Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen Harrastajat.

"Everybody was kung-fu fighting. / Those kicks were fast as lightning. / In fact it was a little bit frightening. / But they fought with expert timing."
(Carl Douglas, "Everybody was Kung Fu Fighting")

Yleisesti ottaen itsepuolustukseen liitetään usein väkivaltaisuus. Oma, ihmisen moraalin nollaava käytännönläheisyysperustelu, "kyyniseen realismiin" (vai onko nimessä redundanssia, kaksi synonyymiä peräkkäin?), perustuva selitys on että harrastaja joka pieksee toisen ei jatka harrastamista. Ja kun siitä hommasta pitää, kun sitä harrastaa, niin sitten sitä ulkopuolista väkivaltaa tekee vähemmän. Kuitenkin tappelijoitakin on. Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen harrastajat on syytä erottaa. Niissä on nimittäin eroja.

Tappelijat.

Tässä kohdassa otan ensin avuksi James Lafondin jutun "The Truth about Street Fighters - Research revelas what the average attacker is like." Se on populaarijulkaisu, joka tutkii hieman asiaan liittyviä tutkimuksia. Aloitetaan siitä että katutappelijoita olisi jokainen, joka esittää sellainen olevansa. Tästä lähdetään sitten tarkentamaan erilaisia profiileita.

Lafond lähestyi tilanteen määrittelyä etsimällä kysymyksiä:
1: Itse tappelijoiksi itseään kutsuvien jutuissa "voitetut" tappelut on lukumäärällisesti usein aika isoja. Tästä herää ihmetys, koska monet eivät koskaan joudu tappeluun. Ja minäkin, joka olen aika ärsyttävä olento, en ole yhteensä saanut kasaan mitään useita kymmeniä katutappeluita. Miten toiset voivat voittaa satakin kertaa? Helpoin selitys on että suurin osa on rehentelijöitä.
2: Toinen asia on, että miksi häviöitä ei yleensä lasketa? Toisaalta, miten lasketaan "katutappelu" tai "voitto"? Miten voitetaan ryöstö tai raiskaus. Ja ovatko nämä tappeluita? Esimerkiksi jos joku vanha mies tulee uhittelemaan kävelykepillä, ja nuori jannu heittää kädessään olevan limulasin tämän naamalle ja pakenee saamansa hetken avulla ohimenevän bussin kyytiin väistellen kävelykepin iskuja, ja pääsee vahingoittumatta perille. Onko kyseessä tappelu? Ja jos on, kuka oli voittaja?

Näiden kysymysten avulla on kartoitettu sitä miksi tappelu yleensä koetaan. Ne katsotaan kahdella tavalla:
1: Hyökkäykset, jossa on aggressori joka käynnistää tilanteen. Tosin usein hyökkäyksen kohde ei laske tilannetta tappeluksi, se saa "epäreilumpia sävyjä". Toisaalta aseellinen ryöstäjä, esimerkiksi puukolla uhkaileva, kokee tilanteen tappeluna. Mutta monissa tilanteissa aggression aloittamisen jälkeen tilanne katsotaan tappeluksi. Raiskauksen uhri joka pistää vastaan katsoo useammin olevansa tappelussa kuin raiskaaja, ilmeisesti sen vuoksi että .
2: Vapaaehtoiset tappelut, jotka taas ovat enemmän egopohjaisia kohtaamisia, jossa tappelevat jonkinlaisen sidosryhmän jäsenet. Tällä pääasiassa haetaan kunniaa.

Nyt ensin "rehentelijät" putsataan, ja tätä kautta aineistosta voidaan saada luokituksia siitä, minkälaisia "oikeat katutappelijat" ovat:

Yleisesti he ovat kohtuu hyvän näköisiä. Lisäksi he voittavat suuren osan tappeluista, koska he ovat siinä hyviä. Osa tietenkin myös valikoi tappelut ja ottaa tai provosoi vain sellaisia jotka katsoo voittavansa. He ovat naimisissa joko erittäin vahvatahtoisen tai erittäin pehmeiden ja heikkojen naisten kanssa. Tarkemmin tappelijat ovat:
1: Teinitappelijoita, jotka ovat yksinäisiä ja jotka pitävät menestymisestä. Heidät on usein erotettu koulusta. Yleensä heillä ei ole useita kymmeniä tappeluja. Ja aikuisena tappelu voi jäädäkin.
2: Aggressiiviset, jotka ovat yleensä atleettisia. He treenaavat fysiikkaansa ja ovat kilpailuhenkisiä. Heidän tappeluissaan "alkoholilla on usein tekemistä asian kanssa". Määrät voivat olla huimia. Voi olla että tämä on lyhytaikainen periodi, josta tasoitutaan. Alkoholin käyttö tai muut voivat kuitenkin "laajentaa uran pituutta" (jos niin voidaan sanoa).
3: Epäsosiaalinen tappelija tappelee todella harvoin, koska suuri osa katutappeluista on jollain tavalla joko suoraan sosiaalista valtapeliä tai kilpailua "kumpi on äijä", tai on liitoksissa niihin joko sitten välillisesti että "yrität iskeä väärää tyyppiä" tai sitten yhteisen korrelaation kautta "ulkona illalla käydään sosiaalisista syistä ja tätä kautta voi törmätä kaikennäköisiin menijöihin". Yleensä hän on kärsinyt väkivaltaisuutta. Ongelmat psyyken, lain tai etiikan kanssa ovat tällä tappelijatyypillä yleisiä. Hän väistää haasteita, ja voitot ja tappiot ovat vaihtelevia. Hän kärsii tappeluista yleensä samaan tapaan kuin väkivallan uhrit. Mutta toisaalta hänet erottaa niistä se, että hän ei käsittele niitä vaan voi jopa nautiskella kostosta.
4: Tapatappelijat ovat normaalia vahvempia ja heillä on käytännönläheinen mielenlaatu. He tappelevat koska he osaavat tehdä sen hyvin. Heillä on yleensä myös tilannesilmää, ja keinot väistää vaarallisimpia tai liian tasaisia tappeluja ilman että se vaikuttaa hänen statukseensa. Tappelut tehdään yleensä ikään kuin "alakulttuurin sisällä", ja veitsien ja puukotusten ja muiden "ikävyyksien" käyttö on niissä harvinaista.
5: Pakkomielteinen tappelija taas on egoistinen ja hänellä voi olla jopa sadistisia taipumuksia. Hän nauttii "taiteensa" teosta ja ottaa riskejä. Tämän vuoksi hän häviää melko usein. Heillä on usein värikäs persoonallisuus. Pitkäjänteisyyden puute on yleistä.

Soturit.

Jim Wagner on sotilaspuolustustaitojen asiantuntija ja poliisi. Hänen mukaansa tärkeintä ei ole tekniikoiden määrä. Hänestä "pikaruokakonsepti" on taistelukäyttöön parempi. Hän on verranuutkin ruokailua ja "huitomsia" seuraavasti "The fast-food menu consept" -jutussaan. Sotilas on kuin sellainen joka menee McDonaldsiin hankkimaan nopeasti ruokaa joka pitää elossa. Lista on lyhyt ja kaikki vaihtoehdot voivat olla hyvin esillä. Sotilaan tulee siksi osata vain tietty, melko pieni, määrä tekniikoita jotka ovat nopeita ja toimintavarmoja. Sekä mahdollisimman suoraviivaisia jotta niitä voi tehdä väsyneenäkin ja paniikissa. Hän kuvaa itsepuolustuslajeja hienoihin ravintoloihin, jossa tilataan vaikeannimisiä annoksia ja jossa viinin valintakin on tarkkaa touhua johon varataan aikaa. Näissä lajeissa on satoja tekniikoita. "101 ways to kick opponent." "Pikaruoka" yhdistää myös vankilaelämän: Vankiloissakin vangit osaavat vain muutamia tehokkaita liikkeitä. Soturityypillä tekniikat keskittyvät olemaan joko harjoittelua tai totista paikkaa. Se on taito joka opetellaan "ammatin vuoksi", eikä se ole jotain jota treenataan kaduilla ventovieraille. (Sitä saadaan ilmeisesti muutenkin "ihan tarpeeksi". Näitä muutamaa tekniikkaa kun harjoitellaan. Ja harjoitellaan marssien ja muiden juttujen yhteydessä. Harva tekee mielellään töitä kotonaan vapaa -ajallaan.)

Itsepuolustuslajin harrastajat.

Richard Ryanin "Violence, passivity and warrior's mind" -jutussa käsitellään itsepuolustuslajien aggressiivisuuden myyttiä. Hän on perustanut muutamia itsepuolustuslajien harjoittelusysteemeitä, mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ovat yleensä erityisen lempeitä, mutta toimintavapaita. Tämä erottaa heidät aggressiivisista ja passiivisista. Syynä on pelon käsittely: Aggressiivinen yksilö hyökkää pelkoa kohti, passiivinen taas väistää sitä ja antaa periksi. Itsepuolustuslajin harjoittaja taas käsittelee sen. Syynä on se, että lajin harjoitteleminen vaatii kärsivällisyyttä. Se lisää harkintaa. Lisäksi itsepuolustuslajien harjoittaminen pakottaa pelon, vihan ja itseriittoisuuden tunteita: Häviöt ovat tavallisia. Niitä kohdataan alussa ja kun taidot karttuvat saadaan parempitaitoisia vastakamppailijoita. Tätä kautta häviötä kohdataan jatkuvasti. Ja tietenkin väärä aggressio ja passiivisuus tai itseriittoisuuteen vaipuminen myös heikentävät voitonmahdollisuuksia, joten virhe näissä johtaa enempiin ikävyyksiin.

Ryan kuitenkin mainitsee harrastajissa kaksi ongelmaryhmää. Ne yhdistää huono tapa käsitellä pelkoa. Ne ovat saman kolikon eri puolet:
1: Passiiviset henkilöt, jotka vaipuvat ajan mittaan keskittymään kohti lajin esoteerisia piirteitä, kuten chitä. Heissä on se hyvä puoli että he eivät ole yhtään aggressiivisia. Ulkomaailman kannalta tässä ei ole tietenkään mitään pahaa. Ja harjoittelemalla heidän taitonsa tietenkin karttuvat, joskin sävy onkin enemmän henkinen. Harrastajina he eivät kuitenkaan edisty kovin nopeasti ja he näyttävät harvoin niitä superihmisen kykyjä, joihin he keskittyvät. Tältä kannalta se on hieman huono asia.
2: Toinen ryhmä onkin aggressiiviset toimijat, joiden mielestä voittaminen on tärkeintä. He yrittävät väkisin löytää heikompia vastustajia ja päihittää nämä mahdollisimman julkisesti. Kun he kohtaavat samantasoisen tai paremman, he perääntyvät ja/tai yrittävät jotenkin huijata, kikkailla ja manipuloida tilanteen edukseen.

Ryanin mukaan kunnon taidot saa vain saamalla mielentilan joka on samanaikaisesti rento että valpas. Ja tämä kehittyy lajien harjoittamisen kautta sekä itse prosessin vuoksi, että sen vuoksi että niitä korostetaan lajissa ihan "ideologisestikin". Näin ollaan valmiita toimimaan tai olemaan toimimatta tarpeen mukaan. Ryan tiivistää näkemyksen japanilaiseen sanontaan "Fastests swords are seldom drawn."