta vaikka se olisi miten yksinkertainen, se on kuitenkin raja. Näin ollen muutokselle voi olla vain yksi suunta. ; Monimutkaistuminen ja yksinkertaistuminen ovat molemmat satunnaiskulkua.

Hän rakensi asiasta selventävän kuvauksen juopon merimiehen kävelystä. Hänen kuvauksessaan juoppo nojaa tiiliseinään ja lähtee haparoimaan satunnaiseen suuntaan. Seinä estää tämän kävelyn tiettyyn suuntaan. Näin ollen ajanhetkenä A Juopon todennäköisyys kulkea seinän suuntaan on sama kuin siitä poispäin. Mutta joskus seinä estää liikkumisen. Tästä seuraa erikoinen lopputulos: Tilastollisesti juopon sijainti on poispäin seinästä. Jos jonkun matkan päässä seinästä on katuoja, juoppo päätyy sinne. Ei siksi, että hän hakeutuisi siihen. Mitä kauemmin aikaa vierähtää, sitä kauempana juoppo on keskimäärin seinästä. Tämä on seuraus yksinkertaisesta todennäköisyyslaskennasta.

Gouldin mukaan eliökunnan kompleksisuuden määrä vertautuu juoppoon. Se on lähtenyt seinän vierestä, joten tottakai eliökunnan keskimääräinen (ja eliökunnsta löytyvä maksimaalinen) kompleksisuus on kasvanut ajan muttaan. Tätä diffuusiota ei pidä kuitenkaan pitää minään kompleksisuuteen hakeutumisena. Se on diffuusiota joka on seurausta satunnaisesta yrittämisestä.
1: Tosin tässä kohden on hyvä huomata, että bakteeritkaan eivät ole mitään "evolutiivisia jäänteitä". Bakteereihin kohdistuu evoluutiota samaan tapaan kuin muihinkin osiin. Siksi esimerkiksi kreationistien suosima "bakteerien yksinkertaisuutta on liioiteltu" -heitot eivät toimi siten kuin on tarkoitettu.

Evoluution kannalta sopeutuminen muuttaa tilannetta hieman. Se tarjoaa tilaa näkemykselle, jossa mukana on ikään kuin seinä, joka sekin liikkuu ajan mittaan kohti katuojaa. Syynä on kilpailu ; Jos kaksi lajia kohtaa ja molemmilla on sama ekologinen lokero, toinen laji karsiutuu. Sopeutuminen ei ole välttämättä samaa kuin kompleksisuuden hakeminen. Joskus parempi sopeutuminen kuitenkin pitää sisällään sen, että on erilaisia ja erilaistuneita rakenteita.

---

Toki luonnossa mutkikkuutta voisi ottaa myös kvanttifysiikan kautta ; Kvanttitietokoneella on havaittu jännittäviä ominaisuuksia, joilla muutoin mahdottomat laskennalliset ongelmat muuttuvat käsiteltäviksi. Näin esimerkiksi muutoin laskennallisesti erittäin raskaita salauksia voitaisiin murtaa helposti ja esimerkiksi kauppamatkustajan ongelma ratkeaa helposti. Kvanttifysiikka on osa luontoa, mutta siihen liittyy spekulatiivisia piirteitä, eikä se oikein sopinut muutenkaan tähän "klassiseen näkökulmaan" jota tämä juttu muuten edusti.

Petolinnun.

Tämä on pieni arvoitus joka on hämmentänyt mieltäni jo jonkin aikaa ; Petolintuja nimittäin näyttää olevan lähes kaikkialla.

Esimerkiksi seuraavat ovat olleet jotenkin "merkittäviä". Järvenpäässä keskellä kaupunkia, silloinsen työpaikkani "Järvenpään bingotuvan" edessä, kanahaukka nappasi pulun keskellä päivää. Armeijassa Vekaranjärvellä ollessani vartiotuvan lähellä kökötti sarvipöllö puussa melko pitkän aikaa. Pohjanmaalla renkinä ollessa tuulihaukka oli lekutteluineen jokapäiväinen näky. Hyvinkäällä MTT -sikatönijänä ollessani peräti heräsin keskellä yötä siihen kun rastaat metelöivät koska he yhteisvoimin kurmottivat pientä poloista helmipöllöä. Helsingissä lokit kurmottivat isosti jotakin tuntematonta petolintua. Näin pintaa raapaisten.

Korsossa en kuitenkaan ole koskaan nähnyt ainuttakaan petolintua. Jyrsijöitä ja pikkulintuja on runsaasti. Ja kettuja, mäyriä ja supikoiriakin rapsuttelee ympäriinsä metsikössä, mikä kertoo että niille on ruokaa. Ainut keksimäni selitys olisi se, että nämä ovat vieneet petolintujen ekologisen lokeron.
1: vaikka moni ehkä ajattelee että sukupuutto johtuisi saalistuksesta lajithan eivät yleensä saalista saaliseläimiä sukupuuttoon. Sen sijaan laji syrjäyttää samassa ekologisessa lokerossa olevan toisen lajin.

Tai sitten Korso on vain niin kauhea paikka. Niin kauhea että jokaiselle vierailevalle linnulle on käynyt kuten absurdikko István Örkényn "Kuolemattomuus" -novellissa, jossa kuvataan petolintua joka pelottaa ruovikon asukkaita. "Ja niin, sen ollessa parhaissa voimissaan, sen sydän yllättäen pysähtyi kahden siiveniskun välissä. Mutta kanit, siisselit tai lähikylien kananpojat eivät uskaltaneet tulla esiin, koska se liihotti tuhannen metrin korkeudessa levitetyin siivin voittaen kuoleman parin kolmen minuutin uhkaavalla liikkumattomuudellaan, kunnes tuuli äkkiä tyyntyi."

Mutta nämä ovat tietysti vain arvailujani, eikä luonnontieteellien tai humanistinen lähestymistapa ole vielä antaneet tietoa tai ymmärrystä petolintukadosta, Vantaan pikkualueen taivaan tyhjyydestä. Eikä minulla itse asiassa ole tietoa miten tälläisen asian todellisen laidan saisi selvitettyä.

---

Kuvassa on petolinnulta vaikuttava möllyskä jonka onnistuin kuvaamaan pikaisesti työhuoneeni ikkunasta. Pelastin tietysti samalla maailmaa huumausaineilta -ahkerasti jos pomo kysyy.

Kilpailu ja saalistaminen

Luonnossa kerrotaan aika usein tapahtuvan kilpailua. Se on yksi tärkeimmistä lajien välisistä suhteista, joten sitä kannattaa hieman katsella. Jo Charles Darwin käsitteli kilpailua melko paljon ja hän piti sitä evoluutiolle tärkeänä. Myös saalistamisen merkitystä on korostettu. Ja ne molemmat ovat sopivan aggressiivisia aiheita, että ovat eliölajien suhdetta toisiin lajeihin. Siksi ne on mukava esittää yhdessä.

Yleisesti ottaen kilpailu on määritelty kahden tai useamman eliön tai muun eliökunnan yksikön kuten populaation taisteluksi niiden menestyksen kannalta merkityksellisestä rajallisesta voimavarasta. Käytännössä tämä tarkoittaa niin yksinkertaista asiaa, että jos vertaillaan sellaisia tiloja, joissa osapuolia on ja ei ole, toisen läsnäolo heikentää toisen lajin kelpoisuutta.

Kilpailun ymmärtämiseksi on tärkeää tarkastella ekologista lokeroa. Karkeasti sanoen se on "eläimen ammatti". Se tarkoittaa sitä että luonnossa on jotain rajoja, joiden sisällä eliö toimii. Tämä sisältää monenlaisia juttuja, kuten lämpötilavälin, ravinnon, tilan, kosteuden ja niin edes päin. Esimerkiksi ihminen voi elää vain jos häntä ympäröi tietyt ehdot. Bakteerit tulevat esiin osittain erilaisissa oloissa. Oravat syövät pähkinöitä ja haukat oravia, joten ne elävät vähintään eri ravinnoilla joten ne eivät välttämättä (joka on tässä esimerkissä koominen, käytännössähän se on ei ehdottomasti) ole samassa ekologisessa lokerossa. Yhden lajin ekologinen lokero sisältääkin monta erilaista muuttujaa. Lokerot voivat leikata toisensa jossain kohdassa tai peräti olla täysin samanlaiset. Tällöin esiintyy kilpailutilanne. Tämä näkyy siten että lokeronkäyttö tai resurssienkäyttö muuttuu kun siihen tuodaan toisen ryhmän edustajia.

