"-Mo:"I can't stand the patronising way these new atheists talk about religion."-Jesus: "They should keep quiet about things their tiny minds aren't capable of understanding."
("Jesus and Mo", "quiet")
Eilen oli erään työkaverini viimeinen työpäivä. Hän siirtyi pitkähköksi ajaksi Espanjan puolelle. Töiden jälkeen jatkoimme matkaa Helsingin asematunneliin. Siellä oli uskonnosta kertova minulle jo ennästään tuttu mies. Työkaverilleni, joka on kovasti kiltti ja muiden loukkaamattomuuteen pyrkivä henkilö, tapaus oli kovin ahdistava, koska uskonnosta kertova mies oli kovasti yksille napille tehty. Vihjailut, joissa kerrottiin sen suuntaisia että evankelioinnissa ja vaikkapa feissaamisessa olisi tärkeää tajuta missä vaiheessa on syytä lopettaa, eivät menneet läpi. Minusta se ei ollut hirmu ahdistavaa. Tästä opin sen, että me koemme erilaiset asiat ahdistavina.
Toisaalta tässä nousi esiin myös uskovaisten kanssa kommunikaatiossa oleva isohko ongelma. He eivät ainakaan uskontoasioissa, kovin helposti salli pelikentän vaihtamista. Tästä saa toisen valaisevan esimerkin, kun yritin eräille minulle ennästään tuntemattomille uskonnosta kertoville tädeille myydä sieluani. Yritin koko ajan siirtää keskustelua siihen miten he haluavat pelastaa sielun, jota pidän itse turhakkeena. Joten voin myydä omani. He kertoivat että Jeesuksella oli kovin tarjous, mutta selvisi että se koski sen sielun pitämistä. Toki jos olen myymässä vaikkapa kissaa, minua kiinnostaa myös se miten kissaa pidetään. Mutta tosiasiassa Jeesus ei tehnyt minulle mielenkiintoista rahallista tarjousta.
Uskontokeskustelu siirtyi sielun myymisen sijasta sen pelastukseen jopa siinä vaiheessa kun kerroin sielunmyymisen olevan, paitsi viittaus Faustiin jossa sielu myydään Saatanalle, myös kaupallisuuden kritiikkinä ; Nykyään kaikki on kaupan. He olivat toki siinä mielessä messissä, että he tajusivat että sielun myyminen huutokaupalla voisi tätä kautta olla muistutus siitä että ihmiset myyvät arvonsa, ja vaikka uskonelämänsä, siihen että käyvät töissä ja kuluttavat tavaraan ja viihdykkeisiin.
Sain toki hienon uuden testamentin kiitokseksi juttelutuokiosta, eikä kohtaaminen muutoinkaan ollut minulle vastenmielinen. Kuitenkin selväksi tuli se, että vaikka minulle tämän iltapäivän aikana ehdoteltiin muunmuassa "testiä siitä olenko hyvä ihminen" jossa ehtoina olivat uskovaisten maailmankuvasta kumpuavat lauselmat, en saanut ketään uskovaisia irrottautumaan omasta kontekstistaan puolen lauseen ajaksi. Minun he kuitekin odottivat koko ajan. Se on kai vähän kuin julistamishomman ydin.
Asialla on tietysti suurempikin puoli kuin korostaa surreaalista tempausten tekemistäni ja muistuttaa lukijoita siitä että olen henkisesti turskas.
"Christian Century" mainitsi vatikaanin uudesta dialogista ateistien kanssa. Keskustelu on tietysti kaunis asia. Kunnes huomaa, mitä tässä itse asiassa tapahtuu ; Myers huomautti kolme asiaa. Ensinnäkin paikalla on oppineita katolisia, mutta ateistejen osaajia ei ole kutsuttu paikalle. Toiseksi keskustelu käydään kirkossa. Ja kolmanneksi siihen liittyy rukoilua, uskonnollisten laulujen laulamista ja muuta vastaavaa rituaalista toimintaa.
Tämä tuo mieleen sen, miten eräät tahot ja toimijat ovat ulkomailla ja kotimaassakin pitäneet ateistien ja uskovaisten välisen keskustelun nimissä tilaisuuksia joissa uskovaiset esiintyvät luennoijina, joissa kriitikoille ei ole annettu kunnon vastausaikaa - jossa itse asiassa vastapuolelle ei anneta omaa positiivista esitelmää vaan annetaan lähinnä tilaa korjata joitain virheitä, jolloin on oikeasti esillä vain yksi ääni - ja jossa yleisö ja muukin skeema on uskonnollisten ehtojen ympäri rakennettu.
Minusta tämänlainen kommunikaatio ei ole dialogia, johon sanana kuuluu kaksisuuntaisuuden ajatus. Se ei ole edes kunnon debattia, koska toiselle puolelle on annettu valtaisa tilanne -etu auktoriteetissa, paikassa ja keskustelujen roolissa. Se on pelkkää yksisuuntaista julistamista, jota on koristeltu elementeiltä jotka näyttävät tarjoavan kahdelle äänelle tilaa. Mutta tosiasiassa kysymys on ensisijaisesti käännytystyöstä.
Usein ateisteja tai luonnontieteellisesti orientoituneita syytetään "selitysmonismista" (explanatory monism). Tällöin korostetaan sitä, että pitäisi olla pluralisti, eli sallia erilaiset lähestymistavat. Kun esimerkiksi uskovainen moittii ateismia, se täytyy siksi tulkita siitä kentästä että uskovainen selittää oman maailmankuvansa kautta miksi hän ei luota ateismiin. Se ei ole selitysmonismia. Kuitenkin jää auki mahdollisuus että jospa ateistin "empirismi tai ei mitään" -asenne olisikin tulkittavissa juuri samanlaiseksi toiminnaksi. Uskontopuolta ei sen sijaan syytetä selitysmonismista, vaikka sekin puoli kritisoi ateismia kovaan ääneen. Tässä on jännittävä epätasapaino.
Jos ateisti pitää dialogia, hän tuskin menee paikkaan jossa on uskontoa rienaavia symboleja. Tai paikkaan joka on symbolisesti varattu ateistiselle hegemonialle, ateistien sananjulistukselle, tasolla jonka koko yhteiskunta sen leimallisesti ajattelee. He tuskin ottavat vain omia akateemikkojaan ja kutsuvat maallikkouskovaisia käännytettäviksi. Ja lopuksi pitäisi osallistua siihen miten rituaalisesti biletetään ateistisuuden hyvyyttä. Sellaista yksinkertaisesti pidettäisiin epäkunnioittavana, röyhkeänä ja monena muuna negatiivisen konnotaation sanana. Ja aivan syystä. Näyttääkin että uskovaiset ovat niin kiinni omassa ajatusmaailmastaan, että he eivät kykene ajattelemaan että sen ulkopuolella voisi olla mitään. Siksi se minkä he kokevat rakentavaksi dialogiksi on tälläistä epäkunnioittavaa yksillenapille tehtyä hötöä.
Se, mikä on ateistilta epäkunnioittavaa jumalanpilkkaa, on uskovalta rationaalista kritiikkiä jonka hän tekee joko osoittaakseen ateismin vääräksi tai näyttääkseen että uskonto on koherentti ja järkevä systeemi joka on ottanut ateistien kysymykset huomioon. Se, mikä on ateistilta oman maailmankuvan kautta kumpuavaa yksillenapille tehtyä ajattelunvapautta vastaaan sotimista on uskovaisten puolelta dialogia.
Uskovaiset, jotka ovat valmiita katsomaan vierestä ovat vähissä. Sen sijaan julistusmentaliteetti tuntuu olevan yleistä. Eniten ihmetyttää tietysti se, että molemmat puolet käyttäytyvät suunnilleen yhtä röyhkeästi, mutta yleinen suhtautumistapa on kuitenkin hyvin kahtiajakoinen.
Kirjoittajan sielusta voi tehdä rahallisen tarjouksen, sillä se on virallisesti huutokaupattavana. Tämän kirpputorimaisen toiminnan syy on yksinkertaisesti se, että sielu on tupannut tämänastisen elämän ajan lojumaan kaapissa pölyttymässä, ollen siis kertakaikkisen turha kapistus. Toivon että pidät sielua hyvänä, mutta tämä ei kuulu sopimusehdon hintaan, koska luovun sielustani ei minua oikeastaan liiemmin kiinnosta sen kuulumiset (älkää lähettäkö valokuvia siitä jouluisin.) Isoimman tarjouksen tehnyt saa virallisen paperin jonka mukaan sieluni on hänen omaisuuttaan heti - kunhan tililleni on rasahtanut sopimuksenmukaiset eurot. Sen jälkeen vietän elämääni tietoisuuteni ja ruumiini ja maallisen omaisuuteni sekä vapaan tahtoni kanssa ilman että sieluni olisi lainkaan mukanani. Saat siis omaksesi tämänlaisen varsin abstraktin hyödykkeen, jota tunnutaan kuitenkin arvostettavan aika kovasti.
2 kommenttia:
Lietkö varsin oppineessa ymmärryksessäsi tietämätön pojannassikka vai häikäilemätön ovela lurjus yrittäessäsi kaupata sieluasi pahaa aavistamattomille. Sieluaan ei voi myydä edes Paholaiselle, sillä kukaan ei omista omaa sieluaan vaan sielut kuuluvat yksin Jumalalle.
Rakas luonnonuudelleenmäärittäjä ; Teille sanon vain kaksi sanaa. Molempi parempi.
Lähetä kommentti