Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heikura. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heikura. Näytä kaikki tekstit

lauantai 17. toukokuuta 2014

Kreationismista ; kuinka sylki tuo suuhun vedenpaisumuksen

"Naistenlehdistä tuttu elämänmuutosklisee. Kun tunnettu henkilö kokee kriisin, häntä haastatellaan, jotta hän voisi sanoa (ks.) pysähtyneensä miettimään ja laittaneensa asiat tärkeysjärjestykseen. Yleisin uusi arvojärjestys on 1. julkisuus, 2. työ, 3. ystävät, 4. perhe. Tarkoituksena on saada kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan ostajat pohtimaan elämän tosiasioita vakavasti. Tai ainakin ostamaan kyseisen henkilön vastailmestyneen tunnustuskirjan."
(Pasi Heikura, "Näissä merkeissä - Suomen kansan latteimmat sanonnat", "Laittaa asiat tärkeysjärjestykseen")

Puutarha on todellakin kunnossa.
YLE kertoi siitä miten tietoisuuden suhde puhumiseen ei ainakaan aina ole sellaista mitä sen helposti ajatellaan olevan. "Puheen ajatellaan yleensä syntyvän tietoisen prosessin kautta niin, että puhujalla on etukäteen selkeä ajatus siitä, mitä hän aikoo sanoa. Ruotsalaistutkijoiden vastikään julkaisemien tutkimustulosten mukaan osa puhutun viestin merkityksestä valkenee ihmisille kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun he kuulevat itsensä äänessä. Puhujalla ei ehkä olisikaan ennalta kirkasta käsitystä siitä, mitä hän on aikeissa sanoa, vaan ymmärrys muodostuu osittain vasta kuullun perusteella." Tämä varmasti omalta osalta selittää paljon asioita minusta, Teuvo Hakkaraisesta ja monesta muusta ihmisestä.
1: Sinänsä ajatus siitä että ihmisellä on aktio ennen tietoista päätöstä ei yllätä. ; Esimerkiksi Eaglemanin "incognito" pitää sisällään pääasiassa yhden viestin ; Hyvin moni asia jota pidämme tietoisena onkin alitajuista ja tietoinen selitys on vain jotain joka "heitetään päälle" jälkikäteen. Arkiajattelussa vapaata tahtoa ei tietysti koeta tämänlaiseksi.

Puhumisen ja tietoisuuden kohdalla on hyvä viitata Pat Robertsoniin. Hän on tuoreesti moittinut nuoren maan kreationisteja. "You have to be deaf, dumb and blind to think that this Earth that we live in only has 6,000 years of existence". Hän noudattaa tässä valistushenkistä ajattelua jossa ajatellaan että tietoinen ajattelu johtaa ihmiset tekemään järkeviä päätöksiä ja typerä päätös johtuisi mietinnän puutteesta. On toki huomattavaa että Robertson käyttää tässä varsin empirianmakuisia sävyjä. Näkökyvyn puute (blind) kuurous (deaf) ja muut aistinelimet liitetään tietoisen ajattelun puutteen (dumb) yhteyteen selitykseksi siitä miksi nuoren maan kreationisti on nuoren maan kreationisti. ; Ken Ham on sitten ottanut tähän reaktiota tavalla joka muistuttaa siitä, että olivatpa YEC:it sitten näkökykyisiä vai eivät, niin ainakaan mykkiä he eivät ole. Reaktioksi lausuntoon hän haastoi Robertsonin livedebattiin."I wonder if Pat Robertson, who is allowed to state these things so publicly through CBN will agree to have his statements publicly challenged and tested!"
1: Valitettavasti Ken Ham ei vastaa "hikipedian" "Suomen kuurosokeat ry" -kirjoitukseen liitettyyn syvään ja äärimmäisen epäkohteliaaseen mutta sitä aidompaan ongelmaan. "Hahahahaa Aivan hillitöntä! Miten helvetissä yhdistystoiminta oikein luonnistuu? Voihan sitä naputella nettisivuston, joo, mutta kun ei vittu näe." Hänellä olisi varmasti jonkinlaista käsityskykyä siitä miten pärjätä varsin hyvin taloudellisesti sellaisella kognitiolla jossa kengännauhojen solmiminen on saavutus. Ainakin mikäli Pat Robertson on oikeassa. Ja miksi ei olisi. Kun olen hänen juttujaan seurannut, niin sokeudessa, tyhmyydessä ja kuuroudessa hänellä on lausuntonsa takana syvä ns. kokemusasiantuntijuus.

Olen seuraillut ulkomaalaisten kristittyjen teistisen evoluution kannattajien ryhmää. (Se on minulle vähintään yhtä luonteva paikka kuin kaikenmaailman ateistiryhmätkin. Sitäpaitsi nykyään kaikki oikeasti näkemysvirtauksista saatava tieto saadaan suljetuista tai puoliavoimista ryhmistä.) Siellä tähän debattiin on suhtauduttu hyvin negatiivisesti. Sitä pidetään turhana ja typeränä. Tämä on sinänsä mielenkiintoista että tämä ryhmä sentään esitti kohteliasta kiinnostusta Ken Hamin ja Bill Nyen väliseen debattiin. (Jonka jälkipuintiin reagoin aiemmin blogissani.) Teistisen evoluution kannattajat selvästi kunnioittivat Nyeä sillä Robertsonin ja Hamin välistä vääntöä pidettiin turhana ("pointless", "stupid"...) koska siinä oli vain vastakkain kaksi ääliötä. Keskustelu oli tässäkin hyvin valistushenkinen. Eli ajateltiin että on tärkeää että debatissa on vähintään yksi järkevä osallistuja.

Itse taas näen asian päinvastoin. Syynä on se, että ihmisten maailmankuvanmuutokset ovat hyvin harvinaisia. En näe että valistushenkinen lähestyminen ns. kannattaa. Jos katsotaan mitä Bill Nyen debatti teki, niin se teki monta asiaa. Ensinnäkin google trendsejä seuraava voi huomata että Hamin debatti nosti kreationismista kiinnostusta lyhytaikaisesti. Se oli hetken aikaa suositumpaa kuin esimerkiksi ateismi. Sitten tämä suosio lopahti. Tämä ei ole merkityksetöntä, koska
* ID -piirit yrittivät nostaa näkemyksen suosiota mutta se epäonnistui varsin koomisesti. Ken Ham onnistui yhdellä debatilla paljon paremmin.
* Kun aiemmin Hamin arkkiprojekti oli taloudellisissa vaikeuksissa, Nyen kanssa debatointi nosti hänen näkyvyyttään niin että arkkiprojekti kaikesta huolimatta onnistui. Nye ei tässä tienannut samalla tavalla ollenkaan.
* Nämä muistuttavat siitä että debatti on aina mainostamista ja puoltenottoa. Ja siksi jokainen pseudotiede, kreationismi erityislaatuisen voimakkaasti, suosii livedebatteja akateemisen argumentoinnin sijasta. Debatit ovat mainostamista joka on karismaperäistä eikä asiaperäistä. Ja siksi valistusnäkökulma - jota Robertson, teistisen evoluution ystävät ja Bill Nye kannattavat - on oikeastaan väärä.

Toisin sanoen Ham vs. Nye -debatissa lähinnä haaskattiin yhden ihmisen aikaa ja talenttia (ja nämä eivät ole Hamin). Sen sijaan Robertson vs. Ham olisi täydellistä viihdettä jota jokainen voisi seurata ilman pelkoa minkäänlaisesta kognitiivisesta dissonanssista. Täydellistä viihdettä samalla tavalla kuin ne slapstick -komediat joissa joku liukastuu banaaninkuoreen ja satuttaa jalkovälinsä. Eihän se kovin sivistynyttä ole. Mutta rehellisesti sanoen en ole oikein ymmärtänyt niitä jotka ylipäätään pitävät mitään livedebatteja opettavaisina ja sivistävinä. Kyllä oppi haetaan enemmänkin huolella tehdyistä dokumenteista ja ammattitaitoisista tiedekirjoista ja popularisointiteoksista. Livedebatti on sen sijaan älyllisen keskustelun alinta astetta. Kun kreationismin syvä ydin on siinä että puhutaan mitä sylki suuhun tuo, ja tehdään tämä toistelemalla jonkinlaisia kliseitä ja iskulauseita, on sille syvästi eduksi jos muut pakotetaan mahdollisimman lähelle vastaavantasoista tilannetta. Siksi kreationistit pärjäväätkin "suhteellisesti parhaiten" internetin keskustelufoorumeilla ja heikoin menestys heillä on yliopiston kirjallisessa maailmassa.

Osittain varmasti siksi että debatissa sitä joutuu sanomaan heti mitä sylki suuhun tuo. Ja jos vastassa on Ken Ham, hänellä on tästä paljon enemmän kokemusta siitä että miten puhua mitä sylki suuhun tuo ilman että karisma karisee prosessissa. Hän onkin, kiistatta, eräänlainen vedenpaisumusten suurmestari tällä saralla. 

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Tuulilasilla ; Miten kielioppinatsius parantaa maailman ymmärtämistä


Kirjoitan usein facebookiin typeriä sanaleikkejä. Esimerkiksi tuoreesti eräs autoliikkeen mainos "Minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" sai minut kirjoittamaan, että jos hankin ajokortin niin ajan autolla. Tämänlainen kieliniuhotus on joskus johtanut hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi kerran viittasin uutiseen jossa rosvo "varasti lapsen haudalta". Pahastutin ihmisiä jotka ajattelivat, että nauroin rikokselle kun hihittelin sille että otsikossa oli epäselvää varastettiinko haudalta itse lapsi vai lähtikö luvattomasti mukaan haudalla ollutta pientä irtaimistoa.

Tämä on tietysti kieliniuhotusta. Se soveltuu puujalkavitseihin. Hyvää huumoria tai hyvää filosofiaa näistä ei oikein tahdo saada irti. Asiaa ei taatusti paranna se, että oma suhteeni oikeaoppiseen kielenkäyttöön on hyvin epämääräinen ellei peräti perverssi. Pidän enemmän sanoista ja ilmaisuista, kuin lauseista. Äidinkielenopettajat eivät luultavasti kykene seuraamaan kirjoituksiani ilman jonkin sortin itkun silmään tulemista.

Toki esimerkiksi Pasi Heikura on "Aristoteleen kantapää" -ohjelmassaan jalostanut tämänlaisista kielikukkasista varsin laadukasta äidinkieltä joka sattuu vieläpä huvittamaan. Edutainment jossa huumori kohtaa älykkyyden on mahdollinen. En kuitenkaan lennätä puujalkavitsejäni tähän suuntaan. Silti niiden harjoittaminen on oleellisen tärkeää hyvän filosofian tekemisessä.

Mitä nimittäin tapahtuu, jos saan eteeni tekstin "minkälaisilla tuulilaseilla sinä ajat?" Lauseessa on selvästi kaksoismerkitys. Mutta vaatii hirveän omituisen mielen näkemään tässä tulkinnallisuudessa mitään ongelmaa. Selvästi on tietty tulkintasisältö. Ja vain joku puolihullun facebookpäivitysvitsi voi ottaa vaihtoehtoista tulkintaa edes vakavasti. Väärillä tulkinnoilla tehty nenäkkyys osoittaa kypsymättömyyttä. Kyvyttömyys hyväksyä kielessä aivan tavallisia puutteita, jotka eivät oikeasti ole mitenkään ymmärtämistä haittaavia on persoonallisuushäiriö eikä oveluutta.

Itse asiassa valtava määrä viestintää vaatii kontekstin. Niin sanottu hyväntahtoisuuden periaate onkin tämän vuoksi tarpeen (kohtuudella). Siinä oletetaan että vastapuoli on koherentti ja ymmärrettävä järkevä ihminen. Ystävällisellä tulkinnalla ei nähdä ristiriitaa siellä missä sitä ei ole. Ihmiset tekevät tätä luonnostaan. Richard Wiseman kirjoittaakin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjassaan siitä miten tämänlainen aukkojen peittäminen on oleellinen osa prosessia jolla ihmiset saadaan uskomaan että jollakulla on selvännäkemisen lahja tai kyky lukea ihmisen luonnetta ja elämäntapahtumia (niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessa) vaikkapa horoskoopeista tai teelehdistä. Kun tulkinnoissa on monimerkityksellisyyksiä, ihmiset tulkitsevat ne ikään kuin luonnostaan parhain päin. Ennustajat siis ennustavat oikeasti monimerkityksellisiä mutta ihminen kontekstoi ne ja väärät tulkinnat jäävät kuin itsestään pois. Väärät tulkinnat ovat niitä "en aja tuulilasilla" -mallisia, niitä ei edes mietitä tietoisesti. Vahvistusharha ohjaa tulkintoja.

Ilmiötä voi valaista kognitiotieteen puolella käytetystä esimerkistä ; Jos luemme lauseen "Hiiri joka on pöydälläsi on rikki" syntyy mielikuva hiirestä. "Hiiri joka on pöydällä on papanoimassa" synnyttää toisenlaisen mielikuvan hiirestä. Emme helposti huomaa että toinen tulkinta olisi edes mahdollinen. (Molempia yhdistää lähinnä tilanteen ärsyttävyys.) Lauseen viimeinen sana muuttaa tulkintakenttää. Ja jos tämänlaisia lauseita ei laiteta vierekkäin, emme edes huomaa miten ovelasti kontekstintajumme on sulkenut tulkintakenttiä. (Tämän vuoksi suuri osa postmodernismista on epäuskottavaa. Ja tämän vuoksi voimme ymmärtää toisiamme edes jokseenkin hyvin. Kaikki tulkinnat eivät ole ollenkaan yhtä hyviä.)

Wiseman opettaa ainakin sen, että että jos haluaa välttää huuhaaseen hairahtumisen - tai jopa huijatuksi tulemisen - on tarpeen kiinnittää huomiota epätarkkuuksiin ja monitulkintaisuuteen. Ne kun paljastavat mitä kaikkea esimerkiksi ennustajan puhe tai kirjoitettu filosofinen teksti pitää sisällään. Onko sanoma selkeä, onko se ontto tavalla jossa ihminen täyttää tyhjät kohdat päästään kuin persoonallisuuden actionsankariin? Toki tämä koskee pääasiassa paranormaaleja ilmiöitä. Ja kenties tämän yhteyden vuoksi ateismi korreloi kielioppinatsiuden kanssa.

Tämä varovaisuus on arjelle vierasta. Ja tottavie se unohtuu helposti - viisailtakin. Siksi asiaa on hyvä harjoitella ahkerasti vaikka puujalkavitsien avulla. (Pahat kielet kertovat että filosofi on varovainen siihen päivään asti kunnes hänestä tulee professori. Sen jälkeen hän ei koe tai tunnusta olevansa koskaan väärässä. Väite ei liene täysin tosi, mutta se on oikeansuuntainen.) Monimerkityksellisyys luo tulkintaa ja rakentaa sisältöjä myös tieteentekijöillä. Wiseman kertoo Donald Naftulista joka arpoi hölynpölyä jonka akateeminen yleisö otti vakavasti. Uskottavuus oli rakennettu kertomalla kuvitteellinen CV. Luentoa kuvattiin mielenkiintoisena ja innostavana. Samoin esille nostettiin Sokal joka livautti hölynpölyä postmoderniin julkaisuun. Sekä Naftul että Sokal tekivät temppunsa aloilla joilla on tavallista käyttää kuvainnollista kieltä. Ja joissa eksakti määrittely ja matemaattinen ilmaus koetaan helposti kauhistuttavana ja kahlitsevana.

Viisaiden koulutettujen ja taatusti älykkäiden ihmisten hairahtuminen taas liittyy tuoreeseen, mielestäni hyvin mielenkiintoiseen asiaan. Siinä on kysymys Sokalin kaltaisesta tieteeseenlivahtamisesta. Ja siinä on mukana tekoälyä. Tätä kautta pääsen halailemaan monia lempiaiheitani samanaikaisesti.

Facebooksivuilleni tuli kommentti joka sanoi "Testasin SCIgeniä Kristevalla, Foucaultilla ja Derridalla niin se tuotti höpinää Turingin koneista ja von Neumannista. Fail, koska ei Kristeva osaisi tuottaa niin selkeää tekstiä." Tämä oli osuva huomio varsin hupaisaan tilanteeseen. (Trollaus laadunvalvonnanmenetelmänä ihastuttaa minua suunnattomasti.) Springer ja IEEE ovat nimittäin joutuneet poistamaan julkaisemiaan tutkimuksia. Tietokone kun oli arponut niihin sisältöä jossa oli käytetty lähdeviitteitä ja vastaavia tehokeinoja. "The papers were generated by a piece of free software called SCIgen, developed in 2005 by scientists at MIT. SCIgen randomly generates nonsense papers, complete with graphs, diagrams and citations, and its purpose was to demonstrate how easily conferences accept meaningless submissions. Labbé, who has built a website that allows users to check whether a paper was generated using the program, said he did not know why the papers had been submitted. Most of the conferences took place in China, and many of the papers named real authors, some of whom may or may not have known their names were being used in this way. One author claimed he had created the paper to test a conference." Julkaisuja oli mennyt läpi hirveän monta. 120 kappaletta. Selvästi kysymys ei ole yksittäistapauksesta. "For a layperson, looking at scientific papers can be an exercise in humility. We know most of those words, and surely they make sense in some capacity, but high concept research uses, by necessity, some very complicated language. Apparently not even the publishers of these papers are as adept as we thought at gauging their meaning, as the work of one researcher reveals."

Luultavasti Wisemanilla olisi paljon sanottavaa. Selvästi merkitystä tulkitaan ja yritetään olla suopeita. Ihmistieteiden symboliikan käyttö ja runollinen kieli ovat lähtökohtaisesti alttiita monitulkintaisuudelle, joten tietokoneen olisi tältä osin helpompaa tehdä uskottavia lausuntoja. Lausuntoja joilla olisi edes yksi järkevä tulkintatapa. Laskuvirhe taas on laskuvirhe ja tieteellisessä kaavassa oleva asiavirhe on asiavirhe. Näin huijaaminen on vaikeampaa, tai oikeastaan helpommin huomattavaa.

Monen, ainakin minun, mielessäni ensimmäinen ajatus tietokonearvotusta tutkimuksesta on "lööperi". Siksi tietokonearvottu teksti on jotenkin vielä vakuuttavampi kuin Sokalin ihmiskätten tuotos. (Itse asiassa Sokalin livahduksen taakse on nähty se, että Sokal olisi voinut hyvin laittaa lööperin sekaan ihan oikeaakin filosofiaa. Ja että ihmiset luottivat että Sokal osaa oman asiantuntemusalueensa, sen jossa törkeät asiavirheet olivat. Tietokone ei osaa huolehtia tämänlaisesta.) Kuitenkin on mahdollista että on olemassa algoritmin hienostuneisuuden raja, jonka jälkeen tekoäly joka imitoi tutkimustentekoa ei ole enää irvokas parodia vaan muuttuu itse asiaksi.

Kuitenkin selvästi algoritmi on varsin edistynyt. Se ei ole pelkkä "satunnaisia lauseita ja satunnaisia lähdeviitteitä". Muotoilussa ja lauseiden rakentamisessa on käytetty hyvinkin osaavaa algoritmia. SCIgen kertookin että generointi on tehty "SCIgen is a program that generates random Computer Science research papers, including graphs, figures, and citations. It uses a hand-written context-free grammar to form all elements of the papers. Our aim here is to maximize amusement, rather than coherence." Loppujen lopuksi tämä ei paina tämän kyseisen algoritmin kohdalla paljoa. Mutta laajemmassa mielessä tekoälyn suhde tieteentekoon ei ole "lähtökohtaisesti tukossa". Jos tekoäly keskittyisi sisäiseen koherenttiuteen, ja tekoäly olisi nykyistä tehokkaampi, olisi kenties aivan mahdollista että tieteellisessä konfrenssissa luettaisiin tietokonegeneroitu tutkimus jolla olisi aitoa uutta soveltamista, tieteellistä sisältöä ja arvoa.

Itseäni huvittaisi jos tekoäly saavuttaisi ensimmäiset menestyksensä juuri ihmistieteiden puolella. Siellä kun on korostettu ymmärtämisen tärkeyttä kalkyylinhallinnan yli. "Kylmä konemaisuus" on niitä syytöksiä joita sillä rintamalla heitetään vastapuolelle. Alkeellisen tekoälyn menestys vihjaa siitä, että satunnaisuus ja mielivalta olisivat laatua tärkeämpiä. Tieteenteon prosessin simulointiin keskittyneen algoritmin käyttö taas viittaisi siihen että robotti olisivat jotenkin oleellisesti samanlainen viisas kuin Derrida. Pahimmat kielet sanovat, luonnolliseti, että näin on jo tapahtunut. Ja korostaisivat että tieteessä, kuten kielioppinatsiudessakin, kysymys on huomiokyvystä, tarkkuudesta ja yksiselitteisyydestä. Kun taas postmodernismissa on kysymys epämääräisyydestä, monimerkityksellisyydestä ja siitä että tekstin takana ei ole mitään, "kirjailija on kuollut" ja kaikki järki, oivallus ja sisältö joka tekstissä on syntyy tulkitsijan omassa päässä.

Kaiken kaikkiaan on herkullista mietiskellä kysymyksiä kuten onko robotti parempi, huonompi, luovempi, vai samanlainen filosofi kuin vaikkapa Julian Kristeva. Minä en liene oikea henkilö sanomaan tästä mitään, sillä Kristevan ja SCIgenin tuottamia tekstejä yhdistää se, että molempia on hirvittävän nautinnollista lukea syvässä humalatilassa. Molempien lukukokemusta yhdistää se, että sitä ollaan syvästi yhteydessä jonkin itseään suuremman kanssa.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Miten Darwin ei ole kiistanalainen

Pasi Heikuran "Aristoteleen kantapäässä" on "juttua" Darwinista ja evoluutiosta. Siinä esitetään kysymyksiä kuten "Darwinin teoria mullisti ihmisen maailmankuvan. Monien mielestä se oli kohtalokas kristinuskolle; onhan ajatus elollisen hitaasta kehittymisestä ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. Mutta luettiinko Raamatun luomiskertomusta kirjaimellisesti luonnontieteellisenä faktana vielä keskellä 1800-luvun teollista vallankumousta? Ja jos luettiin niin, eikö Lajien synty vapauttanut Raamatun tieteellisen opuksen todistustaakasta niin, että sitä voitiin vihdoin lukea uskonnollisena kirjallisuutena? Eikö Darwin ansaitsisi oikeastaan pyhimyksen arvon paljastettuaan, miten luomiskertomuksen ihmeet ovat oikeastaan kulkeneet? Onko Darwinismin ja uskonnon väitetyssä vastakkainasettelussa sittenkään nokikkain uskonto ja tiede, vai onko siinä tiede valjastettu uskonnon ja ateismin välisen riidan käsikassaraksi?"

Tässä herää esille tietysti esimerkiksi klassinen kysymys siitä että onko Jumala nähtävissä enemmän siinä että hän on luonnonlakien säätäjä, vai korostetaanko ihmettä, jolloin juuri se missä ei ole luonnonlakia ja selitystä koetaan Jumaliseksi. Jumala voidaan tietysti sovittaa moneen paikkaan, myös evoluutioon.
1: Evoluutiokeskustelussa onkin usein painottunut se, että esimerkiksi Dawkins selittää että Paleyn kelloseppäargumentti oli merkittävä ennen evoluution tietämistä ja että evoluutioteoria oli ikään kuin ovenavaus joka salli sen että kykenit olemaan älyllisesti rehellinen ateisti. Hän siis kannattaa ajattelun monimuotoisuutta jossa uskovaisella voi olla erilainen keskustleukulttuuri ja perustelusäännöt kuin ateistilla ja uskovaisen ei tarvitse oikeuttaa itseään ateistien ehdoilla ja täten löytyy tilaa moniarvoisuudelle. Mutta samalla hän tekee työtä jotta tasan tarkkaan olisi niin että ateisteille ei saataisi tilaa. Että "järjellinen ateisti" olisi mahdottomuus ja kiellettävä konsepti. Sillä tämä on hänen näkemyksensä uskonnonvapaudesta. Se, joka väistämättä kumpuaa kun hänen filosofiansa eri osaset laitetaan yhteen. Se, jota ei näy hänen PR -puheissaan joka kertoo joko siitä että hän ajaa PR -asiaa tai se, että hän ei ole kovin hyvä teologi-filosofi. (Uskallan väittää että hänen tuotantonsa yleislaatu kiistää jälkimmäisen.)
___1.1: Tässä voidaan nähdä toki tiukkaa Jumalan ihmeen falsifiointia, jota tietysti tapahtuu jos oletetaan Jumala aukkojen Jumalan kautta nähtäväksi mystiseksi toimijaksi josta ei tiedetä miten hän toimii vaan joka näkyy vain mysteerissä eli siinä mitä ei tiedetä ja joka ylittää järjen. Mutta tällöin tietysti joka ikinen luonnonlaki olisi jonkinlainen Jumalagiljotiini kun gravitaatioteoria jotenkun kumoaisi sen että Jumalan rakkaus työntäisi ja pitäisi selittämättömästi meitä yhdessä.
___1.2: Mutta järkevämpää on kuitenkin nähdä että evoluutio on perustaltaan tilaa antava. Eli sen voima ei ole siinä että se kumoaisi Jumalaa vaan päinvastoin se antoi tilaa olla ateisti. Tällöin evoluutio antaa tilaa olla älyllisesti rehellinen ateisti että älyllisesti rehellinen uskova. Tällöin evoluutio olisi avomielisempi kuin esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentti joka tuomitsee ateistit typeryksiksi.
2: Tämä ajatus on mielenkiintoista nostaa esille nykyaikana;
___2.1: Esimerkiksi Alvin Plantinga on korostanut maailmankuvien merkitystä ja joka on kuitenkin samanaikaisesti nähnyt paljon vaivaa selittääkseen miten evoluutio ja naturalismi (joka hänellä on käytännössä samaa kuin ateismi) eivät sovi yhteen, eli että ateistit eivät voisi olla älyllisesti rehellisiä jos uskovat evoluutioon.
___2.2: Toiset taas näkevät että evoluutio on ateismia, eli evoluution kritisoiminen estäisi ateismin tyystin. Ihan sen takia että heistä tilanne on hyvin erilainen kuin mitä Plantinga sanoo ; Heistä juuri se ainut tapa olla älylliseti koherentti ateisti on se, että kannattaa evoluutiota. Ja jos evoluutio on roskaa ei voisi olla ateisti. Tätä ajetaan toistuvasti ID:ssä, jossa ongelmana on se, että se samanaikaisesti väittää että sen tulkinta on jumalasta riippumaton, eli siinä tutkitaan vain Suunnittelua ottamatta kantaa Suunnittelijaan. Samalla he kuitenkin yrittävät eliminoida kaikki ne teistiset kuvat joissa teistinen evoluutio on ytimessä. Sillä he eliminoivat evoluutiota ja esimerkiksi ID:n perustaja Johnson on kirjoissaan selittänyt että teistinen evoluutio on vähän kuin ottaisi väärää rahaa aidon kullan sijasta. Ja Leisola on luennoillaan selittänyt että teistinen evoluutio on kuin ratsastaisi samanaikaisesti kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.
___2.3: Usea peräti uskoo molempiin, sekä Plantinga että ateismi=evoluutio -kaavaan samanaikaisesti joka on tietysti sellaisella (oksy)moronistisella tavalla surkuhupaisaa. Heitä kuvaakin se, että he vihaavat pääasiassa ateismia ja haluavat pilkata sitä keinolla millä hyvänsä ja päätyvät siksi olemaan typeriä.

Uskaltaisinkin jatkaa tästä (agnostikko) Wilkinsin linjoille. Hän nimittäin on kirjoittanut että Darwin ja evoluutio ei liity oikeastaan juuri mihinkään mihin sitä usein liitetään. Maan ikä oli tiedemiesten vakiinnuttama jo ennen Darwinia. Darwin ei ollut myöskään uusi siinä että yhdisti ihmiset eläimiin. Sillä jo Linnéllä oli luonnonjärjestys jossa ihminen luokiteltiin mukaan eläinkuntaan. Edes rasismiin ja rotuhygieniaan häntä on vaikeaa liittää "Darwin was not controversial because he implied racist ideas about humans. He never did and the racism that is sometimes associated with his ideas preceded him by centuries (and were good Christian virtues) and were mediated by those who disagreed with him." Tässä Wilkinsilläkin nousee se, että Darwin kiisti Jumalan välttämättömyyden. Darwinin vaarallisuus ei siis ole siinä että hän olisi falsifioinut Jumalan tai todistanut Jumalan negaation, vaan enemmänkin siinä että hänen jälkeensä voitiin sanoa että eläinkunta voi mahdollisesti olla olemassa ilmankin Jumalaa ; "No, the reason why Darwin was controversial is very, very simple. Darwin argued that complex designs could arise without a mind to guide it."

Tästä seuraa se, mikä on oleellista. Evoluutio ei ole kiistanalainen, mutta sen ympärillä herätetään kiistoja. Ja usein kiistaa ei käydä tästä ydinkysymyksestä. Sen sijaan häntä yritetään kritisoida jollain joka vaikuttaa vähemmän uskonnonvapauteen iskemiseltä. "All the supposed “controversies” of Darwinism (or that phantom, “neo-Darwinism”) are post hoc attacks based on the prior objection to the lack of a guiding hand in biology. Don’t like natural selection? Attack Darwin by calling him a racist or blaming him for the Holocaust. Say he is antiessentialist. Say he is anti-religion. No matter how much evidence one puts forward that these are deliberate lies manufactured by those who hate Darwin for natural selection, it won’t stop the prevarication industry." Eli kun vastustetaan ateismin mahdollisuutta, ei tätä haluta kuvata tämänlaisena vaan halutaan korostaa että evoluutio laitetaan syylliseksi holokaustiin ja antisemitismiin. Tämä ei ole ihme, sillä nämä ovat tehokkaampia, emotionaalisesti vakuuttavampia, kuin tunnustus siitä, että oikeasti halutaan elää teokratiassa jossa ei ole mahdollista olla fiksi ateisti, eli että ateisteja päästäisiin kohtelemaan huonompina säälittävinä kansalaisina. Joka taas nousee ajatuksena esiin välittömästi jos ydinkysymys nostetaan värittämättä esiin. Eli sitä ei väritetä jumalafalsifikaationa vaan mahdollisuutena olla uskovaisen lisäksi myös ateisti.

Wilkinsiltä löytyy myös tulkinta jonka kautta evoluutiovääntöä sekä ateistejen että teistien kautta voidaan miettiä. Hänestä evoluutiota voidaan kritisoida hyvin ja huonosti. Ja huonolle kritiikille on annettu liikaa tilaa. "Sensible philosophical critics of Darwin focus on selection for that reason. It undercuts our prior belief that We Are Special. Human mentation, cognition, language, morality, religion or economics is somehow privileged in the universe. Bullshit. We are an animal and we arose without the universe seeking us (although, as I have argued, a deity might choose this universe because we evolve in it). The human exceptionalism which critics like Fodor, Fuller, Plantinga and the rest presume but do not argue for unfairly places the onus on Darwinians. It is time to stop taking them seriously." Itsekin kannustan ihmisiä tähän, ainakin ajatuksen tasolla. Sillä uskon että huonon evoluutiokritiikin vuoksi hyväkin kritiikki värittyy ; Koska valtaosa kritiikistä on roskaa on helpompaa ajatella että hyväkin kritiikki olisi samanlaista kuin se kaikki muu. Kun aihe ylikyllästetään roskalla, kultahippusten olemassaolostakaan ei välttämättä tiedä ja koko kasa on helppo ohittaa jopa silloin kun aihetta olisi muuhunkin.

tiistai 11. syyskuuta 2012

"Hyvän tuulen" kirjoja

Monen ei ole vaikeaa epäillä jos sanon että en usko onnellisuuteen. Kuitenkin asia on enemmänkin niin että en usko onnellisuuden herättelyyn. Ja tähän on oikeastaan yksinkertainen syy ; Kenenkään ei pitäisi. Onnellisuuskampanjoiden on nimittäin havaittu olevan yleensä ottaen pahaksi onnellisuudelle. "... those people who believed more strongly that society expects us to try to be happy, also tended to evaluate their own negative emotions more negatively. In other words, believing that there's a cultural expectation to strive for happiness is associated with feeling sad about being sad." Kuitenkin uskon onnellisuuteen sen verran, että koen jotain perverssiä iloa tästä ironisesta lopputuloksesta. Tämänlainen tavoitteen ja tuloksen ristiriita pitää sisällään jotain hieman huvittavaa.

Siltikin ajattelin ottaa osaa haasteeseen johon minua ei haastettu. Otin haasteen itselleni nimen omaan sen vuoksi että se on hyvin vaikea. Nettmeemissä pitäisi valita 10 hyvän tuulen kirjaa, jotka siis ilahduttavat itseä. Kirjavalinnat tietysti kertovat jostain ; Esimerkiksi "Unkurissa" tässä kohden listalle tuli pelkkiä lastenkirjoja.

Omakohtaisesti lastenkirjat eivät ole oikein koskaan olleet ilon tai onnellisuuden lähteitä. Ne ovat antaneet muita tuntemuksia. Etenkin lastenkirjojen lapsenomainen naïvius on jotain joka on mielessäni surrealistista jollain sellaisella hyvin väärällä tavalla joka etäännyttää sen sijaan että riemastuttaisi. Lastenkirjat ovat siksi karkeasti ottaen jotain joka etäännyttää minut hauskasta ja onnellisuudesta samaan tapaan kuin esimerkiksi Disneyn piirroselokuvissa olevat laulukohtaukset. Kysymys ei ole edes siitä että en pitäisi kappaleista. (Osa on toki kamalia, mutta osa on jopa hyviä.) Laulut kuitenkin jotenkin puhkaisevat kuplan ja yksinkertaisesti estävät tarinan.

Tosin luen melko vähän kertomakirjallisuutta muutoinkin. Jos minun pitäisi löytää 10 itseä huvittavaa hauskaa juonellista kirjaa, ne ovat helposti jotain jonka olen lukenut "joskus muinaishistoriassa" eli yli 10 vuotta sitten. Ja rehellisesti sanoen joku Karl Popperin "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset" eivät ole sisällöltään kovin onnellisuutta korostavaa naminamia (mutta toisaalta jos sen opit olisivat laajemmin käytössä olisi yhteiskunta kenties aidosti nykyistä onnellisempi. Toisin kuin nykyisessä kivaa_naminamia -linjamassa.) ; Mistä päästäänkin siihen että olen onnellinen kirjallisuuden ulkopuolella. Tai oikeastaan harjoitan mielikuvien "täysivaltaista onnellisuutta" yllättävän vähän. Onnellisuus on monesti ladattu odotuksilla ja vaatimuksilla. Ja tässä ideaalimuodossa se on itselleni hyvin hyvin vieras. Mutta onpa termistä olemassa rajoitetumpiakin versioita. Ja tässä muodossa onnellisuusilmiö on itselle tutumpi kuin moni luulisi.

Se, mikä "Unkurilla" menee lastenkirjoihin, vääntyykin minulla joksikin sellaiseksi joita harjoittavat ne ihmiset jotka hyräilevät jotain mollivoittoisia lauluja silloin kun ovat hyvällä päällä. (Tietääkseni heitä on.) Henki tähän löytyy ohjeesta "Some advice on how to cope in these tough times" -sarjakuvastripistä. Jossa esimerkiksi lopun aikojen apokalyptinen luurankoarmeija kehottaa nauttimaan pienistä iloista (kuten tappamisesta?) ja jossa maailmoja tuhoava paha yliherra kehottaa luottamaan itseensä (koska niin hänkin tekee?).

Ehkä tärkein hyvän mielen kirja on Magnus Millsin "Aidantekijät". Tämä on kirja joka on itse asiassa vaikuttanut minuun muullakin rintamalla aivan käsittämättömän paljon. (Se ei ole hirveän mutkikas tai sivistynyt kirja, mutta enpä minäkään nyt niin erikoisen kompleksi persoona ole.) Se ei teknisesti ottaen ole huumorikirja. Se on itse asiassa omituisella hyvin arkisella "ei tapahdu juuri mitään paitsi mitä nyt välistä joku kuolee mutta sekin on kovin arkista". Kirjassa ei ole juurikaan onnellisia tapahtumia, koska siinä esimerkiksi paalutetaan aidantolppia kaatosateessa. Kirjan hahmot ovat luusereita joilla ei muutenkaan mene kovin hyvin. Ja lisäksi loppu on sellainen että vaikka jääkin hieman auki että mitä aidantekijöille oikein tapahtuu, niin selvää on se että se ei ole mitään kovin hyvää. Jollain eksistentiaalisella tasolla kirja kuitenkin onnistuu lietsomaan tiettyä onnellisuutta. Sellaista omituista joka ei välitä olosuhteista tai vaadi valkeaa hevosta ja kiiltävää panssaria sekä neitoa pelastettavaksi. (Se on sellaista onnellisuutta jonka saavuttamiseksi ei edes tarvitse hakata ketään palasiksi tai harjoittaa muita apokalyptisen luurankoarmeijan onnellisuusniksejä.)

Sitten listalle tuleekin aivan selkeästi tyylipuhdasta huumorilinjaa jota myydään aivan puhtaana huumorina. Näin ollen nauran naurattamaan tarkoitetuille asioille. Moni näkee tämän hieman huonona asiana. Eli vaatisi edes hieman omintakeista ja luovaa mieltä nauttia erityisesti vaikkapa juuri lastenkirjoista. Itse olen kuitenkin niin karkea ja banaali, että minusta on luontevaa yhdistää nauru ja tietty humoristinen asenne onnellisuuteen. Toki on myönnettävä että minun huumoritasoni on sen verran kuivakka ja omituinen että se ei tyydyty millään "pikkukallevitsien" tarjoamalla.

Näistä saisi useampia kirjoja, mutta tyydyn luettelemaan nimiä ; Huumorimieltä tuo esimerkiksi Pasi Heikuran "Näissä merkeissä" & "Samoilla linjoilla". Ne käsittelevät sanontoja ja selittävät latteiden toistettujen ja kielenkäytössä aivan liian kliseiseksi muodostuneita sanontoja uudella ja hauskalla tavalla. Minusta tämä on mainio näkökulma, koska kirja ei teknisesti käsittele vitsejä. Latteudet ovat itse asiassa kenties jotain tylsintä mitä kielenkäytössämme on. Emme siksi mieti niitä ja tylsyys vain kumpuaa näistä hokemista. Siksi on valaisevaa muistuttaa esimerkiksi että "Puun ja kuoren välissä" -sanonta on "Biologinen rinnastus tilanteesta, jossa valittavana on kaksi toimintatapaa, joista kumpikin aiheuttaa jollekulle asiaan liittyvälle harmia. Urbaani versio: seinän ja tapetin välissä. Puun rungon ja kaarnan alla olevan ohuen elävän kerroksen välissä on jälsisolukko, jossa solut jakaantuvat erikoistuen joko sisäpinnan puuksi tai ulkopuolen nilaksi. Ihmiselle puun ja kuoren väliin joutuminen aiheuttaa huomattavasti enemmän päänvaivaa kuin jälsisolukon soluille."

Lisäksi oikeasti hyvää mieltä tuottaa Markus Kajo. Tosin tässä kohden pitää olla hyvin tarkkana. Markus Kajon jutut ovat minulle nimittäin jotain joka ei ole pysynyt samana. Niissä on toki pitkin matkaa paljon samanlaisia asenteita ja niksejä ; Esimerkiksi Kajolla on aina ollut tapana luoda ajatuskoe jossa on joku haitallinen elementti ja vaihtaa konkretiaa ja mielikuvaa keskenään pitkin matkaa. Ja lopulta syyttää lukijaa tästä julmasta mielikuvasta. ("Jos kuvittelet mielessäsi että kaikki kiinalaiset postittaisi litran vettä Suomen pieneen postitoimistoon niin häijysti ajattelisit" -hengessä.) Mutta tosiasiassa Kajo on kirjoittajana kehittynyt. Näkisin että hän on ajan mukana muuntunut syvällisemmän filosofiseksi. Tämä taas on johtanut siihen että jaan Kajon tuotannon karkeasti kahtia : Hänellä on minulle hauskoja tai minulle merkittäviä teoksia. (Ei muita.) Nuorempana hän tuotti ehdottomasti hauskimmat juttunsa. Sitten hän kehittyi kirjoittajana ja hauskuuden olennainen puoli laimeni. (En tiedä miksi näin tapahtui.)

Näiden lisäksi minulle onnellisuusiloa tuovat lähinnä jotkut sarjakuvat. Kuten "Lassi ja Leevi", "Pupujen itsemurhakirjat", "Naisen kanssa", "Pahkasika", "Helmiä sioille", "Raakaa lihaa" ja Hugleikurin tuotanto. Sekä jostain syystä jotkut synkimmistä "Batman" -seikkailuista. (Ei niistä naiveista.) Näitä yhdistää vain se, että ne kaikki ovat pirun hauskoja. Ja se, että niissä on aina jotain hieman asiaankuulumatonta ja makaaberia mausteena. Kun muistetaan että jokainen sarjakuva johon viittaan ei ole vain yksi teos, voidaan nekin laskea mielestäni kirjoiksi. Sillä vaikka sarjakuvat yleensä nähdään ohuiksi, niissä on jotain jota oikeastaan mikään muu ei kykene tuottamaan. Niissä on sopiva konsepti onnellisuuteen joka on kuitenkin vielä luettavassa muodossa niin että ne voidaan laskea "kirjojen" joukkoon jollain löyhällä määritteellä. (Mutta eipä ne lastenkirjatkaan usein hirveän vaativia ja runsastekstisiä ole.)

Kirjoittaja kokee ylittäneensä vaaditut/pyydetyt 10. Myös Popperin voi laskea mukaan. ; Tarkempaan persoonansyynäämiseen intoutuneet voivat toteuttaa stalkkerinfantasioitaan vaikkapa tutustumalla siihen mitä kirjoja pidin itselleni erityisen vaikuttavana muutama vuosi sitten. Osittainen päällekkäisyys yhdessä sen kanssa että kirjat tuppaavat molemmissa olemaan ns. juonellista kirjallisuutta voi kenties pistää miettimään jotain. Toivottavasti ei.

torstai 6. syyskuuta 2012

Sivistymättömyydessäänköhän?

Pasi Heikuran "Aristoteleen kantapää" -kirja  - kuten samanniminen radio-ohjelma ja verkkosivustokin - puolustaa laadukasta suomen kieltä ja sivistystä, ja tekee tämän ihastuttavasti esimerkiksi jakamalla fraasirikostuomioita kömpelöistä vertauksista ja huonosta kielestä.

Tekstissä "Ei yleissivistys ojaan kaada" (kirjan sivut 205-206) hän kuvailee sitä miten ylioppilaskirjoituksessa oli tehty yleissivistysvirheitä. Virhe ei toki ollut suuri : rousku ja rausku sekoitettiin toisiinsa. "Rousku on sienisuku, kun taas rauskut ovat ikivanha rustokalalaji. Tämä ei ole yllättävää, eikä sekään että joku sekoittaa näin läheiset sanat keskenään. Yllättävää on se, että kokeen järjestäjä Helsingin Sanomien toimittajakoulu väheksyi kokelaiden erehdystä. Sama sävy oli monessa uutista kommentoineessa kirjoituksessa, pääasiallinen sanoma oli se, että nuorison ei tarvitse erottaa toisistaan kotoista ruokasientä ja valtameren kalaa, koska tärkeämpää on osata hyvin modernin mediamaailman niksit." Heikura ymmärtää toki virheen mutta ei näe hyvänä sitä että asenne on se, että (yleis)sivistystä ei enää oikeastaan edes nähdä minään tavoitteena. "Ehkä hassuinta kevään yleissivistyskeskustelussa ei ollut se, että nuoret eivät tiedä, mitä eroa on sienellä ja kalalla vaan se, ettei tämän tietämisellä edes tunnu olevan väliä. Ei ole noloa olla tietämättä ja kaiken lisäksi uuden oppiminen tuntuu lopullisen vastahakoiselta."

Asenne sivistykseen ja siihen liittyvään onkin muuttunut. Erikoista kyllä, erityisen vahvasti tämän ongelmat näkyvät juuri internetissä. ; Olennaistan modernin maailman selviämisniksien pitäisi näyttäytyä laatuna juuri internetin kaltaisissa modernissa ympäristössä. Kuitenkin tosiasiassa juuri näin ei ole. Internet, sosiaalinen media, nettifoorumit ja vastaavat ovat jotain jota toistuvasti kaupitellaan sananvapauden avaajina, jonain joka antaa valtaa tavallisellekin ihmiselle. Ja jonka kautta kommunikaatio ja keskustelu onnistuisi helposti ja mukavasti kotisohvalta. De facto likimain kaikkea internetkeskustelua kuvaa kuitenkin seuraava lausuma. "nettikeskusteluissa - osittain samoin kuin erilaisissa keskustelutilaisuuksissa - on nimittäin masentavaa se, etteivät ne ole oikeita keskusteluita vaan vuorovaikutuksen asemesta alkeelliseen reagointiin perustuvia keskusteluesityksiä, joilla on yleisö, kuten esityksillä aina on." (Eräs blogini kantavista teemoista onkin oman näkemyksen kulttuurisidonnaiseen oikeaoppisuuteen itsetarkoituksellisesti tähtäävän postmodernin ajattelun ja sen uskonnollis-fundamentalistinen vastineen eli presuppositionistisen asenteen kritisoiminen. Ja erilaisten kommunikaatiokuilujen esiinnosto. Lisäksi blogini kantavana teemana ja punaisena lankana on myös yleinen ärhentely joka toteutetaan banaaliutta soveltaen ja yleistä suomen kielen kieliopillista raiskaamista käyttäen. Näin ollen tämä juttu ei oikeastaan voisi olla ilmaantumatta tässä blogissa.)

Internet on vahvistanut yksisuuntaisuutta. Lisäksi Heikuran esillenostama yleissivistyksen vähättely on osa nykyaikaa. Anti-intellektuellismi on ikään kuin ajan henki. Se nähdän eiluutuneena kun taas sen vastustaja nähdään "norsunluutornissa olevana" joka on etääntynyt ihmisyydestä ja arjesta ja totuudesta. Tiedevastaisuutta monesti peräti puolustellaan. Ja hörhösektorillakin on siirrytty vanhakantaisista epätieteellisiä teorioita esittävästä pseudotieteistä enemmän kohti denialismia joka taas lähinnä itsetarkoituksellisesti vastustaa "virallista vallitsevaa paradigmaa". (Ajan hengessä minun täytyisi rakentaa "Tiede-epäuskokin on vain uskontoa!" -slogan ja keskustella pelkästään sen kautta.) ; Tämän vuoksi vaikka monet ovat minulle kertoneet että internet on mainio paikka saada tietoa, olen usein korostanut että yliopiston kirjasto on tässä paljon kätevämpi apuväline. Interentissä tekstin arviointi taas on työläs kahluuprojekti, jossa toteutuu (ihan itse tarkoitusta varten luomani) fraasirikos "Heinäsuovassa olevat helmet kaivetaan sikojen suusta." Ja internet onkin pääsääntöisesti ajatusten paskakahlaamo ja yleinen ajatusoksentamo. (Sellaisena se on toki mainio. Itsekin käytän!)
Ja näin esimerkiksi Breivikin hymyilyyn ja sen mediasuhteeseen liittyvistä asioista saatiin inttämis-vänkääminen siitä onko Breivikin käyttämä käsitervehdys alkuperältään vasemmistolainen vai oikeistolainen. Ja olivatko natsit äärivasemmistoa vai äärioikeistoa ;

Kaiken kaikkiaan keskustelu on nyt aivan yhtä laadutonta kuin silloin kuin tapaus oli aivan tuore. Ainut mikä on muuttunut on käytettyjen detaljien määrä. Presuppositionistit puolin ja toisin koherentisoivat ja vääntelevät faktoja jotta se sopisi heidän ennakkonäkemyksiinsä. Ja tämä vaivannäön kanssa asia ei suinkaan muutu perustelluksi tai laadukkaammaksi. Se oikeastaan vain konkretisoi sitä taustalla olevaa erittäin syvällistä ideologista asennevammaa.
1: Se on siis vähän kuten jonkun one trick pony -huuhaahörhön teorisointi, jossa iso määrä kirjastossa istumista tuottaa valtaisan kasan cherry-picking -prosessoinnilla valittua materiaalia joka on sitten muokattu ja väritetty sen pakkomielleajatuksen kautta. Paitsi että keskiverto crank on itse asiassa ihan muvava mies, joskin kenties kaheli sellainen. Tässä taas paistaa enemmän ilkeys.

Olennaistahan poliittisessa analyysissä ei ole tarttua "eleiden etymologiaan" (jos näin saa sanoa joutumatta fraasirikostuomioistuinen pöytään) vaan katsoa että mitä ajatuksia on ja mihin poliittiseen näkökantaan ne asettuvat. ; Esimerkkiksi natsipuolue oli populistinen (joka paistaa jopa nimessä ; kansallissosialismi jossa kansallis -osa vetoaa oikeistoon ja se sosialismi vasemmistoon) ja tämän avaaminen selvittää itse asiassa olennaisia piirteitä asiasta, toisin kuin tiukka vasemmisto-oikeistojako. ; Breivikin kohdalla maahanmuuttovastaisuus ja vastaavat olennaiset elementit hänen puheissaan olisi tässä kohden otettava arvioinnin kohteeksi. Kokonaisuus jossa on syvää itseensä käpertymistä, vainotuksi tulemisen tunteita, ihmispessimismiä, vasemmistolaisuuden halveksuntaa, ja uskomiseen uskomisen pinnallista uskonnollisuutta ilman vakaumusta sekä voimakasta patrioottista kansallistunneajattelua joka kunnioittaa perinteitä... on oleellista. Ja sen valossa ei ole vaikeaa huomata että Breivikin ajattelussa on nimenomaan uuskonservatiivisia piirteitä.

Mikä on sekin Breivikkeskustelun pääteemojen ja kannanottojen kannalta melko irrelevanttia, kuten seuraavaksi paljastan.

Mukaan toki mahtuu myös Breivikin lausuntoja olennaisesti täsmentämä lausunto käännöksenä (helmi, jonka kaiveluun vaaditaan eiperustelevien lausuntojen tajuntaan lataamista)  "Minä en ole nationalisti. Minä olen äärinationalisti ja nationalistin tavoitteet ovat aivan erilaiset kuin äärinationalistin. Minä ja muut kaltaiseni haluamme jouduttaa konfliktia [aseellista taistelua], koska meistä [norjalaisista] tulee ajan myötä vähemmistö. Ainakin minä koin, että onnistuaksemme konfliktin jouduttamisessa minun on provosoitava noitavainoa maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan." ... "Mielestäni heinäkuun 22. onnistui provosoimaan noitavainon maltillisia kulttuurikonservatiiveja ja nationalisteja kohtaan. Kuten näkyy. Katsokaa vain Stoltenbergin uudenvuodenpuhetta, jossa hän käytännössä kutsui kaikkia maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia ekstremisteiksi. Eli kaikki on juuri kuten toivoinkin. Monet nationalistit ovat kirjoittaneet minulle kirjeitä, joissa he sanovat, ettei tekoni vahvistanut meitä vaan teki meistä heikompia. Mutta he ovat käsittäneet väärin motiivini. Tavoite ei ole saada välitöntä nostetta, että kriisi seuraisi heti [terrori-iskua], vaan siitä on etua hyvin hyvin pitkällä tähtäimellä, koska se tulee johtamaan sensuurin lisääntymiseen Euroopassa, mikä vuorostaan hyvin pitkällä tähtäimellä johtaa kulttuurikonservatiivien ja nationalistien radikalisoitumiseen, mikä lisää polarisoitumista. Nationalistit, jotka luulevat minun tehneen tekoni lyhyen aikavälin menestyksen saavuttamiseksi, ovat ymmärtäneet täysin väärin."

Tämä näyttää että Breivik ei ole konservatiivi ja nationalisti vaan ekstremisti näissä. Tämä ei tarkoita että hän olisi vasemistolainen tai patriotismin vastustaja ja korostaisi epäisänmaallisuutta. Hän on uuskonservatiivisesti asennoituva nationalisti. Mutta kaikki uuskonservatiivit ja nationalistit eivät ole tämänlaisia. (Itse asiassa yllättävän harva on.) Teknisesti Breivik ei siis ole oikeistoa vaan äärioikeistoa. Ja tässä suhteessa hän on oikeistolle hieman kuten Luther oli katolilaisuudelle. Ei siis suinkaan samalla puolella, vaan puhdistamassa ideologiaa kerettiläisiksi harhaopeiksi näkemästään. Mutta ei toisaalta myöskään eri puolella vaan puhdistamassa ideologiaa. (Tosin Luther vastusti sitä väkivaltaa jota uskonpuhdistukseen itse asiassa liittyi puolin ja toisin. Breivik yrittää lietsoa sitä.)