Tässä kohden on siis hyvä huomata, että taistelu ja kilpailu ei välttämättä tarkoita aivan sitä mitä me ajattelemme normaalielämässämme. Kilpailu ei vaadi välttämättä sitä että kilpailevat lajit iskevät fyysisesti yhteen. Se voi tarkoittaa sitäkin, että pupu syö ruohon, ja sitten peura kuolee nälkään koska sille ei ole syötävää. Tarkemmin katsoen kilpailua on kaksi päätyyppiä:
1: Häiriökilpailu, jossa lajit ovat fyysisessä kontaktissa. Tosin tämä tarkoittaa esimerkiksi alppiruusun levittämiä kemiallisia aineita jotka haittaavat muiden kasvien kasvua. Tällöin alppiruusu taistelee muita kasveja vastaan saadakseen elintilaa. Tätä on yleensä helpompi havaita, ja se voi aikaansaada nopeita ja dramaattisia muutoksia ekosysteemissä. Tätä kilpailua tapahtuu eniten siellä, missä ympäristövaatimukset ovat mahdollisimman samanlaiset.
2: Resurssikilpailu, joka kilpailevat käyttävät samaa resurssia, jonka määrä on rajoittava. Tämä on olennaista, koska vaikka esimerkiksi kaikki kasvit käyttävät soilla vettä, ne eivät joudu kilpailemaan siitä. Sitä on yllin kyllin. Kilpailu käydään täällä muista asioista. Resurssikilpailu nousee tutkimuksellisesti esiin vasta useiden sukupolvien aikana.

Schoener kehitti ekologiaan kilpailua käsittelevän teorian, joka koostuu seuraavista pääsäännöistä.
1: Gausen periaate: Liian samanlaiset lajit eivät pitkään elä rinnakkain, vaan toinen syrjäyttää toisen.
2: Rinnakkain esiintyminen on mahdollista, jos niiden ekologiset lokerot eroavat tarpeeksi.
3: Lajien välinen kilpailu on keskeistä, koska se lisää erilaisiin ekologisiin lokeroihin spesifioitumista.
4: Kilpailu vaikuttaa lajien levinneisyyteen. Lajien levinneisyys määräytyy sen voimasta sen mukaan miten resurssien käyttö on samanlaista.
5: Kilpailun olemassaolo on voitava osoittaa kokeiden avulla joissa tutkitaan vaatimuksiltaan samanlaisia lajeja kokeiden avulla.

Kilpailun matemaattisessa versiossa peruskaava on Lotkan-Volterran yhtälö.Siinä käsitellään kahden populaation kilpailutilannetta. Sen pohjalta on rakennettu perustelut muun muasa K -strategialle ja r-strategialle. (Karkeasti K -strategiassa eli "Kilttistrategiassa" tuotetaan vähän jälkeläisiä ja näistä pidetään huolta ja r -strategia on "renttustrategia", jossa tuotetaan paljon jälkeläisiä, joihin ei panosteta. Näin niitä saa kuolla kuin heinää. Riittää että muutama elää. Rajalliset voimavarat kannattaa jakaa "määrään" tai "laatuun".)

Kun kilpailua tutkittiin, panostettiin usein laboratoriotutkimuksiin. Sitä tutkitaan myös kentällä.

On hyvä huomata erottaa saalistus kilpailusta. Saalistus on sitä, että peto käyttää toisen ravinnokseen, joko kokonaan tai osittain. Tällöin ne eivät ole samassa ekolokerossa. Saalistamisessa olennaista on vuorovaikutusten rytmillisyys. Jos saaliin määrä romahtaa, pedon käy huonosti. (Eli aivan toisin kuin kilpailutilanteessa, jossa toisen lajin poistuminen lisää toisen lajin etua: Kun toisen tuominen laskee kelpoisuutta, sen poistuminen parantaa sen takaisin..) Toisaalta pieni määrä saalistajia lisää saaliseläinten määrää ja silloin populaatiossa voikin elää enemmän saalistajia. Saalistamisessa onkin usein esitetty syklisiä malleja, joissa on käsitelty yhden tai kahden eläimen keskinäistä yleistymissuhdetta. Saalistus johtaa usein kilpavarustelutilanteeseen, jossa aina vain nopeammat saalistajat ja nopeammat saaliit yleistyvät. Evoluution vuoksi "Pysyäkseen paikallaan on juostava niin nopeasti kuin voi."

Myös saalistamiseen liittyy Lotkan-Volterran toisistaan riippumatta kehittämä kaavasto. Lotkan-Volterran saalistusmalli.Nämä vaikuttavat toisiinsa ja tämän lopputulos on se "jo koulusta tuttu" syklinen vaihtelu.

Pieni ajatus hirviönmetsästämisestä.

Kryptozoologit metsästävät perinteisesti suuria ja keskisuuria eläimiä. He yrittävät tyypillisesti saada havaintoja todisteiksi näkemyksistään. Havaintojen puute ei saa heitä vakuuttuneeksi olioiden olemassaolosta. Erikoista on tietenkin se, että kryptozoologeja ei kiinnosta "tavanomaiset eläimet", ja he lähestyvät asioita yleensä kansantarinoiden kautta. Tämä toki viittaa tiettynlaiseen "skandaalientavoitteluun". Kuitenkin periaatteessa tuntemattomia eläimiä on olemassa. Kaikkia ei tunneta, eikä kaikkia ole havaittu.

Tuntemattomien eläimien etsinnässä ei yleensä kuitenkaan etsitä "tiettyä eläintä". Ja jos eläinlaji on alueella ja on ollut siellä kauan, se tarkoittaa sitä että lajilla on oma ekologinen lokero, jota mikään toinen eläin ei vie. Tämä taas suuntaa siihen, että jotta jokin eläinlaji voisi olla olemassa tuhansia vuosia, eläimiä on silti populaatio. Ei ole siksi järkevää etsiä jotain "yhtä Nessietä", vaan pikemminkin yhtä lajia : Jos tarinat kertovat havainnoista "jo kauan", on hyvä olettaa näin.

Ja tästä päästään itse asiassa paljon eteenpäin. Nimittäin tiedetään "ravintopyramidin rakenne". Kuluttajat eli kasvinsyöjät ja näiden pedot syävät jotain. Tästä seuraa se, että "lähempänä tuottajia" on aina enemmän biomassaa kuin niiden syöjien kohdalla. ; Jos yksi myyrä syö elämänsä aikana monta kertaa oman painonsa verran kasveja, tämän kasvimassan on oltava olemassa. Sama pätee kun myyriä on kokonainen populaatio. Ja vaikka myyrä olisi jokin muu eläin. Tästä päästään siihen, että voidaan joskus epäsuorasti havaita, että jonkin tyyppinen eliö ei yksinkertaisesti voi olla olemassa: Sille ei riittäisi ravintoa. Erityisen selvä tämä on tietenkin silloin, kun kyseessä on peto. On kuitenkin erilaisia tapoja, joilla epäsuorasti selviää että paikalla on todennäköisesti tuntematon eläinlaji. Tässä kohden on huomattava, että tämä ei tarkoita että "varmasti on" - voi olla että arvioissa on virheitä, eikä se etenkään tarkoita että "varmasti on juuri Nessie" tai jokin muu "tietty" laji. Mutta se on kuitenkin "alku".

Punaisessa kuutiossa on kuvattu "normaali tilanne", oikea yläkulma kuvaa petoeläimen asemassa olevaa tilaa, alhaalla vasemmalla taas on suuren kasvinsyöjädinosauruksen tapainen eläin, joka on kasvinsyöjä mutta jota ei myöskään saalisteta. Oikealla ja alhaalla taas on jokin tuntematon kasvinsyöjä eläin, jota saalistetaan. Ero "havaitun ja teoreettisen välillä" on tällöin jonkinlainen indikaattori.

Idea on toki hieman teoreettinen, käytännössähän ei välttämättä ole tietoa koko ravintoverkon toiminnasta riittävän tarkasti. Kuitenkin tämän tyyppiseen perusteluun törmätään joskus kun selitetään miksi olisi epätodennäköistä että alueella olisi Nessietä. Jostain syystä kryptozoologit sen sijaan käyttävät melko vastentahtoisesti tämänkaltaisia juttuja. Yleensä perustelu on "etsityn harvinaisuus". Jos eliöitä olisi paljon, ne todennäköisesti huomattaisiin, ja niitähän ei ole havaittu. Toisaalta niitä ovat havainneet paikalliset, jotka kuitenkin ovat alueella niin paljon että he ovat voineet huomata harvinaisenkin eläimen. Tämä toki tekee tästä menetelmästä vähemmän tarkan. Kuitenkin tämä viittaa siihen, että joskus on järkevämpää uskoa etsityn olemassaoloon kuin toisinaan taas ei. Jos aukko on havaittu, jotain pitäisi löytää. (Jos ei muuta, niin virhelähde laskelmassa : Löydettävä mitä on arvioitu väärin.)

Eläinten halaajat.

Looney Tunes -piirretyissä on koominen hahmo, joka on pikkutyttö, joka halailee pieniä eläimiä. Hänen halimisensa seurauksena on tietenkin koomista pullistumista ja muita vastaavia tekoja, jotka sopivat tuon piirretyn tapaan käsitellä väkivaltaa hassuna asiana. Hieman samanlaisesta asiasta on kyse silloin, kun puhutaan eläinten suojelusta. Osa luonnonsuojelusta on todella järkevää ja hyvin tehtyä. Kuitenkin sen seasta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Kuitenkin eläinten hyvinvointi on erittäin tärkeä asia. Siitä saa ja pitää puhua. Samoin toimintatapoja saa ja pitää tutkia ja kritisoida.

Ainut, mikä näissä on, on se että pelkkä kritisointi on halpaa. Sen on oltava myös perusteltua. Jos kritisoidaan tyhjää haitataan mahdollisesti pääasiaa, joka on eläinten hyvinvointi. Jos suorastaan keksitään ongelmia, ja valehdellaan, syntyy vain epäsopua elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välille. (Tästä hyvä esimerkki on viime vuonna saamani video: Siinä oltiin hajotettu ansalanka: Se kun normaalisti ei kiristy kuin tietyn tiukalle. Näin se ainoastaan tarttuu jalkaan, eikä aiheuta kuoliota. Tämän videon lanka sen sijaan kiristyi loppuun asti koska se oltiin rikottu. Lisäksi videolla ammuttiin todella huonosti: Kukaan tuntemani metsästyskortin suorittanut ei räimi sillä tavoin metsään. Vaikuttikin siltä, että tässä kiusattiin eläimiä lavastetuissa oloissa jotta voisiin syyttää joitain muita eläinten kiusaamisesta. Minua olisi naurattanut jos ei olisi suututtanut niin paljoa.) Tämä kenties haittaa maataloutta - mikä tosin onkin useiden eläinaktivistien perimmäinen motiivi eläinten hyvinvoinnin sijasta - pääasia unohtuu ja fokus siirtyy. Toki olen sitä mieltä että kun eläintaloutta ei ole, ei ole huonosti pidettyjä eläimiä. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että ei ole niitä eläimiäkään.

Jos kuitenkin tähän väliin sanon pari sanaa eläinten hyvinvoinnista: Eläinten hyvinvointi taas koostuu kahdesta osa -alueesta:
1: Fysiologisesta terveydestä. Tällä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä että eläin on terve eikä sairasta. Eläinten sairastaminen on kallista tuottajalle, koska (1) Sairas eläin ei tuota. Se ei kasva, ei tule hyvin tiineeksi eikä muita vastaavia asioita. Ja eläinten tuottaja haluaa juuri näitä. (2) Tuotteesta menee osa hylkyyn. Esimerkiksi niveltulehdusten vuoksi sianlihasta osa voi olla menemättä ruoaksi asti. Tämä taas johtaa pienempään tuloon. (3) Lääkitys maksaa ja eläinlääkäri maksaa. Tämä taas tuo lisäkustannuksia. Eläin on kuitenkin parannettava, koska muutoin kaksi ensimmäistä ongelmaa nousevat huomattaviksi. Fyysisistä taudeista puhutaan paljon psyykkistä puolta enemmän lähinnä sen takia, että niiden diagnosointi on helppoa, ja niiden yhteys tuotantoon on helppo osoittaa. Ja sitä on helpohko ennaltaehkäistä: Esimerkiksi karanteenit ovat hyviä. Kun ulkopuoliset ihmiset eivät pääse paikalle, taataan se, että eläimet eivät saa muualta taudinaiheuttajia. Näin sillä, että ihmisiä ei päästetä sikaloihin ja navetoihin vapaasti ei johdu siitä että olisi jotain salailtavaa tai että uskottaisiin että ihmiset sairastuisivat kun olot ovat jotenkin erityisen saastaiset. Se on pikemminkin niin, että pelätään etteivät eläimet nappaa jotain ikävää tautia. Esimerkiksi suu ja sorkkatautivirus elää ihmisen iholla jopa kolme päivää. Tauteja liikkuu ihmisten lisäksi myös haalareiden ja kenkien mukana, joten niitäkään ei pidä kuljetella missä vain. (Tartunnasta voi seurata esimerkiksi porsasripulia, joka on ikävä ongelma: Ripulipönttöä on todella ikävä vääntää porsaalle, joka näyttää Auswitchista karanneelta.)
2: Psyykkisestä terveydestä. Eläinkin on eräällä tavalla psykofyysinen kokonaisuus, joten tämäkin puoli on jopa yllättävän tärkeä. Eläiten kohdalla ei yleensä puhuta masennuksesta, koska sitä ei voida ihmisten tapaan objektiivisesti kartottaa. Sen sijaan puhutaan turhautumisesta ja stressaantumisesta. Ne voidaan nykyään havaita ja kartoittaa. Näiden seurauksena eläin kun alkaa kärsimään stressistä ja käytöshäiriöistä, jotka voivat pahimmillaan muuttua stereotypioiksi.
___2.1: Turhautuminen johtuu siitä että eläin ei saa toteuttaa luonnollisia tarpeitaan. Tämä ei tarkoita sitä että eläin olisi pakko laittaa luontoon: Päin vastoin, hieman yllättäen luonto saattaa toteuttaa luonnolliset tarpeet huonommin kuin vaikkapa pihatto. Syynä on se, että luonnossa on (1) stressitekijöitä kuten susia jotka voivat yrittää syödä esimerkiksi possuja. (2) Jos eläimellä on esimerkiksi tarve piiloutua, luonto ei sellaista välttämättä aina tarjoa joka paikassa. (Esimerkiksi eräs oli huolestunut kettuvideostani, hän näki ketun tassuihin särkevän. Kuitenkin ketun jalkaterveys oli taatusti parempi kuin luonnonkettujen, jotka juoksevat ties missä kivikoissa. Luonnossa voi lisäksi tulla nälkä, hyvin hoidetussa tuotantolaitoksessa taas harvemmin.) Eläinten tarpeita ovat tyypillisesti syömiseen, juomiseen, selviytymiseen ja lisääntymiseen liittyvät elementit. Laumaeläimillä myös ystävät ovat tärkeitä. Jos näitä tarpeita ei täytetä, se voi turhautua. Turhautumisen seurauksena eläin alkaa tyypillisesti sepeämään jollain lailla. Tämä tarkoittaa sitä, että sille tulee erilaisia käyttäytymisen anomalioita, poikkeavuuksia. Esimerkiksi jos naudat eivät saa karkearehuja, kuten olkea, säilörehua tai nurmea, ne alkavat usein pyörittämään kieltään. Kun tavasta tulee "pääasiallinen harrastus", siitä on tullut stereotypia. Aina tämä oire ei korjaannu, vaikka olot korjattaisiinkin. Siksi kielenpyöritykseen oppinut nauta leikkii kielellään vaikka se saisikin jo riittävästi nurmirehuja. Tällöin oire ei enää liity huonoon oloon.
___2.2: Stressaantuminen taas seuraa yleensä jos turhautumatila pitkittyy. Stressi liittyy normaalisti eläimen taistele-pakene -selviytymisstrategiapakettiin ja siihen liittyen se on luonnossa hyödyllinen ominaisuus. Stressitilanne kasvattaa sykettä, laajentaa keuhkoputkia, nostaa verenpainetta. Nämä taas tehostavat eläimen suorituskykyä vähäksi aikaa. Ongelmana tässä on eläimillä - kuten ihmisilläkin - se, että pitkittyessään stressi heikentää eläintä ja sen pitämisen taloudellista kannattavuutta. Stressaantunut eläin ei tutkimusten mukaan (1) kasva eikä (2) tuota kunnolla. (3) Sen rehunsulatus heikkenee, jolloin ruokinta on bonuksena kalliimpaa. (4) Lisäksi eläin sairastelee helpommin kun sen immuunipuolustus heikkenee. (5) Pitkässä tähtäimessä myös eläimen suorituskyky, jota stressi lyhytaikaisesti tehosti, heikkenee.

Eläinten hyvinvointi sekä fyysisesti ja psyykkisesti on siksi nimen omaan "kaupallisessa maataloudessa" hyödyllistä, mikä taas innostaa panostamaan niihin, jos ei muuten niin ahneuden kautta. Tästä kenties konkreettisin osaamani esimerkki on harjoittelutilani fiksu isäntä Markku Jaskari, joka harjoittaa luomutuotantoa jossa on keskittynyt maksimaalisesti sairauksien ja muiden ylimääräisten kulujen ennaltaehkäisyyn. Hän sanoi että maatilan pitämisessä pitää "uskonto olla nelonen ja matikka kymppi." Eli ei pidä luottaa että menee hyvin, vaan ottaa laskin ja riskinarviointilomakkeet kauniiseen käteen. Laskelmat taas on sidottava faktoihin, jotka tarkoittavat eläintä koskevan ekologian eli "eläimen luonnonosan tuntemisen" etologian eli "käyttäytymisen tuntemuksen" tietoja. (Jotta voi sanoa että joku käytöstapa on anomalia, täytyy tietää mikä on eläimen normaali käytös.) Pelkkään omaan fiilikseen niitä ei voi sitoa, koska muutoin käy helposti niin että hoidetaan niitä asioita joita ihminen kokee hyväksi. Ja tällöin käy helposti se, että "henkilö alkaa ostamaan timanttikaulapantoja", eli kuvittelee eläimillä olevan samanlaisia arvostuksia kuin itsellä ja/tai ihmisillä yleensä.
1: Bioeettisesti hankalaa tässä on toki se, että maatilan pitäjä tavoittelee maksimaalista voittoa, ei maksimaalista tuotosta. Siksi joissain olosuhteissa tiettyä panosta ei kannata tehdä. Jos esimerkiksi utaretulehdusoito maksaisi 50 euroa, ja sen hoito parantaisi tuotosta 20 euroa, tilallisen kannattaisi jättää hoito antamatta. (Toki muissa kohdin tämä korostuu, kun esimerkiksi laitettu lisäravinne tuottaa lisättynä lisäkasvua aluksi enemmän ja tästä eteenpäin sama määränlisäys tuottaa vähemmän ja vähemmän lisäetua. Näissä panos nousee tuoton yläpuolelle jossain vaiheessa ja paras tuotoskohta selvitetään derivoimalla kannattavuuskäyriä ja vertailemalla näin saatuja kulmakertoimia kuluihin liittyviin kertoimiin.) On hyvä kysyä, onko eettistä antaa tietyn prosentin naudoista kärsiä niin kivuliaasta sairaudesta kuin utaretulehdus vain sen takia että sen parantaminen ei tuota riittävästi. (Ei, lypsäminen ei ole epäeettistä: Nautoja on jalostettu niin että ne kyllä tuottavat enemmän kuin mitä vasikka ikinä jaksaisi juoda...)

Tästä taas päästään melko sujuvasti takaisin vääränlaiseen eläinsuojeluun.

Enimmäkseen syynä on se, että eläinten suojelija ei itse asiassa tiedä eläinten ekologiasta, niiden tarpeista ja niiden hoidon suhteesta siihen. He tuntuvat pikemminkin vastustavan kaupallisuutta itsessään. Toisin sanoen he -joko tahallisesti ja/tai tahattomasti- sotivat elinkeinoja vastaan eivätkä eläinten hyvinvoinnin puolesta. Otan tälläisestä toiminnasta pari selvää esimerkkiä:
1: Kettutyttöjen harjoittama eläinten vapautustoiminta. Perus ekologian säännönmukaisuuden tuntemiset johtavat eläinten vapautuksen kohdalla siihen, että: (1) Paikallisen ekosysteemin petojen -turkiseläimet ovat käytännössä aina petoja, kuten kettuja, minkkejä, supikoiria...- tiheys kasvaa. Koska luonnossa on tietty kantokyky, joka rajoittaa sitä kuinka paljon eläimiä siellä voi olla, ja se on suunnilleen tietyssä rajassa, se johtaa siihen että jos alueella on joko saman lajin edustajia tai saman ekologisen lokeron vievä laji - eli laji jonka elintavat ja ravinto vievät samoja resursseja niin että lajit joutuvat kilpailemaan niistä keskenään. Tästä seuraa karkeasti se, että jos alue elättää vaikka 10 ja siellä nyt sitten onkin 11 se tarkoittaa ihan raakasti sitä että "One must fall". (2) Ennen kuolemaa saaliseläimet tai ravinto muutoin tulee todennäköisesti hieman kulutettua. (3) Laji voi myös syrjäyttää paikallisen lajin. Tämä on aito riski etenkin minkkien kohdalla. Lisäksi minkit saalistavat melko säälimättömästi varastoja keräten, joten se voi todella uhata koko ekosysteemiä, joka ei ole minkkiin sopeutunut. Näin uuden lajin vieminen alueelle voi hieman yllättäen pidemmässä määrin vähentää alueen biodiversiteettiä. (Tämä tarkoittaa sitä, että kettuja tai minkkejä vapauttavat ovat ekoterroristeja hieman tavanomaisesta poikkeavassa kontekstissa.) Minulla on ollut onni debatoida erään kettutarhausta vastustaneen henkilön kanssa. Hän oikeutti toimintaa pääasiassa vapauden ja luonnonmukaisuuden ideoilla. Hän korosti sitä kuinka eläin lyhyen vapautensa aikana saa kokea vapauden huuman. Tässä hän kuitenkin harjoitti eräänlaista antropomorfismia, hän ei ajattele enää eläimen kannalta vaan ihmisten ideologian kannalta. Lisäksi hän selvästi inhosi teollisuutta, sitä että ihmiset tekevät eläimillä rahaa.
2: Maatalousvakoilu. Tällä tarkoitan maatiloille tunkeutumista luvatta. Tämä on yllättävän yleistä: Esimerkiksi viime viikolla meidän MTT - koesikalan alueella oltiin tavattu henkilöitä, jotka halusivat tulla kuvaamaan. Kun heiltä kysyttiin onko heillä lupaa, he väittivät että heillä on. Kun sitten hoitaja ilmoitti että hän soittaa ja varmistaa, nämä olivat häipyneet. Tavallaan tämänkaltainen tunkeutuminen ja uteliaisuus on ymmärrettävää ja epäileminen jopa luonnollista ; Maatiloillahan on - kuten jo mainittu - usein ja toivottavasti tarkkoja karanteeneja, ja ulkopuolisten pääsyä todella rajoitetaan. Syynä ei kuitenkaan ole salailunhalu, vaan nimen omaan se eläinten hyvinvointi, joka näitä valokuvaajiakin taatusti kiinnostaa. Eläinten hyvinvointi taas kiinnostaa sen takia, että terve - niin mieleltä kuin ruumiiltaan - eläin tuottaa paremmin. En siis väitä että maataloudessa ei olisi väärinkäytöksiä. Väitän sen sijaan, että luvatta kuvaamaan tunkeutumisten kaltainen myyräntyö, jossa henkilöt rikkovat lakia jotta saisivat aikaan lakeja, on siitä erikoinen, että he ensin pettävät ne, joiden sitten odottavat jotenkin ihmeellisesti olevan lainkuuliaisempia kuin he itse. Olen pikemminkin sitä mieltä, että muutos parempaan syntyy nimen omaan ohjaamalla kaupallisuutta, tekemällä etiikasta taloudellisesti kannattavaa. Tämä taas on oikeastaan päinvastainen asia kuin elinkeinoa vastaan hyökkääminen ja elinkeinon ja teollisuuden alan vastustaminen ja vihaaminen.