Valta ja kamppailu.

Kun yleensä ajattelemme ideologioita, keskitymme helposti siihen mikä niissä on pysyvää. Tämä on tietysti järkevää, koska se paljastaa perusteemoja joita tuetaan. Muut näkyvät jutut voivat vaihtua koska ne ovat vähemän tärkeitä ideologialle. Kuitenkin pitkässä juoksussa myös ideologiat muuttuvat.

Muutoksen sisältöjä voidaan käsitellä. Esimerkiksi Fairclough on esittänyt että muuttumista voidaan katsoa vallan ja kamppailun teemojen kautta. Ideologiat muuntuvat, jolloin ne muokkaavat sisältöään, esimerkiksi pitävät samoja asioita tärkeinä mutta painottavat ne eri tavoin ja uudistuvat, eli luovat uusia sisältöjä ja tuhoavat vanhoja. Ideologiat pysyvät yleensä kasassa vain niin kauan, kuin niiden ylläpitosysteemi pitää niitä yllä, eli kun niitä ei tueta institutionaalisesti tai kananttajien lukumäärällä tai rahalla, ne lakkaavat olemassa. Tämän vuoksi ylläpitävään rakenteeseen puuttuminen voi tuhota minkä tahansa inhimillisen instituution. Yliopisto tuhoutuu, jos tieteenteko lakkaa kiinnostamasta, jos se ei esaa tieteentekijöitä eikä tutkimusmäärärahoja mistään.

Voimakkaasti tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi kirkossa: Aikaisemmin se oli voimakas taho, joka oli ikuinen ja monoliittinen. Sillä oli valtaa vaatia uskovaisilta. Nykyisin kaikkien instituutioiden tulee perustella että mitä lisäarvoa he tuovat asiaan. Eli miksi uskova tarvitsee kirkkoa mihinkään. Ja mikä tärkeintä: Siinä missä ennen kysymystä ei edes esitetty, nykyään tahojen on kysymisluvan lisäksi myös jotenkin vastattava kysymykseen. Epäonnistuminen tässä näkyy jäsenkatona. Tämä ei tietenkään tarkoita että Jeesuksen olemassaolo olisi jotenkin muuttunut tässä ajan kuluessa ; Tosiasiassa yhteiskuntarakenne ei vain enää tue sitä ehdottomasti. Herrasta on tullut Narri. (Monessakin mielessä. Narri tottelee, Herra komentaa, Herra on ylhäinen ja pilkan yläpuolella, Narri sen kohde. Herrana tai Narrina toimiva voi myös olla kirkko tai sitten "itse iso H" . Kaikissa näissä tapauksissa asia on näin. Olipa olemassaolokysymykset tai etiikka sitten mitä vain.) Ennen kirkko oli ns. hegemoninen diskurssi: Siihen oli vain yksi kanta, ja sen vaikutukset olivat suuria. Sitä ei kyseenalaistettu. Kirkko kokee jäsenien eroamisia koska hegemoniaa ylläpitävät rakenteet ovat muuttuneet. (Tämä ei tietysti tarkoita että kirkko menisi konkurssiin tai että kaikista tulisi ateisteja. Silloin siirryttäisiin hegemoniasta toiseen. Sekin on toki mahdollisuus, teoriassa. Käytännössä muita vaihtoehtoja on niin paljon että en uski että on varteenotettava vaihtoehto.

Olennaisin asia muutoksessa on tietysti kyseenalaistaminen. Joskus kritiikki on väärässä oloa, joskus kritiikki on turhaa. Aina se ei edes tehoa. Mutta ilman sitä muutosta ei tapahdu. Toinen taas on ristiriitojen löytämistä. Ristiriidat voivat olla logiikkaan, tiedettyihin asioihin, eettisiin tapoihin tai muuta kautta syntyviä. Taitavimmat manipulaattorit voivat tietysti aikaansaada vaikutuksia rakentamalla vastustajasta olkiukon ja moittimalla tätä. Mutta aitojakin ristiriitoja on olemassa: Nämä taas ovat joko sisäisesti tai ulkoisesti ristiriitaisia. Sisäinen ristiriita on sellainen, jossa ideologia esittää juttuja jotka ovat keskenään "umpisolmussa"; Toisaalla vaikka lapset ensin ja toisaalla samassa jutussa aikuiset. Tästä syntyy jännite. Toinen taas on ulkoinen ristiriita, jolloin ympäröivän kulttuurin voimakkaat ideologiat ovat sitä vastaan.

Ulkoisen ristiriidan kohdalla annan dominoivalle vallan. Syy tähän on selvä: Jos ristiriitatilanne on ulkoinen, silloin vastakkain on kaksi koherenttia ideologiaa. Silloin etulyöntiasemaa on yleensä sillä, joka on yleisempänä. Etua syntyy esimerkiksi Billigin common sense -käsittelyjen esiinnostamien juttujen kautta. Monet vakiintuneet ideologiat ovat kulttuurin sisällä "arkijärjen mukaisia". Ne on sisäistetty niin, että niitä ei enää koeta ideologioina. Ne koetaan niin varmoina että niiden vastustaminen on arkijärjen vastaista. Arkijärki toki toimii joskus, mutta joskus se aikaansaa tämänkaltaisia ongelmia. Toki myös tilanne, jossa vakiintuneen järjestelmä pakotetaan muuttumaan on mahdollinen. Niitä on tapahtunutkin historiassa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin paljon harvinaisempia. Yleensä ideologian on mukauduttava ympäristöön. Yksi erikoinen esimerkki tästä on se, että katolisten pyhimysten takana on ollut alueella aikaisemmin vallalla olevan uskonnon erilaisia jumaluuksia. Ne on tätä kautta sulautettu uskontoon. Se on auttanut sitä saamaan paikallisista käännynnäisiä helpommin. Näin ulkoinen ristiriita on johtanut ideologian muuttumiseen. Se onnistuikin tosi hyvin. Myöhemmin paikalliset uskonnot, ne jotka napattiin pyhimyksiin, korvautuivat. Jos pyhimys on pakanajumalan kuva, niin kävi tavallaan niin että pakanajumalat katosivat mutta kuvat jäivät. Jumalista muokattuja pyhimyksiä on katolisessa kirkossa yhä.

Joskus ulkoiset ristiriidat esiintyvät erikoisesti: Otan tästä hieman erikoisen teeman. Lapsille vitsan antamisen. Olen itse saanut vitsaa. Syystä, eli rangaistuskeksi pahanteosta, ilman syytä eli rangaistukseksi vahingosta tai jostain jota on vain luultu tapahtuneeksi, ja toisten puolesta, jolloin olen saanut rangaistuksen toisen sijasta. Asiaan suhtaudutaan usein kannattavasti tai vastustavasti. Aihepiiri on siis melko tulenarka. Tässä on kyse interdiskursiivisesta kamppailusta, johon liittyy mielipiteiden luokittelun lisäksi erinäisiä psykologisia tunteita. Molemmat keskustelutahot esittävät asiansa yleensä aika koherentisti, eli sisäisiä ristiriitoja ei ole. Ulkoisia sitäkin enemmän.
1: Vitsan antamisen kannattajat ovat esittäneet ainakin seuraavantapaisia perusteluja. Varmasti muitakin, mutta nämä ovat itselleni tulleet vastaan. Julkisesti vitsa kannattajia on usein melko vaikea löytää nykypäivänä, joten otokseni on varmasti täynnä monia ongelmia. Esitän luettelossa päälinjoja. Moni esimerkki voisi sopia esimerkiksi useista kohdista.
___1.1: Perinne -elementti. (1) Minuakin rangaistiin ja minusta tuli ihan hyvä ihminen. (2) Raamattu sanoo "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa." Eli piiskaaminen on määritelty rakastamiseksi tai ainakin vihan puutteeksi.
___1.2: Kasvatuselementti: Vitsa ikään kuin kouluttaa lapsista kuuliaisia, lakeja ja sääntöjä rikkomattomampia ja tottelevaisia. Tätä voidaan korostaa perinteisellä lausumalla "Tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun". Siinä korostetaan tuomarin roolia, ja sitä että lasta ei piiskata siksi että se olisi vitsan antajalle erityisen nautittava kokemus. Piiskaaja on samalla uhri, jolloin lapsen syyllisyyttä piiskaamistapahtumaan korostetaan.
___1.3: Vihan purkautumiselementti, jossa korostetaan sitä miten lapsi on vienyt hermot niin että itsehillintä on kadonnut. Tällöin viitataan syyntakeettomuuteen. Lisäksi tähän liittyen aina silloin tällöin törmätään tilanteeseen, jossa äiti on uhri. Raskaan työn alle sortunut. Syyllisyys pahoinpitelystä siirretään silloin lapseen, ja vitsa muuttuu ikään kuin äidin itseilmaisuksi, aidoksi tunteiden näyttämiseksi, jossa vapaus on maksimissa ja vastuu on minimissä.
2: Piiskaamisen vastustajat taas viittaavat muun muassa sihen että:
___2.1: Kyseessä on pahoinpitely. Lyöminen on aina väärin.
___2.2: Väkivalta vääristää ajattelua, psyyke särkyy.
___2.3: Fyysinen väkivalta on myös henkistä väkivaltaa. Piiskaaja ei lyö vain persettä vaan myös sielua.
___2.4: Lapsi on avuton ja puolustuskyvytön.

Oma perusteluni on, että piiskaaminen tekee lapsista ovelia, valehtelutaitoisia, rikoksensa kätkemiseen kykeneviä, tekojaan salailevia. Ainakin ne tekivät minusta sellaisen. Mutta minusta se on nähtävissä argumenttina piiskaamisen puolesta. Minusta järjen loppu on voimankäytön alku. Vertaan tilannetta vartija -aikoihini. Olin tunnettu fyysisen voiman alikäyttäjä. Pamppu ei heilunut. Osasyy oli se, että minulla on voimakas tuntemus siitä että vasta kun pyynnöt, kehoitukset, käskyt ja huutaminen sekä muu järjen käyttö eivät riitä, kohde on eräällä tavalla outsmartannut sinut. Järkesi on loppunut. Tätä kautta vitsan antaminen on kunnianosoitus lapselle. Että voititpa minut taas ja näytän mahtini suhteesi siinä ainoassa asiassa millä vielä voin. Eli minulla on mukana kuviossa "Tappion myöntämisen teema".

Näkökulmaerittelyä tarvitaan koska seuraavaksi esitän erikoisen teeman, joka usein liittyy näihin arvokeskusteluihin: Sillä kun vitsaamista puolustava kohtaa vitsaamisen vastustajan, käy kuitenkin niin että asian sijasta heitetään että toinen vastustaisi niitä teemoja joita itse kannattaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävissä eräänlaisena "argumentti-vasta -argumentti" -teeman harhapolkuna: Vitsaamisen vastustaja tuskin kannattaa sitä että lapsia ei kasvateta tai että lapsia ei pitäisi rangaista mitenkään. Eikä hän välttämättä vastusta kaikkia perinteitä. Hän ei ole välttämättä edes ateisti. Samoin vitsaamisen kannattaja tuskin arvostaa pahoinpitelyä. Ongelmana tässä on tietysti se, että jonkun asian nähdään ajavan omia asioita, mutta vastapuoli ei näe sitä siten. Jos vitsa olisi maailman ainut rankaisukeino lapsille, niin silloin voisi olla niin että vastakkain olisi "piiska ja kasvatuksen puute". Vitsan ystävät vain luultavasti kokevat että muut keinot eivät ole riittäviä tai ainakin paljon tehottomampia ja vitsan vihamiehistä ne muut keinot ovat jopa parempia tai ainakin riittäviä.

Kun tämä vitsapolku johdetaan takaisin ristiriitateemaan, huomataan että usein hyvillä asioille perustellaan vastakkaisia asioita. Etenkin kun kyseessä on arvokeskustelu. Vitsakeskustelussa on vastakkain erilaiset suositut näkemykset, jotka vetävät ristiriitoja esiin tuon asian kohdalla. Tämä johtaa siihen että samoja asioita voidaan puolustaa eri paikoissa eri tavoin. Yleisö joka edustaa jotain tiettyä tyyppiä saadaan mukaan vetoamalla heidän common sensessään oleviin ideologioihin. Ne ovat ikään kuin esisopimuksia siitä mitä pidetään arvokkaana, normaalina, totena ... Nämä tuntien niitä voidaan hyväksikäyttää: Silloin rakennetaan vetoamisia, jotka vahvistavat näitä jo olemassa olevia taustaideologioita ilman että mitään enää tarvitsee missään vaiheessa perustella. Se ei välttämättä ole hyvää argumentaatiota, mutta kun se on poliittisesti ja uskonnollisesti tehokasta, sitä käytetään - jopa melko paljon.

Vuorovaikutustilanteet

Kun kaksi tai useampi ihmisistä keskustelevat, syntyy erilaisia vuorovaikutusketjuja. Kun ryhmä on isompi, on yleistä että henkilöt ovat interaktiossa eri verran eri tahojen kanssa. Tästä syntyy vuorovaikutusten verkosto.

Keskustelusuhteet voivat taas karkeasti olemaan kolmenlaisia:
1: Yksimielisyystilanne. Tässä henkilöillä on keskustelun aiheesta yksimielisyys. Tämä tavallisesti vahvistaa näkemystä, vaikka ei siihen välttämättä tuokaan uutta tietoa. Tämä on yleistä esimerkiksi erilaisten ideologioiden sisäpiirille tarkoitetuissa tapahtumissa.
2: Yhteisymmärrystilanne, jossa henkilöillä on eri kannanotot ja erimielisyys, mutta he samanaikaisesti hyväksyvät toisen näkemyksen joko vaihtoehtoisesti yhtä hyvänä tai sellaisena joka on muuten vain OK, mutta ei heidän asiansa. Tämä on yleistä neutraaleissa ja mitäänsanomattomissa aiheissa ja asioissa jotka ovat puhtaasti mielipiteitä.
3: Kilpailutilanne, jossa henkilöillä on eri kannanotot ja he pitävät toisen näkemystä joko vääränä tai sellaisena että toinen tulisi käännyttää. Tämä voi johtaa hedelmälliseen näkemysten edistymiseen tai ideologian kisaan tai halveksuntaan ja erimielisyyden lisääntymiseen.

On hyvä huomata, että mikään näistä ei ole itsessään hyvä tai huono asia. Niissä voidaan nähdä hyviä ja huonoja piirteitä. Niillä voidaan [sortaa, johdattaa, harhauttaa, hämmentää, huijata, opettaa, sortaa, tukea, edistää, lisätä ymmärrystä, eliminoida näkemyksiä, läimiä samanmielistä selkään, vähentää muutosvastarintaa, lisätä muutosvastarintaa, estää kriittinen ajattelu, synnyttää sitä, lisätä kysymyksiä, vähentää niitä] tilanteesta riippuen.

Tämä voi tietenkin vaihdella niin että toinen keskustelija edustaa jotain eri tyyliä kuin toinen. Mutta karkeasti näiden yhdistelmillä pääsee jo melko pitkälle. Tässä keskityn kuitenkin viimeisimpään tilanteeseen. Sillä kilpailutilanne vaatii erilaisia strategioita, mukana on jopa vahvoja mielenhallintastrategioita aina aivopesun mekanismeihin asti. Sille tyypilliset keinot ovat joskus aivan asiallisiakin. Yleisesti ottaen jos tässä käytetään argumenttivirheitä, ne eivät ole vain virheitä, vaan nimen omaan sellaisia virheitä että ne tuntuvat sosiaalisesti vakuuttavilta. Koko pointin ideana on siis kilpailussa voittaminen, ja kuten urheilukilpailuissakin, keinot voivat olla reiluja tai sitten kisa on "likaista". Strategiat voidaan jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin (Joista jokainen voi olla hyvä tai huono, osa on toista vain useammin kuin toiset):
1: Itse todettuun vetoaminen on sitä että keskustelija/väittelijä itse otetaan syvästi mukaan. Hän kertoo kuinka hän itse on nähnyt tai kokenut jotain. Michael Billigin mukaan ilmiö on mielenkiintoinen, koska normaalisti se että joku esittää voimakkaita kannanottoja, ne koetaan tyrkyttämisenä, mutta henkilökohtaiset kertomukset lieventävät tätä ilmiötä voimakkaasti. Erityisen vahva tämä ilmiö on, jos henkilö esiittää itsensä läsnäolijana, eiaktiivisena. Tällöin häntä ei koeta tilanteeseen sitoutuneeksi, vaan objektiiviseksi tarkkailijaksi. (Mistä on tietysti aika usein vain kertojan sana, ja tämän voi huomata helposti vaikka siitä että hän tukee aina vain tiettyjä näkemyksiä ja kritisoi aina toisia.)
- Tässä voidaan estää kuuntelijan kritiikki, koska hän ei ole paikalla. Lisäksi epäilijää voidaan syyttää loukkauksesta koska suoraan esittää että kertoja eli henkilö itse, olisi jotenkin epäluotettava. Tässä on kuitenkin syytä muistaa että ihminen voi erehtyä tai jopa valehdella. Eikä valemuistotkaan ole ihmiselle mitenkään erityisen harvinaisia. Näiden asioiden muistuttaminen ole välttämättä mikään ad hominem. Siksi esimerkiksi kertomukset joissa henkilö kertoo että esine oli pudonnut, hän voi selittää asiaa kummituksella, mutta tosiasiassa selitys olisikin vinossa hyllyssä ja ikkunan avaamisesta johtuneessa läpivedossa. Voi olla että kertoja ei ole huomannut tätä, eikä kertomuksessa ole tällöin mitään keinoa selvittää tätä yksinkertaista asiantilaa.
+ Hyvänä puolena asia tuodaan lähelle ja usein kouriintuntuvaksi. Jos asiasta on vielä näyttöä kertomusten ulkopuolelle, se kertoo että henkilö osallistuu asiaan ja on tätä kautta siihen liittyvistä asioista tietoinen, mikä viittaa jopa asiaan liittyviin taitoihin.
2: Vaihtoehdottomuuden rakentaminen tehdään siten että esitetään että asialle on vain yksi oikea tapa, vaikka niitä olisi muitakin. Asia on ikään kuin itsestään selvä, ja muut vaihtoehdot ovat naurettavia.
- Tätä voidaan tehdä itse tai oman ideologian kautta täysin rakennetuiksi vetoamisketjuiksi. Tällöin se on keino leimata erimieliset tyhmiksi, moraalittomiksi, yhteiskuntakelvottomiksi... - ja siinä vaiheessa kun nämä yhdistyvät, tiedetään melko varmasti että kyseessä on vain yritys manipulaatioon.
+ Tämä voidaan rakentaa siten että annetaan todisteiden puhua joidenkin asioiden puolesta ja toisia vastaan niin että saada eliminoitua vääriä toimintatapoja. Näin voidaan päästä tilanteeseen jossa esimekriksi eläimillä on oikea hoito, eikä lehmille syötetä lihaa ja laiteta niille blingiä kaulaan siksi että niiden gansta -omistaja itse pitää niistä.
3: Kvantifiointi perustuu siihen että asiaa tuetaan tosiasioilla, lausumilla, lainauksilla... Ne eivät välttämättä ole tilastoja tai numeerisia tietoja. Mutta ne voivat olla muutakin.
- Tässä voidaan syyllistyä joko cherry pickingiin, eli etsimällä etsitään omaa kantaa tukevia kannanottoja tai yksittäisiä faktoja suurista linjoista ja ennen kaikkea vastaesimerkeistä piittaamatta. Tällä menettelyllä voidaan saada aikaan valtaviakin järkäleitä. Lisänogelmia tuo se, että tämän strategian kumoaminen vaatii yleensä enemmän työtä kuin sen rakentaminen: On luettava sekä väite, luettava se mistä se on peräisin ja liitettävä se asiayhteyteen ja nähtävä näiden kahden välillä ristiriita. Toinen yleinen ongelma on soveltumattoman, epämääräisen tai jopa keksityn aineiston käyttäminen. Kolmas ongelma on aineistosta nousevat väärät assosiaatiot; Esimerkiksi voidaan näyttää että valtio panostaa kauheasti johonkin asiaan kertomalla lukuja. Niissä esiintyy satoja tuhansia. Tämä voi tuntua valtavalta kunnes huomaakin että se on kokonaisbudjettiin suhteutettuna todella marginaalinen. Neljäs ongelma on aineiston käyttäminen red herringinä, jolloin keskustelua hämmennetään tuomalla siihen uuvuttavat määrät materiaalia, jonka jälkeen keskustelu saadaan vietyä syrjään aineiston esittäjän kannalta hankalista yksityskohdista.
+ Numeerinen tieto ja tutkimustulokset tuovat uskottavuutta ja ne voivat aikaansaada laadukasta perustelua asioille.
4: Sosiaalisiin normeihin ja valtaan tukeutuminen, jossa vedotaan yleisiin arvoihin, perinteisiin ja niin edes päin.
- Usein vedotaan "mattimeikäläisiin" tavalla, josta ei käy selväksi se, kuinka moni asiaa oikeasti kannattaa ja missä määrin kannanotot ovat keksittyjä. Monesti jää avoimeksi kuka on se "kaduntallaaja", jonka kannanottoja tässä mitataan ja miten tämä tieto on saatu. Jolloin lähde lienee se, että henkilö yleistää itsestään. Oma kannanotto ja tuntemus muuttuu tällöin "kaikkien kannanotoiksi". Pienemmässä määrin tässä voidaan yleistää vain oman ideologian sisältä, voidaan esimerkiksi sanoa että "Kaikki kristityt ovat" tai "kukaan tuntemani ateisti ei". Toinen ongelma on tietysti se, että perinteisiin vetoaminen ei vielä tarkoita että asiaa ei tarvitsisi muuttaa tai että se olisi juuri siten.
+ Demokratia toimii juuri täten, joten tämä voi olla esimerkiksi politiikassa juuri se oikea tapa. Eikä se että kaikki tai usea pitää asiasta tee siitä mitenkään väärääkään.
5: Asiantuntijoiden näkemyksien ja kannanottojen esiin nostaminen.
- Asiantuntijuuteen vetoaminen sinällään viedä asian sellaiseksi että sitä ei saisi kritisoida, koska "et vain osaa"; Asiasta tehdään joskus tarpeettomasti esoteerinen, sellainen että "sinä maallikko likaisine sorminesi et edes ymmärrä asiaa etkä voi siksi muuta kuin hyväksyä väitteeni", vaikka asiassa ei sinällään olisikaan mitään perusteita: Kaiken taakse voidaan nimittäin löytää joku auktoriteetti: Esimerkiksi UFOja ja isojalkoja kannatetaan professorejenkin joukossa. Toinen ongelma on se, että joskus asiantuntijoita lainataan eri aloilta, jolloin he eivät olekaan asiaan liittyvällä tavalla asiantuntijoita. Auktoriteettiin vetoaminen on tällöin argumenttivirhe.
+ Asiantuntijan mukaan tuominen voi olla hyväkin strategia, koska tosiasiassa ammattilaisuus tarkoittaa usein myös asioiden selvittämiseen liittyviä taitoja. Esimerkiksi itse en osaa tehdä meteorologian laskelmia, ja jos minun pitäisi lähteä laskeskelemaan sääennusteita, en tietäisi mistä tarkalleen ottaen lähteä liikenteeseen. Ja vaikka valmis laskelma laitettaisiin eteen, en osaisi sanoa onko se asiallisesti toteutettu - ellei siinä olisi todella karkeita laskuvirheitä tai todella mahdottomia tuloksia, kuten että tämän päivän ennustettu lämpötila Helsingissä on 1000 astetta..

On hyvä huomata että melko harvoin kannanotto sisältää vain yhden keinon. On tavallista että jopa vain yhteen lauseeseen saadaan sovitettua useita eri strategioita. Etenkin argumenttivirheiden kasautuminen yhteen on erittäin tavallista. Henkilö voi esimerkiksi samassa virkeessä tehdä itsestään auktoriteetin, vedota tämän jälkeen omiin kokemuksiinsa ja yleistää tästä mattimeikäläiskannan jota koristellaan luvuilla. Kaikki tämä voi tietysti olla täysin perusteltua. Mutta se kaikki voi olla isoa manipulaatiotakin. Vaikeutena on näiden kahden erottaminen toisistaan.