Monitulkintaisuus voi olla jopa tarkoituksellista. Otan esimerkiksi oman piirtelyni. En siksi että olisin erityisen hyvä. Mutta kun tekee itse, ei tule mitään tekijänoikeusongelmia.
Kuvassa on kaksi hahmoa. Niistä ei kerrota mitään. Kuvan katsojan on siis mietittävä, mitä ne ovat. Ne näyttävät kaapumaiselta, joten katsoja voisi tulkita ne vaikka nunniksi. Se voisi olla vaikka miltei realistinen kuvaus jossa abbedissa kohtaa ahneuteen yöllä syyllistyneen nunnan keittiön ovella.Itse kuitenkin ajattelin (millä ei välttämättä ole mitään väliä: Derridan mukaan "kirjailija on kuollut", eli hänkin on oman valmiin teoksensa edessä tulkitsija, ei totuuden esittäjä. Aika on muuttanut häntä) , että tässä olisi "symboliikkaa". Pyrin rakentamaan tähän kaksi tulkintalinjaa: Sanon niitä vaikka kuolemateemaksi ja itsereflektioteemaksi:
1: Kuolematulkinnassa kyseessä olisi kaapuhahmo joka on tuttu kuoleman symboli, joka on ikään kuin portin kohdalla. Portti avautuu tuonpuoleiseen. Tämä on aika perinteistä symboliikkaa aiheen tiimoilta. Mikä ei tarkoita että sitä ei saisi käyttää.
2: Itsereflektiotulkinnassa taas kyseessä on peili ja siitä tuleva oma heijastus, jolloin kyseessä on itsetarkkailuun viittaava asia. Hahmo on synkkä, joten ehkä se viittaa siihen että olemme turhankin itsekriittisiä ja kovia itsellemme.
3: Tietenkin nämä voidaan yhdistää jolloin syntyy ajatus siitä, että juuri "itseen katsomisen kautta" syntyy myös tietoisuus omasta kuolevaisuudesta. Itsetietoisuus tuo mukanaan tajun itsestään ajallisena olentona, joka on myös maan päältä katoava.
Näiltä kohdin voidaan tietenkin miettiä psykologisia kysymyksiä, kuten minkälainen kuolemanpelko ja synkeä depressio piirustelijalla on ollut tätä piirtäessään. Tulkitsija voisi tässä kohden kokea että piirroksen kuvan asettelu ja väritys on viileä ja passiivinen, eikä väkivaltainen ja liikkuva tai nopeatempoinen. Tästä voidaan sitten päätellä vaikka halu leikkiä kuolemanvaiston, kanssa. Toisaalta rauhallisuus voitaisiin tulkita myös peittelyn kautta: Asia on niin kauhea, että sitä yritetään käsitellä kiistämällä sen olennaisia piirteitä. (Joka tapauksessa piirustelijalla on psyykkinen ongelma?)
Postmoderni tulkinta näyttää siis sopivan taiteen käsittelyyn erityisen hyvin. Tässä kohden haluankin nostaa esiin Oraakkeli -blogissa esiteltyä Harlene Andersonin ajattelua. Se keskittyy eitietämiseen (not-knowing). Siinä todetaan se, minkä itse koen joka päivä elämässäni: En ymmärrä muita eivätkä muuta ymmärrä minua. Kommunikaatiosta suurin osa on ehkä sanatonta, mutta valtava osa siitä on lisäksi tulkintaa, arvailua. Siksi ei pitäisi ottaa mitään itsestäänselvyytenä. Eikä toisia saisi ajatella stereotypioiden, liian yleistämisen kautta. Kaikesta pitäisi keskustella, jotta kommunikaatio, joka hänelle on luova prosessi, jatkaa taiteellista eteenpäin menemistään. Tulisi osata etsiä erilaisia tapoja ottaa toisesta selvää, mikä vaatii erityistä asiantuntemusta: Aivot ovat konservatiivinen elin, joka hakee pysyviä sääntöjä ylipaljon, joten epävarmuuteen heittäytyminen ja erilaisten tapojen löytäminen vaatii paljon treeniä. Väärä suhtautumistapa, niin mikään määrä tietoa ei riitä, koska tässä vaaditaan "ennakko-oletusten putsaamista ja asettumista asemaan, jossa eksperttiys tai auktoriteetti ei pääse ohjaamaan kanssakäymistä kohti jotain ennalta-asetettua tai -tiedettyä."
Joku voisi sanoa että taiteen pitäisi olla jotenkin erikoislaatuista, että se ei ole kommunikaatiota, vaan yksilöllistä tuottamista. Kuitenkin itse näen että ainakin suuri osa taiteesta on juurikin jonkinlaista kommunikaatiota. (Enkä tarkoita pelkästään sitä että taiteilija saa hippitytöt heittämään pöksyt nurkkaan tai sitten saa mainetta ja tilaa esimerkiksi tabloidlehdissä.) Kuva on usein tunnelman välittäjä, ja siinä voi olla yhteiskunnallista kantaottavuutta tai muuta vastaavaa "messagea". Osa jopa korostaa että tämä on tärkeää.
Koska menin nyt pilaamaan tuon kuvani leimaamalla omat tulkintani sen päälle, heitän haasteenomaisesti kommunikaatiopyrinnön kaikille tämän blogin lukijoille. Heitän toisen piirustukseni, ja jokainen saa ihan itse kokeilla ja heittäytyä. Eli kertoo kommenttiketjussa mitä tulkintaan juuri tuohon kuvaan liittyen. Rajoitteita ei ole sen kummempia. Pikemminkin päin vastoin. (Miltei voisi tehdä tästä kisan. Mutta siinä olisi voittaja, joka taas sotisi koko hommaa vastaan...)
Samalla saa/voi ilmoittaa olemassaolostaan. (Deskriptiivinen tyyli kun ei taida oikein olla kommunikaatioon innostavaa : Kun esittää kuvaavasti esim. kannanottoja joista ei ole edes samaa mieltä, vain siksi että "se ja se on ollut tätä mieltä", kommentointi tiivistynee helposti kirjoitus- ja asiavirheisiin.) Saan siis arvokasta tietoa joka antaa ainakin suuruusluokan lukijoiden määrästä. Mahdollisuus tulkitsijoiden kinaankin sallitaan, itse tosin tuskin siihen osallistun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti