Detaljeja.

Rauno Välimäki kertoi minulle kahdesta valokuvanäyttelystä, joissa hän oli käynyt.

Ensimmäinen niistä käsitteli arpia. Siinä kuvaaja oli ottanut kuvia ihmisten arvista ja niihin oli liitetty tarina niiden synnystä. Tätä kautta arvet toivat esiin elämänkokemuksia ja tarinoita. Tätä kautta voidaan jopa sanoa että arvet ovat yksilöllisiä elämisen merkkejä, ja niihin liittyen ihmiset ovat mielenkiintoisia. Vauvat syntyvät usein arvettomina, tai jos eivät, niin siihen liittyy erikoisia tarinoita.

Toinen taas oli kuvitusta, jossa oli kuvattu pieniä yksityiskohtia. Valokuvaaja oli kuvannut ne omasta kehostaan. Usein oli vaikeaa nähdä mistä kohtaa kuva oli otettu, ja usein oli epäselvää jopa suurennuskerroin, eli oliko kuvaa zoomattu vähän tai paljon. Ihmisistä nähdään kokonaisuus, eikä detaljeja.

Samanaikaisesti lehtien kannet ovat täynnä arvettomia ihmisiä. Heistä esitetään pieniä detaljeja, jolloin heistä saatu kokonaiskuva voisi olla hyvinkin erilainen.

Miten taidearvosanat annetaan?

Taiteen arviointi hyväksi ja huonoksi on melko vaikeaa. Tästä ei ole yksimielisyyttä. Silti kouluissa opettajien oletetaan antavan taideaineista arvosana. Tähän dilemmaan on varmasti joskus vaikeampi törmätä kuin muulloin.

Kun olin yläasteella, luokassamme oli oppilas, joka kärsivällisesti maalasi vettä sisältävää maisemaa tuntikausia. Hän teki tarkkaa työtä ja pitkään. Sitten hän eräänä päivänä teki jonkin virheen. Ilmeisesti häneltä räiskähti väärää väriä vahingossa jo valmiiseen osioon. Tästä seurasi raivostuminen. Hän otti työnsä ja heitti siihen vihaisesti eri värejä, maalasi siihen isot ruksit päälle paksulla sudilla ja hyppi sen päällä. Hieman vanhaa jäi näkyviin.

Opettaja antoi työstä kympin. En tiedä miksi näin kävi, mutta voisin arvailla muutamia syitä:
1: Entinen ja kärsivällinen pakerrus oli merkki ahkeruudesta ja yrityksestä. Tästä voidaan antaa plussaa.
2: Voimakas reagointi kertoi siitä että työhön oli panostettu emotionaalisesti, ja pahastumisen suuruus viittasi siihen että työllä nähtiin arvoa.
3: Emotionaalinen purskaus itsessään teki teokseen taidetta, siitä tulikin juuri tämän aktion kautta ilmaisevaa taidetta, joka ilmitoi taiteilijan emootiot.
4: Maalaus tälläisessä muodossaan voi olla hyvinkin puhutteleva. Siinä voidaan nähdä sanomaa, jopa kritiikkiä vanhalle ja realismia korotavalle taidenäkemykselle. Tätä kautta lopullisen työn sisälle tuli ikään kuin uusi kerros jossa sekä alkuperäinen työ, että sen jatkokäsittely olivat olennaisia.
5: Opettajaa kävi sääliksi yritys ja epäonnistuminen itsessään, jolloin arvosana johtui kontaktista.

Itse olisin antanut hieman pienemmän numeron, koska purkaus kuitenkin osoitti että tekijällä ei ole riittävää itsekontrollia ollakseen "kunnon taiteilija".

Sillä se, minkä bändi, tuherertelu ja muu sekoiluni taideaiheen ympärillä on "eräänlaisesta epäonnistumisestaan" huolimatta, kertonut on se, että taiteenteko on aina yllättävän työlästä. Esimerkiksi kappaleen soittaminen synkassa lopun tiimin kanssa on yllättävän vaikeaa. Maalauksessa pitää miettiä sommittelua ja löytää hyvät värit ja tehdä muutenkin paljon asioita. Maalin räiskiminen kankaalle vaatii helposti uskomattomia ponnistuksia.
1: Ja ensivilkaisulta niinkin yksinkertainen asia, kuin valokuvaus, on yllättävän monisäikeistä. Rauno Välimäki, ammattivalokuvaaja jonka kanssa olen melko paljon ollut tekemisissä, on kertonut esimerkiksi siitä miten vaikeaa on saada luonnollista ilmettä ihmisille esimerkiksi poseerauskuvissa tai "nudekuvissa". Niissäkin pitää miettiä valoja, asettelua, asentoa ja laukaisuhetkeä tarkasti. Kuvattavan luottamuksen ja luonnolliseen kuvassaoloon saaminen on myös vaikeaa, ja tätä tarvitaan usein jos kuvaat ensisijassa ihmisiä. Ja yrität saada lopputulokset myydyksikin. (Ja luontokuvissakin joutuu rämpimään pusikoissa palelemassa.)

Olenkin sitä mieltä että taiteilijoihin liitetty "laiskan" leima on keksitty. Luulen että sitä käyttävät ne, jotka eivät ole itse treenanneet tarpeeksi taiteita ollakseen ehtineet edes minun "epäonnistumiskokemuksen tiedostamisen tasolle". Ja tämä lausunto kertoo enemmän heistä ja heidän asennevammastaan kuin itse taiteenteosta.

Toisaalta tuo tapaus on jäänyt jo performanssina mieleeni, ja tälläinen voi olla jopa mainostempaus ja merkki siitä että taiteilija ymmärtää markkinoinnin ja maineen ja teoksen syntyhistorian painavan ostajien kukkarossa. (Anteeksi kapitalistinen suhtautumiseni. Mutta kuka luulee että ammattitaiteilija tekee asioita vain luomisen ilosta? Ja ottaa ne maksusuoritteet vain jotta ostaja osaisi arvostaa työtä sille kuuluvalla kunnioituksella?)

Ja kyseinen työ muistuu mieleeni toisin kuin ne monet monet muut. Kyllä tässä silti taitaa olla kiitettävän paikka.

Taiteilija ja teknikko.

Ihmiset ovat käyttäneet maalauksia kauan. Esimerkiksi luolamaalauksissa näkyy piirroksia eläimistä. Maalarimestarit myöhempinä aikoina maalasivat töitä. Taitoa vaati muun muassa tarkka yksityiskohtien piirtämistaito. Taidemaalarin ammattitaitoon kuuluu tätä kautta nykyäänkin myös "fyysisiä taitoja" kuten kykyä sekoitella värejä ja laittaa niitä kädellä oikeaan paikkaan maalausta.

Valokuvaaminen on tietyllä tavalla muuttanut tätä. Ja teknologia muuttaa lisää. Vaikka esimerkiksi Mika Sipura valittelee perfektionismin rajamailla, on tekniikka tässä ihmeellistä. 1970 -luvulla nekin kuvat joita minä otan ötököistä olisivat vaatineet kalliita vehkeitä ja taitavaa käyttäjää. Nykyaikaan siirrettynä ne eivät tietenkään edusta mitään "ylen mahtavaa erikoislaatua". Tätä kautta tekninen osaaminen, ainakin tiettyyn tasoon pääsemiseen asti, on vähentynyt. Tätä kautta voisi ollakin tärkeää kiinnittää huomiota siihen mitä kuvaa.

Tosin voidaan sanoa että siinä missä taidemaalari harjoittaa fyysistä taiteentekoa - siis hieman kuten miekkailijat! - on valokuvaaja enemmän teknikko. Valokuvaaminenkin vaatii taitoa. Se taito on vain valokuvausapparaatin käsittelytaitoa. Eri toiminnot tietenkin helpottavat tätä prosessia, mutta yhä edelleen kuvaaminen vaatii tiettyä suorittamista.

Tästä pääsen Rauno Välimäen minulle esittämään asioihin. Taiteilijalta vaaditaan aina näkemystä.

Välimäki on ainakin minusta taitava ja kouliintunut valokuvaaja. (Hänen kuviaan on jopa myyty ja jopa imarreltu eli kuvia on otettu painoon asti käyttöön ilman lupia..) Ja hän kannattaa koulukuntaa, jossa kuva mietitään, otetaan yksi tai kaksi otosta, ja sitten kuva on valmis. Toinen tapahan on tietysti ottaa kuvia ja karsia rumat pois. Kuvia syntyy miettimällä tietenkin vähän. Toinen tärkeä asia, jota hän korostaa on ihmisten kuvaaminen. Hänestä ihmisiä kiinnostaa etupäässä lajitoverit. Hän kertoileekin valokuvauksen opettajastaan, joka on esimerkiksi kuvannut vankeja. Ei tirkistelevään tyyliin vaan siten että ne ovat hänen ystäviään. Hän on saanut kuviinsa kovan elämän kokemus ja ihminen sekä sen säilyminen tai miksei murtuminenkin, eikä mässäillä seiskamalliin. Kuvaa ei tietenkään pitäisi selittää liian auki, vaan katsojan pitäisi saada siitä jotain.

Itselleni ihmisen kuvaus taas on harvinaista. Samoin "näkemyskuvaus". Se joko on hetkessä tai ei. Harkinnan sijasta kyseessä on tuurista ja intuitiosta. (Jotka kummatkaan eivät minulla toimi hyvin.)

En pidä siitä että minua kuvataan enkä siitä että minä kuvaan ihmisiä. Osa pitää kuvaamista huomaavaisuutena. Tai kuten meri sen kiteytti Sipuran kuvausblogauksessa "kamera on ikään kuin lisenssi, lupalappu. monet ihmiset haluavat, että heihin kiinnitetään sen verran huomiota, ja se on ihan siisti tapa huomioksi."Valokuvaan saaminen on tietysti myös temppu. Esimerkiksi valokuvaajan kortin esittäminen, kuvausluvan kyseleminen ja sen jälkeen muiden kuvaaminen on Välimäen mukaan yksi hänen opettajansa käyttämiä temppuja. Vaikka kuvattavat muuten olisivatkin vastentahtoisia, tällä tavalla syntyy "sinä lupasit" -henkinen reaktio. Minusta, vaikka kuvat ovatkin hienoja, ihmisen valokuvaamisessa on jotain. Jotain, joka voi olla lainaa uskonnoista. Eräissä uskomuksissa valokuvaan ajateltiin tarttuvan sielun (samaan tapaan kuin luolamaalauksiin on ainakin eräiden tulkitsijoiden mukaan ajateltu vangitun eläimen essenssi), ja kuvainpalvonta on esimerkiksi Islamissa ollut kielletty asia. (Tekstinpalvontaa on sitten harrastettu sitäkin enemmän.)

Kamerassa, kuten kaikissa kuvissa on myös tunnevaltaa. Kamera on kenties vielä voimakkaampi, koska siihen liittyy helposti "editoimattomuuden fiilis". Tuntuu että maalari voi kaunistella kohdettaan, kamera ei. (Tosiasiassahan tietokoneen editointiohjelmat tekevät ihmeitä, mutta se ei riko illuusiota.) Kamera siis ikään kuin heijastaisi yhden hetken sellaisenaan. Siksi uutinen nälänhädästä ja tilastot ei saa ihmistä muuttamaan maailmaa. Mutta valokuva nälkäänäkevästä sen sijaan vaikuttaa. Tuntemattomankin kuvasta tuojottava katse tekee asiasta henkilökohtaisemman. (Ja kuten sisareni näyttää, henkilökohtaisuus on vakuuttaa ja konkreettisen tuntuista tekijälle. Sama "rahana hengettömänä" voi tehdä ihan yhtä paljon, mutta se ei tunnu samalta.) Sama koskee tietysti eläinten oikeuksia. Niissä argumentteja tehokkaampia tuntuvat olevan teurastettujen kanojen kuvat. Vaikka ne eivät kerro juurikaan mitään kanan elämästä ja kuolemasta, vaan siitä miltä ne näyttävät kuoleman jälkeen. Kuvat ovat tätä kautta valtakortti. Oikotie tunnemaailmaan.

Itse taas kuvaan kaikkea, kerään jonkinlaista muistisälpettä. Tästä seuraa tietysti se, että määrää riittää, ja kun sitä riittää on siellä keskihajonnan lain mukaan muutamia tuuriotoksia. Siis sellaisia jotka on hyviä. Karkeasti sanoen kuvaan kaikkea muuta paitsi ihmisiä. (Joita kuvaan vain hyvin satunnaisesti.) Aihepiirit heijastelevat jollain tavalla omia mieltymyksiäni. Näen sentään silmillä useampia kohteita kuin kuvaan.

Tietenkin kamera liittyy myös havaitsemisen näkemykseen. Tästä hyvä esimerkki on artikkeli
Camera Obscurasta. Camera Obscurahan on käytännössä vain reikä seinässä. (Ei. Siitä ei tunge läpi mitään japanilaisia.) Takana on seinä, jolle valo on piirtänyt kohteen ylösalaisin. Heijastefilmiä ei ole ollut, joten kuva on liikkunut. Jos mallit asettelee liikkumattomiksi, kuvan voi tietysti maalata vaikka takaseinälle laittamalle kankaalle. Craryn näkemys, jossa camera obscura on samanaikaisesti katsomisen väline että tarkastelun kohde. Crary näkee siinä yhteyksiä jopa Platonin luolavertaukseen, joka kieltämättä saa uusia sävyjä jos varjot ovatkin tosi hienoja ja värikkäitä varjoja. Craryn ajatuksissa jopa itse Descaretes olisi saanut vaikutteita tästä laitteesta ja siksi olisi eriyttänyt ajattelun ja ruumiin. Ajattelu ja tarkkailu kun ovat samanlainen mentaalinen toiminto. Sekä tietenkin seuraava: "Newtonille camera obscura oli samanaikaisesti väline empiiriseen observointiin, reflektioon ja itsetarkkailuun. Camera obscura estäisi tarkkailijaa samaistumasta tarkkailtavaan kohteeseen." Crarystä kuva oli parempi ja elävämpi kuin valokuvissa. Tämä ei ole tietenkään ihme, kun muistetaan mustavalkokuvat sekä kuvien tekninen laatu. Nykyinen videotekniikka on jo paljon joustavampi.

Tätä kautta maalaaminen, valokuvaus ja camera obscura ovatkin tavallaan olleet taiteilijan työkaluina ohjaavia. Niiden avulla voidaan esitättää jotain jota muilla välineillä on vaikea tuottaa. Tätä kautta väline, olipa Craryn tulkinta kuinka epäuskottava tahansa, on siinä suhteessa fiksu että väline on tarjonnut uuden tavan katsoa maailmaa ja tuottaa siitä toisintoja.

Valokuva kuitenkin siirtää välittömän hetken camera obscuralla tai sitä ilman maalaavaa tarkemmin. Tekninen taitovaatimus voi periaatteessa vapauttaa resursseja esimerkiksi kuvakulmien ja tilanteiden mietintään. Toisaalta maalaustaiteessa voidaan siirtyä "eiesittävämpään suuntaan". (Tai ehkä tähän on jopa paineita.) Muotokuvia tai maiseman kopiointeja ei aina tarvitse maalata. Ne voi myös kuvata, jos ei halua maalata. Tosin uskon että maisemataulut ja jopa maalatut muotokuvat ovat yhä yleisiä kodeissa. Että siihen suhteen hieman ylivedetty tulkinta minulta.

Ehkä muotokuvien ja maisemakuvien määrä vain on kasvanut kun niiden ottaminen ei vaadi eksperttiä ja aikaa. Ehkä laadukkaiden muutamien kuvien sijasta keskitytäänkin määrään ja saadaan vanhaa laatua tai vähän sitä heikompaa, mutta sitäkin suurempia määriä.

Ehkä tämä on se syy, minkä vuoksi televisiota ja elokuvia halveksutaan. Ne tuovat paljon kuvia. Ja ne eivät aina ole laadukkaita, vaan niitä vain tuotetaan paljon. Toinen syy voi tietysti olla halu välttää kuvainpalvontaa. Taide -intellektuelli eliitti voi jopa haluta korostaa älyllisyyttä. Ja tämä taas usein tuntuu korostavan tunteiden dumppaamista. (Mihin en näe syytä. Kyse on minuta enemmän siitä miten niitä tunteitaan käyttelee.) Tämä voi lisätä haluja välttää pakotetta tunnekontaktiin joka juuri kuvista helposti siirtyy (kun taas tekstistä tunteensiirto ei ole yhtä helppoa. Pelkkä adjektiivien luettelu ei auta tunnelman synnyttämisessä).

---

Kuva on tehty siten että ensin otin itsestäni valokuvan, jota käytin mallina piirustuksessa, jonka tein itse. Värimaailma on tietysti eivalokuvasta, otin väriskaalan absintista. Kaikki yhteydet valmistustekniikkaan ja itsereflektioon ovat tässä yhteydessä täysin itsetarkoituksellisia.

Uskonnollinen kokemus, eli "Mitä agnostikon hautakiveen kirjoitetaan."

Olemisen Porteilla -blogissa esiteltiin William Jamesin tapaa ajatella uskonnollisista kokemuksista. Pääpointti on siinä että:
1: Uskonnolliset kokemukset voivat johtua erilaisista asioista. Ne voivat olla psykologinen lajityypillinen selviytymisstrategia. Ja muutenkin syitä sen olemassaololle voidaan hakea vaikka kulttuurista tai muualta ... mutta uskonnollisuuden tunteen kohdatessa kyse on siitä, miten yksilö sen kokee. Minustakin on selvää, että vaikka jokin asia, vaikkapa reagointini naamaa päin lentävään esineeseen, on lajityypillinen ja sen aktivaatio johtuu eläimellisestä hermostosta ja vaikka sen voimakkuutta voidaan tehostaa ja nopeuttaa harjoittelulla eli kasvatuksen kautta, se ei silti tarkoita että tämä itse asia olisi väärä tai väistäminen pitäisi jättää tekemättä. Lakiin kirjoitettu asia voi olla vain normi, mutta jos se on myös eettinen, tämä normiin vetoaminen ei sinällään ole kovin vetoava argumentti. Tämänkaltaista rinnastusta voidaan soveltaa myös uskonnolliseen kokemukseen. (Kysymys ei ole "joko/tai". Kunhan muistaa että ne eivät ole myöskään "sekä/että".)
2: Uskonnollinen kokemus itsessään ei ole mikään erityinen kokemus, vaan normaali kokemus joka kohdistuu yliluonnolliseen. Tämän hyväksyn. Samoin hyväksyn sen, että uskonnollinen kokemus ei ole mielenvikaisuutta. Tosin en hyväksy sitä, että uskonnon ehdottomasti esitetään olevan muuta kuin mielenvikaisuutta sillä perustein että jos ne ovat normaalejen tunteiden vääristymiä, niin nekin pitäisi tuomita mielenvikaisuudeksi. Sillä mistä vakavassa masennuksessa tai skitsofreniassa juurikin on kyse? Siitä että normaali negatiivinen tunne tai itsen tunne muuttuu sairaudeksi koska se on "väärässä paikassa".
3: William James erottaa Kantin tavan ja käytännön tavan: Kantin mukaanhan Jumala ja muut käsitteet olivat antinomioita, tiedollisesti tyhjiä, käsitteitä. Kantille niillä ei siis teoreettisina termeinä ja olemassaoloväitteinä ole tiedettyä ja tunnettua merkitystä, joten ei oikeastaan voida sanoa että ne olisivat vääriä: Ne ovat enemmän, ne ovat turhia, tyhjiä. Mutta ihmisen konkreettisen elämän kannalta niillä on Jamesin mukaan suuri merkitys. Tämä ajatteluhan on erittäin läheistä sukua tiedevastaiselle ajattelulle, jossa korostetaan sitä miten heti kun objektiivisuus väkivaltaisesti irrotetaan subjektiivisuudesta, tapahtuu julma psyykkinen temppu. Myönnän että objektiivisuuden tavoittelu ei ole ihmiselle lajityypillisin tapa ajatella. Ja myönnän että uskonnollisilla kannanotoilla on vaikutus tunteisiin. Kuitenkin tästä seuraa tiedevastaisissa piireissä se, että objektiivisuuden tavoittelua nähdään jotenkin pahana asiana. Osa on tietysti paljon tätä järkevämpi, ja osaa ottaa "tosiasiaväitteet tosiasiaväitteinä ja subjektiiviset väitteet jonain aivan muuna."

Tässä kohden mielestäni pöytään pitää iskeä Daniel Dennett. Hän on ateisti, minä en. Hänellä on kuitenkin asiaan juuri sopiva käsite, uskomiseen uskominen.

Tämä on tila, jossa henkilö tietää aivan hyvin, ettei ole mitään tieteellisiä tai muuten päteviä syitä uskoa Jumalaan. Heitä ei edes kiinnosta keskustella tai käsitellä koko Jumalan olemassaoloasiaa tutkimuksen ja selvittämisen keinoin. Mutta he kuitenkin haluavat uskoa Jumalaan. He haluavat tehdä näin vaikka todistettaisiin varmasti että tätä ei olisi olemassa.

Syynä on pelko. Tämä ei ole sinällään Jumalanpelkoa, tai ajatusta siitä että ilman uskontoa seuraisi Jumalallinen Kostotoimenpide joko Ennen tai Jälkeen Kuoleman. Sen sijaan pelko on yhteiskunnallinen tai sosiaalinen: He katsovat että uskomisen puute tuo ihmisen psyykelle huonoja seurauksia, tästä seuraa sekasortoinen yhteiskunta. Tälläisessä taas olisi ikävää olla ihmisenä, olipa ateisti tai uskovainen. Dennettistä tämä pelko johtaa siihen että uskomiseen uskova antaa luvan vaikka valehdella Jumalan olevan totta, koska tämä väärä tietohan pitäisi ihmisen mielen ehjänä ja auttaisi pitämään yhteiskunnan toimivana.

Uskomiseen uskominen johtaa Dennettin mielestä siihen että uskonnosta ei keskustella, vaan korkeintaan sitä puolustetaan julistustoiminnalla. Koska juuri kriittisen keskustelun pelätään ajavan pois uskosta, eli aiheuttavan romahduksen. Tämän vuoksi "aatteeseensa erityisen lujasti uskovien" lisäksi myös he kokevat ateistit uhkaavana ja halveksittavana voimana. Lisäksi keskustelu tuottaa heille Dennettin mukaan ikävän tilanteen, koska he joutuvat joko tunnustamaan valehtelevansa itselleen läheistensä vuoksi, tai sitten he joutuvat seuraamaan minkä näkevät todeksi ja pettämään läheistensä onnen. Dennettistä kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti asetu tilanteeseen, jossa joutuu tekemään tämän. (Itse Jumalaan uskovathan taas toiseuttavat eri tavalla: Heille Jumalan olemassaolevuus on varma asia, heille ateisti edustaa samanaikaisesti moraalisesti alempaa ja tiedoissaan huonompaa sekä maailmankuvaltaan pinnallisempaa "epäabstraktiivisesti ajattelevaa" ihmistä, joka tulee pelastaa itseltään.)

Dennett vertaa tätä kultavarastoihin: Ennen raha sidottiin jalometalleihin: Kolikot olivat painavia, joten painettiin sopimuksia, jotka voitiin vaihtaa tiettyyn määrään jalometallia. Tätä kautta itse sopimuksesta tuli maksuväline. Aikanaan kultakannasta ei haluttu luopua, koska ajateltiin että ihmisten luottamus setelirahaan katoaisi jos sitä ei saisi vaihdettua suoraan kullaksi. Kuitenkin jo pitkän aikaa seteleitä pyöri enemmän kuin mitä varastoissa oli kultaa: Riittihän että varastoissa oli sen verran että halukkaille saatiin vaihdettua. Muuta kultaa ei tarvinnut olla olemassa konkreettisesti varastoissa. Kultakantaa ei siis käytännössä ollut vaikka siitä luopumista pelättiin. Nykyisin emme ole kultakannassa ja setelit toimivat esimerkiksi Korson Siwassa oikein hyvin.

Tässä kohden otan kuitenkin hieman "asiaankuuluvaa armeliaisuutta" : William James ei nimittäin edusta tyylipuhdasta uskomiseen uskomista. Pikemminkin hänen teemansa on se, että uskonto ei oikeastaan ole tosiasiaväitteitä, vaan elämänfilosofiaa. Hänestä uskomiseen uskominen ei ollut mahdollista: Jamesin uskonnon yksi pääteesi kun oli niin yksinkertainen, kuin että uskonto oli valtava hyppy, jota kukaan ihminen ei tee ilman että hänellä on täydellinen varmuus. Tältä pohjalta ainakin minulle tulee sellainen mieli, että tässä jos varmuutta ei ole, ei hyppyä voida mitenkään odottaa. Tätä kautta syyttäminen hypyn jättämättä tekemisestäkin muuttaa luonteensa: Siitä tulee asiaton, henkilöiltä vaaditaan sellaista mitä kukaan ihminen ei voi tehdä. Otin hänen filosofiansa esimerkiksi, koska esitys siitä että kyse on elämänfilosofiasta loppujen lopuksi sanoo että uskomisessa tosiasioilla ei ole merkitystä.

Erikoista kyllä ääneen tunnustettua uskomiseen uskomista on esiintynyt nimen omaan ateistien parissa. Libertiinejen keskuudessa kun levisi elitistinen näkemys, jossa kansan ajateltiin tarvitsevan ohjausta. d'Holbach oli esimerkiksi sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, sitä ei tarvitsisi kertoa rahvaalle, joka ei osaisi suhtautua siihen oikein. Ateismi ei saanut joutua heidän mieliinsä. Tästä tosiasiasta oli siksi parasta vaan vaieta yhteisen hyvän nimissä.

Olen sitä mieltä että James tekee oikein sanoessaan että uskonnolliset tunteet ovat tavallisia tunteita, jotka kohdistuvat yliluonnolliseen. Tätä kautta ihminen voi saada elämäänsä sisällön ties mitä kautta. Tästä löytää pientä osviittaa kävelemällä hautausmaita. Lähdetään hautuumaalle William Jamesin hengessä?

Hautausmaan kivissä on nimi, sekä syntymä ja kuolinaika. Päivämäärät kertovat tarinaa vainajasta, sitovat hänet aikaan, ja elämän pituuskin voi vaikuttaa hautausmaan kiviä tavaavaa. Ja tietysti se viiva siinä niiden välissä on se, mikä on se elämän ydin. Tämän yllä on yleensä risti tai muu uskonnollinen symboli. Se kertoo siitä minkälainen vainaja oli. Kristitty, muslimi vai mikä. Suomessa vaihtoehtoja ei ole kovin paljoa, olemme hautausmaalla samanlaisempaa massaa kuin japanilaiset metrossa. Kuitenkin Rauno Välimäki kertoi että asuessaan briteissä hän oli käynyt sikäläisissä hautausmaillakin. Niihin oli ollut joihinkin jopa sisäänpääsymaksut. Siellä hautakivissä oli kaiverrettuna toki usein ristejä ja muita uskonnollisia symboleja. Mutta hän mainitsi esimerkiksi jonkun nuorena kuolleen hautakiven, jossa oli kaiverrettuna hammondin rummut.

Tämä esimerkki merkittävä, koska hautakiveen laitettu merkki kertoo jotain siitä mitä pidetään tärkeänä. Laitetaanko kuoppaan hevosenraato, muumioitu kissa vai hautakivi ja siihen risti kertoo jotain kulttuurista. Aika paljonkin, koska hautaan mahtuu melko vähän asioita. Nykyään uskontoa puolustetaan erityisenä tilana sitä kautta että se tuo onnellisuutta. Tämä on varmaankin totta, mutta kun sen pohjalta oletetaan myös että uskonnon puute tarkoittaisi onnettomuutta. Sillä muitakin juttuja ja ideologioita on, jotka voivat antaa ihmiselle tärkeyden tunteen. Selvästi tässä kohden toisten tärkeät asiat, näkemykset, olemassaolouskomukset, ideologiat, asiat joiden parissa viettää aikansa ... ovat enemmän tärkeitä kuin toisten eivät.

Uskomiseen uskominen siirretään siis yksilön onnellisuuteen, ei yhteisön hyötyyn. Toki osa ajattelee että edellisen sortumisesta seuraa myös jälkimmäinen. Mikä voi tietysti olla tottakin.

Oman elämäni kannalta on tietysti melko sama, mitä hautakiveeni kaiverretaan. Luultavasti en kuitenkaan nouse haudastani kostamaan. Kuitenkin näin elossa ollessa tuntuisi ikävältä jos se olisi se "agnostikkojen virallinen tunnus", eli punainen ? -merkki. Se kun tuntuu minusta (1) tylsältä (2) ateistien punaisen A:n toisintokopiolta. (3) Tuntuu kummalliselta laittaa juuri se mistä ei ole tietoa esille.

Uskonto kun vaikuttaa elämässäni vain:
1: Siinä mielessä, että sen nimissä minua luokitellaan "hyviin tai pahoihin" ja kun ei onnistuta, tyydytään siihen että olen vaan "ruma".
2: Ja että sitä yritetään väittää erityisen olennaiseksi kaikkien ihmisten luokittelukeinoksi. Jos tälläisiä kannanottoja ei esitettäisi sillä tavalla että niillä yritetään "repiä subjektistani" niitä elementtejä joita itse pidän tärkeänä nimeämällä ne "epäolennaisiksi" verrattuna heidän "vakaumusluokittelutapaansa".

Eli kokonaisuutena se ilmenee "itselle turhana" asiana, joka tunkeutuu elämään siten että muut tulevat ulkopuolelta luokittelemaan ja määrittelemään minut omilla ehdoillaan. Ja tekevät tämän tavalla joka liimaa tietämykseni ja moraalisuuteni samaan nippuun sen mukaan olenko samaa mieltä heidän kanssaan vai en. He tekevät tämän "minun määrittelyni" sekä minulta kysymättä että julkisesti. Ja pitävät tämän kertomista erityisen olennaisena kysymyksenä tavalla joka olisi yleistettävissä jotenkin heidän oman systeeminsä ulkopuolelle.

Siksi olisi hieman väärin kutsua näitä muita ihmisille subjekteina yhtä tärkeitä näkemyksiä suoraan "uskonnollisiksi kokemuksiksi". Ne ovat verrannollisia, eli ne voivat antaa yhtä täyden elämän ja olla yhtä tärkeitä kuin uskonto. Mutta ne eivät ole uskontoa. Siksi argumentit uskonnollisten tunteiden arvosta yksilöissä ovat sovellettavissa, mutta esimerkiksi Hammondin rumpuihin kohdistuvat intohimot ovat "uskonnollisia" ainoastaan samassa määrin kuin kristukselle rukouksen esittäminen on "rytmimusisoinnillisia" : Kielenkäytön värittyminen valottavat tässä kohden omalta osaltaan niiden takana olevia valtapyrintöjä: Sanavalinnalla asetetaan implisiittisiä yhteyksiä siihen miten taas asiaa katsotaan juuri toisen näkemyksen kautta. Ja jälleen uskonto on nimeämisen vuoksi keinotekoisesti keskeisempää, vaikka mitään objektiivisia syitä tälle ei ole. Toki termi voidaan aina valita, mutta tosiasiassa ongelmana on se, että harva "subjekteista" kykenee ottamaan termit "juuri sellaisina kun ne määritellään": Mukaan lipsahtaa ikään kuin väkisin merkityssisältöjä, etenkin konnotaatioita, arkipuheesta. Ja tämän seurauksena kun "erityinen kokemus" sitten nimetään uskonnolliseksi kokemukseksi, korostuu mielessä ikään kuin automaattisesti se, että "kristitty" olisi lähempänä kuin "rumpalipoika".

Ilman näitä elementtejä uskonto ei vaikuttaisi elämääni lainkaan. Siksi kahvinkeittimeni merkin laittaminen hautakiveen olisi konkreettisempaa. Sillä on isompi vaikutus elämääni ja onnellisuuteeni kuin millään hengellisellä vakaumuksella.

Älkää kuitenkaan laittako sitä kahvinkeitintäkään. Jokin kaiverrettu pitkä miekka voisi olla parempi. Se muistuttaisi niitä Hammondin rumpuja.

---

Kirjoittaja ei pidä hautaamiskysymystä tällä hetkellä "riittävän todennäköisenä", vaikka sitä pitää kuolemaansa vaikkapa huomenna periaatteessa mahdollisena. Sitäpaitsi induktion säännöt kertovat selvästi että hänen yrityksensä elää ikuisesti ovat "tähän asti onnistuneet melko hyvin", eli onnistunutta kuolematta olemista on takana jo erinäisiä vuosia. Varastrategiana on toive siitä että hänestä tulisi kuoltuaan filosofinen zombie, jolloin häntä ei tarvitse haudata lainkaan. Osa tosin epäilee että tämä tila on jo saavutettu.

Puku tekee bändin?

"Ihmiset kuuntelevat musiikkia levyltä. Mutta keikoille he menevät katsomaan bändiä."
(Rauno Välimäki, 29. kesäkuuta 2009)

Tänään töissä - paitsi harrastin hevosenleikkiä ison natsin kanssa - juttelin myös Rauno Välimäen kanssa musiikin esittämisestä. Tämä oli melko luonteva aihe, koska hän on hyvä rumpali ja itselläni on takana pitkä ja suhteellisen epäonnistunut ura harrastelijakitaranrämpyttelijänä.

Pukeutumiseen kun on muutamia tapoja:
1: Ensimmäinen on se, että se on vain pintaa. Että keikalla musiikin pitäisi ratkaista. Tämän näkemyksen kannattaja voi sitten mennä keikalle miettimättä pukeutumista. Kun pukeutuminen on irrelevanttia, ei mikään pukeutuminen haittaa.
2: Pukeutuminen on yleinen normi, jonka vuoksi bändien on pukeuduttava tietyllä tavalla, koska se on yleinen tapa. Tämä viittaa etikettiin, ja vihjaa että vaikka etiketti olisi mielivaltainen sääntö, sen kehittäminen tekee toisenlaisesta toiminnasta epäkunnioittavaa ja epäkohteliasta. Myös tässä pukeutuminen on tätä kautta pintaa. Mutta sen mukaan tällä pinnalla on väliä.
3: Pukeutumisella on tehostettava yhtyeen henkeä ja imagoa.Tämä tarkoittaa sitä että punkbändi jonka pukeutuminen ei heijastele punk -henkeä, on pukeutunut väärin. Tämä ei tarkoita että heidän olisi pukeuduttava mustaan nahkaan koska muut punkbändit tekevät niin. Päin vastoin, heidän on suunniteltava mikä sopii juuri heidän bändiinsä. Tätä kautta punkbändi voi pukeutua oikein vaikka sen päällä olisi pinkit tutuhameet. Jos se tukee sitä sävyä joka bändillä on. Tätä kautta esimerkiksi voidaan ottaa taikurit. Heillä on yleensä siisti pitkä takki. Kuitenkin joku voi ruveta rikkomaan konventioita ja olla vaikka Tatu Tynin tapaan "alaston taikuri". Kaikesta kun näkee sen, että Tyni on harkinnut pukeutumattomuutensa, ja vaikka puku tuokin hienostunutta eleganssia ja tätä kautta mystisyyttä, alaston taikuri poistaa yleisimmät ajatukset siitä mistä kohde ilmestyy: Ei ole hihoja, salataskuja. Tämä lisää mystisyyttä. Sama toimii musiikin kanssa. Samoin joku Michael "Mike" Monroe eli Matti Fagerholm¹, on pukeutumiseltaan suunnilleen yhtä tyylikäs kuin minä. Eikä esiintymisasu eroa arkiasusta. Mutta sekin on mietitty ja osa "bändin brändiä". Jos niin on luvallista sanoa.

Välimäki käännytti oman "Pukeutuminen = EVVK" asenteeni ympäri näpsäkkäästi pääasiassa kahdella argumentilla.
1: Pukeutuminen auttaa bändiä pääsemään jutun henkeen. Tätä kautta puku on ikään kuin larppaajan puku. Proppaus auttaa heitä myös rooliin eläytymisessä. Itselleni tämä on tuttua vartijanpuvun kautta. Jo se yksinään muuttaa asennoitumista. Kun bändi on eläytynyt rooliinsa, se ottaa homman vakavammin ja on tätä kautta huolellisempi ja tarkempi. Tätä kautta itse musiikkikin auttaa.
2: Pukeutuminen nostattaa tunnelmaa. Tosiasiassa kukaan livekeikoilla käynyt tuskin esittää että tunnelmalla ei olisi isoa merkitystä. Festaritunnelmassa musiikki ei ole yhtä fiiniä kuin levyllä, virheitäkin tulee enemmän. Ja kuuluvuus on huonompi. Silti festarit eivät ole vain tekosyy juopotteluun. Sillä vaikka toki festareilla moni nuori tyttö ja poika menettää "arvokkaimman aarteensa"², mutta niissä on erityistä tunnelmaa. Ja tämä fiilis on sen arvoinen, että vaikka kotona on levy, menee keikalle joka maksaa enemmän kuin levy. Vaikka levyn voi kuunnella monta kertaa. Bändin tärkein tehtävä on viihdyttää. Ja tätä kautta alkuspiikkien hauskuuskin olisi tärkeää. Se, että joku nousee normivaatteissa lavalle kysymään "Mitä Helsinki!" kertoo että bändi ei ole hirveästi keskittynyt tunnelman luomiseen. Tästä voi herätä jopa kysymyksiä siitä, että onko keskittyminen musiikissakaan suurempi? Tietenkin voi. Tunnelman kohdalla puitekohta on kuitenkin "syöty". Tässä kohden on muistettava tietysti puitteetkin. Jos jokin toimii lähibaarin karaoke -illassa, ei siinä puvussa vielä välttämättä kannata vielä mennä Tavastialle.

Tästä voisi soveltaa stand-up komiikkaan. Siinähän on paitsi kirjoitettu vitsi, myös esitys. Pelkkä hyvä juttu sinällään ei toimi. Tämä tuli selvästi esiin kun kävin kokeilemassa stand-uppaamista sellaisessa paikassa, jossa sitä voi kokeilla ikään kuin "karaoke -hengessä". Juttuni oli ihan OK, mutta se ei vetänyt, koska olen surkea esiintyjä. Tätä esitystä voisi tietysti hioa, mutta selvää oli että tarvitaan tunnelmanrakentamista. Ei pelkkää vitsin opettelua. Kenties tämän vuoksi monet stand-up vitsit ovat kirjoitettuina melko tylsiä. Mutta esitettyinä ne toimivat, koska mukana on ne puitteet.

---

1 Jonka lisänimellä on lisänimi. Tai vähemmän outouksia hakien taiteilijanimellä/alter egolla on kutsumanimi.
2 Eli iPodinsa, tietenkin.

Riskinotto, kehitys ja varma toimeentulo.

Töissä Rauno Välimäki kertoi kaveristaan, joka asuu britanniassa. Hän on siellä työttömänä, ja kuluttaa aikaansa haravoimalla metallinpaljastimen kanssa Thamesin rantoja. Siitä kuulemme tulee hieman tuloja, kun romumetallia voi myydä ja aina välistä saa lisää palkkaa kun löytää jotain historiallisia esineitä. Teoriassa hommassa voisi löytää aarteen, jolloin tuntiansiot tulisi millä tahansa mittarilla niin korkeiksi että mikään ansioitunut kenkäseppä ei voisi niin isoja rahoja saada.

Eroja kengäntekijän ja aarteenetsijän välillä voisi kuvata seuraavalla kuvaajalla:

Kengäntekijä elää käytännössä siten että hän voi ahkeruudella tuottaa hieman useampia kenkiä, mutta hän ei voi tuhatkertaistaa tulojaan. Toisaalta laiskottelu laskee tehoa jonkin verran, mutta käytännössä henkilöt tekevät töitä ja nollapalkkalaiset kengäntekijät ovat vähissä. Samoin kuin megapaljon palkkaa saavat. He edustavat normaalijakaumaa, mustaa viivaa.

Sen sijaan aarteenetsijät ovat riskissä. Voi olla että he eivät saa mitään päivän työstä. Itse asiassa suurin osa aarteenetsijöistä on tyhjätaskuja, ja vain todella harva on todella rikastunut. Työhön innostaakin se minimaalisen harva onnistuja. Ja kun aarteenetsijöistä puhutaan, puhutaan usein juuri niistä jotka ovat onnistuneet. Epäonnistujat jäävät uutispimentoon, he pääsevät ehkä loppukevennykseksi hauskana kylähulluna. Aarteenetsijät ovat kuvassa asymptoottinen suora, punainen viiva.

Tämä on tietysti vain alkua. Voidaan sanoa että esimerkiksi miekkailunopettaja voi olla kumpaa tahansa käyrää: Jos hän pitää tunteja, hän on tuntiopettaja ja saa jotain keskiarvoista palkkaa. Sen sijaan jos hän tekee miekkailuopetusvideoita, voi olla että hän ei saa ainuttakaan kaupaksi eikä mainetta ja silloin hän jää tyhjätaskuksi. Kuitenkin videot voivat teoriassa myydä aivan älyttömästi, jolloin hänestä tulee tosi rikas miekkailunopettaja. Tietenkin näitä voidaan kompensoida ja olla molempia, mutta silloin tuntiopetus vie aikaa videon teolta. Toisaalta jos video on jo valmis, ei ole mitään syytä jäädä pois opettamisesta. Tällöin palkkakäyrä on tietysti hieman erilaisen näköinen.

Itse asiassa "punainen käyrä" on modernille ajalla yllättävän yleinen. Esimerkiksi "Idols" -kisat ovat juuri sitä. Valtava massa pyöritetään formaatin läpi, ja lukuisat häviäjät yrittävät koska he voivat voittaa käsittämättömän paljon. Siwan kassana ei tienaa samalla tavalla, ajatteli varmasti se ensimmäisessä Idols -kisassa pärjännyt, Antti Tuisku. (Monen muun jäädessä tuntemattomuuteen, edes ensimmäisen jakson kevennyksiin eivät päässeet.)

Tästä päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, nimittäin tieteen edistymiseen ja innovaatioihin. Tämä aihe nousi esille, kun nousi esiin että innovaatiohuippuja eivät yleensä edustakaan maat, joissa on isot tuloerot. Punaisen käyrän malliin isot tuloerot sen sijaan syntyvät ikään kuin automaattisesti. Likimain: Jos kaikki pelaavat Idolsia, on valtava määrä pennittömiä ja muutama supermiljonääri. Sen sijaan maat, joissa on vahva sosiaaliturva, tuottavat innovaatioita. Kuitenkin myös USA, jossa sosiaaliturva on paikoin retuperällä, on innovaatioita paljon tuottava maa. Tästä tiedosta vedin seuraavia johtopäätöksiä toimivista strategioista:
1: USA menestyy koska siellä yrittämisestä on tehty helppoa. Siksi erehdyksestä nouseminen onnistuu helpommin. Toisin sanoen yrittäminen ei johda siihen että ajat itsesi nurkkaan. Tämä on hyvin Idols -henkistä, koska siinäkin riskin ottaminen on minimaalinen. Yrittäjiltä ei vaadita edes yritysmaksua. Antti Tuiskukin olisi häviön jälkeen voinut palata Siwaan töihin tai yrittää jotain muuta.
2: Vahvan sosiaaliturvan maat menestyvät, koska täällä uskalletaan yrittää koska epäonnistuminen ei vie elämän mahdollisuuksia. Yritys ei ole riskisijoitus jossa pitkä mutta kapea leipä vaihdetaan "miljonääri tai keppikerjäläinen" -arpajaisiin. Olennaista on ymmärtää että jos vaihtoehtona on tuho, ei tule edes yrityksiä, ja tätä kautta ei voida saada niitä onnistumisiakaan.

Toki tässä on hyvä huomata, että jos yrittäminen on kaikki, käy helposti niin että tuloerot kasvavat joka tapauksessa, ja tämä johtaa aggressiiviseen toimintaan. Tästä on paljon esimerkkejä. Toisaalta taas vahvassa sosiaaliturvassa on sohvaperunoitumisriski, kun varma toimeentulo ei tuo mukanaan sitä epätoivoa, joka voi vetää monet yrittämään. Jos ei ole sosiaaliturvaa, on superhäviäjiä, jotka ovat epätoivoisia ja yrittävät vaikka mitä. Valitettavasti tämä on usein väkivaltaa, rikollisuutta ja muuta vastaavaa. Sosiaaliturvan varassa taas riskinä on se, että katsotaan televisiota eikä visioida uutta liikeyritystä kovinkaan innolla.

Innovaatioihin tämä liittyy tietenkin siten, että in facto suurin osa uusista ideoista on "aivan paskoja". Siksi vaaditaan paljon massaa jotta varmasti saadaan onnistumisia. Tässä suhteessa innovaatiot ovat erilaisia kuin Idols -voitto; Niitä on jaossa vain yksi olipa yrittäjiä kymmenen kappaletta tai miljardi kappaletta. Innovaatioista vain harva osoittautuu menestykseksi. Siksi "jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohden on tuhansia aivan oikein ymmärrettyjä sekopäitä." Tässä suhteessa yrittäjiä tarvitaan paljon, jotta tiede ja innovaatiot saataisiin rullaamaan eteenpäin.

Hypoteesinmuodostuksessa käy niin että heitetään paljon ideoita, jotka sitten asetetaan kriittiseen arviointiin. Lopputulos on tehokkaampi jos ideoita on laajemmassa skaalassa ja jos niitä myös "ammutaan alas" helposti. Tällöin isommasta vaihtoehtoavaruudesta napsitaan yllättäviltäkin alueilta, mutta tarkasti. Toisin sanoen tällä maksimoidaan informaation kerääminen. (Jos informaatio määritellään sen mukaan "miten tarkan/epätodennäköisen alueen se rajaa jostakin isommasta kohteesta jonkun ehdon mukaan"..)

Tätä tukee se, että kaikki eivät menesty kouluttautumisen jälkeenkään. Meillä on töissä filosofian maistereita, joilla ei ole mitään työelämän tarvetta, ja joiden "ideat ei ole kantaneetkaan". Alalle pääsee ilman koulutuksiakin. Kuitenkin filosofiassakina on supermenestyjiä, jotka eivät soittele tutkimushaastatteluja vaan ovat arvostettuja tiedeyhteisön jäseniä ja jotka tämän päälle jopa tienaavat "sangen riittävästi". Nämä ovat harvassa ja tohtoreistakin suuri osa on "tusinatohtoreita". Tätä kautta syy eri maiden menestymiseen innovaatioissa johtuu tietenkin siitä, miten paljon riskisijoittamiseen se voi asettaa. Jos maa on sellainen että valtaosa tarvitaan tuottamaan ruokaa ja muuta, riskisijoittamiseen ei voida laittaa paljoa väkeä, koska muuten sitä kuollaan nälkään. Tarvitaan elintasoa. Tässä suhteessa ravinto on eräänlainen perusta. Tarvitaan maajusseja, jotka kykenevät tuottamaan viljaa kylälliselle filosofisia paarustelijoita jotta saadaan kuolematon ja supermenestynyt filosofian supertähti.

Tältä pohjalta vedän päätelmän että vain maa jossa voidaan hävitä ilman että joudutaan samalla tuhoamaan oma elämä, voi kunnolla edistää tiedettä tai tuottaa innovaatioita. Tämä tarkoittaa samalla maata jossa peruselintaso on kunnossa, sillä ilman sitä tämä pääehto ei toteudu.