Tapio Puolimatkan kirja "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" on saanut ympärilleen jonkin verran meteliä. Kirja on tavallaan case -study, jossa katsotaan luomisnäkemys vs. evoluutiokeskustelun sävyjä.Lähtökohtana oli se, että Tapio Puolimatka sai "Helsingin Sanomien" "Vieraskynä" -palstalla tilaa 15. 11. 2008. Otsikkona "Evoluutioteoriaa on opetettava kriittisesti avoimella tavalla". Helsingin Sanomissa esitetty mielipidekirjoitus, sekä Puolimatkan käymät julkiset debatit aiheesta olivat työn alla. Etenkin katsottiin miten vastapuoli käyttäytyi. Kirjassa Puolimatka antaa ymmärtää että hänen "Helsingin Sanomissa" ollut kirjoituksensa olisi alun alkujaankin ollut eräänlainen testi, jolla hän pani koetteille suomalaisten tieteilijöiden kyvyn keskustella avoimesti tiedemiesten keskuudessa vallitsevista taustaoletuksista.
Kirjassa Puolimatka tarttuu aggressiivisiin reagointeihin. Retorinen keino jossa on aggressiivisuutta nostetaan keskiöön. Jos erimielinen sanoo sanat "propagandaa", "hölynpölyä" ~ Tai kirjan sivulla 15 olevan esimerkin "Uskonto ansaitsee minulta ainoastaan pilkkaa" se päätyy kirjoihin ja kansiin.
Mielenkiintoisena kysymyksenä on tietysti jo se, että kuvaavatko otokset todella koko aineistoa. Koska on mahdollista että tälläiset kielelliset sammakot nousevat etusijalle käytettyjen argumenttien sijasta. Auki jää ovatko lausunnot olennaisesti järkevin osa saatuja vasta -argumentteja, vai ovatko ne vain häijyimpiä kohtia jotka ovat olleet alkuperäisessä keskustelussa enemmänkin täytettä.
Esimerkiksi jos minä saisin ottaa ylös aivan vapaasti lausuntoja evoluutikoista, syntyisi helposti useankin kirjan verran ad hominem -listauksia. Esimerkiksi Intelligent Designin kannattajista Dembski ja Johnson ovat ahkerasti käyttäneet halveksivaa kieltä. "Valhe peitetään väärennöksin" -pilkkahuudot ovat standardia kaikkien kreationistien kirjallisuudessa, olipa kyseessä sen ID -versio tai jokin "vanhoillisempi alalaji".
Toinen tärkeä kysymys on vastakeskustelijoiden otoksen painottuminen. Koska aineisto on kerätty julkisesta keskustelusta, on selvää että tähän on hakeutunut tietyntyyppistä vastaajaa. Puolimatka itse sen sijaan lainaa esimerkiksi kuuluisaa ja hyvää -ateistista ja evoluutioon uskovaa, mutta Intelligent Designille periaatteellisella tasolla suopeaa - filosofia Nagelia ja tämän virallisia lausuntoja. Tätä kautta rinnakkain näkyy kaksi aivan eri keskustelumaailmaa ja tasoa. Tämänlainen standardierotuksen käyttäminen samassa kirjassa tuntuu suorastaan tarkoitushakuiselta.
Otos on painottunut selvästi erimielisiin aktiiveihin jotka haluavat julkisesti debatoida. Uskallan aivan suoraan sanoa että "Tuskin vastaa koko tiedemaailmaa." Tämä on eräällä tavalla otettu huomioon. Kirjassa Puolimatka katsoo Skepsis RY:n rikkovan useita tieteellisen keskustelun periaatteita. Tämä on uskottava väite.
Skepsis RY kuitenkaan tuskin vastaa koko tiedemaailmaa. Skepsis ei tuota edes vertaisarvioitua lehteä, vaan se on tieteen popularisointia korostava toimija, jonka lehtiin kirjoittelee muun muassa Juha Leinivaara, koulutukseltaan kelloseppä. Hän on kenties fiksu kelloseppä, mutta tämä kertonee jotain siitä miten mittasuhteet vedetään käsistä.
