Uskonnottomuuden kritiikissä on tavallista rinnastaa uskonnottomuus yhtäläisyysmerkein nihilismiin. Ideana on se, että uskonto määrää jotkut asiat pahoiksi. Mutta kun uskonnottomilla ei ole tälläistä, heillä ei ole etiikkaa :Esimerkiksi Jokelan ampumatapaus nosti hyvin aggressiivisia sävyjä. Esimerkkinä olkoon seuraava: "Ateismi ei kuitenkaan velvoita ihmistä mihinkään, vaan Jokelan Pekan ateismi on ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi." ... "Ja kun puhutaan siitä, onko 1/1000 tai 1/7 osa jonkin alueen kristityistä vaikkapa KKK:n kannattajia, pitäisi ensin sopia se, ketkä ovat kristittyjä."
Myös esimerkiksi evoluution kannattamiseen asiaa on liitetty. Tämänlaista herjaus ja parjausstrategiaa harjoitetaan aktiivisesti ja maailmanlaajuisesti. Kreationistinen ja evankeelinen kirjallisuus sisältää poikkeuksetta - toki vaihtelevia määriä - tälläistä vihanlietsontaa, jossa on hyvinkin aggressiivinen ja hyökkäävä perussävy. He itse kutsuvat tätä kriittisyydeksi ja aktiiviseksi suojeluksi, mutta se näyttää kovasti vihalta.
Toinen tapa on varoitella että "ateisti X sanoi elämästä Y jota pidän ikävänä" ja esittää että tämä jotenkin kattaisi kaikki ateistit. Ja agnostikot siinä sivussa, koska fundamentalistit seuraavat Pauli Ojalan lausuntoa jonka mukaan agnostikot ovat "kohteliaita ateisteja".
Kaikissa yllä olevissa eri aiheita käsittelevissä uskonnottomuuskritiikeissä taustalogiikka nojaa vanhanlaiseen ajatukseen kiveen hakattuun dogmatismiin. Ateismin hyvä ei ole normi, joten se ei ole hyvä ateisti olisi ristiriitainen käsite. Ateismin paha ei ole ateismin vastaista joten ateismi on pahaa. Ja toisaalta jos ateistiin voidaan liittää jotain negatiivista se voidaan yleistää kuin se olisi koko ateismin ominaisuus.
Ongelmana tässä on se, että individualismin luonnetta ja subjektiivisia normeja ei ole ymmärretty. Asia on kieltämättä vaikea, koska monet ovat tottuneet auktoriteettiin vetoavaan moraalikäsitykseen, jossa joku komentaa kovaäänisen ja kovan imperatiivin "että tehkää näin", ja tehtävänä on totteleminen. Ateismin sävyissä tämä näyttää vastuunpakoilulta, moraalikysymykset delegoidaan ja sitten vain uskotaan ilman perusteluja että tämä jolta delegoidaan ei erehdy.
Tämä ei kuitenkaan ole mikään ainut tapa lähestyä moraalia. Erilaisen moraalin ymmärtäminen voi olla vaikeaa, mutta siihen löytyy ymmärrettävä lähestymistapa aivan vakiintuneesta, tunnetusta ja käytetystäkin kristillisestä teologiasta.
Kierkegaard korosti että uskonto ei ole rationaalinen valinta. Vaaditaan uskon hyppy, joka on luonteeltaan subjektiivinen. Kierkegaard jakoi ideologiat kolmeen tasoon ; (1) Alin oli esteettinen taso, jossa nautinnot ja ilot olivat keskeisessä roolissa. Tästä seuraa ahdistusta ja tyhjyydentunnetta joka täytetään. Näin voidaan nousta (2) eettiselle tasolle, jossa keskiössä ovat normit. Siinä leikkimielisyys vaihdetaan siihen että asioilla on suurestikin merkitystä. Tälläinen vakavuuskin on liian raskasta, jolloin velvollisuudet romauttavat elämänilon. Tästä selvittiin nousemalla (3) uskonnolliselle tasolle. Tasojen nousut olivat voimakkaita valintatilanteita, jotka tehtiin subjektiivisesti.
Olennaista oli ymmärtää että kukaan ei voi käskeä tekemään sitä tai hyppäämään puolesta. Eikä uskonnollisellakaan tasolla ollut määrättyä objektiivista normistoa joka olisi otettava, vaan uskova pikemminkin sitoutui mielivaltaisesti johonkin ja antautui tälle.
