(Magnus Mills, "Aidantekijät", sivu 204)
Eräänä päivänä ei kovinkaan kauaa sitten kävellessäni töistä kohtasin kyselijän joka kysyi pidinkö sushista. En ollut maistanut, joten en tiennyt. Hän kysyi haluaisinko maistaa. Lopputuloksena sain syödä aika ison määrän sushia aivan ilmaiseksi. Työmatkan varrella oleva ravintola oli menossa kiinni, ja raakaa kalaa ei voi tarjoilla seuraavana päivänä. Joten ruuan kohtalona olisisi ollut joutua roskiin. Nyt sain ilmaisen aterian, jossa oli ainakin jotain joka näytti kultakalan pyrstöltä ja jotain joka näytti mutta ei maistunut juustolta.
Tämänlainen lähtökohta voisi tarjota lähtökohdan kuvitteelliselle seikkailulle, jossa minä alkaisin odottamaan sushiravintolan ulkona jotta voisin syödä toistekin ilmaisia iltapaloja. Pian olisin vakionaama ravintolassa. Lopulta minut voitaisiin jopa palkata ruokapalkalla ravintolan biojäteastiaksi. Lopulta minut kahlehdittaisiin keittiön nurkkaan jotta en voisi paeta. Söisin vain niinä päivinä kun ruokaa on ylimitoitettu suhteessa tilauksiin. Minulla ei olisi vapautta tai ihmisyyttä, minulla olisi vain velvollisuus. Olisin ihmisroskis.
Tarina on tietysti sepitteellinen. Ravintoloitsija oli minulle kiltti, eikä ihmishirviö lain. Mutta tämän tarinan kautta pääsen sujuvasti esittelemään erään suosikkikirjailijoistani, Magnus Millsin. Yllä oleva tarina on omani, mutta se mukailee Millsin tapaa johtaa tarinoita. Voisin kuvitella että hän kirjoittaisi sen tyyppisen ja laittaisi sen otsikoksi jotain sen tyyppistä kuin "Free Lunches" tai "Bin".
Millsin jokainen teos on pelkistetty, arkisuudessaan absurdi tai absurdissa arkinen. Ja jos minulta kysytään, Millsin kirjat liittyvät aina jotenkin ihmisten vapauteen, unelmiin. Ja työhön joka lupaa tilaisuuden toteuttaa ne, mutta joka kuitenkin murskaa ne.
Kenties vahviten ja helpoiten tajuttavasti työhön liittyy Millsin ensimmäinen kirja, "Aidantekijät" ("The Restraint of Beasts"). Kirja on saanut Bookerin ja suitsutusta. En ihmettele miksi. Kirja kuvaa aidantekemistä. (Ei, se ei ole se syy Bookerin saamiseen. Tosin kun kirja ei kerro mistään muusta, se on se syy Bookeriin...)1: Aidanteko kirjassa on realistista, osittain siksi että kirjailija on itse toiminut aidantekijänä ~ ja arvion tekevänä lukijana minäkin olen aitametrin jos toisenkin vääntänyt. Tosin jos et osaa tehdä aitoja, tämän kirjan lukemisen jälkeen sinulla on teoreettiset perustiedot siitä mitä aidanteko vaatii. Ja asenteellinen perustieto siitä että työ on jotain jota tuskin haluat "ihan oikeasti" tehdä ainoana hommanasi.
Se on alusta loppuun realistinen kirja, joka vain on koko matkan "löyhässä hirressä roikkumista" ; Joko työpaikalle annetaan määräysvaltaa yhä kasvavia määriä. Tai sitten pyristellään vastaan ja tilanne on vieläkin huonompi ; Oluella käyminen johtaa velkaantumiseen - eikä sikisi että joisi niin paljon vaan siksi että palkka on niin pieni, ja sitäkin maksetaan miten sattuu jos pomo katsoo että palkkaa kulutetaan turhanpäiväisyyksiin. Joutilaisuuskaan ei ole hyvä, koska asuntovaunua pitäisi pomon mielestä siivota työpäivän päätteeksi. Kirja loppuukin siihen että miehet rakentavat työmääräyksenä itselleen aitauksen joka vangitsee heidät. Kirja on kuvaukseltaan realistinen eikä siinä tapahdu yhtään epäarkista asiaa.
1: Yhtenä ehkä vaikuttavana esimerkkinä on sähkökitara. Eräs aidantekijöistä on tekemässä töitä jotta voisi ostaa sähkökitaran, ja palkasta menee valtaosa tämän osamaksuihin - ja siksi hän aina lainaa rahaa kaljaan. Eräässä vaiheessa kirjaa osamaksu on kotiväeltä jäänyt väliin - koska pomo oli ilmoittanut että reissussa menee kauan - ja tämä alkuperäinen syy tehdä työtä in first place, menetetään. Sillä ei ole väliä eikä lohdutusta että aidantekijä on läpeensä surkea kitaristi, eikä edes se että hänellä ei aidantekemiseltään ole aikaa harjoitellakaan. Kitarattomuuskaan ei kuitenkaan lopeta työsuhdetta, tässä vaiheessa nyörit ovat niin tiukalla että ainut vaihtoehto on tehdä aitoja.
Joku voisi pitää kirjaa tylsänä, koska siinä on toiminnan toistoa, ja lopputulos näyttää merkityksettömältä. Kirjassa tehty työ on sitä että noustaan aamulla tekemään sitä samaa, ja toimintaa ohjaa pomo, joka on kirjassa psykoottinen yhä kasvavassa määrin. Elämässä toistuu lijan vetäminen, kuopan kaivuu, paalujen nuijiminen, vaijerin kiristäminen ja eksyily kun etsitään uusi paikka jossa pitäisi tehdä sama.
1: Tylsyyttä ja toistoa estävät vain "puskasta pomppaava huumori", jossa ennakoimattomasti saadaan huvia vaikka sateesta ja siitä että aidantekijä pukeutuu sadetakin sijasta jätesäkkiin johon tekee aukon päälle ja käsille ja joka ei silti toimi.
Kirjaa ei tunnistaisi välttämättä hyväksi. Se ei referoi hienoja filosofeja. Se ei sisällä korulauseita tai sivistyssanoja. Lauseet ovat lakonisia. Kaikki paikat ja asiat ovat suorastaan pelkistettyjä. Hahmojen motiiveja ei kuvata, he vain ovat ja tekevät ja ihminen tekojen takana on täysin lukijan tulkinnan ja viitseliäisyyden varassa. Samoin hahmojen toimintaa ei esitetä tai valoteta pahan tai hyvän valossa, joten tekojen soveliaisuus ja moraaliopetuksetkin ovat lukijan oman viitseliäisyyden varassa.
1: Tosin viitseliäisyyelle annetaan tilaa. Ja minusta hahmot ovat rikkaita. Ja kirjalla on moraalinen sanoma joka varoituskertomuksena kehottaa ahkeruuteen ja vastuunkantoon. Mutta toisaalta toimii yhteiskuntakriittisenä työtilankuvauksena joka sopinee normaaleille konttorirotillekin, niillekin joiden pomo ei ole täysin psykoottinen. (Vielä.)
Itse asiassa siinä tapahtuu todella vähän mitään paitsi aidantekemistä - ja vahingossa kuolevia aidantilaajia. Kuoleminen on tärkeää : Sillä tärkeää on aidat ja niiden tekeminen ei asiakkaat tai lopputulos. Kirjassa ei itse asiassa tehdä yhtään aitaa täysin valmiiksi asti. Se jopa lopetetaan siihen että miehet jätetään rakentamaan sitä aitaa joka vangitsee heidät.
"Aidantekijät" on hyvä koska se absurdiudestaan huolimatta kertoo lähinnä elämästä. Sellaisesta oikeasta elämästä. Kirjan huumorintekoa voidaan kuvata siten että kirjailija on kirkkaalla ja valokentältään osoittavalla taskulampulla huitova poliisi. Hänen näkemyksensä on lampun valo joka heijastuu todelliseen yhteiskuntamme työelämään, etenkin pienipalkkatöihin. Kirja on sitten se absurdi varjo joka tästä prosessista syntyy seinälle. Se on vakavasti tehty nauruhermoja kutkuttava vitsi, joka ei naurata, koska se on niin vakava, ankea ja tosi.Allekirjoitan kirjan. Sillä tavallaan elän siinä. Vaikka en toimikaan ihmisroskiksena sushibaarissa, ei itse asiassa kovin paljoa puutu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti