Miekkailumanuaalejen kautta.

Näytelmä ja elokuva ovat vääristäneet käsitystämme siitä miten ritarit ovat taistelleet. Meillä on kuitenkin näitä parempia tapoja selvittää miten systeemi oikein toimi. Syy on siinä että erilaisia oppaita on jäänyt jäljelle. Ilman kirjoitustaitoa, ja muita vastaavia, ne olisivatkin ikuisesti kadonneet. Kun kirja löytyy, sen pohjalta voidaan päätellä muun muassa systeemin hienostuneisuudesta. Siitä onko sen takana jokin systeemi. Tämä viittaa myös jonkinlaiseen siirrettävään taisteluperinteeseen. Internetaika on ollut siitä kätevä, että manuaaleista löytää kopioita melko edullisesti. Ja internetissä löytyy jopa skannattuja kirjoja. Kun tekijänoikeuksien hallintaa ei enää ole kenelläkään, tätä voidaan tehdä.

Tietenkin tulkitsijan intona on tehdä päätelmiä. Ongelmana on tietenkin se, että teoksia on säilynyt melko vähän. Eikä kaikki välttämättä ole säilyneet. Tätä kautta ei tiedetä kuinka tarkka otos kirja on sen ajan miekkailusta. Niitä on kuitenkin jonkin verran, jotan yleisesti sanoen "jotain voidaan kutienkin sanoa". Ne ovat siis dokumentti muiden joukossa.

Esittelen tässä karkeasti muutaman keskiaikaisen manuaalin. (Kuvaa klikkaamalla kuvan näkee selvänä. Jostain syystä bloggeri näyttää sen tässä suttuisena.)
1: Varhaisin tunnettu manuaali on "MS I.33". Se on melko tarkasti piirretty, ja siinä esiintyy munkkihahmoja. Esityskieli on latina. Kirjan uskotaan olevan saksalaista alkuperää. Kirja on itse asiassa melkoisen hyvin tehty: Siinä on paljon huolellisesti piirrettyjä kuvia, jotka on esitetty profiilissa. Kuviin on liitetty teksti, joka on kieleltään yksinkertaista ja selkeää. Salakieltä ja symboleja ei ole käytetty. Tätä kautta jokainen joka vain osaa munkkilatinaa, tai löytää jonkun kääntämään sen kielelle jota ymmärtää kykenee tajuamaan helposti niiden sisällön. Merkittävää on myös se, että kirja esittää swashbucklingia, eli siinä on ahkerassa käytössä miekka ja "pienen pieni kilpi" -pari. Kuvat ovat värikkäitä.
2: Toinen kirja on 1300 -luvun loppupuolelta. Se on saksalainen. Se on Hanko Döbringerin esitys, joka nojaa Johannes Liechtenauerin vaikutusvaltaisen systeemin piiriin. Teos on osittain menetetty. Työssä ei ilmeisesti ole kuvia. Sen sijaan kielellisessä muodossa yritetään esittää taistelutyylin logiikka. Taistelu on siinä siis selvästi formaali systeemi. Lisäksi se viittaa paikoin vanhempiin miekkailuasioihin - joista tieto on kadonnut - on siis selvää että miekkailulla oli tässä vaiheessa periteitä, tai sitä harjoitettiin melko paljon. Se ei ollut myöskään "temppukirja", eli vain kokoelma yksittäisiä tekniikoita (mikä on itsepuolustuksen kehityksen ensimmäinen raakaversio.) Mielenkiintoista kyllä, Döbringerin "Fechtbuch" (joka on yleinen nimi näillä manuaaleilla. Se kun on saksasta käännettynä "kamppailuopas".) erottaa selvästi schulfechtenin ja crustfechtenin, eli "koulutaistelun" ja "oikean taistelun".
3: Italialaisessa perinteessä keskeinen rooli on 1410 peräisin oleva Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum in Armis". Tässä on piirrettyjä hahmoja, jotka on piirretty ääriviivakuvilla. Tämä kirja esittää ehdottomasti täydellisen taistelusysteemin. Siinä on valtava määrä erilaisia systeemejä jotka tiivistetään yhteen: On painia, tikaria, lyhyttä ja pitkää miekkaa, taitelua hevosen selästä, haarniskoituna... Jokainen osuus alkaa perusasentojen esittelyllä ja sitten esitetään perushyökkäykset ja niiden torjunta. Pidemmissä osissa mietitään vastineita perushyökkäyksille ja oikeaa reagointia jos toinen keksii nämä. Muutama kuva esittää jopa "animaatiota", eli yhdestä tekniikasta on useampia kuvia. Usein kuvia on yksi ja siihen on liitetty sanallinen selitys tilanteesta ja liikkeestä. Kirjaa on "moitittu" siitä että se esittää perusasennot ja hypähtää syviin ja vaikeisiin asioihin suoraan, oletuksena kun on ilmeisesti ollut että kirjan lukijalla on "vahva hyvä pohja". Tämä on verrattavissa "lukiokirjoihin" joita ei ole alustettu "peruskoulun kirjoilla", jos oletetaan että meillä ei syystä tai toisesta olisi hajuakaan mitä "koulussa" opetetaan. kunhan Fillipo Vadin "De Arte Gladitora Dimicandi" on 1480 -luvulta. Sen on sanottu olevan Fioren teoksen seuraaja, eli se oli ottanut siitä paljon vaikutteita. Jopa plagiarismista on syytetty. Toki dei Liberikään ei toiminut tyhjiössä. "Kirja, jonka tekijä on kadonnut", eli "Gladiatoria" katsotaan sen edeltäjäksi. Gladiatoria taas on jopa tyylikkäästi piirretty, siinä haarniskoidut ritarit kamppailevat.
4: Sigmund Ringeck kirjoitti 1430 kirjan, joka selittää Liechtenauerin tyylejä. Siinä on pääosin pitkän miekan tekniikoita. Tämä on merkittävä asia, koska se antaa tietoa muutoin kadonneista Liechtenauerin jutuista. Liechtenauer käytti kryptistä kieltä jotta taide ei leviäisi vääriin käsiin: Miekkailuhan oli elitististä. Sen hienoudet maaorjien käsissä eivät ole välttämättä mukava asia maanomistajalle. Peter von Danzig teki samankaltaisen kirjan 1452. Senkin tarkoituksena oli selventää Liechtenauerin esityksiä.
5: Sitten päästäänkin Hans Talhofferiin. Hänen tiedetään tuottaneen ainakin kuusi manuaalia. Tosin niistä vain neljä on säilynyt nykyaikaan asti. Kijat ovat vuosilta 1443, , 1449, 1459 ja 1467. Tyyli kehittyy pitkin matkaa ja viimeistä kirjaa voidaan pitää eräänlaisena huipentumana, johon ura tähtäsi. Talhoffer teki olennaisia parannuksia kirjaan: Hänkin esitti taistelijoita profiilissa ja tekstillä selventäen. Ja hän piirsi kirjan huolellisesti. Ja tekstitkin on tarkasti valitulla selkeällä kielellä. Hän ei myöskään hämmentänyt katsojaa koristeilla tai maaston yksityiskohtien piirtelyllä. Merkittävin etu on kuitenkin se, että hän piirsi kuvat perspektiiviä hyväksi käyttäen. Hän asetti kuvakulman hieman ylös, jotta osallistujien "syvyys" tulee esiin. Tästä on hyötyä etenkin askellusten ymmärtämisen kohdalla. Muutenkin osallistuvien suhteet toisiinsa selkiytyvät. Talhofferkin opettaa aina aloitusasennot ja perushyökkäykset ja opettaa tämän jälkeen reagoimaan toisen toimintaan. Tämä selkeys kaiken kaikkiaan eroaa esimerkiksi toisesta saman perinteen kirjasta, 1470 -luvulla anonyymin tekijän "Codex Wallersteinistä", joka on piirretty karkeasti ja jopa epäselvällä käsialalla. Siisteyden periaatetta seuraa myöhemmin "Le Jeu De La Hache" , joka on anonyymin tekijän teos "poll-hammerista", eli varrellisesta vasarasta. Se on hyvin piirretty. Se on myös "se kirja jossa opetetaan kuinka maamies ryöstetään veitsellä".
6: Vuonna 1515 sveitsiläistä alkuperää oleva, tuntemattomaksi jääneiden tekijöiden tekemä "Goliath" jäi kesken. Se on selvästi yhteistyössä tehty: Tiedetään että siinä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä. Kuvat ovat luonnollisen oloisia, eivät idealisoituja ja karkeistettuja hahmoja, kuten monissa aikaisemmissa teoksissa on.
7: 1536 Achille Marozzo tuotti "Opera Novan". Se yritti olla dekonstruktio vanhoista periaatteista, vaikka se samanaikaisesti rakentui niiden päälle. Hänen poikansa julkaisi kirjan englannissa nimellä "Arte dell Armi", ja se on ensimmäinen kerta kun "Martial arts" tiettävästi esiintyi tässä muodossa. (Merkittävä juttu siis. Vähän kuin se, joka keksi kutsua pientä moottoripyörää "mopoksi"!) Tässä kirjassa tyypillistä on se, että yksi liike esitetään sarjana kuvia. Siinä perusasennot myös analysoidaan, ja tästä yritetään johtaa erinäköisiä asioita. Toisin sanoen kirjassa pyritään lähestymään miekkailua sen ajan tieteen käsitysten kautta. Tämä analyysi saikin suosiota myöhemmissä kirjoissa. Esimerkiksi Camillo Agrippan "Trattato di Scienza d’Arme" vuodelta 1568 sisälsi paljon geometrisiä muotoja tehdäkseen asiasta "tieteellisen". Tässä kirjassa esitettiin myös liikkeet yhdessä kuvassa: Eli liikettä ei kuvattu kuvasarjana, vaan kuvasarjana jotka asetettiin päällekäin niin että niistä yhdessä tulee yksi kuva. 1570 Giacoma Di Grassi sai valmiiksi "True Arte Of Defense" -kirjan, jossa geometrian ja kuvasarjojen käyttö vietiin melkoisen pitkälle.