Toki tämä tulkinta on "veretön, harmaa ja tylsä" verrattuna mustavalkoisiin dikotomioihin joissa vasemmistolaiset ovat kommunisteja ja kommunistit anarkistiterroristeja. Tai jossa perussuomalaisuus tarkoittaa samaa kuin holokaustilla fantasiointi. Tai jossa uskonnollisuus tarkoittaa samaa kuin fundamentalismi ja kulttitoiminta. Tai jossa ateismi dehumanisoidaan autistisuudeksi jonka ongelma olisi (mahdollisesti eugeniikkahenkisesti) käsiteltävä sen sijaan että kuunneltaisiin ja annettaisiin olla. Tai AiG -sävyinen "keskusteleva ystävällisyys" jossa evoluutioteorian kannattaminen ja/tai ateismi nähdään samana kuin lupa tappaa ihmisiä oikeistohenkisesti revolverilla. Mutta ylenmääräisen joustava ajattelu on juuri sitä joka tekee rouskuista ja rauskuista saman asian ja näiden toisiinsa sekoittamisesta "minor detailin".

Verevyys on tässä kohden huonoutta. Verevyys ja innostavuus kun näyttävät syntyvän siitä että Breivikiä ei ymmärretä vaan Breivik halutaan liittää johonkin ideologiaan josta itse ei pidä (vasemmistoon tai oikeistoon). Ja halutaan suuttua ja vastustaa kaikkea jossa Breivik liittyy siihen mitä itse kannattaa (oikeisto tai vasemmisto.) Molemmissa perusasenteena on taint by association. Eli ei puhuta asiasta, vaan yritetään herjata siihen liittyviä ihmisiä rinnastamalla tämä epämukavaksi nähtyyn ilmiöön ja väittämällä tätä samastuttamista ja henkilöä vastaan hyökkäämistä argumentiksi.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Superarki, Suorituspyhät

"Raamatussa" arkea ja pyhää erotetaan toisistaan. Siellä käsketään esimerkiksi "Muista pyhittää lepopäivä!" Pyhyyttä lähestytään irtautumalla tavallisesta ja normaalista esimerkiksi rituaaleilla tai menemällä erityiseen palvontapaikkaan. Ihminen kokee tässä yhteydessä hartautta juuri siten että Pyhä on eskapismia arjesta.

Olen ollut huomaavinani, että perinteinen jaottelu jossa arjesta irtaudutaan on vähenemässä. Luterilaisen kirkkomme "Arki@Pyhä" esimerkiksi näyttää että Pyhyys on palvelin jolla arki pyörii. Sama on näkynyt muutenkin yhteiskunnassamme. Esimerkiksi Pasi Heikuran "Samoilla linjoilla" kertoo latteudeksi määritetystä "Arki" -sanasta että se on "Normaalin elämän ylevöittämisklisee. 1990 -luvun lopulla työelämän haasteista tuli niin kiinnostavia, että aikaa ei enää riittänyt normaalin elämän (perheen, kodin, ystävien ja harrastusten) viettämiselle. Tällöin naistenlehtien sivuille ilmestyivät ensimmäiset "arkea" käsittelevät artikkelit. Vanha tylsä ja uuvuttava "arki" muuttui "hyväksi arjeksi", pullantuoksuiseksi elämäksi, jossa on epämiellyttäviä asioita juuri sen verran että "arjessa on elämän maku". Termin käyttäjän kuulijat ymmärtävät, että vaikka puhuja on korvaamaton ihminen työpaikallaan, hän arvostaisi enemmän puuhailua kotona perheensä kanssa." Heikuran teemana on se, että yhteiskunnan suorituskeskeisyys on ajanut arjen nurkkaan. Tylsälle ja ikävälle ei jää tilaa. Kenties tätä tylsää ja ikävää tulee jopa kaivatuksi.

Soveltaakseni tämän teologissävytteisiin alkusanoihini voisi sanoa että hektisyys tiivistää pakosti "Pyhän" "arkeen". Muuten hektinen arki veisi ajan niin että Pyhälle ei jäisi enää mitään. Ei ole yksinkertaisesti tilaa eriyttää Pyhää erikseen. Joten vaihtoehtona on vain Pyhän lakkaaminen tai sitten arjen ja Pyhän yhteensovittaminen.

En usko että moni on asiasta hirveän erimielinen. Tämä näkyy myös lomailussa. Työpaikassanikin ihmeteltiin kuinka en ollut suunnitellut mitään lomasuunnitelmia. Että en ole varannut ulkomaanmatkaa, ole menossa mökille jossa minulla olisi remonttisuunnitelma. Tai jotain muuta jossa loma muuttuisi määritelmäksi "ennalta organisoitu ja suunniteltu toimenpidesarja, joka huipentuu tavoitteellisiin askareisiin joiden tarkoituksena on saada aikaan tiettyjä asioita tietyssä aikataulussa." Ajattelin että hitot tämänlaisista lomista. Siksipä minulla ei mitään lomaa olekaan. Esimerkiksi Juhannuksena olen töissä. Kaikki, niin isot pomot, kuin työläisetkin ovat kotona. Sen sijaan työpaikan avaimet, tilat ja kahvinkeitin ovat valtakuntaani.

Jos loma on työtä, voin saman tien saada siitä palkkaa ; Ni!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Ylikorostus

"Kättely vakiintui Länsi-Euroopassa tavalliseksi tervehtimistavaksi 1800 -luvulla. Kun ihmiset kohtaavat, heidän on tapana kätellä osoittaakseen, että heidän oikeassa kädessään ei ole nuijaa tai pitkää miekkaa, jolla he aikoisivat katkaista neuvottelukumppaniensa kaulan. ..."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")


Ihmiselämä on siitä erikoista, että usein asia nousee esiin vain yhteyksissä kun ilmiö on kyseenalaista. Näin esimerkiksi avioliiton kohdalla. Avioerotilastot näyttävät karuja lukemia, mutta silti avioliittoon mennään luottamushenkisyyttä korostaen. On mielenkiintoista miettiä kaikkia eronneita pareja, ja pohtia että ovatko nämä kaikki ihmiset olleet yltiöoptimistisia ja irrationaalisia. Vai ovatko he tienneet ongelmasta, ja juuri sen vuoksi korostaneet luottamuksen merkitystä ; Luottamusta nostetaan esiin harvoin niissä asioissa joissa riskejä ei juurikaan ole. Luottamuksen arvo tietysti näkyy eniten siellä missä asiassa on vaihtoehtoja.

Ritarikuvastossa tämä näkyy tietysti siinä että miekka on tuhoase. Siksi ritarillisuudessa tuhovoimaa kompensoidaan korostuneella etiikkanäkemyksellä. Juuri siksi että miekka tekee epämoraalisen toiminnan potentiaalisemmaksi. Ritarieetoksen takana ei siis ole se, että ritarit olisivat olleet poikkeuksellisen hyveellisiä, vaan enemmänkin se, että he olivat potentiaalisesti erityisen pahoja.

Etiketti sisältääkin tämän vuoksi rajotteita ja temppuja, jotka ovat muutakin kuin pelkkää kaunistelua ja teeskentelyä. Mukana on käytännöllisiä luottamuksen osoittamiskeinoja. (Kenties nykyään tarpeettomiksi keinotekoisuuksiksi muotoutuneita koska ajat ovat muuttuneet.) Luottamus perustuu tällöin pakotettuun epätoivotun tilanteen tekemisen vaikeuttamiseen.

"... Kun asioita alkaa tapahtumaan heti kättelyssä, kyse on vauhdikkaasta toiminnasta koska edes kuulumisia ei ole ehditty vaihtaa. Etelä-Euroopassa asiat harvoin tapahtuvat heti kättelyssä, koska siellä poskisuudelmat ovat tavallisin tapa osoittaa että kädessä ei ole miekkaa."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")