Ongelmallista tässä on tietysti se, että "Helsingin Sanomat" ei ole tieteentekofoorumi. Keskustelu ei siis varsinaisesti käsittelekään tieteentekoa, vaan tieteen popularisoinnin kieltä. Mielestäni jo tälläinen aihepiiri tekee kirjasta "tieteellisen vallankumouksen" kannalta melkoisen irrelevantin.
Tiedeaiheinen keskustelu siellä vastaa tiedekeskustelua jossain keskustelupalstoilla. Sitä voidaan tehdä, mutta se ei ole paikka jossa tehdään tiedettä. Se toimii ikään kuin metatasolla. Jos tieteenteko olisi jääkiekkoa, olisi Puolimatkan teksti ikään kuin ottelua kommentoiva teksti - jossa tässä tapauksessa haukuttaisiin tuomaria sokeaksi puusilmäksi ja haukuttaisiin pelaajien strateginen pelitaito.
Mutta vaikka unohdettaisiin tämä, ja kyseessä olisi aito tiedemaailman debatti.
Sillä tieteensosiologiaan tutustuneet tietävät että tämä on tavallista. Ian Mitroffin sosiologiset tutkimukset näyttivät että tiedemiehet, nimen omaan tieteenteon huiput, eivät vastaa sitä kuvaa joka ihannetiedemiehestä on. Ja tiededebatit ovat ylipäätään yllättävän kovasanaista. Etenkin jos ne käydään populaaristi. Kauna ja jopa vihamielisyys kukoistavat tässä kohden usein. Tämä ei vastaa mielikuvaa joka arki -ihmisellä on. Jopa Kuhnin paradigmanäkemyksessä keskiössä oli huomio, että avomielinen mielenvaihtaminen ei ole tiedemiesten hommaa, oma näkemys pidetään eläkkeelle asti. Tiede etenee tästä huolimatta. Se, että tekijät ovat yksisilmäisiä ei tarkoita että tiedekeskustelu ei etenisi.
Myös Sharon Traweek on ehkä mielenkiintoinen esille otettavana. Hän kirjoitti "Pilgrim's progress" -kirjan, jossa hän katsoi kulttuuriarvoja ja asioihin liitettyjä assosiaatioita. Hän tutki sitä mikä synnyttää hyvän tieteentekijän. Keskiössä oli etenkin se, mikä tekee hyvän fyysikon. Historiallisina hahmoina fyysikot kertoivat eräänlaisia tarinoita siitä miten aggressiivinen ja kilpailuhenkinen työskentely tuotti tulosta. Jopa siinä vaiheessa kun ura alkaa, on eliittifyysikoiden ryhmäpaine olemassa. Alan tyytymättömyys voi pudottaa tieteentekijän uraputkesta. Esimerkiksi noviiseiden oli pakko esittää materiaalin ymmärtämistä, mutta heidän annettiin vain harvoin suunnitella omia kokeita. Yhteisö arvioi ja antaa vasta ansioita vastaan tilaa tehdä omia kokeita. Ja menestystäkin tulee vasta jos ryhtyy johtajaksi. Tällöin maine ikään kuin suojaa laboratorion laitteistoa - ja rahoitusta. Tätä kautta päädytään olemaan sankari vielä valmistumattomille opiskelijoille. Fyysikolle ikään kuin kertyy "taisteluarpia" ja hänestä tulee myyttinen hahmo johon liitetään luottamusta erityisestä neroudesta ja että hänellä olisi erityinen rakkaus tieteeseen. Traweek ei pidä tästä, hän liittää sen esimerkiksi siihen että fysiikka on misten tiede eikä feministi voi pitää sen arvomaailmasta. mutta aggressiivisuus on vallitseva asiantila.
1: Ääritapauksena on kerrottava Esko Valtaojan kirjoissaan kertomasta fyysikosta, joka oli ärtsy. Hän oli nyrkkeilijä ja saattoi debattitilanteessa hypätä pöydälle ja uhata lyödä erimielisiä turpaan. Hän sattui myös olemaan oikeassa. Tämä anekdootti kertoo siitä että aggressiivisuutta esiintyy. Se ei ehkä ole toivottavaa eikä tieteellisen ihanteen mukaista. Mutta sitä tapahtuu käytännössä silti. Eikä tämä estä (1) aggressiivista olemasta oikeassa (2) tiedettä kehittymästä.
Häijyys on tavallaan kriittisyyttä. Nousevalla paradigmalla on lähtökohtaisesti kovennettu vaatimus "alistua pilkalle". Siinä pärjääminen vaaditaan jotta näkemys nousee suosituksi. Vainokortin heittäminen ei tässä ole muuta kuin säälipisteiden hakemista. Puolustautuminen ja argumentointi, vasta -aggressiivisuus, on se joka tehoaa.
Itse asiassa Intelligent Designin kannattajat ovat käyttäneet tätä perustellessaan sitä miten heidän näkemyksensä on nouseva paradigma : Vastustava suhtautuminen näyttäytyy normaalina vakiintuneen paradigman esittämänä kritiikkinä. Keskustelu aiheesta ikään kuin osoittaa että keskustelu ansaitsee rationaalisen lähestymisen. Se taas on ollut olennainen osa jokaista tiedekeskustelua. Häijy sävy ei itse asiassa tarkoita sitä että avointa tiedekeskustelua ei olisi.
Toisaalta häijy sävy voi olla muustakin johtuvaa. Esimerkiksi ikiliikkujien keksijöitä kohdellaan usein varsin kovalla kädellä ja naureskellen ja pikaten. Syynä on se, että se on nykytieteen valossa suorastaan mahdotonta. Heidän perustelujensa ja demonstraatioidensa huonous on syynä pilkkaan. Tätä kautta mukana on selvästi piilo -oletus siitä että asia on vakavasti otettu ja tieteellisesti argumentoitu. Kun tiedeyhteisön vastustus laitetaan mukaan tämän oletuksen jälkeen on kyseessä tietysti "häviäjien pilkka". Mutta ilman tätä oletusta asia ei olekaan niin itsestäänselvä.
Tieteensosiologisen tutkimuksen suurimpia yllätyksiä onkin se, että tieteenteko ei ole sopuisaa, kylmän objektiivista. Puolimatkan asiantuntemuksen luulisi tässä kohden olevan kohdallaan, joten on syytä aivan vakavasti miettiä mahdollisuutta että hän viittaa ikävään sävyyn vain siksi että se näyttää kaduntallaajan silmissä pahalta. Populismi selittäisi myös sen, miksi tiedettä ei lähdetty tekemään julkaisemalla tutkimuspapereita, vaan kirjoittamalla maan suurimpaan päivälehteen.
Tapio Puolimatka itse puhuu kirjansa sivulla 524 "naturalismin älyllisestä romahtamisesta", jonka vuoksi naturalistit joutuvat turvautumaan mielikuvamarkkinointiin. Tämä on varsin erikoista puhetta mieheltä, joka suoltaa tiiliskivikirjoja populaareiksi julkaisuiksi. Ja jonka mielestä tiedekeskustelun eturintama ja siihen liittyvä keskustelu käydään Helsingin Sanomissa ja kaduntallaaja yleisölle avoimissa esiintymis- ja keskustelutilaisuuksissa, joissa esiintyjän karismalla ja nopeasanaisuudella on valtava painoarvo.
Hän syyttää skepsistä henkilökohtaisesta hyökkäämsiestä ja epäreilusta asenteesta. Mutta kuitenkin hän itse on se, joka kokoaa sammakot kirjaksi jossa epäkohtelias reagointitapa ja vastustajien ärtsy luonne muuttuvat ikään kuin todisteeksi. Kirjan joka keskittyy käytettyihin retorisiin keinoihin. Minut taas on opetettu ajattelemaan niin että tärkeää ei ole se, kuka sanoo : Olipa vaikka kusipää ja häijy luonne. Argumentin sisältö ja koetulokset ovat ratkaisevia. Ei se, haiseeko tutkija pahalta ja kiroileeko hän muille. Aggressio on irrelevanttia ja epäargumentatiivista. Mutta se, että jokin asia olisi kriisissä sen vuoksi että "sen kannattajat ovat häijyjä" on rakenteeltaan ad hominem. Irrelevantti ja aggressiivinen epäargumentti sekin. Tässä on hyvä huomata että sivistyssanalla kätketty ja hymyillen ja käytöksellä kohteliaasti esitetty ad hominem on herja siinä missä muu tahansa.
Olen uskonut että argumentit ratkaisevat. Ja olen myös luullut että tiedekeskustelussa olisi kyse muusta kuin populismista. Mielenkiintoinen on myös tapa painottua USA:n koulutuspolitiikkaan. Suomessahan koulussa opetetaan uskontoa tavalla joka on Puolimatkan mukaan tasapuolista. USA:ssa suuri kina on ollut juuri tästä aiheesta. Suomessa fundamentalismia ei ole pelätty samalla tavalla. USA:n koulutuspolitiikan siirto suomeen toki lisää miekiluvissa skepsis RY:n epäilyttävyyttä.
Minulla onkin aika vahva olo siitä, että kun varsinaisessa tiedemaailmassa ei ole tullut menestystä, on haettava sympatiaa muualta. Kirja tuntuu siltä että on tehty itsestäänselvä oletus siitä mitä ihmisille tapahtuu sosiaalisessa väittelyssä, ja sitten tätä on käytetty hyväksi, kerätty sammakot ja tämän jälkeen voidaan heiluttaa vainokorttia ja sairastaa Galilei -syndroomaa ikään kuin luvalla.
Varmasti se, että keskustelut päätyvät keskustelukumppanin kannalta ikävässä sävyssä kirjoihin ja kansiin ei lisää intoa keskustella asioista avoimesti. Pyytäminen keskustelukumppaniksi kun saa ikään kuin piilokysymyksen "Haluatko selkäänpuukotetuksi?" Vaihtoehtoina on uskoa mitä Puolimatka sanoo ja hyväillä hänen näkemyksiään. Tai olla "sulkumielinen" jonka sanomiset esitetään kirjoissa ja kansissa ilman että kontekstia tarkistustetaan lausunnon antajilta ennen painoa, jotta tämäkin voisi sanoa kantansa siitä onko hänet kirjassa esitetty väärässä kontekstissa vai ei.
Minun kannanotto voisi olla se, että suhtautuminen voisi olla toisenlaista, jos ensin saisi näkemyksensä tiedemaailmaan, tekisi tutkimusta aiheesta, ja vasta sitten nousisi koulukirjoihin ja populaarin kansan pariin. Puolimatka, kuten Intelligent Desingistit ja vanhoillisemmatkin kreationistit taas ovat tehneet puuhiaan klassisesti ruohonjuuritasolla, jossa aktivoinnilla ovat pyrkineet vaikuttamaan koulutuspolitiikkaan. Eli ensin olisi koulujen oppikirjat ja vasta sitten mentäisiin tieteeseen. Se olisi ensimmäinen kerta kun se on näin päin.
Kuvassa on temppeliherroja. He kävivät muun muassa sotimassa ristiretkiä. He eivät pelastaneet maailmaa - tai edes Jerusalemia - muslimeilta ja tuhonneet tätä vaarallista kilpailevaa maailmankuvaa. Sen sijaan heille itselleen kävi köpelösti. Siinä sitä kuitenkin ratsastetaan hevosella - ja Jeesuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti