Faustuksen teologiaa

Faustuksen tarinassa tohtori Faust hakee yliluonnollista voimaa tekemällä sopimuksen demonin kanssa. Usein tässä yhteydessä sopimus tehdään Mefistofeleen kanssa. Tähän tarinaperinteeseen kuuluu monia satuja joissa henkilöiden nimenä ei ole Faust. Lasken nekin tässä faustisiksi tarinoiksi. Teema on siis vahvempi kuin päähenkilön nimi.

Usein nämä tarinat muuttuvat käsittelemään joko toiveita tai valta. Henkenä on se, että onko sielun menetys Saatanalle tiedon arvoista. Mutta tieto tarkoittaa (a) joko sitä että pitää varoa mitä toivoo koska sopimuksessa on joku omituinen pilkkuvirhe (b) tieto tarkoittaa tiedon sijasta valtaa, kykyä manipuloida maailmaa.

Tämä puoli on luonnollisesti tärkeä ja niiden käsittely on varmasti apuna kun kristitty miettii suhdettaan tietoon. (Ja johtaa statementeja joissa otetaan kantaa siihen onko tiede hyvän ja pahan tiedon puusta haukkaamista vai onko tiede kristinuskon ihanteista ja kristittyjen ansioista syntynyt konsepti.)

Se mikä näissä tarinoissa on omituisinta on kuitenkin sen teologia. Tarinoiden ytimessä on se, että Faustus tekee sopimuksen. Usein omalla verellään. Tämän jälkeen hän saa joko rajallisen määrän toiveita tai aikaa. Tämä on hyvin kiinnostava koska kristinuskossa opetetaan syntien anteeksiannosta. Ja siitä että armon saa pyytämällä ja katumalla. Paitsi jos pilkkaa Pyhää Henkeä.

Tämä johtaa hyvin omituisiin teologis-juridisiin kysymyksiin. Kuten kysymykseen siitä että miksi Saatana haluaisi tehdä sopimuksen josta pääsee eroon katumalla? On huomattava että esimerkiksi
* Christopher Marlowen "Tohtori Faustus" päättyy (molemmissa versioissa) Faustuksen tappioon. Aluksi diili tuntuu hyvältä mutta lopuksi Faustus haluaa päästä irti sopimuksesta. Jos kakun voisi syödä ja pitää, ei demoniseen sopimukseen olisi kiinnostusta siellä demonisella puolella. Sopimus siis on vahva. Soimusrikosta seuraa paikalle tupsahtava demoni joka estää kikkailut.
* Toisaalta eräässä lapsuuteni saduissa mies tekee noitakeinoin sopimuksen Saatanan kanssa ja hän selviää pulasta ovelan noita-anoppinsa ja noita-miniänsä avulla. Tässä henkenä on juuri se, että diilissä kirjaimellinen tulkinta toimii molempiin suuntiin. (Pidin näistä antisankarillisista veijaritarinoista jo lapsena eniten.)
* Toisaalta monissa tarinan versioissa korostuu se, että jos toiveilla tekee jotain epäitsekästä ja kristillistä, niin sopimus jotenkin raukeaa mutta toiveen saa pitää. Tällöin on aivan mahdollista että sopimus tehdään siksi että ihmiset käyttäytyvät kuin se olisi validi vaikka tosiasiassa se ei ole. Sopimus tehdään jotta ihmiset eivät valitsisi Jumalaa, ei siksi että he menettäisivät vapauttaan piiruakaan.

Yksin varjojen kuningattaren kanssa

Ylläoleva traileri "Assassin's Creed:Rogueen" oli ilmestyessään kiinnostava. Itsenään se on toki varsin höpö. Mutta sillä oli vaikutusta pelaajien kesken. Se nimittäin kertoi muutakin, kuin että kyseinen peli korostaa badasseryä tavallista pelisarjan edustajaa(kin) enemmän. Siinä ollaan temppeliherra. Sarjan tarkkasilmäiset fanit näkevät tämän temppeliherruuden jo trailerin ensimmäisestä kuvasta. Vaatteiden koristelussa ei ole käytetty assassiinien merkkiä. Sen sijaan templarien ristejä löytyy. Viimeistään miekanvalinnan kohdalla yhteys oli selvä. Ja veljiin viittaaminen korostaa sitä että assassiinit viittaavat järjestöönsä "brotherhoodina" - vaikka seassa onkin paljon naisia. Traileri antoi tilaa ajatukselle että temppeliherruus hylättäisiin, että miekka heitetään maahan. Mutta pian varmistui että peliä pelataan nimenomaan temppeliherrana.

Osa sarjan faneista oli shokissa ja osa peräti järkyttyi. Heistä templarit edustavat jonkinlaista äärimmäistä pahaa. Heille assassinoinnin yhteydessä tapahtuvat puheet ovat vain osoitus siitä miten hairahtuneita ihmisiä he ovat. Itse kuitenkin olen edustanut sitä tulkintatapaa missä tämä "limbossa" tapahtuva keskustelu on jotain vähintään puolimystistä. Ihan jo senkin takia että salamurha tehdään usein tilanteessa jossa ympärillä on vihamielistä sakkia. Sitten keskustellaan pitkäkin aika tyhjällä taustalla. Ja sitten palataan pieksemään se vihamielinen sakki ja pakenemaan paikalta. Olen jopa pitänyt näitä "limbokohtauksia" äärimmäisen rehellisyyden hetkinä. Jossa kuolevalla ei ole menetettävää. Tilanteena jossa ei ole valehtelua. Tämä rakenne on mielestäni aina sävyttänyt pelisarjaa eri puolia ymmärtävään suuntaan. Ymmärtäminen, tässä mielessä, on vähintään puolet tarinasta. Siksi en ole niin yllättynyt siitä että pelissä on osa joka on tehty temppeliherranäkökulmasta.

Jotain vanhaa, jotain sinistä. Mutta ei mitään kovin uutta.

Koska peli ilmestyi viime torstaina olen ehtinyt jo pelaamaan sitä hyvän tovin. (Viikonloppuna valtaosa ajasta meni tähän.) Olen saanut koko pelistä läpi 38%. Joka on melko paljon. Ei kuitenkaan riittävästi jotta voisin sanoa että miten tarina lopulta etenee ja mikä on sen statement. Kuitenkin olen pelannut sitä sen verran paljon että voin sanoa siitä jo jotain. (En tosin sitä onko Shay Cormac perimmiltään kaksoisagentti vai ei. Pelissä on joitain viitteitä siihen suuntaan.)

Mielestäni "Rogue" on hyvin kiinnostava pelisarjan osa. Sillä "Unity" on tehty selvästi yrityksenä siivota pelisarja ja uudistaa sitä. Pelisarja on jo sen verran pitkä että se kärsii jo jonkinlaisesta edeltävien osien taakasta. "Rogue" on kuitenkin selvästi jotain aivan muuta. Siinä yritetään ottaa kaikki irti siitä taakasta. Jopa kun peli latautuu voidaan kuulla musiikkia joka on itse asiassa sikermä jossa on yhteennivottu suositumpia pätkiä aikaisempien osien suosituimmista musiikeista. Tämä koosteisuus jossa tutut hahmot ja muut otetaan täysillä esiin on kenties loukkaus niille konservatiiveille jotka käyttävät vielä "Playstation 3":sta (Kuten minulle.) Mutta tätä kautta tämä peli itse asiassa nivoo yhteen vanhoja pelejä. Ja jossain määrin tämä peli on "assassin's creedein assassin's creed ikinä". Jos olet pitänyt aikaisemmista osista, pidät tästä osasta. Sillä tässä tehdään samaa. Ja tämä kaikki johtaa siihen että joudutaan syventämään samaa. (Joka tarkoittaa informaatiota ja suoria väitteitä vihjailun sijasta. Pelisarjan hippieshitiin tottuneille tämä on yllättävän piristävää.)

Jopa pelin uudistukset ovat näennäisiä. Katso ; Annamme sinulle hienon ja koristellun ilmakiväärin. Se toimii juuri kuten aikaisempien osien puhallusputki. Katso : Annamme sinulle hienon Benjamin Franklinin kehittämän kranaatinheittimen. Ja se tekee täsmälleen samaa mitä Ezio teki kranaateilla "Revelationissa". (Jopa sen reach on sama.) Kaikissa edellisissä osissa assassiinit ovat kävelleet ja taistelleet omalla tyylillään. Shay kävelee ja taistelee tärmälleen samalla tavalla kuin Edward Kenway. Kaikki on vain vähän tyylikkäämpää. Ilmakivääri on hienon näköinen. Ja kahden samanmittaisen miekan sijaan käytössä on tyylikäs miekka-tikari -kombo. (Joka johtaa tosin hieman omituisiin taistelutilanteisiin kun vastustaja kuolee tikariin joka ei edes yllä tämän ihon pintaan asti. Koska Edward Kenwayn kohdalla tikarin sijalla oli pidempi miekka.)"Black Flagin" hieno meritaistelusysteemi toistuu tässäkin - joskin paranneltuna. Kaikki on samaa mutta vähän tyylikkäämpänä ja hienompana. Tuttuja nimiä toistetaan. Aikaisemmin implisiittisiä yhteyksiä paljastetaan eksplisiittisesti. Maailma on äärimmäisen tuttu.

Tarina on kuitenkin kiinnostava ja uusi.

Pelisarja on hieman omituinen. Se selvästi on jotain jonka ostat lähinnä jos olet sarjan tuttu jo aiemmin. Kuitenkin siinä on tutoriaalit. Ensimmäiset tehtävät vilkkuvat näppäilyohjeita. Ne ovat pelimekaniikkaohjeita jotka on naamioitu peliksi. Tämä on tietyssä määrin ärsyttävää koska pelin ensimmäisten minuuttien täytyisi jotenkin oleellisesti koukuttaa peliin. Toisaalta tämä tutoriaali tutustuttaa mainiosti pelin keskeisiin hahmoihin ; "Black Flagin" ongelmista on siis opittu. "Rogue" on vielä fragmentaarisempi kuin merirosvoilu, mutta "Black Flagissa" hahmoja oli hirveä määrä ja heihin ei oikein tutustutettu. Vaati toisen pelikerran jotta tiesit kuka on kukakin (ja reilusti yli puolet heistä oli joskus oikeasti eläneitä merirosvoja). Toisaalta tutoriaali on rakennettu siten että Shayn asema ja muu tulee hyvin esille. Tämä pelillisesti ärsyttävä osuus on tarinankerronnallisesti yllättävän vahva.

Itse asiassa Shay Cormac vaikuttaa olevan pelisarjan kompleksisin sankari. Aikaisempia hahmoja on pyritty jollain tavalla tekemään miellyttäväksi. Ezio oli hauska naistenmies, Connor oli jäyhä ja tyylikäs eetikko, Edward oli räyhäkäs merirosvo. Shay Cormac taas on kompleksinen juuri siksi että hänessä yhdistellään elementtejä. Sikermäinen luonne joka kuvaa koko peliä voidaan nähdä joksikin joka on pakottanut hahmoon jotain syvyyttä. Hänen assassiinina olonsa on selitettävä. Hänen kääntymisensä templariksi on selitettävä.

Kaikki maailman proletaarit,
pettäkää veljeskuntanne ja
iskekää vihollisianne tikarilla.
Selän takaa, parkourilla.

Kaalinviljelijän pojan seikkailut ovat siitä kiinnostavia että assassiineja ei kuvata vihollisina vaan entisinä ystävinä. (Paitsi sitä yhtä joka toimii väärin.) Cormacin perusteemana on se, että jos kaikki on sallittua, kukaan ei ole turvassa. Toisaalta Cormac on itse asiassa hahmo joka, jos joku, kuvastaa toimillaan sitä että mitä tapahtuu kun joku tekee niin että kaikki on sallittua. Hänessä on aimo annos tarkoitus-pyhittää-keinot -miestä. Ja köyhistä oloista tuleminen helpottaa tätä "jesuiitta-asennettakin".
1: Joka nivotaan siihen suureen tematiikkaan jota Abstergo Industry kannattaa niin paljon että väärensi "Liberationissa" suurella työllä Avelinen menneisyyden. Ja josta ACIII Desmond jutteli isänsä kanssa. Assassiineista kääntyy säännönmukaisesti temppeliherroiksi. Mutta toisin päin kääntymisiä tapahtuu harvoin. Kun ihminen antaa vapautensa itseään korkeammalle päätäntävoimalle hän harvoin lähtee muuttamaan mieltään. Vapaus taas mahdollistaa mielenmuutokset. "Rogue" on siitä hankala että siinä on selvästi mahdollisesta editoinnista kertovia, "Liberationista" tuttuja häiriöitä myös limbokohtauksissa. Joka on minusta dramaattista ja törkeä pyhäinhäväistys templareilta jos lopulta varmistuu että tämä editointi pitää paikkaansa.

Siinä missä toinen temppeliherrahahmo, Haytham Kenway, oli suoraviivainen ja brittiläisellä ja kohteliaalla tavalla julma mies, on Shay tarkoituksella laitettu statuksettomaksi kansanmieheksi. Hänet on valittu irlantilaiseksi siirtolaisten jälkeläiseksi joka on varttunut "The Gangs of New York" -elokuvan kuvaamassa ympäristössä, jossa systeemin tallaamaksi joutuminen herättää templar -vastenmielisyyksiä. Köyhien on helppo vihata systeeminvartijoita.

Hän on vihannut temppeliherroja koska he kohtelevat köyhiä väärin. Toisaalta hän ei pidä assassiineista koska Lissabonin maanjäristys. Tämä maanjäristys aiheutetaan "ensimmäisen kansakunnan" teknologialla vahingossa, assassiinit tavoittelevat asioita välittämättä riskeistä.

Tämä tulee tapahtumaan!

1: Tämä Lissabonin tehtävä on hieno muistutus siitä miten Ezio seikkaili kuuluisissa kirkoissa jotka olivat oikeasti tarpeettoman kompleksisia hyppelysokkeloita. Mutta en voinut olla repeämättä sen aikana nauruun. Tehtävä edusti mielestäni huonoa makua. Lissabonin maanjäristys ja kirkon romahdus ovat aika kamalia aiheita tämänlaiseen. Siitä oli yritetty tehdä dramaattinen ja tunteellinen. Mutta itseä huvitti yhtä paljon kuin jos assassiinit ampuisivat Hitlerin bunkkerin ovelle. Mikä tosin todennäköisesti tulee joskus tapahtumaan. Historiassa ei näköjään voi tapahtua enää mitään ilman että assasssiineilla tai temppeliherroilla on asian kanssa jotain tekemistä. Eikä nimekkäistä historiallisista henkilöistä kukaan ole kuollut normaalisti. Kaikki heidät on salamurhattu. Tai he ovat olleet itse assassiineja. Tai molempia.

Cormac onkin kuvattu hahmona joka on enemmän kiinnostunut luokka-asioista ja köyhien oikeuksista. Tämä tavallaan sopii huonosti niin templareihin kuin assassiineihinkin. Viisaus tai järjestys tai vapaus eivät ole ne pääasiat. Ne ovat rikkaiden luksusta. Siksi peli onkin jakanut symboliikkansa kiinnostavasti.

Laivan nimessä merkitys.

Shayn laiva on "Morrigan". Kuten aikaisemmissakin pelisarjan osissa, laivan nimi on tärkeä. Connorin "Aquila" viittasi kotkaan, Edwardin "Jackdaw" naakkaan. Nämä lintuvertaukset ovat tärkeitä symboleita pelisarjassa. Siksi ei ole yllättävää että laivan nimi ei ole pelkästään laivan nimi. ; Morrigán on irlantilainen taistelun, hedelmällisyyden ja sodan jumala. Ja jumaluus joka kykeni näkemään tulevaisuuteen, ja joka yleensä ennusti pahoja asioita. Morrigan kykeni muuttumaan korpiksi. Näin siinä on yhteys lintuihin. Laivaa on kuitenkin korostettu hyvin pakanallisin symbolein. Tämä on tärkeää sillä oikeaoppiset temppeliherrat ovat käyttäneet monoteistisien uskontojen symboleita. Tämä viittaa että Cormac on erilainen. Myös koristelujen sävyt ovat synkempiä. Coolefektit ovat tässä mielessä huipussaan. Badasseryn estetiikkaa on hiottu äärimmilleen.

Morriganin Morrigan -keulakuva.

Kiinnostavaa onkin että Morrigan keulakuvapäivitys kuvaa sutta. Tämä kertoo siitä että Morrigan voi muuttua myös sudeksi. Tämä muistuttaa jossain määrin myös siitä että Morrigan liitetään ns. Cuchulainn -saagaan. Irlantilainen Cuchulainn viittaa Culannin koiraan. Cuchulainn taisteli Morrigania vastaan, ja pärjättyään hyvin hän imi Morriganin rintaa ja sai haavoittumattomuuden.

Tämän kaiken yhteys Cormacin hahmoon on erikoinen. Cormac ei tarkoituksella petä assassiineja vaan hän varastaa esineitä. Ja joutuu sen vuoksi jahdatuksi. Ja vasta tämän jälkeen hän oppii että temppeliherrojen tavoitteet voivat sopia yhteen hänen omien arvojensa kanssa. Hän varastaa esineet koska muut eivät näe yhteyttä Lissabonin maanjäristyken ja artefaktien välille. Cormac ennustaa että assassiinien tulevat pyrinnöt vaarantavat valtavan määrän ihmisiä ja että tämä katastrofi ei ole saadun tiedon ja vallan arvoisia. Mikään temppeliherrojen voittaminen ei ole sen arvoista. Samoin Cormac selvästi ensin taistelee ja sitten saa voimansa "synkeistä ja pahoista asioista".
1: Tosin on vaikeaa sanoa lypsääkö hän assassiineja vai templareita. Peli on siitä riemastuttava että temppeliherrojen laajat resurssit tarkoittavat sitä että kaikkien aikaisempien pelien ansaintalogiikat ovat käytössä. Rinnakkain. Kun laivasi seilaavat ja tekevät kauppaa ulkomailla, omistamasi kaupat lähempänä lataavat rahaa pankkitilillesi. Ja voit metsästää ja myydä. Ja iskeä laivoihin. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Siinä missä aikaisemmissa peleissä on joutunut säästämään tai odottelemaan, tässä pelissä resurssit käytetään lähinnä siten että päivitettäviä asioita on hirveä määrä.

Häntä kuvaa hahmona sublimointi. Siinä missä sarjan aikaisemmat sankarit heijastavat hyveitään ja Haytham on paha koska on niin viileä ja kylmä kuvaa Cormacia nimenomaan se, että hänellä on synkkiä puolia jotka hän valjastaa hyväksi näkemiensä asioiden ajamiseen. Morrigan on nähty hyvin samanlaiseksi hahmoksi kuin kristillisen perinteen sukkubus -demoneita. Ja siksi on mielenkiintoista että laivan koristeluvaihtoehdoissa on jotain jota pelisarjan aikaisemmissa osissa ei ole ollut ; Itse näen että susi on cool mutta osalle sofistikoituneista pelaajista tarjotaan tässä varsin alleviivattu "Oikea Morrigan"..

Morrigan on "shadow queen", ja jos laivan päivittää
täysin kaikin mahdollisin boostauksin saa trophyn "Phantom Queen"

Shayn seikkailuissa on toki laajempiakin pakanallisia yhteyksiä. Pelissä kerätään viikinkimiekkoja ja voidaan saada viikinkihaarniska. (Muutenkin sarjan iloinen yllätys on se, että pukuvaihtoehtoja sille ainaiselle kaavulle on pirusti. Nyt outfit on todellakin outfit eikä samaa vähän eri väreissä.)

Muutoin : Paranoija on voimaa.

Peli on muutoin vähän kuin mikä tahansa assassins creed. Paitsi että siinä missä "Revelations" -sarjassa oli puukotusyrittäjiä harvoin, tässä niitä on koko ajan. Koska pelissä metsästetään assassiineja, on tietysti selvää että myös  niitä löytyy puskista ja katoilta, niiden tavallisten tollojen vartioiden lisäksi. Tässä pelaaminen on kiinnostavaa. Perinteiset kaasutukset eivät esimerkiksi toimi täysin varmasti koska assassiinit ovat tottuneet liikkumaan kyynelkaasussa. Pelaamisen kannalta kiinnostavaa on että assassiineja ei tunnisteta valkoisista kaavuista ja hupusta. He piileskelevät ja naamioituvat.
1: Itse en voinut olla miettimättä sitä että assassiinit eivät tapa kansalaisia koska he eivät voi tietää onko siinä veljeskunnan jäsen valeasussa. Näitä valeasutehtäviä pelisarjassa on ollut jonkin verran mutta ei kovin runsaasti. Tässä pelissä piileskely ja naamioituminen ovat yleisiä tapoja.

Pelaamisen kannalta on kiinnostavaa että näiden salamurhaajien lähelläolo kuuluu hiljaisena supinana. Tämä sekoittuu joskus pelin muihin taustaääniin kuten heinäsirkkoihin. Jotenkin tämä lietsoo paranoijaa pahemmin kuin se että mitään tämänlaista ennakkovaroitusta ei olisi. Hirmu hiljainen supina on juuri sen tyylinen että sitä hieman arvailee että "onkohan tuo sitä vai ei". Lähelläolo ei riitä vaan lisäksi on etsittävä ja löydettävä. Eagle visionin käytön - ja sen että oikeaan suuntaan on katsottava melko kauan että piileskelijän huomaa - tärkein tehtävä onkin löytää näitä piilottelijoita riittävän nopeasti. Jos tässä ei onnistu saa kuulla jonkun monista onelinereistä. (Ja saa hirmu paljon vahinkoa ellei peräti kuole pois.)

Peli on tässä vaikeudeltaan kuitenkin varsin maltillinen. (Olisin toivonut jopa hieman haastavampia.) Kuitenkin se lietsoo paranoijaa tavalla joka ei ole tuttua aikaisemmista peleistä. Sama henki on saatu myös merelläkäymiseen. Siinä missä "Black Flagissa" iskettiin laivoihin tässä pelissä muut laivat iskevät sinuun. Siksi ei ole ihme että Cormacin silmät on kuvattu omituisen pälyileviksi. Paranoiakin on pelissä sublimoitu. Tosin sen seurauksena on se, että mitään ei usko olevan sitä miltä sen näyttää. Ja tässä maailmassa "nothing is true". Vaikka toisaalta tämä oli se toinen slogan josta haluttiin irti. Ja se toinen. Se "everything is permitted". Siitä ei voi sanoa muuta kuin että puskassa piileskelevien pelkureiden hirttäminen nuoratikoilla puuhun sen jälkeen kun heitä on myrkyttänyt berserkeiksi ei ole koskaan missään aikaisemmassa AC -pelisarjan pelissä ollut yhtä hauskaa ja helppoa ja badasseryesteettistä.

---

Pelin pohjoismaaviittaukset ovat tässä mainitsemaani laajempia. Ja joskus ne huvittivat minua. Ei riitä että viikinkihenkisyyttä on korostettu. Mukana on jopa Otto Berg, nykyajan Abstedgo industryn työntekijä. Jonka lapsi on sairas tavalla johon vain temppeliherroilla on hoito. Hän kokee tulevansa kiristetyksi ja hän lausuu sanan "PERKELE". Ihan puhtaalla ja kauniilla suomen kielellä! Se on englanninkielisessä tekstityksessäkin pelkästään muodossa "PERKELE".

Riivattu kirkkokeskustelu (eksorsoisikoot, vittu, itsensä)

Katolinen kirkko julkaisi kirjan demonien poismanaamisesta, eksorsismista. Ei sen historiasta. Eikä osoittaakseen vanhanaikaisia oppeja jotta voisi näyttää miten nykyään ollaan teologian kanssa edistyneempiä. Eksorsismi on tällä hetkellä jokseenkin muodissa ja ajankohtaista. Ja siksi tämä teos tehtiin ja julkaistiin. Ja niin että katolinen kirkko tuki sitä.

Tämä ajatus voi olla hämmentävä niille jotka ovat esimerkiksi katsoneet mitä vuotta tällä hetkellä eletään. Mutta tämä nostaa esille puolen joka on olemassa, jopa vahvasti. Kirjoitinkin uuden suomen puolelle lyhyttä tiivistelmää joka koskee eksorsismin renessanssia. Manauksen muodikkuus onkin melko moderni ilmiö. Asiat ovat siis olleet "tältä osin paremmin" aiemmin.

Demonien manaus on juuri sitä materiaalia jota usein vältellään kun puhutaan kirkosta. Itse asiassa jos nostaa esiin edes Helvetillä pelottelun, kirkossa ollaan varsin torjuvia. Näiden kohdalla Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut "Jumalaa ei ole" -kirjassaan jännittävän huomion. Nimittäin sen, että koskaan, siis koskaan, helvetillä pelottelusta tai manaamisesta ei ole tuomittu tai rangaistu. Se on jotain jota paheksutaan hyihyi -tasolla. Jumalanpilkasta sen sijaan voi periaatteessa saada juridisen tuomion sakosta vankeuteen asti.

Demoneista ja manaamisesta puhuminen onkin jotain jonka enemmänkin sanotaan olevan keskiaikaista. Että eikö olisi mitään uudempia asioita moitittavaksi. Tässä usein selitetään jopa että tämänlaiset asiat ovat naurettavia. Että eikö arvon uskontokriitikko ole tutustunut uskontoon, jossa demonit ja vastaavat ovat symbolisia. Demonioppia pidetään siis väärinkäsityksenä, jonain joka on olkiukko jota kukaan ei kannata.

Olen tässä melko vahvasti erimielinen. Demonioppi ei ole kirkon opin eikä kirkon käytänteiden vastainen asia. Se on enemmänkin hävetty asia, ei vastainen asia. Se, että siitä ei haluta puhua ei tarkoita samaa kuin että sitä ei ole olemassa. Ja tässä asiassa katolinen kirkko ei todellakaan ole yksin.
1: Demoniopin näytteitä on jätetty esimerkiksi moderniin katekismukseen. (Jonka tavaaminen on varmasti dogmatiikkaan tutustumista tavalla jota uskontoon tustuva uskontokriitikko tekee.) "Emme osaa selittää, miksi Jumala on sallinut pahan syntyä ja miksi hän sietää sen mahtia. Kristittykin kokee karvaasti pahan vallan omassa elämässään. Edes usko ei näytä vapauttavan meitä sen tuhoavilta voimilta. Rukoilemme kuitenkin, että Jumala itse taistelisi puolestamme. Hän antaa meille kerran lopullisen voiton ja vapautuksen kaikesta pahasta. Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi." Saatana vaikutuksineen on tuossa melko vahvasti konkreettinen ei symbolinen.
2: Ja tosiasiassa voidaan katsoa myös uskovaisten kannattamia asioita. (Joka on jotain jota uskontokriitikko tekee tutustuakseen uskonnon sosiaaliseen puoleen jota ei saa halveksua ja ylenkatsoa, kuten arvoisat uusateismikriitikot usein jaksavat muistuttaa.) Seurakuntalainen tässä taannoin uutisoikin siitä että valtaosalle papeistakin saatana on kaikkea muuta kuin symbolinen "Kirkon tutkimuskeskuksen ja Radio Dein tutkimus paljastaa, että kirkon työntekijät ottavat puheen pahan voimasta ja pimeyden henkivalloista tosissaan. Kyselytutkimus kertoo, että 68 prosenttia kirkon eri työalojen työntekijöistä sanoo uskovansa vakaasti saatanan olemassaoloon. Tämän lisäksi joka viides kirkon työntekijä pitää persoonallisen pahan olemassaoloa todennäköisenä." ja ennen kaikkea rukouksilla ja rituaaleilla on todellista lääketieteellistä mahtia - näin on pakko olla koska vaikka parannusprosessi olisi kuinka yliluonnollinen, paraneminen on maallinen asia - "Kaksi kolmesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijästä uskoo, että rukouksen avulla voidaan parantaa ihmisiä. Vain joka sadas kirkon työntekijä katsoo, ettei Jumala tee parantamisihmeitä nykyaikana."

Tämä nähdäkseni paljastaakin sen, että uskontokritiikki on nykykulttuurissa riivattua. Sillä kirkko ja uskovaiset eivät pelaa kriitikoiden kanssa rehtiä peliä. Uskontokriitikoille esitetään että he eivät osaa ja tunne asiaa vaikka se kuvaisi valtaosan uskovaisten ja pastorien ja uskon eksperttien kantoja asioihin. Sen sijaan en ole koskaan kuullut että uskonjulistajia rajoitettaisiin ja haukuttaisiin samalla tavalla. Että heidän koko sanomisensa mitätöitäisiin samalla tasolla selittämällä siitä miten kaikki eivät uskokaan tuolla opetetulla tavalla. Uskontokriitikon vaaditaan tuovan kritiikin alle vain sellaisia asioita joita 100% uskovaisista kannattaa. Mutta uskovainen saa julistaa oppiaan syvällisenä ja oikein ymmärrettynä kristillisyytenä ja valtionkirkon vakiotilana vaikka vain 2% kannattaisi sitä esitettyä näkemystä. ("Vain kaksi prosenttia kirkossa työskentelevistä ei usko saatanan olemassaoloon lainkaan".) Mikä tietenkin sopii siihen kirkkokeskustelun teemaan jossa teologin paperit antavat oikeuden puhua, kommentoida ja tulkita vaikka evoluutioteoriaa. Mutta jossa fyysikon, biologin tai neurotutkijan paperit ovat irrelevantit kun tunkeudutaan uskon alueelle. Että ei voida pitää tieteellistä tasoa yllä tuollaisella humpuukilla. (Luonnontieteilijöihin kohdistetaan uskovaisten puolella vähättelevää kieltä. He eivät kuitenkaan vastuta tai pidä uskonnon kautta tehtyhen tulkintojen tekemistä vääränä tai huonona silloin kun sillä on empiirisiä sovelluksia vaikka lääketieteen tai biologian tai astronomian alalla.)

Tässä kontekstissa ei ole ihme että "ylilyöntejä" kohdellaan ylimalkaisella hyihyillä. Ihme on se, että joku ei käytä tätä hyväkseen ja vaikka esimerkiksi toistele seurakuntatyössä sen tyylisiä asioita joita itselläni on tullut omakohtaisesti vastaan. Sillä demoni on hyssytelty lähinnä mediasyistä. Eikä kukaan missään koskaan voi olla mitenkään relevantti tai taitava panemaan mitään kapuloita näiden toimijoiden rattaisiin.

Noitavainot ja toistuva teema

"Malleus Maleficarum" -eli "noitavasara" on saatavissa tuoreena suomenkielisenä käännöksenä. Kirjan sisällysluettelo, eli kirjan luvut, ovat mielenkiintoista luettavaa. Otan näistä mielestäni kiehtovan valikoiman.

"[I/3] Ensimmäisen osan kolmas kysymys: Olisiko oikeauskoista väittää, että inkubus- ja sukkubusdemonit saavat toimeenpannuksi sellaisia vaikutuksia, että taikojentekijöiden syntyessä ja lisääntyessä sellaiset demonit voivat luoda myös todellisia ihmisiä?
[I/4] Neljäs kysymys: Mitkä demonit harjoittavat sellaista?"

"[I/8] Kahdeksas kysymys: Voivatko noidat estää siittämisvoiman tai sukupuoliyhteyden, mikä sisältyy vahingoittavana taikuutena bullaan?
[I/9] Yhdeksäs kysymys: Voivatko noidat aiheuttaa näköharhalla [kuvitelman], kuin miehiset elimet olisivat kokonaan repäisty irti ruumiista?"

"[II/1,4] Tavasta, jolla he antautuvat inkubusdemoneille."

"[II/1,5] Yleisestä menettelytavasta, kuinka noidat panevat toimeen vahingoittavia taikojaan kirkon sakramenteilla. Ja menetelmästä ja keinoista, jolla he tavallisesti estävät siittämisvoiman tai myös [aiheuttavat] muita vahinkoja kaikille luontokappaleille, paitsi taivaankappaleille.
[II/1,6] Tavasta, jolla he ehkäisevät siittämisvoiman.
[II/1,7] Tavasta, jolla he irroittavat miehiset jäsenet."

"[II/2,1] Kirkollinen menetelmä inkubus- ja sukkubusdemoneja vastaan.
[II/2,2] Keinoja niille, joiden siittämisvoima on noiduttu."

"[II/2,4] Menetelmiä ihmisille, joilta otetaan silmänkääntötempuilla pois miehiset elimet tai joita muutetaan eläinhahmoihin."

Tuosta saanee omalta osaltaan tietää mistä tässä on kysymys. On mielenkiintoista miten katoliset selibaatit ovat intoutuneita juuri noitien tästä puolesta.

Kuin Kuola suupielestä vilahtaa ; Voi helevetin helevetti.

Järvenpää on mukava keskikokoinen Etelä-Suomessa oleva kaupunki jossa kasvoin valtaosan lapsuudestani. Se on urbaani kaupunki, puistobluesin kaupunki. Kaupunki johon monien on vaikeaa liittää uskonnollista fundamentalismia ja ääriliikkeilyä. Kaupunki jossa liberaali Heikki Ruokonen tekee hienoa nuorisotyötä kirkossa. Siksi osasta tuntuu aivan käsittämättömältä, että tämänlaisessa kaupungissa voi 2000 -luvun vaihteessa törmätä ns. saatanapaniikkiin jossa vastustetaan roolipelaamista suorana tienä Helvettiin. (Suunnilleen osoitekartan kera.) Mutta kaupunkiin on vaikuttanut esimerkiksi ns. Hyvinkään paloittelusurma, johon liitettiin saatananpalvonta. Ja siksi ei pitäne hämmästyä jos tämä aikaansaa paniikkia.

Demonstroidakseni sitä miten "monivivahteinen" Järvenpää on näissä asioissa, voidaan ottaa esille Järvenpääläinen juttu vuodelta 2014.

Paholaisen Asianajajan facebookryhmän kautta sain kuulla henkilöstä joka on minulle ns. "nimeltä tuttu - ja vähän naamaltakin". Järvenpääläinen Arto Lehkamo, "virtuaalisaarnaajaksi" itse itseään tituleeraava veikko, kirjoitti uuteen suomeen siitä miten Helvetti on todella olemassaoleva paikka. Ei metafora. Eikä pelkästään metafyysisessä yliluonnollisessa maailmassa sijaitseva paikka. Vaan jokin jolla on ns. lokaatio. Maantieteellinen lokaatio:

"Missä helvetti on:
Helvetti on fyysisesti maan sisällä sijaitseva polttavan kuuma, pimeä, meluisa, rikinhajuinen ja pelottava paikka josta ei ikinä pääse pois. Helvetistä puuttuu armo, sympatia, myötätunto, hyvyys, kauneus ym. Siellä on vain tuskaa, vihaa, syytöstä, pelkoa ja kidutusta. Helvetti ei ole jokin symbolinen metafora tai mielentila, vaan konkreettinen ja hyvin todellinen paikka maan sisällä. Kerrotaan erään venäläisen öljynporausryhmän poranneen todella syvän reiän aina helvettiin asti ja laskeneen sinne mikrofonin. Ennenkuin mikrofoni suli, se ehti tallentaa miljoonien ihmisten karmaisevia tuskanhuutoja."
Muotoilut eivät ole minun. Ne vahvistavat viestiä ja sitä asennetta jolla väite on esitetty.

Ja mikä mielenkiintoisinta, ne viittaavat tunnettuun uskovaisten huijaukseen ja urbaaniin legendaan. Olen kuullut sen aiemminkin, esimerkiksi katujulistajalta. Eikä ihme. "Well to hell -hoax" löytyy jopa englanninkielisestä wikipediasta. Kuin myös suomenkielisestä. Kari Kuula on maininnut helvetin äänien nauhoittamista. Ja xkcd -sarjakuvassakin sille on vitsailtu. Tämä kaikki kertoo siitä että tarina on suosittu ja levinnyt.

Skeptoidissa tätä on ruodittu enemmänkin. Suosion syy ei ole laadussa, vaan levittelyn määrässä. Ongelmat ovat suuria. Ja näin ollen on surullista että väite on niin levinnyt, kun otetaan huomioon miten tyhmä, huono ja ilman kunnollista perustaa se on. Esimerkiksi mitään suoraa varmistettavaa lähdettä tälle ei ole. ; "Christian newsletters were more skeptical, noting not only the factual errors in the story, but also Trinity Broadcasting Network's lack of verifiable sources for their story. Christianity Today ran an article debunking the Well to Hell in July of 1990 (which we'll talk more about in a moment), as did Biblical Archaeology Review two months later." Ja tarinan alkuperän kaivaminen johti melko epätyydyttävään lopputulokseen. "TBN had said on the air that their source was a Finnish newspaper called Ammennusastia which they described as a respected journal. An evangelical minister in Texas, R. W. Schambach, had come across it and sent it to TBN. It turns out that Ammennusastia was not a scientific journal at all, but was a small Evangelical Lutheran magazine that was published in Finland between 1974 and 1989. When Buhler contacted them to ask about the story, they reported that a staff member had written it from memory, having read the story in the daily Finnish newspaper called Etelä-Suomen Sanomat in a section that was for readers to contribute anything they liked, without verification. That reader had seen it in a Finnish paranormal newsletter called Vaeltajat. "

Eli kaiken kaikkiaan on vain väite ja tarina joka on kasvanut matkan varrella - ja jota varioidaan siten että sama tarina tapahtuu eri paikoissa, kuten anonyymillä öljynporauslautalla - ja joita sitten esitetään totena ja ehdottomana todisteena helvetin olemassaolosta. Muuta ei ole. Esimerkiksi mitään varmistettavaa nauhaa ei ole, josta voitaisiin todella varmistaa että äänet ovat todella ihmisiä. Tai että niitä on ollut olemassa juuri tuossa paikassa.

Karkeasti sanoen tarinan varmistettava aineisto tiivistyy siihen että Kuolan niemimaalla todellakin on porattu syvä porausreikä joka on todellinen. Porauksen jatkaminen lopetettiin sittemmin, kun tekniikka petti. Tarina demoneista sen sijaan pyörii vuosikymmeniä sen jälkeen kun poraaminen on lakannut. Eikä siihen liittyvää tarinaa yhtään tarkisteta. Sitä korkeintaan varioidaan.
1: Toki tästä on ääniä. Mutta kuuntelemalla aiheesta tehtyjä nauhoituksia, on epäselvää onko lähde todellakin kaivoskuilusta. Tämä lähdekritiikittömyys on tarpeen, sillä kyseinen ääninauha on jäänyt kiinni siitä että se on tosiasiassa saatu "Verinen Paroni" -elokuvasta. Tätä tietoa ilmankin olisi selvää, että tuontyyppinen ääni ei vielä todistaisi mitään. On vaikeaa nähdä miksi se vaatisi vain ja ainoastaan ihmisten karjuntaa, kun porausreikä reikä maan kuumaan ytimeen. Sen voi kuulla omin korvin, että äänet ovat vakuuttavampia paperilla kuin nauhalla. Helvetinreikä -urbaanilegendan ääninäytteet ja vastaavat ovatkin itse asiassa niin heikkoja että jopa kreationistijärjestö ICR pitää sitä humpuukina.

Loppukaneetti.

Mikä ei tietysti ole mitenkään ainutlaatuista noissa piireissä. Onhan esimerkiksi eräs vakiokäännytyslappu pidetty vuosikymmeniä pyörimässä ja ketään ei kiinnosta tarkistaa lapun taustoja. Eli anekdootti muuttuu silminnäkijäkertomukseksi ja luotettavaksi lähteeksi heti kun vain sen sanoma on omalle uskonvakaumukselle suotuisa. Tämänlaatuisen läpimeneminen vaatiikin niin syvää kritiikinpuutetta kaikelle vähänkin kristinuskoa puolustavalle, että sen jälkeen ei ihmetytä miten Lehkamo on tehnyt "Young Love" -elokuvan, joka on Suomen mittakaavassa "hyvin erikoinen" teos. Ja miten hän levittelee tositarinana ja kriittisesti kultakolikolla todeksi todistetun tyttärensä kertomuksen. (Ja samalla tämän tarinan yhteydessä valittaa lastensuojeluun ilmoittamisesta jonka tekemisessä ei oltu otettu vanhempien maailmankuvaa huomioon.)

Nämä samat ihmiset sitten selittävät että evoluutio on maailmankuvallinen oppi jota tuetaan just so -tarinoin joita ei varmisteta tieteellisen varovaisesti. Ja nämä samat tyypit selittävät miten Piltdownin ihminen on vakava ongelma ja todiste siitä miten evoluutiota tuetaan valehteluin. Kontrasti näistä "evoluutiokriittisistä" puheista kaiken maailman Helvettitarinoihin ja sielunmittaustarinoihin on vähintään komediallinen. Selvästi tässä purematta niellään huijauksia joka on pyörinyt jo vuosikymmeniä. Toisin kuin sen Piltdownin kohdalla johon ei ole viitattu sen jälkeen kun se on petokseksi osoitettu. Itse tiedän että huijauskäännytyslappu ja satu helvettiin asti poratusta reiästä ovat läsnä ja kiertämässä vielä minun lastenlastenkin ikäluokalle.

Evoluutikot eivät selvästi ole tekemässä heitä naurunalaisiksi. He tekevät sen aivan itse. ; Itse asiassa koko asia on niin komediallinen että en voi muuta kuin lopettaa tämän maininnan Michael Stephensiin. Se loppuu kysymykseen, joka on retorinen.

Onko Helvetissä enkeleitä?

Tämä blogaus ei käsittele sitä, onko Helvetti olemassa tahi ei. Se vain käsittelee sitä niinkuin se olisi olemassa. (Lausunto joka itsessään esittää eksplisiittisesti että Helvetti on hyvinkin relevantilla todennäköisyydellä kuvitteellinen skenaario.) Se on myöskin kristinuskon mädättämä läpitunkema.

Viime päivinä kohistiin Helvetin Enkeleistä tehdystä dokumentista. Arto Nyberg teki ohjelmaa Helvetin Enkelien arjesta. Moni näytti pettyvän kun ohjelma antoi moottoripyöräjengistä kohtuullisen rauhanomaisen kuvan. Kun kuvattu elämä ollutkaan sitä mitä "The Sons of Anarchy" kuvaa fiktiossa. Nybergiä kuvattiin muun muassa "hyödylliseksi idiootiksi". Ymmärrän tämän siltä kannalta, että kyseessä on rikollisjärjestö. En kuitenkaan ole kovin yllättynyt siitä että dokumentti on sitä mitä se on ; Jos elämä olisi yhtä surmaa ja jengisotaa, oltaisiin vankilassa tai kuolleina sitä tahtia että systeemi ei pyörisi. Ja tosiasiassahan tämänlainen vierailunäkökulma ei ylipäätään anna kovin kokonaisvaltaista kuvaa mistään järjestöstä. Se kuva mikä syntyy Helvetin Enkeleistä tuokin omaan mieleeni melko vahvasti Jehovan Todistajat ; Molemmilla on ns. rakkaus keskuudessaan, eli tietynlainen ryhmäasenne. Vierailijalle ei näytetä kaikkea sitä muuta. Kaappeihin jää muuta. Tämän tiedostamisen pitäisi riittää. Dokumentti ei ollut siksi suoraan huono. Se on sellainen, mitä tällä lähestymistavalla saadaan. Se on yksi näkökulma ja aspekti Helvetin Enkeleistä. Ja se on siitä kiinnostava, että sitä ei yleensä tuoda esiin - osa kiistää sen olemassaolon ikään kuin mahdollisuudenki tasolla ja siksi ollaan järkyttyneitä. Helvetin enkelit halutaan demonisoida.

Mutta koska olen mies, jonka huomiot keskittyvät oleellisiin, eivätkä detaljeihin, ryhdyin miettimään kysymystä enkeleistä ja Helvetistä. Kun moottoripyöräjengi sanoo olevansa Helvetin Enkeli, niin mihin tämä nimi noin teologisesti viittaa. On toki selvää, että kerhoa tuskin on perutettu Raamattu toisessa ja eksegetiikan kirja toisessa kädessä. Mutta ei tämä näkökulma huvitti hieman itseäni.

Helvetti on siitä mielenkiintoinen paikka, että tavallaan siellä on kovin tarve enkeleille. Toisaalta se on viimeisimpiä paikkoja jonne kuvittelisi enkelin. On ikään kuin sotarintamalinja, jossa demonien päämaja on helvetti ja enkeli taas on taivaassa. Sotavankilaitokset taas eivät tässä henkimaailman sodassa tule oikein edes mieleen.

Helvetin kohalla arkijulistus onkin hankaluuksissa. Osa tuonelassakäymiskertomuksista kertoo miten ihminen on seikkaillut Helvetissä. Sieltä ollaan pelastuttu huutamalla Jeesusta avuksi. Enkelivoimat ovat josksu liittyneet suoraan asiaan. Näiden houreiden silminnäkijätodistusten mukaan olisi siis enkeleitä jotka kävisivät Helvetissä. Tämä tukee sitä ajattelua jossa Jumala olisi tukevana ja auttavana voimana etenkin siellä missä on vaikeaa. Että Pahan ongelma ratkeaisi ikään kuin siten että hyvyys on ihmisen sisällä olevaa toivoa ja iloa - ja ulkoinen pahuus on vain irrelevanttia materiaa. Tämä selittänee kaikkihyvään rakastavaan Jumalaan uskovien mieltymyksiä sellaisiin sloganeihin kuin "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja." Sekä ne kertomukset joissa hyvinä aikoina näkyy kahdet jäljet ja pahoina aikoina yhdet, koska vaikeina aikoina enkelit kantavat. Helvetin enkeli olisi siis suuri pelastajasankari. Varmasti monesta kiinnostava syy nimetä itsensä Helvetin Enkeleiksi. Mutta on aika vaikeaa uskoa että tästä on kysymys.

Toisaalta Helvettiä on kuvattu nimenomaan ikuiseksi rangaistukseksi josta ei ole pelastusta. Ateistien pelottelu uskovaiseksi huutelemalla sellaisia ideoita kuin "joudut helvettiin kunnes rukoilet Jumalaa avuksi" olisi varsin erikoinen. Sillä jos moni olisi ateisti koska ei ole nähnyt Jumalaa, niin liekeissä oleminen ja muutaman demonin näkeminen konkreettisesti omin silmin saisi varmasti valtaosan ateisteita tekemään todennäköisysyarviot uusiksi. Helvetistä ei siis haeta. Katolinen kirkko edustaa tätä muissakin kristillisissä suuntauksissa suosittua näkemystä selittäen että helvetti on "a state of definitive self-exclusion from communion with God and the blessed." Helvetti olisi siis varsin yksinäiseltä tuntuva paikka, ainakin jos Jumala ja enkelit lasketaan seuraksi. Itse asiassa Helvettiä onkin monesti kuvattu juuri Jumalan ja jumalisuuden puutteen kautta. Helvetissä oleva enkeli olisi siis oksymoroni. Helvetin Enkelit olisi siis ironinen "meitä ei ole" -vitsi.

Toisaalta kun mietimme mitä demonit ovat teologisesti, huomaamme miten ulkonäkökuvasto voi hämätä. Enkelit ja demonit kuvataan usein hyvinkin erinäköisiksi. Kuitenkin "Raamatun" koko idea on se, että demonit ovat langenneita enkeleitä. Helvetin enkelit ovat siis langenneita enkeleitä, eli itse piruja miehiksi. Luultavasti tämä on se tematiikka jolla moottoripyöräjengi on lähtenyt nimeään hakemaan. Se on itse asiassa yllättävän syvällinen tullakseen moottiripyöräjengiltä - taholta joita ei yleensä liitetä sivistyksen ja intelligentsian ydinjoukkoon kuuluvaksi poppooksi.

Eikä teologisointi edes jää tähän. Kristillinen doktriini nimittäin ei pidä sisällään kovinkaan konsistenttia helvettikuvaa. Itse asiassa uusi testamentti pitää sisällään kaksi kreikkalaista sanaa (Tartarus & Hades) ja hepreankielisen sanan (Gehenna). Erot eivät ole vain sanavalintoja ja synonyymejä.
* Hades on hyvin samanlainen kuin Vanhan Testamentin Sheol, joka on yksinkertaisesti kuolleiden paikka. "Unger's Bible Dictionary" kertoo tästä jotain yllättävää ; Hades ei ole erotteleva. Se ei erottele hyviä pakanoista, ja sinne ikään kuin joudutaan joka tapauksessa. Tässä määrittein Helvetin enkeli on hyvinkin mahdollinen, arvoneutraali. Rikollisjengiin kuulunut liivijengiläinen ikään kuin olemuksella alleviivaa ja korostaa, että kaikki pääsevät taivaaseen.
* "The New Schaf-Herzog Encyclopedia of religious Knowledge" kertoo, että Gehenna viittaa Hinnonin laaksoon, joka oli itse asiassa konkreettinen paikka Jerusalemin lähellä. Karkeasti sanoen se oli kaupungin kaatopaikka. Tässä kohden helvetti kuvaa vain sitä että kuollaan synnissä ilman toivoa ja pelastusta. Tähän ei liittynyt rangaistusta vaan poisheittämisen tematiikka. Helvetin enkeli siis viittaa jo enemmän siihen, että "siihen mihin puu kaatuu, siihen se maatuu."
* Tartaros taas löytyy vain yhden kerran uudesta testamentista. (2 Pietari 2:4), jossa sitä kuvataan rangaistuksen paikaksi jossa on 200 langennutta enkeliä. Merkittävää on, että tämä ei mainitse mitään ihmissieluista. Raamattu ei siis esitä että ihmisten sielut kuoltuaan joutuisivat Tartarokseen. Helvettimielikuvat ja helvettikuvasto taas nojaavat juuri Tartarokseen. Helvetin Enkelit ovat itseään nimetessään tuskin liittäneet itseään jonkinlaiseksi sadomasokistipoppooksi.

Nefilit

Nefilit ovat monille nykyajan nuorille tuttuja lähinnä "DMC" -pelistä (Devil May Cry:n amerikkalaistettu versio.) Puolienkelit ja puolidemonit kuvataan siinä hyvin vahvoina olentoina. Nefilit ovat sellainen puoli kristillisyyttä joka ei ole tuttu monillekaan. Mutta hyvin moni uskoo nefileihin. Esimerkiksi Jouko Piho on kertonut uskovansa että maailmassa on yhäkin nefileitä. He ovat ulkoisesti ihmisiä mutta sisäisesti demonisia. ; Nefileillä ei ole sielua.

Tämä ei ole itsessään omituista, ellei sitten itse kristillisyys ole omituista ; "Raamattu" kertoo enkeleistä, demoneista ja nefileistä. Joten jos on kristitty on aivan luontevaa uskoa niihin. Eikä tässä ole itselleni mitään ongelmaa. Itse en usko niitä enkä siksi ota vakavasti yhtään argumenttia joka nojaa niiden olemassaoloon. Mutta toisten uskomukset eivät ole rehellisesti sanoen minulta pois. Jos et tunge uskontoasi minun nenäni eteen, en kohtele sinua ikävästi ja tylysti. Don't push me and i don't push you.

Joskus nämä ovat kuitenkin ongelmallisia. Esimerkiksi moni kristitty tuntui järkyttyvän siitä että aikuiset ihmiset uskoivat Jalovaaran puheita. Hän puhui demoneista. Jos tässä voi kenties ehkä olla jotain eettisesti pelottavaa, niin nefileiden kohdalla tilanne on erityisen ongelmallinen. Sillä nefilit ovat puoliksi ihmisiä. Ne ovat ihmisistä syntyneitä. Näin ollen nefiliksi syyttäminen on teoriassa vahva tapa demonisoida ihminen sanan vertauskuvallisessa ja konkreettisessa mielessä.

Moni on yhdistänyt nefilit vain aikaan ennen vedenpaisumusta. Tämä on Raamatullisesti järkevää, sillä nefileiden maahantulo oli yksi niistä monista syistä jonka vuoksi koko maailmantuho piti aikaansaada. Esimerkiksi Jehovan Todistajat - sekä monet ihan peruskristitytkin - uskovat että jättiläiset kuuluivat vain tulvaa edeltävään maailmaan. Heistä nefilit joko hukkuivat vedenpaisumukseen tai joutuivat vähintään hylkäämään liharuumiinsa ja siirtymään henkiruumiseen, joka esti heitä sukupuoliseksittelemästä naisten kanssa joka vaikeutti sitten nefilien syntyä maan päälle vedenpaisumuksen jälkeen.

Kuitenkin nefiliuskolla paikataan monia vaikeuksia. Esimerkiksi sillä voidaan oikeuttaa Raamatussa mainittuja Jumalan käskemiä kansanmurhia. Annan hartaan uskovan, Minna Puukilan, valistaa pakanoita, ateisteja ja muita idiootteja, sokeita kanoja ja moraalittomia sodomiitteja. Hän nimittäin ystävällisesti jakoi maailmalle seuraavan viisauden, joka puolustaa "Raamatun" "hyviä kansanmurhia" jotka erovat natsien ja stalinin "pahoista kansanmurhista" koska nefilejä oli olemassa tulvan jälkeen:

"Moni voi kysyä miten on mahdollista, että vedenpaisumuksen jälkeen voi olla jättiläisiä, sillä Nooan arkissa oli vain hänen perhekuntansa ei muita ihmisiä. Langenneet enkelit ovat pahoja henkiä, jotka vedenpaisumuksen jälkeen yhtyivät uudestaan ihmisten tyttärien kanssa. Langenneita enkeleitä ei rajoita ihmisruumis ja sen kuolema, koska he ovat pahoja henkiolentoja, langenneet enkelit eivät kuolleet vedenpaisumuksessa, vaan jatkoivat ihmisten eksyttämistä synnillä myös vedenpaisumuksen jälkeen. Koska Raamattu puhuu vedenpaisumuksen jälkeen esiintyneistä jättiläisistä ja heidän jälkeläisistään, niin se tarkoittaa sitä että langenneet enkelit ovat yhtyneet uudestaan ihmisten tyttärien kanssa. Näistä syntyi maan päälle jättiläiskansoja, joista vanha testamentti kertoo. Ennen vedenpaisumusta kun langenneet enkelit ja ihmisten tyttäret yhtyivät toisiinsa synnin pahuus sai kauheat mittasuhteet. Raamatun sanan mukaan Jumala käski hävittämään niitä kansoja, jotka olivat vedenpaisumuksen jälkeen polveutuneet langenneista enkeleistä ja ihmisistä sekä niitä kansoja, jotka olivat omaksuneet heidän tapojaan. " Näin ollen jotkut kansanmurhat olivat sallittuja koska kohteet eivät olleet ihmisiä. "Raamatussa ei ole muualla käskyä hävittää kansoja, vaan ainoastaan näitä demoneista ja ihmisistä polveutuneita kansoja. Tämäkin ohje oli annettu tiettyyn aikaan ja tietyille kansoille, ei kaikille kansoille. Uuden Liiton aikana ei tietenkään ole tällaista opetusta ja ohjetta. Monet sanovat, että eivät ymmärrä Jumalan käskyä hävittää noita kansoja, jotka polveutuivat langenneista enkeleistä, vaan syyttävät siitä Jumalaa. Jos Jumala ei olisi hävittänyt niitä kansoja, niin nykyään maailmassa olisi kansoja, jotka tekisivät paljon pahaa ja polttaisivat omia lapsiaan uhreina epäjumalille, eli saatanan pimeyden joukoille. Jos Jumala ei olisi hävittänyt näitä kansoja, niin samat ihmiset jotka syyttävät Jumalaa niiden kansojen hävittämisestä syyttäisivät Jumalaa siitä jos Hän ei olisi hävittänyt noita hirvittäviä kansoja, jotka polttavat omia lapsiaan tulessa. He olisivat sanoneet, että kuinka Jumala sallii tällaista toimintaa eikä tee mitään. Jumala teki kuitenkin oikein hävittäessään nuo kansat riippumatta siitä, vaikka jotkut Häntä siitä syyttävät."

Tämäkin on ymmärrettävää. Kristityillä on nimittäin kova tarve syyttää eikristittyjä kansanmurhista, mutta toisaalta kun Raamattu käskee tekemään niitä on asia vaikeasti selitettävissä. Nefilit ovat tässä hyvä keino. Se, että niitä ylipäätään halutaan käyttää kertoo siitä että ihmisiä ei haluta murhata pakanoina. Se kertoo näitä puolustuksia käyttävistä kristityistä. Ja se ei ole eettisesti pahaa sanottavaa. Se on kenties monienkin silmiin lähinnä venkoilua ja historian uudelleenkirjoittamista. Mutta tässä kohden olen ihan mielelläni antamassa joustoa. Tälläisiä kertova ei ole pahantahtoinen. Sillä saa jo paljon löysää.
1: Etenkin kun siinä ei ole sitä outoutta mitä Pat Robertsonin näkemyksessä jossa tapettu vauva on parempi kuin synnissä elävä ja varmasti kadotukseen menevä ihminen. Etenkin kun Wielenberg osoitti että W.L. Craigin objektiiviseen moraaliin liittyvät rakennelmat ovat ristiriitaisia (ja niiden korjaaminen johtaa moraalin sisällön katoamiseen ; Se ei enää ristiriitainen mutta ei enää sitten toisaalta ohjeista että onko kansanmurha hyvä vai paha asia.)
2: Tosin itseäni häiritsee enemmän kuin hieman se, että monesti uskovaiset selittävät että he eivät ole tuomitsemassa eriuskoisia automaattisesti pahoiksi. He korostavat että ateisteillakin on omatunto, joka on todiste Jumalasta. Eli objektiivinen moraali ei tarkoita että ilman Jumalauskoa olisit paha, vaan että Jumala on moraalin lähde ja hyvin toimiva ateisti toimii Jumalassa. Kuitenkin samat tyypit mielellään viittaavat Hitleriin ja Staliniin ja yhdistävät nämä ateismin rapauttavaan voimaan. Sorry nyt vaan, ette voi saada molempia.

... jonain jonka nimikirjoituskin
tehdään verellä ja joka purskahtaa
sen jälkeen liekkeihin.

Kuitenkin nefileissä on toinen ongelma. Nimittäin se, että moni näkee että niitä elää nykypäivänäkin. Puukila näkee että nefilit on tuhottu ja siksi uusi testamentti ja uusi liitto ei pidä nefileitä relevantteina. Ja siksi esimerkiksi minua ei saa vain paukauttaa hengiltä jonain "Devil May Cryn" Dantena tai sen kaltaisena ...

Mutta Piho ja monet muut ovat tästä nefilien tuhoutumisesta erimielisiä. Tämä on ymmärrettävää, koska he uskovat demonien vaikuttavan maan päällä nykyäänkin. Nefilien synnyssä on huomioitava se, että liharuumisvaihe on vain yksi osa nefiliyttä. Se syy joka salli ensimmäisen demonin yhtyä ihmisnaiseen ei ole kadonnut. Nefiliys voidaan siis ainakin teoriassa aloittaa uusiksi. Osa uskookin että jotain tämäntapaista on tapahtunut, ja siksi he voivat uskoa nefileihin tänä päivänäkin.

Ja tällä on luonnollisesti implikaatioita ; Jos kansanmurha tällä ehdoin oli ennen luvallinen ja eettinen, jopa velvollisuus, niin olisi aivan sama velvollisuus ja oikeus nykyajassakin. Ja tässä kohden nefiliteoria on vähän huolestuttava. Toki esimerkiksi Piho kannattaa niitä, eikä hän ole ollenkaan vaarallinen tai kannustamassa mihinkään. Mutta maailmassa on kaikenlaista. Kun tiedämme että ihmiset uskovat nefileihin ja että tätä käytetään selityksenä miksi kansanmurha on hyvä kansanmurha, se tarkoittaa de facto sitä että moni ihminen uskoo että maailmassa on ihmisiä joilla ei ole sielua ja joiden kuolema ei ole murha. Eikä siinä vielä kaikki. Puukila on nimittäin korostanut jättiläiskasvua nefilejen tunnuspiirteenä "Jättiläiskansojen alkuperä oli saatanallisen liiton kautta syntynyt langenneitten enkelien ja ihmisten tyttärien yhtymisen seurauksena. Heidän sisällään asui pahuus ja he elivät saatanallisessa jumalattomuudessa, koska heissä vaikutti pahojen henkien siemen, eli jättiläisgeeni. Tämän tähden Jumala hävitti heidät." Puukilakaan ei tietysti ole julma murhanhimoihminen. Mutta jos katsotaan mitä hänen opetuksensa implikoivat niille jotka uskovat että nefileitä on yhä nykypäivänäkin maan päällä ; Heille maailmassa on nyt tänä päivänä ihmisiä joiden tappaminen ei ole murha koska ne eivät ole de facto ihmisiä vaan demoneja. Ja tämä peräti sidotaan tiettyihin ulkonäköpiirteisiin, syntynee ongelmia. Esimerkiksi armaan puolisoni suku on Kainuusta. Ja ennen kaikkea he ovat hyvin kookasta sukua ; Olen itse yli 180 senttinen, eli en koe olevani kääpiö. Heidän sukujuhlissaan olen lyhyempi kuin valtaosa suvun aikuisista naisista.
1: Kainuun kuninkaista taas puhuu esimerkiksi Jukka Nieminen "Suomen mysteerit" -kirjoissaan. Hän korostaa että jättiläisyys on tarkoittanut juuri suurta kokoa, ja että mielikuvissa koko vain on illusionaarisesti ylipaisunut kuin täyserektiossa oleva penis miesten itsekehupuheissa. Hän ei toki edusta tyylipuhdasta kristillisyyttä eikä siksi ole mikään auktoriteetti fundamentalisteille. Mutta tämänlaiset ajatukset ovat jotain jotka voivat ponnahdella esiin eri ideologioissa. Ja tätä kautta riski hullujen murhanhimoisten ideoiden saamiseen yksilöiden ja ideologisten ryhmittymien päähän on inhimillisen ajattelun rajoja miettien mahdollinen. ; Lisäksi moni fundamentalisti (kuten muutkin ihmiset) harjoittavat eri lähteistään lukemiensa asioiden yhdistelyä, joten ajatus siitä että Niemisen kirjaan painettu suoraan johtaisi ajatusfuusioon on mahdollinen. (Goddamit, minäkin tein sen näin ; Luin kaksi lähdettä, näin analogisuutta ja yhdistin.)

On selvää että tämä ei ole mikään toteutunut vainotila, vaan enemmänkin riski ja potentia. Sitä on kuitenkin hyvä miettiä siltä kannalta että todellako kristinusko suojelee ihmisiä siten että hyviä kansanmurhia ei voida sen kautta ollenkaan mitenkään perustella. Sanon suoraan että ainakin teoriassa voi. Se kertoo siitä että jos yrittää todistaa loogisesti mahdottomaksi sen että kristillinen kansanmurha olisi mahdollinen, tekee pakosti jotain väärin. Vastaesimerkki näyttää konkreettisesti että logiikassa on käytännössä pakko olla jokin virhe.

Tosin minua huvittaa nefileissä sekin, että jos otamme Intelligent Designin kannattajien perusryhmäopin käyttöön, muistamme että perusryhmä tunnistetaan suorien ja epäsuorien lisääntymisten kautta. Nefilit ovat ihmisen ja demonien ja enkeleiden risteymiä. Eli olemme samaa perusryhmää. Ajatus siitä että Saatana ja Arkkienkeli Mikael kuuluvat samaan perusryhmään on kiinnostava. Että "samaa lajia ollaan". Tämä tietysti laajentaa kysymyksiä siihen suuntaan että todellako nefilien - laajassa mielessä lajikumppaniemme - surmaaminen olisi sittenkään automaattisesti oikeutettua. Tämä tietysti poistaisi riskit nykyajan kansanmurhilta mutta ei toisaalta pesisi vastuusta menneisyydessä tapahtuneisiin Jumalan käskemiin kansanmurhiin.

Ylpeästi perse pystyssä

"Persekarvat ovat Jumalan luomia luonnollisia asioita. Persekarvojen ajelemisesta ei joudu helvettiin. Miksi niitä muuten pitäisi ajella? Antaa persekarvojen olla siellä missä niiden tulee olla eli paikoillaan perseessä."
(Jouko Piho, Facebook, June 3 at 6:17pm)

Usein filosofia käsitteleee suuria teemoja. Moni ajattelee että vasta kun aiheena on jokin todella merkittävä Jumala, todellisuuden syvin luonne tai leivän olemus - tai jokin muu vastaava paitsi se viimeinen - se olisi filosofiaa. Kuitenkin kysymys on usein enemmänkin laadusta jolla aihetta käsittelee. Jos filosofi kaipaa kulttijohtajien karismaa, vain siinä tapauksessa hänen kannattaa jumiutua automaattisesti pelkästään höpisemään sekavia sivistyssanoja kaikkeudesta ja kaiken yhteydestä. Muussa tapauksessa kannattaa tehdä tämän lisäksi jotain muutakin, tai ainakin harkita muuta ja pitää sitä arvokkaana vaihtoehtona.

Eilinen pieni potentiaalisesti ikonoklastinen juttu olikin tässä mielessä eräänlainen jään koputtelu. Ajattelin sen avulla herätellä tuntemuksia siihen kulmaan josta olen joskus kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoitin vessafilosofiasta johon voidaan liittää esimerkiksi ihmiselämälle tarpeellinen sanitaatiopuoli joka taas kulminoituu vessanrengasdebatiksi erääksi toistetuksi mutta tyhjäksi kinasteluksi, joka näyttää kattavan useiden ihmisten sosiaalisen debattikentän mutta johon poliittinen arvokeskustelu on ollut haluton tarttumaan. Ja kyllä. Tätä kautta olen jopa liittänyt tämän vessa -aiheen yleisinhimillisyyteen. Tämä näyttää sen monipuolisen kirjon jolla filosofia voi käsitellä tämänlaisia arkisia asioita. Eikä niiden kanssa tarvitse edes mennä hirvittäviin sfääreihin.
1: Ja kyllä. Silti annoin perustellun ratkaisun siihen ikuiseen vessanrengasdebattiin! Meidän kotona ei enää tapella vessanrenkaista vaan siitä kuka pesee vessan. Kunhan pääsen filosofisen mielen kanssa ratkaistua tämän ongelman, eli löydän vakuuttavan argumentin sille miksi se en koskaan ole minä, niin asia ratkeaa kivasti ja lopullisesti.

Perse ja liian spekulatiivinen filosofia.

Näin ollen innokas filosofoija voisi innostua ja mennä suoraan sfääreihin. Tällöin hän voisi spekuloida vaikkapa seuraavalla tavalla ; Topologisesti ihminen olisi ilman peräsuolenreikäänsä pallo. Putki suusta takapuoleen muuttaa topologisen rakenteen hyvin syvällisesti. Nyt ihminen on topologisesti aivan erilainen, hän kuuluu samaan ryhmään donitsirinkuloiden ja kahvikuppien kanssa. Tämä analogisuus sitoo kohteet yhteen. Havaintojen mukaan ihminen+kahvi+donitsi on mukava kokemus. Eli voimme päätellä että tämä kolminaisuus taas ylläpitää tärkeää kokonaisuutta ihmisen hyvälle elämälle. Itse asiassa tässä voidaan nähdä jopa finaalisia sävyjä. Erään asioiden tarkoituksen tarkastelun, teleologian, kulma on sitä että jos jonkun asian tarkoitus on tuottaa jokin tila, niin sitten kuin tämä toiminta lakkaa, tavoite on saavutettu. Ihminen, olipa hän kuinka oppinut tai muuta, tuottaa aina paskaa. Tämä suolletaan ulos perseestä. Tästä seuraa yleensä saastumista. Saastumisen lopputulos on se, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu. Kun kakkaa on tarpeeksi, tarkoitus on täynnä. Näin ollen kahvi ja donitsi palvelevat erittäin syvältä olevaa finaalista tarkoitusta.

Mutta tämä ensi-innostus olisi tietysti liian pitkälle vietyä ja spekulatiivista, tämänlaisia ajatteluja hyväksytään vain teologian dogmatiikan laitoksella ja vastaavissa instansseissa. Suoralta kädeltä ponnistaminen tälläisiin sinänsä sisäisesti koherentteihin spekulaatioihin on kuitenkin liian äkkipikaista. Se on kuin menisi perse edellä puuhun. ; Siksi, ottaakseni vähemmän avomieliset lukijani huomioon, menenkin hieman lyhyemmälle. Siksi, pitääkseni ihmisten jalat maassa syvässä konkretiassa, lainasinkin alkuun Jouko Pihoa. Hän otti esille luonnollisen inhimillisen anatomisen seikan. Perseen. Tämä on aihe, joka tuntuu olevan kovasti väheksytty. Kuitenkin tosiasiassa se on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen.

Perse ja teologia.

Piho aloitti syvällisestä luonnollisuusteologiasta. Hän vetosi Jumalalliseen suunnitteluun ja ihmisen rakenteisiin. Myös historia opettaa että teologian suhde perseeseen on hyvin tärkeä. Tässä ei tarvitse mennä kovin kauaksi historiassa (muistaakseni eiliseen) että kohtaa jonkun ihmisen, joka on kovasti selittämässä mitä peräsuolella saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Perustelut ovat teologisia ja ne vetoavat luonnolliseen funktioon.
1: Tästä seuraa mielenkiintoisia implikaatioita esimerkiksi siihen keskusteluun jota menestysteologiaa harjoittavat konservatiiviset kristityt tekevät kohdatessaan työttömiä pitkätukkahippejä. Vaikka tukan leikkuusta ei joudukaan Helvettiin, niin miksi leikata tukkaa? Tämä ei, aiheen hajusta huolimatta, kuitenkaan ole riittävän perseestä ollakseen olennainen osa tätä blogausta.

Lisäksi teologian sivuhaarassa, demonologiassa. On hyvä muistaa että teologiassa saatana syö sieluja. Demonit taas ovat langenneita enkeleitä. Hyvin karkeasti sanoen voidaan jopa sanoa että demonit ovat enkeleitä, joilla on vain erilaiset mielipiteet. Tämä on oleellinen koska kysymys siirtyy myös siihen että onko enkeleillä persettä. Tämä on vakuuttanut keskiajalla etenkin rahvasta. Uskomuksissa nimittäin vakiintui - siitä huolimatta miten rienaavalla tavalla vaikuttava persettä näyttävä pyllistelevä demoni olisikin - että ihmisen erotti demoneista se, että ihmisellä oli perse. Siksi demoneja jopa yritettiin karkottaa näyttämällä takamusta. Koska demoneilla ei ollut tätä, he ihmetyksestä menivät pois. Tämä näkökulma tekee perseestä entistä tärkeämmän. Sillä se olisi ihmiselle erityislaatuisesti oma.

Kuitenkin teologit olivat sitä mieltä että perse on hyvin rienaava. Siksi kun noidat tekivät sopimuksen Saatanan kanssa, sopimukseen kuului opin mukaan Saatanan peräreiän suuteleminen. Tämä tarkoittaisi sitä että Saatanalla olisi sittenkin takamus. Ja ilmeisesti enkeleilläkin. Perse kuitenkin tavallaan sopii Saatanalle ja demoneille. Sillä usein ihmisen olemus on teologiassa jaoteltu siten että mieli on vahva mutta liha on heikko. Saatanallisuus edustaakin monelle jopa niinkin abstraktia asiaa kuin ihmisessä oleva eläimellisyys. Tässä mielessä perse on erinomainen ihmisen luontoon asettaja ; Kirjoittihan Michel de Montaigne - jonka nimestäkin voi kaivaa aiheeseen sopivan deMon -osasen - siitä miten sivistys ei pelastanut antiikin filosofineroja suolikaasuilta. Hän esitti että mikään sivistys ei estänyt siltä että Platonia saattoi pierettää ja tämän pidättely vaikkapa kesken hienoa filosofista puhetta olisi ollut hyvin tukala tilanne. Ihminen on perseensä vanki. Tämä on oiva analogia perisyntiin, jossa eläminen on kristinuskon teologian mukaan varsin tukalaa sekin, peräti se on konseptina aika perseestä ihmisen olla. Mutta ei sitä pakoon silti pääse.

Tosin tässä kohden ei voi olla  tietysti aivan varma, koska demonit on kuvattu sarvipäisinä, hännällisinä ja punaisina kun taas enkelit vaaleina siivekkäinä ja sarveton-hännättöminä. Ehkä demonien ruumiinrakenne on vain metafyysisen henkiruumiin ilmentymä, joten joskus demoneilla oli perse ja joskus tämä yksityiskohta unohtui? Jumala tietää. Ja valitettavasti ei kerro.

Perse ja hyvän elämän filosofia.

Kun persettä lähestytään ihmisyyden ydinominaisuutena, voidaan huomata että ihmisen perse on tärkeä ennen kaikkea siksi että ihmisen toiminta on pohjimmiltaan energiankäyttöä. Ja tässä kohden termodynamiikka on varsin kova ; Täytyy syöttää energiaa jotta toiminta jatkuu. Näin ollen kun ihminen tuottaa vaikkapa filosofiaa Jumalasta, hän joutuu tämän tehdäkseen esimerkkiksi syömään donitseja ja juomaan kahvia. (Ja kyllä. Teen tätä parhaillaan!)

Läpivirtaus mahdollistaa tämän syömisen melko pitkällä tähtäimellä. Näin ollen vaikkapa filosofisen pappishenkilön suorittama Herran sanan levittäminen suusanallisesti ihmisestä toiseen on mahdollinen siksi että hän on tuottanut kakkaa. (Joku voisi sanoa että monessakin mielessä, mutta ei tästä nyt tässä sen enempää.) Tämä perusasia unohtuu monilta. Siksi esimerkiksi selviytymiskoulutuksessa opetetaan joissain paikoin esimerkiksi eräoppaille tärkeä oppi. Ihmiset jotka menevät luontoon yrittävät välttää luonnossa paskomista. Tästä seuraa joskus vakavia ongelmia, kun syntyy tukos. Tämän purkaminen luonnonolosuhteissa on joskus hengen pelastava aktio. Ja se joudutaan tekemään käsityönä. (Konkreettisesti.)

Kakka taas johtaa itse asiassa siihen että joudumme palaamaan vessafilosofian pariin. Kaikki mitä olen vessafilosofiasta sanonut, on tavallaan alisteista tälle ominaisuudelle. Näin ollen en toista itseäni, vaan muistutan että olen tehnyt tähän liittyvän työn muualla. Vessafilosofiani paljastaa takamuksemme erittäin tärkeän roolin yleisinhimillisyyden kannalta.

Perse ja valta.

Olen ylläollessani keskittynyt vain yhteen pieneen piirteeseen takamuksessa. Tarkemmin ottaen siihen mitä se ei ole. Eli olen keskittynyt reikään. Kuitenkin reikä on tavallaan vain perseen puutetta. Peräreikä on teknisesti ottaen vain perseen ja ulkomaaiman rajapinta. Näin ruoka ja paska on tavallaan jokin ulkopuolinen sisällämme. Tämä tietysti tuo mieleen työyhteisön. Sen, miten se olet sinä ja vapaa tahtosi jotka tekevät. Mutta tosiasiassa jokin ulkopuolinen pomo on käskyineen sisällsi. Pomo on sisälläsi vain abstraktimmalla tavalla. Sellaisella johon ei mikään suolihuuhtelu auta. (Kenties olet oma pomosi, entistä kauheampaa. Sisälläsi on jokin velvollisuusminä joka on vain vähän kuin sinä! Tämä on lähes skitsofreenistä. Ja taatusti, kun huomiodaan taantuma ja yrittämistyön raskaus, aivan perseestä.)

Tämä taas nivoutuu siihen että kun katsomme persettä, näemme kannikat. Ne ovat lihasta. Kansanperinteen sanonnat tuntevat paljon sanontoja perseestä. Esimerkiksi raskasta työtä tekevän on sanotty työskentelevän perse ruvella. Tämä on luultavasti viitannut housujen hierovaan vaikutukseen. Nykyaikana, kun työ on istumatyötä, vanha sanonta on muuttunut vain entistäkin tärkeämmäksi.

Muinaisaikoina perse ruvella olivat etenkin pikkulapset. Syynä oli se, että silloin kurinpidossa hyödynnettiin vitsaa. Takamus sopiikin rankaisutoimintaan hyvin koska siinä on suuret lihakset suojaamassa vakavilta vammoilta. Siinä missä esimerkiksi sisäreidestä saisi irti kovempaa tuskaa, tätä ei käytetä koska tämä paikka on verisuonien kannalta hieman vaarallisempi. Takamus on suojatuin paikka lyödä. Nykyisin tätä arvokasta tietoa soveltavat lähinnä sadomasokismin ystävät. ; Tämä muistuttaa että perse liittyy myös itseyteen ja valtaan. Vanhemamt vitsaavat lapsia, mutta lapset eivät anna selkäsaunoja vanhemmilleen. Eivät edes silloin kun vanhempi on umpihumalassa ja kiroilee rumasti, huutaa ja pelottelee kissaa. Syynä on valta. Samasta syystä sadomasokismissakin vallassa on se joka kurittaa persettä ja alistunut on se, jonka takamus saa kuristusta.

Tämä on oivallettu arvokasta kansanperinnettämme myöten. Kun tarkastellaan vaikkapa sellaista sanontaa, kuin "nuolee toisen persettä", tehdään - paitsi teologinen impikaatio jossa on peräti saatanallinen ulottuvuus - myös ennen kaikkea viitataan valtaan. Perse on tärkeä ja sen puhdistaminen ja sanitaatio on tärkeää. (Muista vessafilosofia!) Kuitenkin tämä on myös mahdollisesti sairauksia aiheuttavaa ja siksi iljettävää, joten ihminen joka tekee palveluksen toisen puolesta on selvästi tämän palvelija. Ruskeakielinen on siis orja. Koska tämä sanonta viittaa kehumiseen ja mielinkielin olemiseen vihjataan että tämä toisen kehuminen olisi yhtä iljettävä aktio kuin paskan maistelu. Tämä kertoo paljon myös sanonnan kehittäjästä.

Toisaalta kun "pelastetaan toisen perse" , toinen pelastetaan usein kovasta pulasta. Tämä - retkeilyhenkisyyteen mahdollisesti viittaava tai sitten ei - sanonta rinnastaa ihmisen vertauskuvallisesti omaksi perseekseen. On toki selvää että ihminen ei ole vain yksi osansa, vaan on kaikkien osastensa summa - josta syntyy vieläpä mahdollinen emergenttisen tason nousu, jonka vaikutuksesta ihminen onkin tavallaan enemmän kuin osiensa summa ; mahdolliseti tämä lopputulos on peräti ääretön. Mutta kuitenkin tämänlaisia rinnastuksia tehdään joskus. Tätä tehdään useimmiten niin että ihminen liitetään aivoihinsa, ikään kuin aivot asuisivat ruumiissa sen sijaan että aivot olisivat osa ruumitsa ; Kuitenkin kun tätä miettii tarkemmin huomaa että aivo, tämä energiaa tuhlaava sokerisyöppöelin, vaikuttaa olevan melko yleisesti ottaen hyvin toimintahäiriöinen. Se unohtaa. Se tekee päättelyvirheitä. Se saa tekemään ylilyöntejä. Se saa erehtymään. Se saa saivartelemaan pseudologiikkaa. Se saa kirjoittamaan omituisia blogauksia kahden aikaan aamuyöstä... Perse sen sijaan ei petä juuri koskaan. Paitsi ripulissa, ummetuksessa ja punataudissa ja muissa tautitiloissa. Mutta kun viimeksi katsoin, niin aivot reistaavat useammin. Siksi onkin hyvä ajatella että ihminen joka pelastaa kaverinsa pulasta, pelastaa itse asiassa tämän arvokkaimmat puolet. Sitä kautta pelastaminen tuntuu mukavalta. Siksi tämänlainen sanonta tarvitaan.

Tämä olisi kenties hyvä muistaa jopa vallankumouksissa. Kun vallankumousjohtaja selittää rivimiehilleen että näillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, hän vääristelee hieman. Tämä vääristely syntynee siitä että hän itse vetää perseensä penkkiin (ellei peräti olalle) kaukana etulinjasta. Näissä tapauksissa johtajan olisi syytä vetää oma perseensä etulinjaan, tai sitten hyväksyä että kyllä se on vallankumoustaistelijallekin oma perse lähinnä. Kahleiden lisäksi voi menettää kaikenlaista muutakin.

Toisaalta perseen liittäminen sekä ihmisyyteen että valtaan palauttaa meidät välittömästi Foucaultin pariin. Hän kirjoitti filosofista tutkielmaan vankiloista. Hän ajatteli että ne ovat ruumiin kahlintalaitoksia. Mieli on vapaa ja vahva, mutta liha on tässäkin tapauksessa heikko. Näin ollen kun hallitset persettä, hallitset ihmisitä. Kun vanki painaa perseen penkkiin ja hänen perseensä on lukkojen takana hän on hallussa. Vallan ja lihan vankilan ja kontrollin huipentuma voi tapahtua sitten siellä vankilan suihkuosastossa esimerkiksi televisiosta tutussa saippuaskenaariossa.

Ja näin voimme palauttaa ketjun takaisin Pihoon. Hän ei tunnetusti pidä siitä että perseessä kulkevat virtaukset menisivät kuin yhteen suuntaan. Hän sallii suolelle pituussuunnassa vain peristaltiikan mukaiset liikkeet. Tämä kiinnostus toisten perseistä voi ihmetyttää. Mutta taatusti hän ja muut ihmiset tietävät, että kun hallitset persettä, hallitset ihmistä. Näin ei ole ihme, että kontrollissa ei välitetä siitä onko ihminen homo vaan siitä harjoittaako hän homoseksuaalisia aktioita ; Tämä on järkevää persefilosofian pohjalta ; Sillä kun perse ei ole mukana, se ei tavallaan enää ole aitoa ja merkityksellistä ihmisyyttä.

---

Tämä juttu on perseestä. Tai tarkalleen ottaen toivon että ei ole... Tai itse asiassa toivon että se kick ass!

Penkin(oikeasti sängyn)painajainen ; Pahatukkatytön koston paluu

Kirjoitan tätä koska olin mennyt jo nukkumaan tältä illalta. Kuitenkin juuri ennen nukahtamista näin aivan konkreettisesti huoneeseen jossa makasin nukahtamassa. Huoneen ovella taas konttasi polvikontalla hahmo joka on tuttu jokaiselle "Ring" -elokuvan nähneelle.

Tapaus ei ollut minulle ensimmäinen. Se johtuu nukkumisjärjestelmästä mutta teknisesti kyseessä ei ole painajainen. ; Kyseesä oli nimenomaan nukahtamiseen liittyvä hallusinaatio jonka laisia tulee aina silloin tällöin vastaan minunkaltaisille ihmisille joiden nukkumisessa on jotain aivan omituisia anomaalisuuksia. Kun valve ja uni ovat samanaikaisesti päällä, syntyy hyvin omituisia tapahtumia.

Selityksellisesti tämän kokemuksen takana on kenties se, että olen tulevana viikonloppuna bestmanina isäni häissä, enkä ole oikein luottavaisella mielellä koska seremoniamestarin pitäisi olla kätevä ja sosiaalisesti näppärä ja kaikkea. (Puheen olen sentään rakentanut jo viikkoja sitten. Tein siitä ensin hyvän tutkielman. Sitten karsin siitä sivistyssanat. Sitten karsin siitä kaiken uskonnollisesti epäkorrektin materiaalin. Poistin kaikki härskit vitsit koska yleisössä on lapsia. Ja poistin vielä Sartrea ja muuta epäromanttista tavaraa. Lopputuloksena on retoriikan säännöt huomioiva puhe. Joka on tavoistani poiketen lyhyt. Puhe ei siis stressaa. Esiintyminenkään ei stressaa, enimmäkseen koska en älyä ja ymmärrä hävetä.)

Salaisuus onkin siinä että vaikka tämän kaiken tietää etenkin näin jälkikäteen, se ei tietysti sillä tapahtumisen hetkellä tunnu ollenkaan harhalta ja hallusinaatiolta. Kokemuksen ydin on siinä että kokemus tuntuu aidolta. Näin ollen erilaiset demonikokemukset eivät tunnu ihmeellisiltä ja yllättäviltä. Ja itse asiassa jopa se, miten mieli taitavasti nappasi elokuvasta tutun hahmon yksityiskohtineen on varsin kuvaavaa ja voi tuntua taikauskoisemmasta mielestä liian monimutkaiselta aivojen rakentamaksi. Tämänlaiset näyt johtavat varmasti vakaviin mietteisiin ties mistä demonisista succubuksista ja muista yön pimeistä nartuista. (Ihmeellisyyttä korostaa eritoten se kun en ole nähnyt näitä elokuvia hyvin pitkään aikaan, taukoa tämän elokuvan katsomisesta on varmasti yli vuoden verran. Ihmisen muisti kaivaa selvästi kaukaakin materiaalia tarjolle.)

Mielestäni otin tilanteen kuitenkin melko hyvin. Siis siltä osin hyvin että en huutanut ääneen tai paskonut alleni. Se oli pelkkää puhdasta kylmää ja äänetöntä mullosilmäjärkytystä.

---

Aina näitä. Ei koskaan pinkkejä nalleja. Ei varsinkaan strippaavia nekotyttöjä. Vittu, aina näitä. Ei minulla muuta.

Diili

Se, mikä demoneista ja Saatanasta opitaan, on se, että he tekevät diilejä.
1: Esimerkiksi"Faust" on suorastaan malliesimerkki siitä että vaikka Saatanan kanssa pelaamisella saisi ymmärrystä, viisautta ja tietoa, ei tällä siltikään päästäisi pitkälle. Näiden tarinoiden ytimessä on se, että Saatana on juristin kaltainen byrokraatti joka osaa saivarrella itselleen etua sopimuksissa olevien porsaanreikien kautta. Tämänlaisia sopimuksia on tarinoissa tehty myöhemminkin, melkoisen usein ja laajasti.
2: Juha Leinivaaran blogissa oli suomalaista kansanperinnettä, muun muassa juttuja joissa tavallinen suomalainen metsämies huijasi Saatanaa onnistuneesti. Tämänlainen tarina voi olla yllättävä, koska hyvin tavallisesti saatanan kanssa sopimusten tekemisessä on vakava varoittamisen ja pelottelun henki. Näin kansantarinan hengeksi voidaan nähdä jonkinlainen rienaava "ihminen on ovelampi kuin petosten prinssi." Tämä kansantarinatyyppi on toki yleinen. Esimerkiksi lapsena minua viehätti kansanastu "Kolme kolikkoa" jossa huijattiin siinäkin itseään Saatanaa - sadussa jopa taivaaseen päästiin vetämällä Pyhää Pietaria nenästä. Tämänlainen tarinaperinne onkin jopa yllättävän yleinen ja perinteinen.
Näissäkin tarinoissa on selvä "juristin henki" ; Ansasta selvitään jotenkin juonittelemalla. Saatana piestään tässä juuri siinä pelissä josta aikaisempi tarinatyyppi varoitteli mahdottomana.
3: Lisäksi on pakko ottaa esiin kolmas tarinatyyppi. Saatana onkin kuvattu hallittavissa olevana esimerkiksi elokuvassa "The Devil Went Down to Georgia" Saatana tekee sopimuksen kultaisesta viulusta. Elokuvassa Saatanan ideaksi kuvataan sielun anastaminen, mutta häntä ei voi ollenkaan kuvata epäreiluksi tai edes juonittelevaksi. Saatana pitää viulukilpailut, ei edes anna soittotaitoa sielua vastaan, soittaa huonosti ja antaa hyvän viulistin pitää kultaisen viulun. Näissä tarinoissa on usein se henki, että Saatana ikään kuin varoittaa liiankin alleviivaavasti olemassaolostaan. Näistä tarinoista nousee aina vahvasti sellainen henki, että Saatana ikään kuin enemmänkin varoittaa olemassaolostaan ja ajaa ihmiset muutokseen. Eli toimii juuri siten kuin hän ei haluaisi niitä sieluja, vaan toivoisi että ihmiset menisivät taivaaseen. Sielu Helvetissä olisi siis ikään kuin lohdutuspalkinto Saatanalle.

Tämä näyttää että tarinaperinne Saatanasta on hyvinkin monivivahteista. Erilaisia tarinoita näyttääkin yhdistävän lähinnä Saatanan omituinen reiluuskäsitys. Sopimuksia tehdessä demoni ei suinkaan riko sopimuksia vahvimman lailla. Pykäläntuijotus ja pilkunviilaus sekä saivartelu kuvaavatkin näiden tarinoiden luonnetta paremmin. Juristien ja postmodernien filosofien kannalta lienee mielenkiintoista että korkein paha esitetään tässä muodossa. ; Se on implisiittinen kannanotto jossa pahuus on byrokraatti.

Onkin arvattavaa että vaikka Saatana on kristillinen hahmo, on mukaan tullut perinnettä muualta. Etelänmaiden tarinoissa voidaan taatusti nähdä ainakin Islamilaisia vaikutteita ; Siellähän Satan on enemmän neutraali jinni, joka kieltäytyi kumartamasta Allahia ja joka kokosi taakseen niskuroivia jinnejä ja pahoja henkiä. Tämä eroaa kovasti kristillisestä tematiikasta jossa Saatana yrittää - ainakin likimain - syöstä Jumalan valtaistuimelta.

Kaikki tarinat voidaan tietysti sovittaa yhteen. Ja siihen löytyy hyvä välineistö nykyisestä viihdemaailmasta. "Tosi-TV" -ohjelmista esiin voidaan ottaa ainakin diili. Siinäkin on menestyjiä ja häviäjiä. Tämän tulkinnan jälkeen hävinneiden tarinat eivät kuvaa "mahdoton voittaa" -tilannetta vaan muistuttavat riskeistä. Voittajien tarinat ovat taas harvinaisia mutta suuresti mediatilaa ja rahaakin tuottavia. Saatanatarinoissa onkin aina kysymys siitä antaako Hjallis potkut vai ei. (Saatana on tällöin vain Hjallis Harkimon metafora.) Tämä selittää miksi epäonnistuminen oveluudessa ratkaisee - ja miksi juristin mieli tarvitaan voittamisessa - on niin tärkeää.

Paradidõmi

"Toivon että muistat meitä / luoksesi kun pääse en. / Helppo luulla asioita / päätetyiksi ennalta."
(CMX, "Kättenpäällepanijat")

Sain aikaisempaan hevosenleikkiartikkeliini kommentin. Kommentin ydin oli sanomassa "Sieluaan ei voi myydä edes Paholaiselle, sillä kukaan ei omista omaa sieluaan vaan sielut kuuluvat yksin Jumalalle." (Muu osa kommentista vain kaunista yleisihmisyydentunnustamista, jossa näkyy miten koira koiran tuntee.)

Lausunnossa on vain yksi ongelma. "Raamatussa" ei suoraan sanota sielujen omistussuhteesta. Sielujen kohtaloon on kiinnitetty huomiota enemmän kuin siihen, kuka ne omistaa. Jumalan mahtia ja sitä että ihminen on Jumalan luoma korostetaan enemmän. Sielun kohtalo tuonpuoleisessa kerrotaan pääpiirteittäin. Mutta sielun omistusoikeus ei ole suoraan aiheena missään kohden. Tässä mielessä kommentaattori otti vapauden ottaa omaan näppäimistöönsä sanoja Jumalan puolesta.

Kansanperinne tuntee monta tarinaa sielun myymisestä paholaiselle. Kenties kuuluisin näistä tarinoita on Faust. Samoin on olemassa eräänlainen veijaritarinoiden muoto, jossa olennaisena osana on se, että Paholaisen juristimainen käytös on puolin ja toisin jekutuksen aiheena. Näissä tarinoissa olennaista on se, että sopimuksessa saadaan rikkautta, taitoja, tietoja tai muita asioita sielua vastaan. Sopimukset täytyy tietysti kirjoittaa verellä, koska se tekee tarinasta "jännemmän". Tämä ei toki kerro oikein mitään siitä mikä on raamatun kanta sielujen omistusoikeuksiin. Mutta se kertoo sen, että kristikunnassa ajatus sielun myymisestä saatanalle on ollut aika yleinen. Eikä ajatus ole nykyäänkään kovin harvinainen. Esimerkiksi moni amerikkalainen (tel)evankelista selitti saatanapaniikin aikoihin miten roolipelaaminen on saatananpalvontaa. Olennainen osa tätä oli ajatus esimerkiksi siitä että pelinjohtajalla on jonkinlainen demoni. Spiritismipelottelussa on vastaavia elementtejä, ja ne itse asiassa muistuttavat kovasti rakenteeltaan Faust -kertomuksia. Tätä kautta saadaan erikoisia voimia. Ajatus sielusta käytävästä kaupankäynnistä on "vähintään nurkan takana lillimässä" kun tälläisistä asioista on puhe.

Toki puheissa on usein myös talovertaus, jossa ihmisen sielu on taloon verrattava lahja. Asukas asuu talossa koska Jumala antaa asua siinä. Tässä vertauksessa on mukana usein vuokranmaksun teemoja. Näin oikeutetaan uskonnolliset uhrausvaatimukset, kuten ajankäyttö ja ajatuskontrolli.

Tekijänoikeus ja muut oikeudet.

On toki varsin kristillistä muistaa että Jumalalla on tekijänoikeus sieluihin. Mutta tekijänoikeus ja omistusoikeus ovat monesti hieman eri asia. Itse asiassa kaupankäynnin ytimessä on se, että nämä ovat eri asia. Jos omistusoikeus on tekijänoikeus, ei mitään kauppaa kannattaisi tehdä lainkaan.

Samoin voitaisiin erottaa hallintaoikeus ja omistusoikeus. Tämä on tärkeä, koska Jumalaa on usein verrattu isään. Vanhemmilla on perinteisesti ja nykyäänkin ollut lapseen hallintaoikeutta. Mutta lapset eivät kuitenkaan ole vanhempiensa irtainta omaisuutta. Lapset kuuluvat itselleen. Lastensuojelussa ytimenä onkin pohjimmiltaan ajatus siitä että suojellaan näitä lasten oikeuksia itseensä.

Kalvinismi vai Luterilaisuus?

Itse asiassa ajatus siitä että ihminen on Jumalan orja, eli ihmisellä ei ole omistusoikeutta edes sieluunsa, on hyvin kalvinisminmakuinen. Siinähän ytimessä on predestinaatio, jossa ihmisien vapaa tahto ei ole kovinkaan merkittävässä roolissa. Jumala on ikään kuin ennalta tietäen luonut ihmiset Helvettiin tai Paratiisiin. Asiat ovat ennaltapäätettyjä. Asiat ovat kaiken kaikkiaan Herran hallussa.

Tämä eroaa aika voimakkaasti luterilaisesta näkemyksestä, jossa korostuu enemmänkin se, että sielu ja elämä ovat lahja Jumalalta. Tällöin sielun ja elämän omistusoikeus on ihmisellä, ja hänen omalla vastuullaan on se, ajautuuko hän Helvettiin vai pelastuuko hän. Jumala tarjoaa ihmisille vapaan tahdon ja armon. Ja toivoo että ihmiset ensimmäisellä valitsevat jälkimmäisen. Tässä ihminen omistaa itsensä ja sielunsa ja kohtalonsa on hänen omansa. Tässä on sentään "jonkinlainen järki" kun aletaan miettimään Helvettituomion eettisyyttä. Vastuu ei ole Jumalalla vaan päätöksentekijällä.

En kuitenkaan ihmettele että kalvinistisuudenmakuisia näkemyksiä seilaa suomessakin aika paljon. Syynä on se, että internet ja muut vastaavat asiat ovat levittäneet näkemyksiä. Suomessa on valtava määrä copy-paste -kristittyjä jotka lukevat USA:laisia kreationistisia sivuja huomaamatta että USA:ssa kalvinisteja on paljon. Ja huomaamatta että teologinen lähestymistapa on heillä hyvin erilainen. Näin syntyy kummallinen synerginen tulkintasoppa jossa on sekaisin protestanttisia ja kalvinistisia näkemyksiä, eikä välitetä siitä että näiden välillä on vakavia jännitteitä ellei peräti ristiriitoja.

Henkilökohtaisiin mieltymyksiin perustuva rant.

Omistusoikeussuhde sieluun tuntuu ainakin minusta kovasti tärkeältä. Ja jos minut haluaa koskaan käännyttää myötämieliseksi uskontoa kohtaan, niin tämä asia on yksi niistä asioista. Sielun omistussuhteen kautta ei olla orjuussuhteessa, jolloin suhde on nöyristelevää. Sielun omistus tuo mukanaan vapautta ja vastuuta, jota ilman etiikka ei ole etiikkaa. Jos tämä "Jumalan orja" -näkemys on totta ja Jumala olisi olemassa, minä olen se joka laittaa Hänet boikottiin. Sellainen Jumala ei voi olla hyvä Jumala. Ja jos hän laittaa minut tämän mielipiteeni vuoksi Helvettiin kitumaan, niin that just proves my fucking point.

Jos ihmisellä ei ole omistusta sieluunsa, on kyseessä orjuusteologia johon olisi aivan oikein käyttää Nietzscheläistä raivoa ja sanaa orjamoraali. Moniin teologisiin suuntauksiin tätä asennetta ei voisi käyttää perustellusti. Mutta tämä on sen ansainnut. Siinä on kaiken kaikkiaan jotain peräti halveksittavaa.

---

Otsikon sana on kreikan verbi joka tarkoittaa "haltuun antamista". Sitä käytetään myös muun muassa Juudaksen tekemästä teosta, joka Uudessa Testamentissa on "kavaltaa". Tässä on sopivasti -ja oikeanlaisia- kaksoismerkityksiä ollakseen hyvä blogiotsikko.

Kun nainen on peto sängyssä.

Monissa kansanperinteissä on jonkinlaisia naispuoleisia hirviöitä ja demoneja. Niitä on eri puolella maailmaa. Kansanperinnettä tutkineet feministit ovat usein tulkinneet että tämä kuvaa miesten naispelkoa. Succubustarinoissa voidaankin kuvitella olevan, paitsi eräänlainen myyttinen selitysyritys miesten öisille märille unille, myös näkemys jossa miehen seksuaalisuus on heikkous, joka ajaa häntä kohti syntiä. Siinä voidaan nähdä pelkoa miehisen ylivallan menettämisen pelosta.

Elizabeth Grosz on esimerkiksi tarkastellut ilmiötä psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Hän ottaa tämänlaiseen ilmiön korostetusti miesten peniksiä vaginallaan syövän "vagina dentata" -tarinoiden kautta seuraavalla tavalla "The fantasy of the vagina dentata, of the non-human status of woman as android, vampire or animal, the identification of female sexuality as voracious, insatiable, enigmatic, invisible and unknowable, cold, calculating, instrumental, castrator/decapitator of the male, dissimulatress or fake, predatory, engulfing mother, preying on male weakness, are all consequences of the ways in which male orgasm has functioned as the measure and representative of all sexualities and all modes of erotic encounter."

Siinä missä "vagina dentata" -tarinat ovat varsin suorasukaisia, psykoanalyytikko hakee vastaavia merkkejä myös symboliselta tasolta. Näin esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -kirjan pelottava lukitar -hämähäkki voidaan nähdä Tolkienin alitajuisena tulkintana. Sen tarinasta saa väännettyä ja käännettyä varsin pienellä vaivalla samanlaisen naisen seksuaalisuudella pelottelevan tarinan.

Kuitenkin on hieman erikoista, että samanlaista "pelon representaatio" -tulkintatapaa ei kuitenkaan käytetä aina esimerkiksi merenneitojen kohdalla ; Sadussa pienestä merenneidossa merenneito nousee maan päälle ja menettää äänensä, muuttuu mykäksi. Tätä ei nähdä naisen vaikenemisen pelkona. Itse asiassa monesti näyttää olevankin niin, että tarinat joissa on heikko ja hauras nainen, nähdään ikään kuin "miehisten toiveiden heijastumana" ja vahvat hahmot "miehisten pelkojen heijastumana". Jos pelon ja toiveen kohteet kääntäisi, tulkinta muuttuisi päinvastaiseksi.

Tulkintatapa ei ole aivan niin kaukaa haettu. Kenties joskus mies haluaisikin pois suorituspaineistetusta roolista, jossa "hänellä on tehtävä". Että ei tarvitsisi aina olla se suorittava osapuoli, joka hänelle perinteisessä kuvassa on annettu. Tällöin yhteiskunnan odotukset voivatkin olla se, joka värittää toivetilanteeseen pelon sävyjä. Pelko ei silloin olisikaan "omaa pelkoa", vaan "tabun pelkoa". Oma vallan ja dominoinnin halu ei olisikaan se, joka pelottaisi. Vaan ne odotukset joita yhteiskunta asettaa. Kun muistaa, minkä "nostin pornografisesti aiemmin esiin", succubustarinoissa ja "vagina dentata" -myyteissäkin voidaan nähdä sellainen tulkinta, jossa mies transformoituu korostetusti lävistäjästä-metsästäjästä haltuunotettu-saaliiksi.

---

Kuvan ideana on olla paitsi punainen, myös sellainen, että ei voi olla aivan varma, onko kuvassa etusormi vaiko keskisormi pystyssä..

Saivartelun ympäriltä.

Saivartelu on yleinen ilmiö. Tietyssä määrin se on ihan hauskaakin. Osa filosofiastakin näyttää ulkopuoliselle hiusten halonnalta. Yleisesti voisi sanoa että saivartelun määritelmä on ilmiömaailmaan liitetty selitys joka ei selvennä vaan mutkistaa. Saivartelussa asiaa käsitellään väärässä mittapuussa: Siivilöidään hyttynen ja niellään kameli tai ammutaan tykillä kärpäsiä - koska ne on määritelty härkäsiksi. Se on näkemys joka tuottaa ennusteena "voi ollaa" joka esitetään after the fact kuin se olisi "täytyy olla noin". Se on selitys joka ei lisää ennusteita ja itsekriittisyyttä, vaan lisää epämääräisyyttä ja kritiikki -immuuniutta.

Keskityn nyt saivartelun pariin asiaan, jotka muistuttavat hieman toisiaan. Liitän niihin hieman (kliseistä) tieteenfilosofiaa. Lopputulos on jotain, joka on toivon mukaan muutakin kuin saivartelua. (Toki tyyliini voisi sopia se, että kirjoittaisin saivartelusta saivarrellen ja tälläinen olisi hienoa tehdä.)

Tätä tarkoitusta varten / Sen vuoksi kun.

Ad hoc -selitys on argumenttivirhe, joka löytyy liki kaikilta argumenttivirhelistoilta, esimerkiksi "Internet Encyclopedia of Philosophy" tuntee sen. Ad hoc on pelastava oletus, joka tehdään jotta teoria ei kumoutuisi. Esimerkiksi esimerkki ad hoc -selityksestä on se, että selität että opettajalla on sinua kohtaan piilevää kaunaa. Jos kukaan ei huomaa epäkunnioittavaa kohtelua, voi muistuttaa että se kaunahan on piilevää.

Ad hoc -selitykset liittyvät olennaisesti Kuhnin paradigmanäkemykseen. Ne ovat pelastavia oletuksia, jotka estävät falsifioinnin. Kuhnin idea oli yksinkertaisesti se, että teorioita ei innolla vaihdeta, vaan professorit ikään kuin pitävät suosikkinäkemyksestään kiinni. Kun ristiriidat selitetään ad hoc -selityksillä ja tämä herättää tunteen että kritiikki ei ollutkaan riittävän pätevää, että se ei koskenutkaan täysin tuota tilannetta ja siksi teorian kumoutuminen ei olisikaan mikään itsestäänselvyys, eli tilanne ei ratkaisisi erimielisyyttä. Kuitenkin nämä oletukset kasautuvat, niistä tulee anomalioita. Parempi teoria, se joka kumoaa sen vanhan ja josta tulee uusi vallitseva asia, selittää asiat ilman ad hoc -oletuksia. Joten ad hoc -oletuksen arvo yksinään ei kenties ole valtava, mutta yhdessä ne ovat olennaisesti "teorian kuolema" - eikä niinkään mikään suora kumoutuminen.

Tässä on kaksi osaa. Saadakseni lyhyen ja helppotajuisen kuvauksen lainaan englanninkieliseen wikipedian mainintaan ad hocin luonteesta. "In science and philosophy, an ad hoc hypothesis is a hypothesis added to a theory in order to save it from being falsified. Ad hoc hypotheses compensate for anomalies not anticipated by the theory in its unmodified form. Scientists are often skeptical of theories that rely on frequent, unsupported adjustments to sustain them. Ad hoc hypotheses are often characteristic of pseudoscientific subjects." Eli ad hoc on usein jälkikäteen tehty selitys jolla estetään teoriaa kumoutumasta. Ad hoc on myös sellainen että se nojaa silloin tällöin tapahtuvia ja ilman tukea olevia muotoiluja jotta teoria ei kumoutuisi. Teoriasta tulee yhä modifioidumpi, muokatumpi.

Jos anomalioita kerääntyy, ne eivät muutu perinteeksi kuin "oman tutkimuslinjan sisällä". Lisättiinhän maakeskisessä näkemyksessäkin taivaankannen ilmiöihin lisäkäyriä jotka tekivät mutkikkaampia yhtälöitä mutta paransivat lopputulosten laatua. Ne kuitenkin "mutkistivat kaavoja", toimivat lisämuuttujana. Ja niitä kohdellaan ad hoc -selityksinä. Ad hoc on perustaltaan saivartelua, jossa otetaan käyttöön oletuksia. Usein nämä tehdään vasta sen jälkeen, kun on kohdattu ristiriitaista aineistoa. Mutta samaa linjaa soveltaen voidaan ottaa käyttöön myös kritiikki -immunisointia. Ero näiden kahden välillä ei ole olennainen : Voidaan tehdä erilaisia koetta edeltäviä hypoteeseja, joka sallii kaikki ratkaisut. Tällöin voidaan rakentaa ad hoc myös valmiiksi. Paradigmanvaihdoksessa nämä ennalta tehdyt oletukset ja kritiikkisuojaukset ovat anomalioita. Ne heikentävät tutkimusohjelman ennustekykyä.

Tässä on mielenkiintoisena sivujuonteena aikakysymys.

Ad hoc kuvataan usein siten että selitys keksitään jälkikäteen selittämään ongelma. Kuitenkin modifioinnin ajoitus ei ole yhtä relevantti kuin näkemyksen epämääräisyys. Yritän selventää tätä hieman:

Otetaan esimerkiksi kristillisen teologian perinne. Demonien riivaamisessa on jo kauan uskottu että demoni ei näyttäisi itseään ateisteille. Tällä selitetään muun muassa miksi demonit näyttävät vaikuttavan vain niihin uskovien parissa, ja ateistit eivät niitä kohtaa koskaan missään. Olennaista tässä on:
1: Tämä selitys ei kuitenkaan ole todistettu ilmiö, vaan se on perinteessä. Ilmiö ei ole tunnettu demonien ominaisuus joka perustuisi demonien luonteen tutkimukseen joka tehtäisiin samalla tavalla kuin psykologiassa tehdään ihmisille, ja joiden tuloksena saadaan tälläistä käytöstä ennustavaa toimintaan. Ilmiö on oletettu. Ja sitä kannatetaan koska ateistit eivät koe vakuuttavaa todistusaineistoa demoneista.
___1.1: Uskallan vaikka lyödä pääni pantiksi, että jos huomenna luokseni marssisi demoni, joka lähtisi ateistikavereideni kanssa isolle TV -kiertueelle, evankelistat unohtaisivat tämän "emme näyttäydy epäuskovaisille" -selityksen. Sen sijaan he käyttäisivät tuota demonia todisteena saatanallisten voimien olemassaolosta. Ja vaatisivat ateisteja vakuuttumaan.
2: Ad hoc -selityksen "jälkikäteistämisen" vaatimus on myös siitä ongelmallinen että se vaatisi pitkää argumentin historian tuntemista. Ja historian epäselvyyden vuoksi on esimerkiksi mahdotonta sanoa onko joku keksinyt ad hoc -selityksen sille miksi joku ateisti ei ole kohdannut demoneja, vaikka niiden pitäisi olla hyvinkin konkreettisia ja demonit on esitetty kristillisessä jopa uhkana joilta suojaamaan tarvitaan Jeesusta. Jos ilman Jeesusta ei käy mitään, tarvitaan tämänlainen vastaus. Voi olla että Ad hoc on sitten vain kopsattu ja siitä on tullut perinne. Tälläisten ongelmien vuoksi ad hocin tunnistaminen vaatisi aivan liikaa vaivaa - etenkin kun muistetaan, että se ei muuta selitystä perustellummaksi, vaan vain suojaa tuon tyyppiseltä vastaesimerkiltä. Oletettu historia ja mahdollinen historia muuttuvat liian olennaiseksi.

Yllä olevasta saadaan kaivettua se miten ad hoc ei muutu päteväksi vain sillä että sitä on käytetty pitkään tai sopii johonkin perinteeseen. Kuhnin paradigmanvaihdoskin korostaa sitä, miten anomalioiden kasautuminen on ratkaisevaa. Esiintyy paljon poikkeuksia, "voi ollaa", joka ei ole ristiriidassa, mutta jota ei ole selitetty ja ennustettukaan. Olennaista on se, että ne molemmat epämääräistävät. Esimerkiksi yllä olevista syistä johtuen ei ole virhe että esimerkiksi "the Sceptics Dictionary" liittää ad hoc -virheen ESP -ilmiön yhteydessä. Tässähän on perinteisesti ollut mukana "suojaus" jossa kriittinen läsnäolija tuhoaisi tuloksen - ja siksi ei ole yllättävää että kriittisten tutkimusten alla ESP:stä ei saada tuloksia. Taustaselitys on että ESP vaatii luottamusta ja tämä on ESP -ilmiön perinteessä. Se on silti ad hoc, koska sillä ratkaistaan vain tämä tietty ongelmatyyppi, eikä kyseistä ESP:n skeptikontorjuntailmiötä tutkita eikä sillä ole soveltuvuutta muualla. Tämä selitys vain nihiloi kritiikin ja on siksi asenteiltaan varsin arveluttava.

Toki jotkut yksilöt varmasti tästä huolimatta kannattavat ajatusta siitä että ad hoc on tehtävä vain jälkikäteen. Heidän kohdalla tulisi kuitenkin ottaa käyttöön jokin uusi argumenttivirhemuoto "ennakkosaivartelulle". Perusteluina ja tutkimuksen suuntaajina ne käyttäytyisivät olennaisesti yhtä heikkoina ja huonoina, joten kyseessä ei ole relevantti ero ; Ei ole niin että toinen olisi perusteltu tapa ja toinen olisi hyvä tapa vaan molemmat ovat yhtä huonoja. Tätä kautta keskustelu siirtyy argumentaation virhellisyydestä siihen onko määritelmässä tasan tarkkaan viimeistä piirtoa myöten oikea termi. Se, että kyseessä on joka tapauksessa huono argumentti, virhe jota "tulisi ampua päähän" unohtuu. Minä en näe tälläisessä määritelmäkikkailussa muuta kuin keskustelun mutkistamista jonka avulla keskustelua voidaan hämärtää. Ja minusta tätä tarvitaan jos ja vain jos asia jota ollaan puolustamassa on erityisen hämärä, tai jos ollaan tekemässä akateemista filosofiaa jossa pilkun paikatkin on mietitty. Siksi en pidä "sillä tasolla missä minä toimin" ajallista kysymystä edes olennaisena.

Vaihtoehtoinen selitys.

Ad hoc -selitys on kuitenkin hyvin lähellä vaihtoehtoista selitystä, joiden kohdalla ratkaisu haetaan yleensä Occamin partaveitsen kautta. Joissain yksittäistapauksissa on selvää että kyseessä on epämääräistäöä oletus ilman yleistystä, jolloin kyseessä on varmasti ad hoc. Ja joskus on kyseessä selvä induktio, joka ennustaa tapahtumia ja kieltää toisia jolloin kyse on vaihtoehtoisesta selityksestä. Käytännössä nämä ovat toisiinsa liittyneinä niin usein että ne on esitettävä yhdessä.

Saivarteluun se liittyy sillä tavalla että huono vaihtoehtoinen selitys on luonteeltaan hyvin saivarteleva. Käytännössä siksi että se on pullollaan ad hoc -selityksiä ja implisiittisiä tai eksplisiittisiä oletuksia.

Vaihtoehtojen selityksen arvioinnissa korostuu poikkeuksellisuus ja tavallisuus ; poikkeukselliset selitykset vaativat poikkeuksellisia vastauksia. Näin jos kaupassa piippaa varashälytin ja jollakulla on taskussa kaupan esineitä, et välttämättä näe itse varkautta, mutta se on perusteltua olettaa. Vaikka toinen selittäisi että demonin telekinesia siirsi kellon pahantahtoisesti kyseisen tyypin taskuun koska hän on kuuluisa kristitty ja näin toimimalla demoni saisi luotua epäuskoa kristittyihin, ja tämä heijastuisi itse Jeesuksen luo päätyviin karitsojen lukumääriin asti. Varastaminen on toistuvasti tavattu ilmiö. Demoni ei.

Esimerkiksi ihmeen nähdessä kyseessä voi olla huijaus, taikatemppu, erehtyminen, väärintulkinta, tai harvinainen sattuma ... tai sitten kyseessä on aito ihme. On kyettävä arvioimaan todennäköisyydet näille eri vaihtoehdoille. Näistä todennäköisin on paras selitys. Tässä kohden olen toki kohdannut esimerkiksi lausunnon jonka mukaan ihmeparaneminen, levitointi ja muut vastaavat ovat todennäköisempi selitys kuin se että kristitty julistaja valehtelee tai on kohdannut mielenterveyden tilassaan hetkellisen häiriötilan - tai muuten vaan erehtynyt. Tässä voidaan laskea prosentteja sille miten harvinaisia vaikkapa aivohäiriöt ovat - onhan hallusinointeja tutkittu. Ja kuinka monta prosenttia ihmisistä huijaa. Vertailun kannalta ongelmana on tietysti se, että demonien todennäköisyyksistä ja ilmenemistiheyksistä ei ole vastaavia tietoja.

Mistä siis tiedämme kumpi on parempi selitys? Mitä tehdä jos meidän pitää tietää kumpi on pienempi luku, asia jolla on jokin arvioitu tai joskus jopa tunnettu todennäköisyys ja mielivaltainen luku joka on tuntematon? Se, että tunnettu todennäköisyys on pieni ei tarkoita juuri mitään, koska se toinen luku voi olla vielä pienempi. Jos oletat että se on, on oletus yhtä mielivaltainen kuin se että sille antaa luvun. Sillä mikä tahansa luku on yhtä mielivaltainen, kun sen suuruusluokastakaan ei ole hajuakaan. Tällä tavoin asiasta ei päästä perusteltuun tulokseen - lopputulos heijastelee vain esittäjänsä maailmankuvaa, jonka kautta hän arvaa todennäköisyydet joko suureksi tai pieneksi. (Ja aina tietysti kaikertaa se, että jos se tunnettukin todennäköisyys on arvioitu jostain syystä väärin, koska emme tiedä kaikkea maailmasta.)

Kuten huomaamme, "aitojen todennäköisyyksien" arviointi on joskus käytännöllisesti mahdotonta - se vaatisi että tiedetään kaikki mitä maailmassa tapahtuu. joten sen sijaan tässä kohden voidaan toimia kuten Duhemin-Quinen teesissä esitetään. Se vaihtoehto, joka muuttaa vallitsevaa tiedeverkkoa vähiten on todennäköinen. Keskeisellä tutkimuksella on ainakin aktiivinen tutkimusohjelma ja paljon konsilienssia muun tieteen kanssa, eli paljon sovelluksia muualla.

Ad hoc -selitykset sallitaan suojaamaan tiedeyhteisössä keskeisiä teorioita, ja jos se ei ole tiedeyhteisössä keskeinen, sen tehtävänä on taistella ja todistaa paikkansa pienillä ad hoc -oletusten määrällä. Tämä sopii hyvin Kuhnin paradigmoista tekemiin huomioihin. Taustalla on ajatus että vaikka tiede ei ole saavuttanut lopullista tietoa, se on kuitenkin varsin hyvä. Jos se ei olisi, pitäisi koko tiede heittää roskakoriin. Ja jos se on, on syytä olettaa että se on kohtuullisen hyvä.

Käytännössä saivartelu on tietysti aina hieman ongelmallista ja jopa ärsyttävää. Sitä on kuitenkin siedettävä jonkin verran. Ja se on joskus hauskaakin. Mutta samalla olisi muistettava se olennainen "ei liikaa". Koska muuten epätietoinen käsien heiluttelu muuttuu tiedoksi.