Uskonto ja hyvyys ja etiikka ovat tätä kautta vahvasti yksilökeskeisiä, individualistisia. Uskon tasolla olevat ihmiset voivat aivan täysin olla keskenään erimielisiä. Tämä ei tarkoita samaa kuin nihilismi. Tämä johtaa siihen että yksilö määrittää omat arvonsa ja sitoutuu niihin. Kierkegaardin uskon hypyssäkin on mukana hyvinkin voimakas sitoumus. Subjektiivinen sitoumus ei tarkoita suinkaan näkemyksen puutetta tai näkemyksen haaleutta.
1: Vastaava on itse asiassa ajattelunvapauden, mielipiteenvapauden ja muiden vastaavien näkemysten kanssa joille demokratia rakentuu. Mielipiteenvapaudessahan ei ole dogmaa joka käskisi mitä mieltä pitää olla vaikkapa jostain televisiosarjasta tai politiikasta. Tämä ei estä kuitenkaan kansalaisilla olemasta suosikkitelevisiosarjoja tai että tämä olisi pakosti epäpoliittinen. Tai että ajattelunvapaus estäisi olemasta vaikkapa poliittisesti oikeistolainen. Demokratiassa valtio ei määrää mitä mieltä kansalaiset ovat, vaan toisin päin. Tämä ei kovinkan monen mielestä tarkoita anarkiaa tai arvojen puutetta. Tai sitä että valtiossa ei olisi arvoja vaan siellä saisi vapaasti tappaa ja raiskata.
Kierkegaard -kriitikko joka lausuisi väitteen että Kierkegaardin uskon hypyn tehnyt olisi nihilisti ei olisi kovin vakavasti otettava. Se on kuitenkin aivan yhtä järkevä kuin ateismin rinnastus nihilismiin. Kun tätä ajattelua soveltaa uskonnottomuuteen, huomaa että uskonnottomalla ei ole dogmaa joka sitoisi kaikki uskonnottomat yleispätevästi yhteen ja tiettyyn toimintaan. Teologisesti korrekti, ideologian määrittämä, taso ei ole siinä olennainen tai korkeinta etiikkaa. Sellainen on pikemminkin etiikkaa niille joita moraali ei kiinnosta ja joista moraali ja etiikka ei ole pohdinnan arvoinen asia. On älyllistä laiskuutta luntata normit kirjasta ja seurata niitä mekaanisesti.
Tästä on kuitenkin yksi seuraus.
Näin ajatellen uskonnottoman elämä on haasteellista. Hän joutuu miettimään etiikan tai hän jää nihilistiksi. Laiskuus ei ole yhtä hyvin vaihtoehto. Toki tätä voi paikata auktoriteettiuskolla. Tälläistä on toki epäuskonnollistakin mallia. Voihan joku vain seurata mekaanisesti lainsäädäntöä. Se on mahdollinen tapa olla uskonnoton ja älyllisesti laiska samanaikaisesti. Tai yksilötasolla joku voi toisaalta delegoida vastuun ja uskoa suoraan mitä skeptikkojen kuningas "amazing" Randi on mieltä jostain asiasta.
Vaikeus ja raskaus voi joistakuista olla huonokin asia. Tai hyvä. Olipa kumpaa mieltä tahansa, on hyvä huomata että myös uskonnolliseen elämään saadaan aivan yhtä paljon omassa päässä tehtyä mietintää, joka on tasoltaan aivan yhtä itsenäistä kuin uskonnottomallakin. Kierkegaardin "korkeimmalla tasolla" on älyllisesti haasteellista.
1: Sitä pidetään monien uskovaisten puolella "vaivan arvoisena" juttuna, jonka tavoittelua ja kilvoittelua ihaillaan ja johon kehotetaan. Ja minun on vaikea olla komppaamatta.
Onkin erikoista että juuri kristillinen teologia tuntee vastauksen tähän ongelmaan jolla uskovaiset syyttävät uskonnottomia. Uskonnoton siis selviää tilanteesta osaamalla uskonnollisuuden paremmin kuin uskovainen syyttäjä itse osaa oman vakaumuksensa argumenttimaailman. Tämä ei kuitenkaan kenties ole niin yllättävää kun muistaa että "kristinuskossa ei ole vyötasoja". Jokainen kristitty on kristitty. Tästä seuraa se, että kristityn ei tarvitse tuntea teologiaa. Tämä tarjoaa erikoisia tilanteita niille jotka nauttivat egoistisesta ylemmyydentunteesta mutta ovat samalla älyllisesti laiskoja ja hedonisteja joita kiinnostaa paratiisin ilot kiinnostavat eniten. He eivät halua ns. vaivata päätään ja tehdä töitä joilla etuoikeudet ja egobuustailu tavallisesti ansaitaan.
Tämä ei tarkoita että kaikki uskovaiset olisivat sellaisia. Mutta ei myöskään sitä että uskonnottomat olisivat yhtään sellaisia kuin syyttävät sormet osoittavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti