Viime päivinä blogistanissa on hieman kuhistu. Aiheena on hyönteistutkimus, joten kuhiseminen on asiaansopivaa. Keskiössä on Nabokov, joka on tunnettu "Lolitan" kirjoittajana. Hän oli tosin myös perhostutkija. Tarkalleen ottaen hän oli erikoistunut tutkimaan koiraspuoleisten perhosten sukupuolielimiä. Hän ehdotti vaelluksia. Nabokovin teoria osoitettiin geenitutkimuksella, jota ei hänen tutkija -aikanaan ollut tarjolla.
"Bioephemera" -blogissa asia laitettiin minusta mielenkiintoiseen valoon. (Moni muu lienee samaa mieltä, koska se on ahkerasti vilkkunut "scienceblogien" luetumpien joukossa.) Aiheena oli se, miten Nabokovin taiteellisuus ja tieteellisyys oli yhdistettävä.
1: Lähestymistapa ei ollut ollenkaan hikipediamainen, joka korostaisi sitä miten perhosten genitaaleilla ja "Lolitalla" on havaittavissa "tietty hieman perverssi yhteys".
Referoin tätä mahdollisimman tiiviisti, jotta mielenkiintoinen asia nousee esiin.
Johdanto: Mitä minä sanon muiden sanovan muiden sanomisista.
Bioephemerassa muisteltiin sen sijaan Gouldia. Hän kun oli miettinyt juuri tätä kysymystä, otsikolla "No Science Without Fancy, No Art Without Facts : The Lepidoptery of Vladimir Nabokov", jossa hän mietti taiteilijan ja tieteilijän välistä eroa. Gouldin mukaan Nabokov oli itseoppinut, muta ei amatööri, ainakaan sanan negatiivisessa merkityksessä. Taidoiltaan ja tarkkuudeltaan hän vastasi lahjakasta ja kouliintunutta ammattilaista.
Gouldin argumentti lähti liikenteeseen kysymällä asiaa ikään kuin priorisoinnin kannalta. Jos on oikein hyvä jossain, miksi jakaa resurssejaan. Jos on hyvä vaikkapa taiteessa, ja kuluttaa paljon aikaa hankkimassa taitoja tieteessä, se on monista häiritsevää ; Kysymys on siinä kannattaisiko ekspertin kuluttaa aikaansa ensimmäisessä erikoisalueessaan, kuten kirjoittamassa toista kirjaa kuten "Lolitan kosto ; pojan paluu IV" sen sijaan että ronkkisi perhosten genitaaleja.
Asiaa voisi lähteä ratkomaan ajatellen että perhostutkimus ei vie niin paljoa aikaa, tai sitten henkilöllä on multilahjakkuus jota hän käyttää. Tai sitten taide sai lisäetua tieteenteosta, jolloin "Lolitan" laatu parani kun käytiin välillä katsomassa perhosia. Gould kuitenkin lähestyi asiaa siten, että Nabokovin tieteelliset taidot ja kirjallinen loistokkuus olisivat enemmänkin saman kolikon eri puolia. Tietty mielenlaatu ikään kuin tekee taiteen- ja tieteenteosta helpompaa. Välittävä mekanismi voisi olla vaikkapa innostus ja rakkaus yksityiskohtiin ja niiden hiomiseen. Oikea mielenlaatu tekee asioista helpompia ; Luokitelma työstä ja vapaa -ajasta hämärtyy. Ja moni tutkimusalaraja on traditionaalinen erotelma ; Eri tutkimusaloilla on paljon yhteistä. Spesifiointi mahdollistaa yksityiskohtiin erikoistumisen.
Toki olennainen ongelma Gouldin kohdalla näyttää olevan se, että Nabokovin tutkimuksia ei otettu tiedemaailmassa kovin vakavasti. Ne lähinnä ohitettiin. Tämä herättää ilmaan ainakin kysymyksen siitä, mikä on erinomaisen tieteenteon raja. Jos Nabokov olikin vain kohtuuhyvä tieteellinen puuhastelija? Tällöin hänellä ei olisi "kahta osaamisaluetta". On selvää että hänen havaintonsa ei ollut mikään paradigmoja maahan murtava uusi näkemys. Mutta hänen työnsä oli kuitenkin tarkkaa ja uniikkia, muut eivät olleet keksineet hänen huomaamaansa asiaa.
Nabokovin kohdalla mielenkiintoinen kysymys on kuitenkin se, että häntä pidettiin usein malliesimerkkinä itseoppineesta tieteilijästä. Kun virallinen paperi ja suositukset puuttuvat, ei ole helppoa saada kunnioitusta tiedeyhteisössä. Moni on pitänyt tiedemaailmaa tässä suhteessa melko konventionaalisena. Kuitenkin yksi varteenotettava syy Nabokobin hylkäämiseen ei välttämättä ollut se, että hän oli itseoppinut. Vaan enemmänkin juuri hänen kaunokirjallinen tyylinsä. Nabokov kun käytti varsin runollista kieltä. Tieteellisessä kielessä tämänlaista ei yleensä oteta kovin vakavasti, koska se sisältää monitulkinnallisuuden mahdollisuuden. Tätä kautta tieteellisessä kirjoittamisessa kirjallinen luovuus on haitta. "Bioephemerassa" tämä nähdään ongelmaksi Gouldin näkemykselle.
Omia näkemyksiä.
Omalta kohdaltani en näe että Gouldin näkemys kumoutuisi näiden kautta. Sitä voidaan auttaa vaikkapa katsomalla argumenttien kontekstia ; En väitä että Nabokovilla olisi aspergerin syndrooma. Mutta tätä kautta asiaan saa tiettyä ymmärrystä. Aspergerin syndroomaisilla on taipumus systematisoida. Tämä olisi tieteenteon kannalta oikein kätevää, ellei siihen samalla liittyisi kommunikaatiovaikeuksia. Ja kun muistaa että aspergerin syndroomaisilla on aika usein matala latentti inhibitio ja tähän liittyy luovuus, joka voi ilmetä eri tavoin, taiteellisuutena, tieteellisyytenä tai muuna vastaavana.
Tätä kautta voi saada idean siitä, että tieteellinen havainnointi-ideointi ja tieteellinen kirjoittaminen ovat hieman toisistaan riippumattomia asioita. Niiden välissä on tosin silta ; Metodologia. Hyvään työtapaan kuuluu myös raportointi. Silta ei kuitenkaan ole "täydellinen", eli voi olla huomattavasti parempi toisessa osassa kuin toisessa.
Toisin sanoen Gould vastaa ikään kuin "keksimisongelmaan". Nabokovin ajattelutapa auttoi keksimään uusia huomioita että luomaan kaunokirjallisia teoksia. Sen sijaan "kommunikaatio -ongelmassa" voidaan kuvitella monenlaisia tästä riippumattomia pullonkauloja. On esimerkiksi auktoriteettiongelma, joka ei johdu taidoista vaan virallisesta läpyskästä niistä taidoista. Ja tyyliongelma, jossa kirjoituksen muoto kiinnittää huomiota sen sisällön sijasta.
Nabokovin kahtiajako voi tietysti johtaa siihen että hän ei ole panostanut tieteelliseen kirjoittamiseen. Retoriikalla taas on tunnetusti konteksti. On yleisö ja tavoite. Kaunokirjallista kirjaa kirjoittaessa molemmat ovat olennaisesti erilaisia kuin tiedemaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti