Arvatkaa onko tämä kirja vertaisarvioitu?

Tapio Puolimatkan kirja "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on saanut ympärilleen jonkin verran meteliä. Kirja on tavallaan case -study, jossa katsotaan luomisnäkemys vs. evoluutiokeskustelun sävyjä.

Lähtökohtana oli se, että Tapio Puolimatka sai "Helsingin Sanomien" "Vieraskynä" -palstalla tilaa 15. 11. 2008. Otsikkona "Evoluutioteoriaa on opetettava kriittisesti avoimella tavalla". Helsingin Sanomissa esitetty mielipidekirjoitus, sekä Puolimatkan käymät julkiset debatit aiheesta olivat työn alla. Etenkin katsottiin miten vastapuoli käyttäytyi. Kirjassa Puolimatka antaa ymmärtää että hänen "Helsingin Sanomissa" ollut kirjoituksensa olisi alun alkujaankin ollut eräänlainen testi, jolla hän pani koetteille suomalaisten tieteilijöiden kyvyn keskustella avoimesti tiedemiesten keskuudessa vallitsevista taustaoletuksista.

Kirjassa Puolimatka tarttuu aggressiivisiin reagointeihin. Retorinen keino jossa on aggressiivisuutta nostetaan keskiöön. Jos erimielinen sanoo sanat "propagandaa", "hölynpölyä" ~ Tai kirjan sivulla 15 olevan esimerkin "Uskonto ansaitsee minulta ainoastaan pilkkaa" se päätyy kirjoihin ja kansiin.

Mielenkiintoisena kysymyksenä on tietysti jo se, että kuvaavatko otokset todella koko aineistoa. Koska on mahdollista että tälläiset kielelliset sammakot nousevat etusijalle käytettyjen argumenttien sijasta. Auki jää ovatko lausunnot olennaisesti järkevin osa saatuja vasta -argumentteja, vai ovatko ne vain häijyimpiä kohtia jotka ovat olleet alkuperäisessä keskustelussa enemmänkin täytettä.

Esimerkiksi jos minä saisin ottaa ylös aivan vapaasti lausuntoja evoluutikoista, syntyisi helposti useankin kirjan verran ad hominem -listauksia. Esimerkiksi Intelligent Designin kannattajista Dembski ja Johnson ovat ahkerasti käyttäneet halveksivaa kieltä. "Valhe peitetään väärennöksin" -pilkkahuudot ovat standardia kaikkien kreationistien kirjallisuudessa, olipa kyseessä sen ID -versio tai jokin "vanhoillisempi alalaji".

Toinen tärkeä kysymys on vastakeskustelijoiden otoksen painottuminen. Koska aineisto on kerätty julkisesta keskustelusta, on selvää että tähän on hakeutunut tietyntyyppistä vastaajaa. Puolimatka itse sen sijaan lainaa esimerkiksi kuuluisaa ja hyvää -ateistista ja evoluutioon uskovaa, mutta Intelligent Designille periaatteellisella tasolla suopeaa - filosofia Nagelia ja tämän virallisia lausuntoja. Tätä kautta rinnakkain näkyy kaksi aivan eri keskustelumaailmaa ja tasoa. Tämänlainen standardierotuksen käyttäminen samassa kirjassa tuntuu suorastaan tarkoitushakuiselta.

Otos on painottunut selvästi erimielisiin aktiiveihin jotka haluavat julkisesti debatoida. Uskallan aivan suoraan sanoa että "Tuskin vastaa koko tiedemaailmaa." Tämä on eräällä tavalla otettu huomioon. Kirjassa Puolimatka katsoo Skepsis RY:n rikkovan useita tieteellisen keskustelun periaatteita. Tämä on uskottava väite.

Skepsis RY kuitenkaan tuskin vastaa koko tiedemaailmaa. Skepsis ei tuota edes vertaisarvioitua lehteä, vaan se on tieteen popularisointia korostava toimija, jonka lehtiin kirjoittelee muun muassa Juha Leinivaara, koulutukseltaan kelloseppä. Hän on kenties fiksu kelloseppä, mutta tämä kertonee jotain siitä miten mittasuhteet vedetään käsistä.

Ongelmallista tässä on tietysti se, että "Helsingin Sanomat" ei ole tieteentekofoorumi. Keskustelu ei siis varsinaisesti käsittelekään tieteentekoa, vaan tieteen popularisoinnin kieltä. Mielestäni jo tälläinen aihepiiri tekee kirjasta "tieteellisen vallankumouksen" kannalta melkoisen irrelevantin.

Tiedeaiheinen keskustelu siellä vastaa tiedekeskustelua jossain keskustelupalstoilla. Sitä voidaan tehdä, mutta se ei ole paikka jossa tehdään tiedettä. Se toimii ikään kuin metatasolla. Jos tieteenteko olisi jääkiekkoa, olisi Puolimatkan teksti ikään kuin ottelua kommentoiva teksti - jossa tässä tapauksessa haukuttaisiin tuomaria sokeaksi puusilmäksi ja haukuttaisiin pelaajien strateginen pelitaito.

Mutta vaikka unohdettaisiin tämä, ja kyseessä olisi aito tiedemaailman debatti.

Sillä tieteensosiologiaan tutustuneet tietävät että tämä on tavallista. Ian Mitroffin sosiologiset tutkimukset näyttivät että tiedemiehet, nimen omaan tieteenteon huiput, eivät vastaa sitä kuvaa joka ihannetiedemiehestä on. Ja tiededebatit ovat ylipäätään yllättävän kovasanaista. Etenkin jos ne käydään populaaristi. Kauna ja jopa vihamielisyys kukoistavat tässä kohden usein. Tämä ei vastaa mielikuvaa joka arki -ihmisellä on. Jopa Kuhnin paradigmanäkemyksessä keskiössä oli huomio, että avomielinen mielenvaihtaminen ei ole tiedemiesten hommaa, oma näkemys pidetään eläkkeelle asti. Tiede etenee tästä huolimatta. Se, että tekijät ovat yksisilmäisiä ei tarkoita että tiedekeskustelu ei etenisi.

Myös Sharon Traweek on ehkä mielenkiintoinen esille otettavana. Hän kirjoitti "Pilgrim's progress" -kirjan, jossa hän katsoi kulttuuriarvoja ja asioihin liitettyjä assosiaatioita. Hän tutki sitä mikä synnyttää hyvän tieteentekijän. Keskiössä oli etenkin se, mikä tekee hyvän fyysikon. Historiallisina hahmoina fyysikot kertoivat eräänlaisia tarinoita siitä miten aggressiivinen ja kilpailuhenkinen työskentely tuotti tulosta. Jopa siinä vaiheessa kun ura alkaa, on eliittifyysikoiden ryhmäpaine olemassa. Alan tyytymättömyys voi pudottaa tieteentekijän uraputkesta. Esimerkiksi noviiseiden oli pakko esittää materiaalin ymmärtämistä, mutta heidän annettiin vain harvoin suunnitella omia kokeita. Yhteisö arvioi ja antaa vasta ansioita vastaan tilaa tehdä omia kokeita. Ja menestystäkin tulee vasta jos ryhtyy johtajaksi. Tällöin maine ikään kuin suojaa laboratorion laitteistoa - ja rahoitusta. Tätä kautta päädytään olemaan sankari vielä valmistumattomille opiskelijoille. Fyysikolle ikään kuin kertyy "taisteluarpia" ja hänestä tulee myyttinen hahmo johon liitetään luottamusta erityisestä neroudesta ja että hänellä olisi erityinen rakkaus tieteeseen. Traweek ei pidä tästä, hän liittää sen esimerkiksi siihen että fysiikka on misten tiede eikä feministi voi pitää sen arvomaailmasta. mutta aggressiivisuus on vallitseva asiantila.
1: Ääritapauksena on kerrottava Esko Valtaojan kirjoissaan kertomasta fyysikosta, joka oli ärtsy. Hän oli nyrkkeilijä ja saattoi debattitilanteessa hypätä pöydälle ja uhata lyödä erimielisiä turpaan. Hän sattui myös olemaan oikeassa. Tämä anekdootti kertoo siitä että aggressiivisuutta esiintyy. Se ei ehkä ole toivottavaa eikä tieteellisen ihanteen mukaista. Mutta sitä tapahtuu käytännössä silti. Eikä tämä estä (1) aggressiivista olemasta oikeassa (2) tiedettä kehittymästä.

Häijyys on tavallaan kriittisyyttä. Nousevalla paradigmalla on lähtökohtaisesti kovennettu vaatimus "alistua pilkalle". Siinä pärjääminen vaaditaan jotta näkemys nousee suosituksi. Vainokortin heittäminen ei tässä ole muuta kuin säälipisteiden hakemista. Puolustautuminen ja argumentointi, vasta -aggressiivisuus, on se joka tehoaa.

Itse asiassa Intelligent Designin kannattajat ovat käyttäneet tätä perustellessaan sitä miten heidän näkemyksensä on nouseva paradigma : Vastustava suhtautuminen näyttäytyy normaalina vakiintuneen paradigman esittämänä kritiikkinä. Keskustelu aiheesta ikään kuin osoittaa että keskustelu ansaitsee rationaalisen lähestymisen. Se taas on ollut olennainen osa jokaista tiedekeskustelua. Häijy sävy ei itse asiassa tarkoita sitä että avointa tiedekeskustelua ei olisi.

Toisaalta häijy sävy voi olla muustakin johtuvaa. Esimerkiksi ikiliikkujien keksijöitä kohdellaan usein varsin kovalla kädellä ja naureskellen ja pikaten. Syynä on se, että se on nykytieteen valossa suorastaan mahdotonta. Heidän perustelujensa ja demonstraatioidensa huonous on syynä pilkkaan. Tätä kautta mukana on selvästi piilo -oletus siitä että asia on vakavasti otettu ja tieteellisesti argumentoitu. Kun tiedeyhteisön vastustus laitetaan mukaan tämän oletuksen jälkeen on kyseessä tietysti "häviäjien pilkka". Mutta ilman tätä oletusta asia ei olekaan niin itsestäänselvä.

Tieteensosiologisen tutkimuksen suurimpia yllätyksiä onkin se, että tieteenteko ei ole sopuisaa, kylmän objektiivista. Puolimatkan asiantuntemuksen luulisi tässä kohden olevan kohdallaan, joten on syytä aivan vakavasti miettiä mahdollisuutta että hän viittaa ikävään sävyyn vain siksi että se näyttää kaduntallaajan silmissä pahalta. Populismi selittäisi myös sen, miksi tiedettä ei lähdetty tekemään julkaisemalla tutkimuspapereita, vaan kirjoittamalla maan suurimpaan päivälehteen.

Tapio Puolimatka itse puhuu kirjansa sivulla 524 "naturalismin älyllisestä romahtamisesta", jonka vuoksi naturalistit joutuvat turvautumaan mielikuvamarkkinointiin. Tämä on varsin erikoista puhetta mieheltä, joka suoltaa tiiliskivikirjoja populaareiksi julkaisuiksi. Ja jonka mielestä tiedekeskustelun eturintama ja siihen liittyvä keskustelu käydään Helsingin Sanomissa ja kaduntallaaja yleisölle avoimissa esiintymis- ja keskustelutilaisuuksissa, joissa esiintyjän karismalla ja nopeasanaisuudella on valtava painoarvo.

