Monesti ihmiset ajattelevat että esimerkiksi kirja on syvällinen heti jos he eivät ymmärrä sitä, tai jos se viittaa johonkin yliluonnolliseen ja maailmanulkopuoliseen. Näiden esittäjää ajatellaan heti fiksuksi.
Tässä on tietenkin takana hieman totuutta. Sillä vaikeita asioita on niin ... vaikea ... esittää. Jos ei olisi, ne eivät olisi vaikeita. Vaikeatajuisuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita että asia olisi syvällinen tai aihe vaikea. (Siinä mielessä että siitä olisi haastavaa mutta mahdollista esittää kannanottoja jotka ovat jokseenkin selkeästi oikein tai väärin, ja joita voidaan jotenkin objektiivisesti laittaa paremmuusjärjestykseen.) Tämä vertautuu täysin siihen, että jos joku pukeutuu värikkäisiin intialaisiin vaatteisiin ja opettelee pitämään yhtä ilmettä, että hän olisi automaattisesti henkevämpi kuin nahkatakkiin pukeutunut teinimopokuski. Voihan intialaistyylinen henkilö tietysti olla mopoteiniä syvällisempi, mutta ei se välttämätöntä ole. Puku ja vakaa ilme ovat itse asiassa itse asian kannalta irrelevantteja. Ne vaan tuntuvat ihmisistä merkitykselliseltä.
Kuitenkaan viisaus tai syvällisyys ei vielä automaattisesti tarkoita tylsyyttä. Michel de Montaigne nosti tylsistymisen tärkeäksi mittariksi. Hänestä ei ollut mitään syytä sille että syvällisyyden täytyisi olla tylsää. Hänestä lukija joka ei katso omaa kyllästymistään, on kuin ihminen joka on välittämättä kivusta. Joskus se voi olla järkevää. Mutta joskus kirjan tylsyys johtuu siitä että se on huonosti tehty eikä sisällä mitään mielenkiintoista.
Ja toisaalta: Vaikka tylsistyminen johtuisi siitäkin että asia on syvällinen ja lukijalle liian vaikea ja tylsä, ei sen lukemista välttämättä kannata väkisin yrittää: Jos et ymmärrä, et opi. Kannattaa ehkä ensin lukea jotain helpompaa. Jja kun taidot ovat karttuneet, voidaan uudestaan tarttua tähän vaikeaan kohtaan.
Montaigne asettikin karkean kahtiajaon. Jokainen tylsä teos oli heikko joko jommalla kummalla tai molemmilla seuraavista tavoista:
1: Joko kirjailija ei ole osannut esittää asiaansa hyvin. Tämä tarkoittaa joko sitä, että sanottavaa ei ole ja sisällön puute on kätketty hienojen termien taakse. Tai sitten asia on hyvä mutta kirjailijan taidoissa tai laiskuudessa on vikaa.
2: Lukija on tyhmä.
Montaigne nosti esiin tarinan Sokrateesta, joka oli tunnettu siitä että hän keskusteli kaikkien ateenalaisten kanssa ja häiritsi heitä kyselyillään. Sokrates ei käyttänyt vaikeaa kieltä, ja häntä ja hänen logiikkaansa pystyi seuraamaan vaikka olisi kouluttautumaton. Sokrates oli kuitenkin akateemisissa piireissä arvostettu, miltei palvottu. Montaigne huvitteli ajatuksella siitä että jos Sokrates kävelisi näitä akateemisia arvostajiaan vastaan, nämä tuskin osaisivat ottamaan häntä vakavasti. Likainen vaippa, paljaat jalat, ruma naama, arkinen kieli.
Tästä seurasikin sellainen ajatus, että kirjoitus tulisi nostaa arvoon jos se on kirjoitettu helppolukuiseksi, ja asiat tiivistetty selkeiksi. Kunhan itse asian ydin ei katoa tässä matkalla. Sivistynyt voisi tätä kautta olla sellainenkin, jolla ei olisi käsitystä virallisesta filosofisesta jargonista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti