Uskonnollinen kokemus, eli "Mitä agnostikon hautakiveen kirjoitetaan."

Olemisen Porteilla -blogissa esiteltiin William Jamesin tapaa ajatella uskonnollisista kokemuksista. Pääpointti on siinä että:
1: Uskonnolliset kokemukset voivat johtua erilaisista asioista. Ne voivat olla psykologinen lajityypillinen selviytymisstrategia. Ja muutenkin syitä sen olemassaololle voidaan hakea vaikka kulttuurista tai muualta ... mutta uskonnollisuuden tunteen kohdatessa kyse on siitä, miten yksilö sen kokee. Minustakin on selvää, että vaikka jokin asia, vaikkapa reagointini naamaa päin lentävään esineeseen, on lajityypillinen ja sen aktivaatio johtuu eläimellisestä hermostosta ja vaikka sen voimakkuutta voidaan tehostaa ja nopeuttaa harjoittelulla eli kasvatuksen kautta, se ei silti tarkoita että tämä itse asia olisi väärä tai väistäminen pitäisi jättää tekemättä. Lakiin kirjoitettu asia voi olla vain normi, mutta jos se on myös eettinen, tämä normiin vetoaminen ei sinällään ole kovin vetoava argumentti. Tämänkaltaista rinnastusta voidaan soveltaa myös uskonnolliseen kokemukseen. (Kysymys ei ole "joko/tai". Kunhan muistaa että ne eivät ole myöskään "sekä/että".)
2: Uskonnollinen kokemus itsessään ei ole mikään erityinen kokemus, vaan normaali kokemus joka kohdistuu yliluonnolliseen. Tämän hyväksyn. Samoin hyväksyn sen, että uskonnollinen kokemus ei ole mielenvikaisuutta. Tosin en hyväksy sitä, että uskonnon ehdottomasti esitetään olevan muuta kuin mielenvikaisuutta sillä perustein että jos ne ovat normaalejen tunteiden vääristymiä, niin nekin pitäisi tuomita mielenvikaisuudeksi. Sillä mistä vakavassa masennuksessa tai skitsofreniassa juurikin on kyse? Siitä että normaali negatiivinen tunne tai itsen tunne muuttuu sairaudeksi koska se on "väärässä paikassa".
3: William James erottaa Kantin tavan ja käytännön tavan: Kantin mukaanhan Jumala ja muut käsitteet olivat antinomioita, tiedollisesti tyhjiä, käsitteitä. Kantille niillä ei siis teoreettisina termeinä ja olemassaoloväitteinä ole tiedettyä ja tunnettua merkitystä, joten ei oikeastaan voida sanoa että ne olisivat vääriä: Ne ovat enemmän, ne ovat turhia, tyhjiä. Mutta ihmisen konkreettisen elämän kannalta niillä on Jamesin mukaan suuri merkitys. Tämä ajatteluhan on erittäin läheistä sukua tiedevastaiselle ajattelulle, jossa korostetaan sitä miten heti kun objektiivisuus väkivaltaisesti irrotetaan subjektiivisuudesta, tapahtuu julma psyykkinen temppu. Myönnän että objektiivisuuden tavoittelu ei ole ihmiselle lajityypillisin tapa ajatella. Ja myönnän että uskonnollisilla kannanotoilla on vaikutus tunteisiin. Kuitenkin tästä seuraa tiedevastaisissa piireissä se, että objektiivisuuden tavoittelua nähdään jotenkin pahana asiana. Osa on tietysti paljon tätä järkevämpi, ja osaa ottaa "tosiasiaväitteet tosiasiaväitteinä ja subjektiiviset väitteet jonain aivan muuna."

Tässä kohden mielestäni pöytään pitää iskeä Daniel Dennett. Hän on ateisti, minä en. Hänellä on kuitenkin asiaan juuri sopiva käsite, uskomiseen uskominen.

Tämä on tila, jossa henkilö tietää aivan hyvin, ettei ole mitään tieteellisiä tai muuten päteviä syitä uskoa Jumalaan. Heitä ei edes kiinnosta keskustella tai käsitellä koko Jumalan olemassaoloasiaa tutkimuksen ja selvittämisen keinoin. Mutta he kuitenkin haluavat uskoa Jumalaan. He haluavat tehdä näin vaikka todistettaisiin varmasti että tätä ei olisi olemassa.

Syynä on pelko. Tämä ei ole sinällään Jumalanpelkoa, tai ajatusta siitä että ilman uskontoa seuraisi Jumalallinen Kostotoimenpide joko Ennen tai Jälkeen Kuoleman. Sen sijaan pelko on yhteiskunnallinen tai sosiaalinen: He katsovat että uskomisen puute tuo ihmisen psyykelle huonoja seurauksia, tästä seuraa sekasortoinen yhteiskunta. Tälläisessä taas olisi ikävää olla ihmisenä, olipa ateisti tai uskovainen. Dennettistä tämä pelko johtaa siihen että uskomiseen uskova antaa luvan vaikka valehdella Jumalan olevan totta, koska tämä väärä tietohan pitäisi ihmisen mielen ehjänä ja auttaisi pitämään yhteiskunnan toimivana.

Uskomiseen uskominen johtaa Dennettin mielestä siihen että uskonnosta ei keskustella, vaan korkeintaan sitä puolustetaan julistustoiminnalla. Koska juuri kriittisen keskustelun pelätään ajavan pois uskosta, eli aiheuttavan romahduksen. Tämän vuoksi "aatteeseensa erityisen lujasti uskovien" lisäksi myös he kokevat ateistit uhkaavana ja halveksittavana voimana. Lisäksi keskustelu tuottaa heille Dennettin mukaan ikävän tilanteen, koska he joutuvat joko tunnustamaan valehtelevansa itselleen läheistensä vuoksi, tai sitten he joutuvat seuraamaan minkä näkevät todeksi ja pettämään läheistensä onnen. Dennettistä kukaan ihminen ei vapaaehtoisesti asetu tilanteeseen, jossa joutuu tekemään tämän. (Itse Jumalaan uskovathan taas toiseuttavat eri tavalla: Heille Jumalan olemassaolevuus on varma asia, heille ateisti edustaa samanaikaisesti moraalisesti alempaa ja tiedoissaan huonompaa sekä maailmankuvaltaan pinnallisempaa "epäabstraktiivisesti ajattelevaa" ihmistä, joka tulee pelastaa itseltään.)

Dennett vertaa tätä kultavarastoihin: Ennen raha sidottiin jalometalleihin: Kolikot olivat painavia, joten painettiin sopimuksia, jotka voitiin vaihtaa tiettyyn määrään jalometallia. Tätä kautta itse sopimuksesta tuli maksuväline. Aikanaan kultakannasta ei haluttu luopua, koska ajateltiin että ihmisten luottamus setelirahaan katoaisi jos sitä ei saisi vaihdettua suoraan kullaksi. Kuitenkin jo pitkän aikaa seteleitä pyöri enemmän kuin mitä varastoissa oli kultaa: Riittihän että varastoissa oli sen verran että halukkaille saatiin vaihdettua. Muuta kultaa ei tarvinnut olla olemassa konkreettisesti varastoissa. Kultakantaa ei siis käytännössä ollut vaikka siitä luopumista pelättiin. Nykyisin emme ole kultakannassa ja setelit toimivat esimerkiksi Korson Siwassa oikein hyvin.

Tässä kohden otan kuitenkin hieman "asiaankuuluvaa armeliaisuutta" : William James ei nimittäin edusta tyylipuhdasta uskomiseen uskomista. Pikemminkin hänen teemansa on se, että uskonto ei oikeastaan ole tosiasiaväitteitä, vaan elämänfilosofiaa. Hänestä uskomiseen uskominen ei ollut mahdollista: Jamesin uskonnon yksi pääteesi kun oli niin yksinkertainen, kuin että uskonto oli valtava hyppy, jota kukaan ihminen ei tee ilman että hänellä on täydellinen varmuus. Tältä pohjalta ainakin minulle tulee sellainen mieli, että tässä jos varmuutta ei ole, ei hyppyä voida mitenkään odottaa. Tätä kautta syyttäminen hypyn jättämättä tekemisestäkin muuttaa luonteensa: Siitä tulee asiaton, henkilöiltä vaaditaan sellaista mitä kukaan ihminen ei voi tehdä. Otin hänen filosofiansa esimerkiksi, koska esitys siitä että kyse on elämänfilosofiasta loppujen lopuksi sanoo että uskomisessa tosiasioilla ei ole merkitystä.

Erikoista kyllä ääneen tunnustettua uskomiseen uskomista on esiintynyt nimen omaan ateistien parissa. Libertiinejen keskuudessa kun levisi elitistinen näkemys, jossa kansan ajateltiin tarvitsevan ohjausta. d'Holbach oli esimerkiksi sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, sitä ei tarvitsisi kertoa rahvaalle, joka ei osaisi suhtautua siihen oikein. Ateismi ei saanut joutua heidän mieliinsä. Tästä tosiasiasta oli siksi parasta vaan vaieta yhteisen hyvän nimissä.

Olen sitä mieltä että James tekee oikein sanoessaan että uskonnolliset tunteet ovat tavallisia tunteita, jotka kohdistuvat yliluonnolliseen. Tätä kautta ihminen voi saada elämäänsä sisällön ties mitä kautta. Tästä löytää pientä osviittaa kävelemällä hautausmaita. Lähdetään hautuumaalle William Jamesin hengessä?

Hautausmaan kivissä on nimi, sekä syntymä ja kuolinaika. Päivämäärät kertovat tarinaa vainajasta, sitovat hänet aikaan, ja elämän pituuskin voi vaikuttaa hautausmaan kiviä tavaavaa. Ja tietysti se viiva siinä niiden välissä on se, mikä on se elämän ydin. Tämän yllä on yleensä risti tai muu uskonnollinen symboli. Se kertoo siitä minkälainen vainaja oli. Kristitty, muslimi vai mikä. Suomessa vaihtoehtoja ei ole kovin paljoa, olemme hautausmaalla samanlaisempaa massaa kuin japanilaiset metrossa. Kuitenkin Rauno Välimäki kertoi että asuessaan briteissä hän oli käynyt sikäläisissä hautausmaillakin. Niihin oli ollut joihinkin jopa sisäänpääsymaksut. Siellä hautakivissä oli kaiverrettuna toki usein ristejä ja muita uskonnollisia symboleja. Mutta hän mainitsi esimerkiksi jonkun nuorena kuolleen hautakiven, jossa oli kaiverrettuna hammondin rummut.

Tämä esimerkki merkittävä, koska hautakiveen laitettu merkki kertoo jotain siitä mitä pidetään tärkeänä. Laitetaanko kuoppaan hevosenraato, muumioitu kissa vai hautakivi ja siihen risti kertoo jotain kulttuurista. Aika paljonkin, koska hautaan mahtuu melko vähän asioita. Nykyään uskontoa puolustetaan erityisenä tilana sitä kautta että se tuo onnellisuutta. Tämä on varmaankin totta, mutta kun sen pohjalta oletetaan myös että uskonnon puute tarkoittaisi onnettomuutta. Sillä muitakin juttuja ja ideologioita on, jotka voivat antaa ihmiselle tärkeyden tunteen. Selvästi tässä kohden toisten tärkeät asiat, näkemykset, olemassaolouskomukset, ideologiat, asiat joiden parissa viettää aikansa ... ovat enemmän tärkeitä kuin toisten eivät.

Uskomiseen uskominen siirretään siis yksilön onnellisuuteen, ei yhteisön hyötyyn. Toki osa ajattelee että edellisen sortumisesta seuraa myös jälkimmäinen. Mikä voi tietysti olla tottakin.

Oman elämäni kannalta on tietysti melko sama, mitä hautakiveeni kaiverretaan. Luultavasti en kuitenkaan nouse haudastani kostamaan. Kuitenkin näin elossa ollessa tuntuisi ikävältä jos se olisi se "agnostikkojen virallinen tunnus", eli punainen ? -merkki. Se kun tuntuu minusta (1) tylsältä (2) ateistien punaisen A:n toisintokopiolta. (3) Tuntuu kummalliselta laittaa juuri se mistä ei ole tietoa esille.

Uskonto kun vaikuttaa elämässäni vain:
1: Siinä mielessä, että sen nimissä minua luokitellaan "hyviin tai pahoihin" ja kun ei onnistuta, tyydytään siihen että olen vaan "ruma".
2: Ja että sitä yritetään väittää erityisen olennaiseksi kaikkien ihmisten luokittelukeinoksi. Jos tälläisiä kannanottoja ei esitettäisi sillä tavalla että niillä yritetään "repiä subjektistani" niitä elementtejä joita itse pidän tärkeänä nimeämällä ne "epäolennaisiksi" verrattuna heidän "vakaumusluokittelutapaansa".

Eli kokonaisuutena se ilmenee "itselle turhana" asiana, joka tunkeutuu elämään siten että muut tulevat ulkopuolelta luokittelemaan ja määrittelemään minut omilla ehdoillaan. Ja tekevät tämän tavalla joka liimaa tietämykseni ja moraalisuuteni samaan nippuun sen mukaan olenko samaa mieltä heidän kanssaan vai en. He tekevät tämän "minun määrittelyni" sekä minulta kysymättä että julkisesti. Ja pitävät tämän kertomista erityisen olennaisena kysymyksenä tavalla joka olisi yleistettävissä jotenkin heidän oman systeeminsä ulkopuolelle.

Siksi olisi hieman väärin kutsua näitä muita ihmisille subjekteina yhtä tärkeitä näkemyksiä suoraan "uskonnollisiksi kokemuksiksi". Ne ovat verrannollisia, eli ne voivat antaa yhtä täyden elämän ja olla yhtä tärkeitä kuin uskonto. Mutta ne eivät ole uskontoa. Siksi argumentit uskonnollisten tunteiden arvosta yksilöissä ovat sovellettavissa, mutta esimerkiksi Hammondin rumpuihin kohdistuvat intohimot ovat "uskonnollisia" ainoastaan samassa määrin kuin kristukselle rukouksen esittäminen on "rytmimusisoinnillisia" : Kielenkäytön värittyminen valottavat tässä kohden omalta osaltaan niiden takana olevia valtapyrintöjä: Sanavalinnalla asetetaan implisiittisiä yhteyksiä siihen miten taas asiaa katsotaan juuri toisen näkemyksen kautta. Ja jälleen uskonto on nimeämisen vuoksi keinotekoisesti keskeisempää, vaikka mitään objektiivisia syitä tälle ei ole. Toki termi voidaan aina valita, mutta tosiasiassa ongelmana on se, että harva "subjekteista" kykenee ottamaan termit "juuri sellaisina kun ne määritellään": Mukaan lipsahtaa ikään kuin väkisin merkityssisältöjä, etenkin konnotaatioita, arkipuheesta. Ja tämän seurauksena kun "erityinen kokemus" sitten nimetään uskonnolliseksi kokemukseksi, korostuu mielessä ikään kuin automaattisesti se, että "kristitty" olisi lähempänä kuin "rumpalipoika".

Ilman näitä elementtejä uskonto ei vaikuttaisi elämääni lainkaan. Siksi kahvinkeittimeni merkin laittaminen hautakiveen olisi konkreettisempaa. Sillä on isompi vaikutus elämääni ja onnellisuuteeni kuin millään hengellisellä vakaumuksella.

Älkää kuitenkaan laittako sitä kahvinkeitintäkään. Jokin kaiverrettu pitkä miekka voisi olla parempi. Se muistuttaisi niitä Hammondin rumpuja.

---

Kirjoittaja ei pidä hautaamiskysymystä tällä hetkellä "riittävän todennäköisenä", vaikka sitä pitää kuolemaansa vaikkapa huomenna periaatteessa mahdollisena. Sitäpaitsi induktion säännöt kertovat selvästi että hänen yrityksensä elää ikuisesti ovat "tähän asti onnistuneet melko hyvin", eli onnistunutta kuolematta olemista on takana jo erinäisiä vuosia. Varastrategiana on toive siitä että hänestä tulisi kuoltuaan filosofinen zombie, jolloin häntä ei tarvitse haudata lainkaan. Osa tosin epäilee että tämä tila on jo saavutettu.