Hän syyttää skepsistä henkilökohtaisesta hyökkäämsiestä ja epäreilusta asenteesta. Mutta kuitenkin hän itse on se, joka kokoaa sammakot kirjaksi jossa epäkohtelias reagointitapa ja vastustajien ärtsy luonne muuttuvat ikään kuin todisteeksi. Kirjan joka keskittyy käytettyihin retorisiin keinoihin. Minut taas on opetettu ajattelemaan niin että tärkeää ei ole se, kuka sanoo : Olipa vaikka kusipää ja häijy luonne. Argumentin sisältö ja koetulokset ovat ratkaisevia. Ei se, haiseeko tutkija pahalta ja kiroileeko hän muille. Aggressio on irrelevanttia ja epäargumentatiivista. Mutta se, että jokin asia olisi kriisissä sen vuoksi että "sen kannattajat ovat häijyjä" on rakenteeltaan ad hominem. Irrelevantti ja aggressiivinen epäargumentti sekin. Tässä on hyvä huomata että sivistyssanalla kätketty ja hymyillen ja käytöksellä kohteliaasti esitetty ad hominem on herja siinä missä muu tahansa.

Olen uskonut että argumentit ratkaisevat. Ja olen myös luullut että tiedekeskustelussa olisi kyse muusta kuin populismista. Mielenkiintoinen on myös tapa painottua USA:n koulutuspolitiikkaan. Suomessahan koulussa opetetaan uskontoa tavalla joka on Puolimatkan mukaan tasapuolista. USA:ssa suuri kina on ollut juuri tästä aiheesta. Suomessa fundamentalismia ei ole pelätty samalla tavalla. USA:n koulutuspolitiikan siirto suomeen toki lisää miekiluvissa skepsis RY:n epäilyttävyyttä.

Minulla onkin aika vahva olo siitä, että kun varsinaisessa tiedemaailmassa ei ole tullut menestystä, on haettava sympatiaa muualta. Kirja tuntuu siltä että on tehty itsestäänselvä oletus siitä mitä ihmisille tapahtuu sosiaalisessa väittelyssä, ja sitten tätä on käytetty hyväksi, kerätty sammakot ja tämän jälkeen voidaan heiluttaa vainokorttia ja sairastaa Galilei -syndroomaa ikään kuin luvalla.

Varmasti se, että keskustelut päätyvät keskustelukumppanin kannalta ikävässä sävyssä kirjoihin ja kansiin ei lisää intoa keskustella asioista avoimesti. Pyytäminen keskustelukumppaniksi kun saa ikään kuin piilokysymyksen "Haluatko selkäänpuukotetuksi?" Vaihtoehtoina on uskoa mitä Puolimatka sanoo ja hyväillä hänen näkemyksiään. Tai olla "sulkumielinen" jonka sanomiset esitetään kirjoissa ja kansissa ilman että kontekstia tarkistustetaan lausunnon antajilta ennen painoa, jotta tämäkin voisi sanoa kantansa siitä onko hänet kirjassa esitetty väärässä kontekstissa vai ei.

Minun kannanotto voisi olla se, että suhtautuminen voisi olla toisenlaista, jos ensin saisi näkemyksensä tiedemaailmaan, tekisi tutkimusta aiheesta, ja vasta sitten nousisi koulukirjoihin ja populaarin kansan pariin. Puolimatka, kuten Intelligent Desingistit ja vanhoillisemmatkin kreationistit taas ovat tehneet puuhiaan klassisesti ruohonjuuritasolla, jossa aktivoinnilla ovat pyrkineet vaikuttamaan koulutuspolitiikkaan. Eli ensin olisi koulujen oppikirjat ja vasta sitten mentäisiin tieteeseen. Se olisi ensimmäinen kerta kun se on näin päin.

---

Kuvassa on temppeliherroja. He kävivät muun muassa sotimassa ristiretkiä. He eivät pelastaneet maailmaa - tai edes Jerusalemia - muslimeilta ja tuhonneet tätä vaarallista kilpailevaa maailmankuvaa. Sen sijaan heille itselleen kävi köpelösti. Siinä sitä kuitenkin ratsastetaan hevosella - ja Jeesuksella.

Rapsutusta!

Tieteenfilosofia on perinteisesti rakentanut ihanteita. Näissä on tietenkin sellaisenaan kauniita utopioita. Mutta tosiasiassa tieteenfilosofia joka ei toimi käytännössä, se ei vaikuta. Ja tätä kautta tälläinen puhtaana ei ole kovin tärkeä asia. Tieteenfilosofialla on merkitystä vain jos sitä noudatetaan.

Tästä on aikaansaatu paljon jotain ajatuksia ja tietenkin paljon vääntöä.

CUDOS -normi.¹

Sosiologi Robert Merton esittikin, että tiedemaailman sosiaalinen systeemi tarjoaa puitteet tieteenteon onnistumiselle. Tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovata seuraavat:
1: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja.
2: Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta.
3: Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa.
4: Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.

Luettelo näyttää tietysti joltain enkeli -ihmisten yhteisöltä ja muistuttaa kovasti perinteistä ihannetta ja kuvaa tieteentekijöistä. Kuitenkaan Merton ei olettanut että tiedemiehet olisivat enkeleitä. Päin vastoin. Hän ajatteli että tieteentekijä voisi tehdä vaikka mitä vilunkia. Vastuu onnistumisesta onkin hänestä valvonnalla ja ohjaavilla elementeillä. Osa on rajoittavaa ja rankaisevaa. Tästä esimerkiksi on plagioinnista tai vääristelystä kiinni jääminen. Tällöin koko tutkijan ura voi romahtaa ja hänen uskottavuutensa katoaa. Ja tietenkin osa kannustaa: Esimerkiksi julkaisemisessa tulee julkista rapsutusta tutkijoille, jolloin sitä halutaan tehdä. Samoin esimerkiksi epäily on Mertonin mielestä samanaikaisesti metodillinen ihanne että instituution vahtima asia: Liian nopea sitoutuminen tuo tutkijalle tuulihaukan tai ideologiatavoitteisen maineen. (Kun sotaan on lähdetty vaikka ei osata puolustautua, ei tähän taistelijaan enää luoteta.)

Mertonin mukaan suuri osa normeista on sisäistetyistä arvoista peräisin. Toki tutkijat lukevat myös tieteenfilosofiaa ja metodeja joilla tehdään vaikka populaatiotutkimusta hyvin. Kuitenkin osa leviää yhteisön keskellä. Tämä on olennaisesti samanlainen ajatus, kun mikä on Pascal Boyerin teologisessa korrektiudessa uskontojen kohdalla: Raamatusta saadaan tietysti kristitylle ihanteita, mutta valtaosa on "tulkintaa", eli yhteisöllä on normeja. Nämä voidaan tietysti joskus tukea etsimällä Raamatusta oikea paikka (Jokin toinen etsii eri Raamatunpaikat tai tulkitsee joitakin eri tavoin.) Usein ne ovat kuitenkin vain tapoja, jotka ovat "ilmiselviä", ja kaikki yhteisössä tietävät ne. Niitä ei vain ole kirjoitettu mihinkään. Mertonin ideassa tämänkaltainen ajattelu tarkoittaa sitä että tiedemies omaksuu itselleen roolin, jonka sisäistää. Samalla tavalla kuin uskovainen asettaa itselleen ihanteen, jota yrittää tavoitella ja siinä ehkä joskus jopa onnistuu.

Tärkeä asia on tietenkin se, että normit ovat samanaikaisesti tieteenfilosofisia ihanteita että käytäntöjä. Oikeutus niille on tultava (ja tulee) sekä tieteen päämääristä että menetelmistä joilla sitä voidaan käytännössä tavoitella. Syy on se, että ne kertovat miten ihmisiten kaltaisista olennoista koostuva yhteisö voi tavoitella tietoa ilman että romahtaa omiin teologisiin ja maailmankatsomuksellisiin kiistoihinsa ilman aseellista yhteenottoa.

Mertonin kriteeristö sai kuitenkin vastakriteerit. Ian Mitroff teki sosiologisen tutkimuksen tieteilijöistä. Tulokset perustuivat koeryhmäänsä päätyneiden tieteentekijöiden haastattelujen tuloksiin että heidän toimiensa seuraamiseen tieteellisissä konfrensseissa. Koeryhmään oltiin valittu alan huippuina pidettyjä henkilöitä. Hän otti lähtökohdaksi Mertonin ajatuksen siitä, että jos jokin asia herättää puheissa paheksuntaa, sen takana on jonkinlainen normi.

Yllättävää ei ollut se, että haastatteluista löytyi Mertonin ohjenuoria tukevaa materiaalia. Yllätykseksi paljastui se, että osa tuloksista oli aivan päinvastaisia. Esimerkiksi huippuina pidettyjä tutkijoita pidettiinkin sellaisina jotka olivat mm. "sitoutuneimpia suosikkiteorioihinsa". Hyvä tieteentekijä näyttikin olevan rohkea hypoteesin esittäjä, joka oli valmis puolustamaan ideaansa viimeiseen asti. (Siis sen lisäksi että hän oli oikeassa.) Jos henkilö ei ollut sitoutunut näkemykseensä, häntä pidettiin keskimääräistä epäuskottavampana. Samoin selvisi että juuri väitteen esittäjän arvovalta on tärkeä. Huipputiedemiehiä kuunnellaan. Lisäksi se sellittiin että käynnissä olevaa tutkimusta salattiinm ja kolleegoiden haluttiin juuri tukevan omaa ryhmää ja edesauttavan sen tutkimustyötä. Tämä ei ole kovin vahvasti arki -ihmisen intuition mukainen. Kuitenkin niitä pidettiin tieteen päämäärille suotuisia. (Osia Mertonin kriteereistä pidettiin uskottavina vain opiskelijoiden ja ei käytännössä tieteitä tekevien parissa, kun taas tieteentekijäti itse pitivät niitä sellaisina että niitä ei voida käytännössä toteuttaa.)

Michael Mulkay otti esiin ajatuksen, jossa normin lausuminen ääneen ei riitä, vaan on oltava kontrolloiva järjestelmä. Hänestä pelkkä ääneen lausuminen ei kerro kovin paljoa. Erilaisiin normeihin voidaan viitata kun kuvataan tai oikeutetaan omaa tai toisten toimintaa. (Ja etenkin jos puhe on ideaaleista ja siitä miten asiat pitäisi hoitaa.) Viittaaminen on helppoa, niiden mukaan toimiminen ei. Hänestä tieteen normien ongelmana on se, että tutkimuksissa käytetään passiivia ja tekijöistä tiedetään usein vain nimi. Tutkimuksiin yritetään tiivistää tulokset teknisessä muodossa. Vakuuttavuus, luettavuus ja käyttökelpoisuus omassa työssä ovat usein läsnä. Ellei sitten puhuta aivan terävimmästä kärjestä, ja aivan kanssatutkijoista. Heidän elämänsä ja luonteensa voi olla useallekin tiedossa. Nämä edustavat kuitenkin hyvin pientä osaa kaikista tutkijoista. Siksi Mulkaysta normit ovat vain vakiintunut puhetapa: Niihin vetoamalla voidaan toki esimerkiksi rakentaa jännitettä kilpailijoiden välille, mutta mikään ohjaava ja hallitseva nuora ne eivät ole. Eetoksen sijasta taitava tieteenteon metodin noudattaminen on keskeistä. Eetos on vain kiva väline, verbaalisia repertuaareja, joita käyttämällä muokataan muiden käsitystä joko omasta tai kilpailijan toiminnasta.

Harriet Zuckerman on sitä mieltä että Mulkay on keskittynyt liikaa palkintoon. Hänestä eetos voidaan pelastaa rankaisun kautta. Sen sijaan että onnistujia "rapsutetaan", rikkureille jaettaisiin "rapsuja". Rangaistuksilla tieteentekijät saataisiin kuriin. Tuloksien varastamisesta suuttuminen olisi esimerkki tälläisestä vahvasta sitoumuksesta. Toki tämä on samanaikaisesti itsekästä, koska tieteentekijä suojelee samalla itseään siltä että joku varastaa hänen työnsä ja saa sillä arvovaltaa - ehkä jopa alkuperäistä tutkijaa paremmin. Samoin tulosten vääristelystä suututaan, koska se uhkaa kaikkien muiden työtä. Jos olet viitannut virheeseen, se nostaa ikävyyksiä koska argumentti voi kärsiä sen seurauksena. Ja uskottavuus. Että "tuokin meni lankaan, onko fiksukaan?"

PLACE -normi.²

John Ziman taas otti mukaan sen, että normitkin muuttuvat. Kuten kaikessa muuallakin, ei tiedemaailman normistokaan ole missään tapauksessa muuttumaton. Hänen mukaansa 1960 -luvulta lähtien tiede on muuttumassa. Jos vanha tieteenteko oli akateemista, tämä on post-akateemista tiedettä. Se toimii erilaisessa kulttuuriympäristössä, joten sillä on erilainen henki. Suurin syy on rakenteellinen muutos. Vakanssi ei ole vakaa ja varma, vaan tutkija voi olla hyvinkin lyhyissä projekteissa mukana, pätkätöissä. Tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin.
1: Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä.
2: Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta.
3: Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä.
4: Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä.
5: Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.

Arki -ihmisen korvaan tämä tietysti särähtää pahasti. Kuitenkin Ziman näki tämän kaksiosaisena. Muutoksesta on tiettyjä etuja. Tutkija ei voi "paeta norsunluutorniin", eli hänen on kohdattava realiteetteja. Haittoina on tietysti se, että akateemisesti tavallisesti teoria tehdään ensin ja vasta sitten innovaatio. Ja teorian vahvistamisessakin menee aikaa. Tätä kautta edut voivat tulla vasta pitkän ajan päästä. Rahoittaja taas haluaa usein nopeita tuloksia. Samoin riippuvuus rahoittajista vie luottamusta tutkijoiden puolueettomuudesta. Kun rakkaaseen teoriaan sitoutumisen (jossa onnekkaat harvat ovat neroja ja enemmistö joko taviksia tai sitten jääräpäisiä pseudotieteilijöitä) korvaa raha. Samoin sisäisyys estää tulosten kriittisyyden. (Millä voi olla pitkässä tähtäimessä ikäviä tuloksia myös tilaajien kannalta. Huonolla tieteellä tehty laite voi ihan hyvin perustua väärään toimintaperiaateodotukseen.) Haittaa voi tulla siitäkin että tutkijan saama etu ei enää olekaan maine, vaan sovellus ja keksintö markkinoilla.

Tätä näkemystä on kritisoitu siitä, että se on liian yksioikoinen ja stereotypioita rakentava. Osa tieteentekijöistä on sitä mieltä että jako "teknisiin" ja "teoreettisiin" on hieman karkeaa. Molemmissa tehdään asioita, joista on apua prosessissa. Osan mielestä ongelmia ei ole niin kauan kuin edes osa tieteestä on akateemista. Tätä vääntöä käydään tietenkin etenkin tieteenpolitiikan alueella. (Eikä tässä itse asiassa ollut edes läheskään kaikki...)

---

1 CUDOS : Communism, Universalism, Disintrestness, Originality, Scepticism.
2 PLACE : Propietary, Local, Authoritian, Commissioned, Expert