torstai 9. syyskuuta 2010

Aina sattuu kun tapahtuu ~ Tuskan evankeliumi.

"Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuvat ne muistot, jotka meidät rakentaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu aika, joka tähän hetkeen valmistaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä savuavat peilit yllä kaikkeuden. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu tyhjyys joka meidät yhdistää."
(CMX, "Kaikkivaltias")


Ostin CMX:än levyn "Talvikuningas" - kun halvalla sain. Se toi mieleeni vahvasti Simmonsin kirjasarjan "Hyperion" . Molemmissa on avaruustaisteluita. Ja muutenkin molemmissa käsitellään vahvasti uskonnollista teemaa.

Dan Simmonsin "Hyperion" on kirja, jonka teemana on tavallaan fundamentalistien hokema. "En kannata uskontoa, vaan uskoa." Tosin kirja näyttää miten fundamentalistien ulosannissa tuleva näkemys ja toimintatavat ovat juurikin sitä uskontoa eivätkä juurikaan sitä uskoa.

Simmonsin kirja omalla tavallaan ratkaisee pahan ongelman, mutta lakaisee samalla kaikki uskonnolliset varjelu- ja pelastuskertomukset huonoiksi asioiksi. Pahan ongelma ei tunnu yhtä vakavalta, mutta samalla pesuveden mukana menee kaikki se, jotka asioita miettiville teologeille ovat oleellisia ja rakkaita. Tuska ja tuskan muisto ja inhimilliset kokemukset ja niiden muistaminen ovat itsekasvun välineitä, mikä kirjassa rinnastuu vertauskuvalliseti evoluutioon, jossa kuolemalla on kasvulle tärkeä rooli. Kun näiden perusteluiden hyvyyden tajuaa, Paratiisilupaukset ja pysyvyyslupaukset muuttuvat negatiivisiksi.

Itse asiassa ideatasolla kirja on hyvinkin teologinen. Etenkin sen ensimmäinen osa "Hyperion". Tämä juttu käsittelee koko kirjasarjaa, keskittyen kuitenkin sen ensimmäiseen osaan. Kirjasta on olemassa hyvä ja suomenkielinen tulkinta : Marko Saarisen gradu, joka tarkastelee kirjasarjaa, etenkin sen ensimmäistä osaa, anomalioihin reagointina. Oma näkemykseni - ja tämä blogaus - keskittyy hieman enemmän tuskaan kuin oudon kohtaamiseen.
1: Mitään ristiriitaa tästä ei tietysti tule. Monet kertomamme asiat ovat itse asiassa ihan samoja. No, onhan kyseessä sentään sama kirja..

Simmonsin "Hyperion" -tetralogia on lajityypiltään "science fictionia". Sen käsittelyn ytimessä ovat monista muistakin tieteiskirjoista tutut mietinnöt ihmisyydestä.

Useinhan ihmiskunta esitetään koneellistuneena, jopa androidien omaisina. Ja toisaalta monessa kirjssa keskitytään ihmisen eläimellisiin puoliin joita pidetään pysyvinä. "Hyperion" kertoo tavallaan näiden taistelusta.

Tämän voi tajuta jo senkin vuoksi että kirjassa tärkeä runoilija John Keats elämineen on kirjoittanut runon nimeltä "Hyperion" .Ja se taas kertoo titaanien ja olymposlaisten jumalien taistelusta. Toisaalta kirjan kannalta tärkeä teema tulee Teilhard de Chardinin ajatukset Jumalasta joka tulee esiin ajan varrella maailmankaikkeuden kehittyessä on tärkeässä roolissa. Tässä kehittyminen on toki vaihdettu tieteellisemmän makuisella evoluutiolla. Mutta ajatus on kuitenkin olennaisesti samanlainen.

Poikkeuksellista tässä on se, että ihmisen eläimellisyys on liitetty luontoon ja on sävyltään positiivinen. Konemainen maailma taas nähdään ongelmallisena. Koska kysymys on eri asioiden taistelusta, on kenties helpointa esittää asia esittelemällä ensin eri puolet:

Ihmiskunta kantaa nimeä Hegemonia. Ihmiset kuuluvat siihen ja sen valintojen mukana ihmiskunnalle käy miten käy. Sen roolina on valita. Ja tämä valinta johtaa johonkin lopputulokseen. Valinnan hyvyys ei suinkaan ole mikään helppo tapaus.
1: Paikkana Hyperion on merkittävä, koska siellä on muuttujia joita Kone Äly ei omasta mielestään kykene kontrolloimaan. Se pyrkii muuttamaan tilannetta muun muassa kehittelemällä koneihmisiä, joista yksi on tietysti John Keatsin runojen pohjalta rakennettu tyylimukaelmia tuottava kone, joka paljastuu lopulta koneälyn kannalta melko tuhoisaksi ja huonoksi ratkaisuksi. On merkittävää

Hyljityt ovat ihmiskunnasta etääntyneitä vaeltajia. Heillä on melko luontoystävälliset arvot ja tähän liittyvää teknologiaa. ihmisiin verrattuna hyvin taiaonomaisia olentoja. Niillä on muun muassa ihmisiä hienompaa teknologiaa. Ne ovat luonnollisia olentoja, jotka ovat kehittyneet evoluution vuoksi paikalleen jämähtänyttä ihmiskuntaa pidemmälle.

KoneÄly on ihmisten tietokoneista karannut evoluutioalgoritmi, joka on kehittynyt mekaaniseksi ja hyvin mahtavaksi. Koneäly tarjoaa ihmisille ihanaa yhteiskuntaa, jossa on muun muassa teleportaatioteknologiaa, kaukosiirtäjiä. Ihmiset saavat tarinan edessä laajemmin myös "ristinmuotoisen", joka tekee heistä kuolemattomia. Ihmiskunta on kirjan alussa tekoälyn kanssa liitossa, ja ollut siinä hyvinkin pitkään.

Lepinkäinen on sarjan erikoisin hahmo. Se on eläimellinen konehirviö jolla on eläimellisiä piirteitä. Sen nimi viittaa lintu -lepinkäiseen joka seivästää saaliitaan orapihjalan piikkeihin. Lepinkäinen on tietysti myls hyvin voimakas tappokone, "Kivun herra". Pitkin sarjaa se tuntuu olevan milloin kenenkin puolella. Tähän syynä on se, että se on enemmänkin valintaan pakottaja. Lepinkäinen on elementti joka poistaa valitsematta jättämisen vaihtoehdoista. Lepinkäinen on tarinallisesti sekä tuhoava että rakentava voima.

Kun rutto korvataan Lepinkäisellä.

"Me laulamme pahoista teoista laulun ja elämä edessä vähäksi käy./ Me laulamme tyhjistä vuoteista, paikoista joihin emme palanneet. / Ja kaikista synneistä raskaimmat teemme kun emme tunne mitään. / Ja kaikista ihmeistä kaunein on tahto ja luottamus rakkauteen."
(CMX, "Vallan Haamut")


Kirjan rakenne on samanlainen kuin Giovanni Boccaccion "Decamerone", jossa nuorukaiset pakenevat ruttoa ja päätyvät kertomaan tarinoita kuluttaakseen aikaansa. Yhdistävä elementti kirjassa on pelottava. Simmonsin Hyperionissa ruton uhkaa edustaa sen sijaan Lepinkäinen. Jokainen vierailija on pyhiinvaeltamassa Lepinkäisen luokse. Syyt ovat hyvin erilaisia. Jokainen pyhiinvaeltaja on tarinankertoja. Tarinankerronta on juutalaisen pyhiinvaeltajan, Sol Weintraubin, idea. Hänestä se auttaa heitä keksimään miksi juuri heidät on sidottu lepinkäisen oikkuihin, eikä muita.

Jokaisessa yksittäisessä tarinassa on sama teema. Ihmisellä on jokin käsitys, joka kohtaa kovan haasteen. Tätä kautta hän jollakin tavalla kasvaa ihmisyyteen. Jokainen hahmoista on joutunut tekemään valinnan. Vaihtoehtona on aina ollut algoritminomainen elämä TekoÄlyn maailmassa, jossa uskonnollisuus on sääntöjä ja tottelemista, jota tuetaan hedonismilla ja jonka vastustajia rankaistaan tuskalla. Mekaaninen maailma ja hedonismi on linkitetty yhteen. ; Siihen kuuluu kaikki mikä on kevyttä ja hupaisaa. Taustalla on se, että Tekoäly hallitsee ja pyrkii kehittymään paremmaksi. Ne hakevat mahdollisimman suurta kontrollia, jotta erilaisia muuttujia olisi helpompi käsitellä. Sivutuotteena tunneimpulssit, luovuus ja inhimillisyys katoaa. Hahmojen haasteet ovat seuraavanlaisia:
1: Paul Duré on katolinen lähetyssaarnaaja joka lähtee levittämään katolista uskoa, ajautuu katolisen ihanteen mukaiseen maailmaan jossa bikurat ovat Downin Syndrooman kaltaisessa kerubimaisessa tilassa ilman sukupuolta tai persoonallisia ambitioita tai syntejä. Tai omaa persoonaa Hän jopa saa ristinmuotoisen kautta ikuisen elämän. Mutta hän kasvaa ihmisenä koska ristinmuotoinen rankaisee bikuroista pois lähtemisen fyysisen rangaistuksen ja kivun kautta, se muistuttaa häntä ihmisyydestä.
2: Fedmahn Kassad on islaminuskoinen sotilas joka tekee miettimättä velvollisuutensa. Eli tappaa vastarintaa yrittäviä. Hän kasvaa ihmisyyteen seksuaalisuuden kautta, tätä kautta hänen ihmisyytensä nousee esiin ja hän voi kehittyä ihmisenä teurastajasta sellaiseksi jolla on normaalejakin tunteita.
3: Martin Silenius on runoilija, joka on omistautunut dekadenssin eri muodoille. Politiikka, huumausaineet, addiktiot, seksuaaliset hurjastelut ja muut pehmentävät häntä ja hänet valjastetaan tuottamaan halpaa viihdettä. Mutta Silenius kokee tuskaa ja elämään liittyvät tunnekokemukset valjastavat hänestä esiin aidon taiteilijan.
4: Sol Weintraub on juutalainen oppinut joka oli käsitellyt uskoa sydämen sijasta teologisen saivartelun kautta. Hän kasvaa ihmisenä kun hän haluaa pelastaa lapsensa sen sijaan että uhraisi tämän Lepinkäiselle käskystä samaan tapaan kuin Aabraham tekee Raamatussa. Weintraub käsittelee asian siten että sympatiantunne ihmistä kohtaan on suurempi kuin minkään auktoriteetin murhakäsky. Tämä haastaa Jumalan kasvamaan eettisesti ylemmälle tasolle, tulemaan Isäksi uhrilahjan saajan sijasta. Ja jos Jumala silti käskee, sen pahempi Jumalalle.
5: Brawne Lamia on "kovaksikeitetty dekkari", joka kasvaa romanssin ja äitiyden kautta seikkailijasta ja lain ylläpitäjästä inhimillisemmäksi olennoksi.
6: Nimettömäksi jäänyt arvonimi, Konsuli, on diplomaatti ja siksi osa järjestelmää. Hänellä on harvinaisia taide -esineitä ja rikkauksia, jotka kannustavat häntä toimimaan osana systeemiä. Hänestä kasvaa yhteenkuuluvuuden, isoäitinsä Sirin, kannusteella koston lähettiläs joka avaa aikahaudat ja vapauttaa Lepinkäisen.

Tämä kasvu on itse asiassa minun käsitykseni mukaan syy sille, miksi heidät ylipäätään on valittu pyhiinvaeltajaksi. Jokainen vierailija edustaa eri uskontoa, ja nämä on valittu hyvinkin huolella. Simmons korostaa tässä ensinnäkin sitä, että oikea uskonto ei ole syy sille että henkilö on pyhiinvaeltamassa. Ja toisekseen hän on nostanut uskonnot esiin moninaisesti sen vuoksi että niissä on ikään kuin "eri akilleen kantapää". aiheessa joka on kirjan kannalta oleellinen.

Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että kirja problematisoi ihmisyyttä. Pyhiinvaeltajia kun vaaditaan "taustateologiassa" tietty määrä. Mutta Weintraut ottaa vauvaksi nuorentuneen tyttärensä mukaan, Lamialla on päässään John Keats -algoritmin data ja on samalla raskaana tälle samalle John Keats -koneihmiselle. Konsuli edustaa muita ihmisiä ja kansaa. Het Masteen on symbioosissa erginsä kanssa. Hoytilla on ristinmuotoinen josta voi syntyä täysin elävä Duré. Tässä problematisoinnissa on mukana myös mahdollisuus statementiin. Kukaan ihminen ei ole ihminen yksin. Siksi tälläinen painolasti on ikään kuin välttämättömyys.

Hyperionin maailma on kulutusyhteiskunta joka elää yksilölliselle helppoudelle ja tuskattomuudelle. Maailma on tavallaan Schopenhauerin unelma, paloturvallinen laatikko jossa ei ole kärsimystä. Mutta antibuddhalaisesti maailmassa on kuitenkin haluamista. Halut vain tyydytetään heti ja kevyesti.

Taide ja uskontokin alistuvat ikään kuin pintaliidon ja muotivirtausten pehmomaailmaan jossa ei ole minkäänlaista särmää tai yksilöllisyyttä. On vain trendikkyyttä ja tekosyvällisyyttä jossa aihe itsessään tekee asiasta ikään kuin syvällisen.

Martin Sileniuksen tarinasta opimme että Hegemonian maailmassa taiteen on viihdytettävä monia ja oltava siksi kevyttä koska hedonistinen elämäntapa on sivutuotteenaan tehnyt ihmisistä laiskoja. Lenart Hoytin kertomuksesta opitaan että uskonnon tehtävänä on tarjota mukavia tuntemuksia ja pittoreskeja rituaaleja. Sol Weintraubilta opimme että uskonnolta voidaan joissain tilanteessa tarjota mekanistisia teologisesti korrekteja mutta hengettömiä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kuten kuolemaan, jota ei osata vielä muuten ratkaista.

Brawne Lamian tarinasta opimme että tekoälyt ylläpitävät kaikkia Hegemonian tiedonsiirrolle oleellisia infrastruktuurisia rakenteita. Fedmahn Kassadin tarinasta opimme että tekoäly puolustaa itseään sotien ja on valmis jopa uhraamaan ihmisiä pelkästään kokeillakseen vihollisen strategisia ominaisuuksia. Konsuli opettaa että tekoäly valloittaa maailmoja tehden niiden kulttuurista teemapuistoainesta. Jos joku yrittää pysyä vapaana, lähetetään sotilaita. Ja jos joku yrittää olla sulautumatta, nämä separatistit tuhotaan vihollisina.

Tämänlaajuisen mahdin voima kulminoituu kun paljastuu että kaukosiirtäjien hypyn aikana laitetta käyttävien aivotoimintojen prosessit tekoälyn laskutoimituksiin. Hegemonian asukas on valjastettu voimanlähde ja kontrollin kohde. Tekoälyjen tekemä tuho ja valjastuminen on hyvinkin laajamittaista : Kuvioihin tulee myös käsite tyhjiö joka sitoo, jota tekoälyjen teknologia vaurioittaa. Siinä esimerkiksi menneisyys on tallella myös inhimilliset ja subjektiiviselta tuntuvat kokemukset tunteineen. Tekoälyt siis tuhoavat paitsi nykyajan inhimillisyyden, myös pyyhkivät menneisyyden inhimillisyyden.

Scifin normitila.

"Katsoin taivaalle hetken ja ymmärsin melkein, kun laivojen fuusiopolttimet leiskui. / Ja ympäri tuhannen hämärän hahmot vain pisteinä taktisen näytön näin."
(CMX, "Quanta")


Koko kirja voidaan katsoa eräänlaisena nyky -yhteiskunnan kritiikkinä, tai Faustuksen kaltaisena varoitustarinana jossa kerrotaan tulevaisuuden riskeistä valitsemallamme kehityskululla. Kirjasarja keskittyy erityisesti taiteen ja uskonnon maailmaan.
1: Arjessa on itse asiassa varsin helppoa nähdä, että meille myydään varsin "tekoälyistettyä" hegemoniauskontoa:
___1.1: Jopa tiukilta tuntuvien fundamentalistien argumenttivarastossa vakiokäytössä on Pascalin vaaka, ihmeparanemiskertomukset ja muut asiat joilla he kertovat miten uskominen on hedonistisen hauskaa puuhaa. Ne perustelevat asiaa sitä kautta että uskosta hyötyy jotenkin erityisesti. "Katso ihanuutta, nautinnollisen mukavaa palkkiota." Fundamentalisteilla Jeesuksen luo saa tulla minkälaisena tahansa, kunhan muuttuu kohtaamisessa tietynlaiseksi. Nämä sisältävät normeja ja opillisia kysymyksiä.
__1.2: Muutkin uskovaset saivartelevat mielellään Weintraubin tapaan pahan ongelmasta. Ja kaikille myydään kivaa ja harmitonta hengellisyyttä joka tarjoaa huippukokemuksia. Uskonto on muodin kaltainen pintaliitoilmiö, johon lähinnä haetaan galluptyylinen kannanotto.

Syynä taide-uskonto -teemaan on luultavasti siitä että taiteessa ja hengellisyydessä pinnallistuminen on ongelma. Jos terveydenhuolto pidentää elämää ja parantaa sairaudet, se on kenties hedonistista, mutta sen sivuoireet eivät ole yhtä tuhoisia. Enkelistä tulee kiiltokuva jota myydään ja jolla myydään. Uskonto on tuotteistettu ja sen tarkoituksena on tuottaa palveluja, joilla saadaan mukavia elämyksiä.

Ei kommentteja: