Helsingin yliopistossa, tietojenkäsittelyn laitoksella, opiskelee eräs henkilö, joka pitää itseään nerona. Hän lieneekin hyvin viisas, koska on opiskellut maisteriksi sen verran monta vuotta, että jotkut tietyt henkilöt ovat ehtineet hankkimaan kaksi maisterintutkintoa vaikka ovat ehtineet opiskella vähemmän aikaa kuin hän. Hänellä onkin harvinaisen pitkä kokemus yliopisto -opiskelussaan. Hän ei esimerkiksi seuraa koodauskäytänteitä, koska ne ovat rajoittavia ja sopivat vain roboteille, joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä omalaatuisuuteen. Valitettavasti henkilön nerokkuudesta huolimatta hänen koodeissaan on yksi vika : Ne eivät toimi. Ja jos joku näyttää mikä niissä on vialla, hän syyttää henkilöä robotiksi, koska hän viittaa koodaustapoihin ja käytänteisiin jotka ovat "oppikirjamaisia". Kyseinen henkilö on siis selvästi ns. crank.On helppoa kokea ylemmyyydentunnetta hänen vierellään. Kuitenkin tosiasiassa ammattilaiset loogikotkin kohtaavat aina silloin tällöin jotain, jota he kutsuvat leikkimieliseksi "rational pathology":ksi. Silloin kysymys on hairahtumisesta, joka voi olla rakenteeltaan hyvinkin lapselliseen virheeseen rakentuva. Sitä on kuitenkin vaikeaa keksiä itse. Tosiasiassa jokaisella meistä voi olla jokin aivan vastaava viistouma, kuin esimerkkini yliopisto -opiskelijasta. (Joka ei valitettavasti ole keksitty esimerkki. Hänellä on "varsin vakaa pellen maine".)
Yllä olevassa esimerkissä on kuitenkin selvää, miten vaikeaa tälläisen crankin kanssa on keskustella. Sama ongelma liittyy vahvasti myös pseudotieteilijöihin. Esimerkiksi New Agelaiset viime viikolla vihjasivat että skeptikot ovat onnettomia, ja koska he eivät voi luottaa itseensä, he ovat epäluuloisia kaikelle. Tämä nihiloimisstrategia tietysti siirtää asian siihen miten skeptinen epäluulo on merkki sairaudesta, joka voitaisiin tietysti parantaa vaihtoehtohoidoilla.
Osa onkin sitä mieltä, että pseudotieteilijöiden kanssa väittely ei ole ollenkaan järkevää. Se on kuin "Pulun kanssa shakinpelaamista; pulu kaataa nappulat, paskoo laudalle, ja lentää parveensa kertomaan voitostaan." Onkin itse asiassa aika totta, että pseudotieteilijöiden kanssa keskustelussa ei ole kysymys mistään "reilusta pelistä". Siinä missä "kunnon filosofiaa" tehdään argumenteilla ja pelisäännöt ovat selvät, on pseudotieteilijä usein rakentanut keskustelukentän omilla ehdoillaan. Ja tehnyt sen sellaiseksi, että "kruuna minä voitan - klaava sinä häviät." Kuten New Age -esimerkissäni käy selville, skeptikon hiljaisuus johtuu siitä että hänellä ei ole vasta -argumenttia, joka tarkoittaa voittoa. Ja skeptikon vastaus kertoo siitä että hänen henkinen tilansa on huono. Skeptikolla on joka tapauksessa ns. "inhottavat paikat". Ja tätä tilaa korostetaan viittaamalla siihen miten skeptikko on epäkunnioittava, kun ottaa tämänlaiset aiheet esille.
On oikeasti järkevää kysyä, mitä järkeä koko tässä vastakeskustelussa itse asiassa on. Tästä seurauksena on tietysti se, että "hupsut ihmiset" ignoroidaan. Tämä strategia on minusta hieman vastemielinen, koska siinä torjutaan mielipide ja ihminen "suoralta kädeltä". Asia päätetää "a priori" liian typeräksi ja sen kannattaja hölmöksi. Eettisen tason lisäksi se kertoo asenteellisuudesta.
On hyvin todennäköistä että pseudotieteiden kanssa painiskelu ei ole "kunnollista tiedettä" tai kiinnostavaa älyllisyyttä tai syvällistä filosofiaa. Jos akateeminen älykäs ja fiksu asioiden selvittäminen on sitä, että tutkitaan ja lähestytään tietoa, se johtaa helposti siihen että käsitellään näkemyseroja jotka ovat molemmat "relevantteja", niistä on vielä nykyisin järkevää pitää kiinni. Tutkimus siirtää tätä teemaa niin että esimerkiksi vuoden kuluttua toista on jo "typerää kannattaa". Pseudotieteen kohdalla ongelma ei koskaan ole tämänlainen. Niiden kohdalla kyseessä on "typerämmät kysymykset". Kuitenkin niihin on mahdollista tarjota ratkaisu ja apuvälineitä. Akateeminen maailma, ja filosofiakin, ovat yleensä keskittyneet siihen että asioita selvitetään ja tietoa pidetään tärkeänä. Tätä kautta pseudotieteiden teemat ovat sellaisia että niiden pitäisi kiinnostaa ja mielipide -erojen setvimistä pitäisi pitää tärkeänä. Eritoten siksi, että toinen puoli ei ole kovinkaan perusteltu. Jos kahden "vielä fiksun" näkemyksen kannattajat voivat olla aivan ristiriitaisilla kannoilla järkevästi, ei pseudotieteessä tälläiseen kohteliaisuuteen ole mitään tarvetta. ~ Jos arvostaa tietoa, ei rakasta väärää tietoa.
Asenteellisuuden lisäksi mukana on myös huono strategiasilmä. Sillä tosiasiassa crank ei vaikenemisesta suinkaan kyllästy ja lopeta. Sillä häntä kiinnostaa yleensä ns. käännytystyö. Hän jatkaa toimiaan. Ignorointi tarkoittaa sitä, että hän ei enää debatoi vaan pelkästään julistaa. Ei ole mitään sellaista tilannetta jossa pseudotieteilijä lopettaisi. Se ei tapahdu debattihäviön tai vaikenemisen kautta. Jos crank ei vaihda mielipidettään "edes sillä että hänen tietokonealgoritminsa eivät toimi", niin on epäuskottavaa että käytännössä mikään muuttaa hänen mieltään. Ja into omasta varmuudesta ajaa hänen toimiaan joka tapauksessa.
Väittelyssä on tietysti myös muu puoli. Sillä on yleensä yleisö. Tässä kohden tilanne on mielenkiintoinen. Sillä esimerkiksi kaduntallaajien parissa oleva suosio voi johtaa siihen että jokin näkemys yleistyy hyvin vahvasti. Rokotevastustuskampanja levisi. Olisi naurettavaa väittää että rokotevastustuskampanja levisi niin hyvin koska skeptikot vastustivat sitä. Päin vastoin, skeptikoiden vastustus asiassa nousi vasta kun se sai kovasti suosiota. Jutut levisivät "ruohonjuuritason rummutuksena". Syy leviämiseen oli laaja mainostus. Julistustyö teki taatusti tulosta. Sen sijaan skeptikoiden vastustus on voinut vaikuttaa joko-tai/sekä-että "kertoen rokotevastaisen mielipiteen olemassaolosta" & "kertoen rokotevastaisuuden typeryyksistä". Näillä molemmilla on vastakkaiset vaikutukset. Se on voinut vaikuttaa hyvin eri tavalla eri ihmisiin. Crankin julistus että debatti herättävät molemmat huomiota.
Tätä kautta skeptikko joutuu itse asiassa olemaan optimistinen yleisöönsä. Hän ei ajattele yksittäisiä ihmisiä, vaan sitä, onko yleisöltä mahdollista saada ymmärrystä ylipäätään. Jos yleisö on enimmäkseen rationaalista, heihin voidaan vaikuttaa. Tällöin keskustelussa ei ole tarkoituksena käännyttää crankia, vaan nostaa oma näkemys ja vasta -argumentit tietoon. Ja luotetaan että kun ne ovat vierekkäin pseudotieteilijöiden omien yritelmien kanssa, niissä on sen tasoinen laatuero, että normaalijärjellä oleva ihminen kykenee erottamaan ne toisistaan.
Tähän liittyen on mielenkiintoista, että olen käyttänyt blogissani joskus esilukijoita. Eli olen luetuttanut joitain vähän mutkikkaampia juttuja ja yrittänyt selvittää ovatko lukijat ymmärtäneet ne. Olen käyttänyt tässä esimerkiksi lukiolaista, toisinaan peruskoulun käynyttä koulupudokasta. Heillä ei ole ollut mahdotonta seurata logiikaa ja he ovat ymmärtäneet sisällön ytimen. Se vaatii työtä ja vaivaa, mutta ei ole mahdotonta. Silti useimmiten kuulen "lennokas", "vaikeatajuinen" jne. sanoja kun keskustelen vaikkapa vaihtoehtohoitajien tai kreationistien kanssa. Kysymys ei ole siitä että "ne jotka eivät tajua" olisivat tyhmiä. Heillä on vain tässä kohden "rationaalinen patologia". Vanhan sanonnan mukaan "Ihmisen on vaikeaa ymmärtää virheitään jos hänen palkkansa riippuu siitä." Vielä vaikeampaa se on, jos hänen maailmankuvansa riippuu siitä.
Tässä kohden mukana on tietysti myös tyylikysymykset. SIllä esimerkiksi kun ammattimainen filosofi kirjoittaa akateemisen artikkelin joissa käsitellään pseudotieteiden yleisiä väärinkäsityksiä, he käyttävät hienostunutta välineistöä. Heille ne ovat helppoja ja niitä voidaan käyttää vaivatta virheettömästi. Akateemiset lukijat ymmärtävät ne. Mutta se on kuitenkin helposti liian mutkikasta. Keskivertoihmisen keskittymiskyky herpautuu varsin pian. Jos esimerkiksi lukee ammattifilosofien julkaisuissa olevia kreationistien käsittelyjä, on minullakin reaktio usein jo esipuheen kohdalla jotakuinkin seuraava : "Rationaalisen ajattelun perinne Sokrateesta lähtien lässynlässyn demarkaatiokriteri läpäti lää postmoderni käänne läpäti läpäti läpäti lää maailmankuvien taistelu mediakulttuurissa lää lää hallinnanharha kroohpiih."
En liene tilanteessa yksin. Biologit keräävät vuoren faktoja ja höystävät sitä teknisellä jargonilla jotka nojaavat syvällisiin induktioihin jotka ovat alan tuntijoille vuosien opiskelujen kautta tuttuja, mutta joiden syy ei ole samasta syystä ole tuttua maallikoille. Filosofien rakentamat argumentit ovat samoin yksiselitteisyyden ja "kaikkien pakoreittien tukkimisen jälkeen" valtaisan mutkikkaita. Ne toki näyttävät vakavat inkonsistenttiudet, ja näyttävät että ei ole keinoa kiertää niitä. Mutta valitettavasti samalla kontakti arki -ihmisiin ei samalla toteudu.
Tämä ei tietysti ole argumentti biologiaa tai filosofiaa vastaan sinällään. Ne ovat hyvää ja laadukasta toimintaa. Mutta se on kovasti vaikeuksissa, koska pseudotieteet yrittävät popularisoida itsensä tehokkaasti. Esimerkiksi kun tuoreesti kävi niin että homeopaateille tuli isosti ja maailmanlaajuisesti vaikeuksia akateemisen maailman ja siellä debatoimisen kanssa, he panostivat PR:ään. Keskiverto vaihtoehtohoitoja ostavaa ei itse asiassa kiinnosta perehtyä tieteeseen tai opiskella argumentteja joita homeopatian vastustajat ovat esittäneet. He eivät osaa eivätkä he haluakaan osata. Siksi homeopatian kritisointi näyttää heidän silmissään lähinnä vainoamiselta. Jargon jopa etäännyttää. Kriitikko näyttää "norsunluutornissa olevalta munapäältä", joka ei "osaa suhtautua elävään elämään ja on todellisuuspakoinen".
Esimerkiksi kreationismin kohdalla "esitaistelijoihin" huomion kiinnittäminen on hyvin yleistä. Esimerkiksi eräs uskovainen esitti minulle suoraan että "asiaa kannattaa Matti Leisola, joka on rehellinen mies jonka itse tunnen." Hän ei siis suoranaisesti argumentoinut vaan esitti auktoriteetin, ja erimielisyyteni näyttäytyi vain "Ilkeänä Leisolan pilkkana", josta teki typerää jo se että "Matti Leisola on PROFESSORI." Näin uskova itse on suojassa. Keskustelukenttä rajautuu yksittäisiin crankeihin. Ja heitä tämä tilanne ei haittaa. Koska crank ei anna periksi ja tietää että hänen tukiryhmänsäkin on kuuliainen ja luotettavasti seuraava. Kukaan heistä ei tule vaihtamaan mielipidettä, joten tälläinen keulakuva ohjaa skeptikon voimavarat ikään kuin irrelevanttiin suuntaan.
Argumenttien sisältö ja yleinen käsitys argumenttien laadusta on hyvin erilainen asia. Perinteisesti filosofia on jo Sokrateesta lähtien pyrkinyt eroon sofismista, jossa retoriikka ja esitystapa painaa ja keskittyneet sisältöön. Pseudotieteet ovat vain ymmärtäneet vastakkaisen lähestymistavan edut.
Siksi skeptikoilla pitäisi olla myös huumorintajua. Monimutkaiset asiat pitäisi kyetä esittämään yksinkertaisesti mutta typistämättä. Tieteen popularisointi on hyvin hyvin vaikeaa. Sillä siinä pitää osata sekä sisältö että esitystapa. Tieteilijät ja ammattifilosofit ovat yleensä keskittyneet sisältöön ja esitystavassa tärkeää ovat ammattilaisjargon ja viittaukset, jotka ovat sisällöm tarkkuutta ja varmuutta lisäävä elementti. Pseudotieteilijöiden taitoa taas on retoriikka. Heidänkin toki tarvitsee luoda jargonia, koska se luo muutaman -mutta ei kovin montaa- uutta keinotekoista hienoa termiä -jossa auttaa esimerkiksi latinan ja kreikan perustaidot. Tällä päästään pitkälle, koska ne eivät aja sisällön asiaa vaan ovat retorinen keino. Skeptikon pitäisi olla hyvä "molemmilla rintamilla".
Siksi kun esimerkiksi minä "pelaan shakkia pulun kanssa", tungen ensin tapin sen perseeseen ja katkaisen siltä siivet kirveellä. Tämä ei ole oikea tapa, mutta tuo minulle henkilökohtaisesti syvää henkistä tyytyväisyyttä katsella sen jälkeen kuinka pulu teutaroi laudalla tehden sääntöjenvastaisia liikkeitä ja kaataen nappuloita. Syynä on tietysti se, että mikään "yleinen mielipidekään" ei jaksa minua liiemmin kiinnostaa. Tyhmä ihminen on tyhmä vaikka saisi kuinka paljon kaltaistaan seuraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti