(Eduard Wagner, "Swords and Daggers - an illustrated handbook", sivu 66)
Kahden käden miekka, jolla on käytössä monta nimeä: Esimerkiksi two-handed sword, epee's a deux main, two-hander, greatsword, dopplehänder, bidenhänder, zweihander, zweyhander, schlachterschwerter.. Tekisi mieli sanoa että "Raskaalla lapsella on monta nimeä", koska se mukailisi populaarimediaa, ja jopa joitakuita historioitsijoita, jotka esittävät että kahden käden miekat ovat valtavan suuria ja kömpelöitä. Niiden käyttöä pidetään alkeellisten barbaarien perusvälineenä, muskelimiesten aseina. Animeissa korostetaan jopa makaabereissa mitoissa aseiden kokoa, tosin ilman painavuusasioita. Kun jossain kuulee mainintoja jopa 20 tai 40 kilon miekoista, on tosiasiassa reilu kolme kiloa aika pieni määrä. Painoa on liioiteltu jopa kymmenkertaisesti. Eikä tässä ole huomioitu edes sitä että miekat on painotettu, jolloin niiden käyttäminen on kevyempää kuin pelkästä painosta voisi päätellä. Syynä on tietenkin se, että paino hidastaa, ja todellinen impaktin teho tulee sekä painosta, jossa on itse aseen painon lisäksi myös miekanheiluttajan painoa. Että lyönnin nopeudesta. Paino ei siksi saa hidastaa liikaa.
Kahden käden miekan käyttö.
Tosiasiassa kahden käden miekka oli kuitenkin melko modernin ajan juttu, muut miekkatyypit ovat vanhempia. Sitä käytettiin yleisesti 1400-1500 -luvulla. Voisi siis kutsua "renssanssimiekoiksi", joten henki ei ole enää kovin "keskiaikainen". Siksi luulot ja sidokset keskiajalle ovat "vahvasti liioiteltuja". Niiden terän pituus oli jossain 150-170 senttiä. Ne oli kuitenkin erityisen hyvin painotettuja, joten niiden käyttäminen ei ole niin rasittavaa kuin voisi luulla. Sen käyttä keskittyi sveitsiläisten ja saksalaisten landsknechtien käyttöön. Kahden käden miekan käyttäjät olivat erikoisen hyvin koulutettuja, "tuplapalkkamiehiä". Esimerkiksi Hans Talhofferin "Fechtbuch" opettaa tämän asetyypin käyttöä.
Kahdenkädenmiekan käyttötavat eroavat pitkästä miekasta oleellisesti, koska niiden pääteema oli eri. Toki kahdenkäden miekkoja käytettiin kaksintaisteluissakin, mutta niiden päärooli oli osana sotilasosastoa: Tarkemmin sanoen oli seiväsmiesten, pikemannien, rivistöt, joiden eturivissä oli miekkamiehiä, joiden tehtävänä oli tökkiä syrjään vastustajan samanlaisen rykelmän keihäitä jotta omat joukot pääsevät lävitse. Tämä oli vaarallinen tehtävä ja se annettiin siksi taitavimmille ja vahvimmille ja suurimmille sotilaille, joita kutsuttiin nimellä doppelsoldner tai doppelsöldner. He puolustivat myös linnoituksissa.
Erikoinen asia kahden käden miekoissa selviää lainaamalla William J. McPeakia, ja hänen "For a Swordsmen with Muscle as Well as Skill, Two Hands Could be Better Than One." sisälsi esityksen: "By the end of the 15th century, however, the Swiss had turned almost exclusively to the 17- to 18-foot pike as their weapon of choice, becoming the premier pikemen of Europe. The two-handed sword was considered incompatible with the pike and was actually outlawed as a frontline weapon by many confederation members - though the Swiss kept making them. The two-hander remained a popular weapon among many other European mercenaries, in Italy and particularly in Germany."
Käytännössä käyttötavat kaatavat muutaman kahdenkädenmiekkoihin sidotun urbaanin legendan:
1: Esimerkiksi 1800 ja 1900 -luvulla historioitsijat olivat sitä mieltä, että kahdenkädenmiekat olivat erityisen raakalaismaisia, että paino tarkoittaa voiman painottamista tekniikan sijasta. Tätä mieltä oli esimerkiksi Thomas Page. Tämä oli osa laajempaa näkemystä, jossa höyhenenkevyen miekan ajateltiin vaativan maksimaalisen osaamisen ja käyttöön harjoittamisen. Kuitenkin kahden käden miekan käyttäjät olivat juuri taitavimpia ja harjoitetumpia. Koska niiden käyttä oli vaativaa. Ne oli jopa rakenteellisesti sellaisia että "perusasennosta" päästiin "half-swordingiin" toimivasti ja tämä tarkoitti sitä että käytössä oli myös valtava tekniikkavalikoima.
2: Kahdenkädenmiekkoja ei ole suunniteltu haarniskoissa olevien miesten kaatamiseen. Itse asiassa pitkässä miekassa haarniskoihin keskityttiin siten, että niiden pisto -ominaisuuksia lisättiin. Tärkein kahdenkädenmiekan käyttötapa oli juuri vähissä suojuksissa liikkuvan "perusmoukan" pikemanin kohdalla. Toki myös kahdenkäden miekkoja voitiin käyttää haarniskaa vastaan, mutta tällöinkin korostui half-swording ja keihäsmäiset otteet, jossa pistämistä korostettiin. Eli tässäkään impaktilla ja puhtaalla painolla ei lyöty alas.
Ison miekan rakenne.
Tyypillinen kahden käden miekan rakenne on sellainen, että se oli pitkä. Se saattoi olla jopa pidempi kuin sen ajan mies, mutta yleisesti jos miekan laittaa maahan terä alaspäin, sen väisti oli jossain rinnan korkeuden tiimoilla. (pitkä miekka on siinä "jossain vyötärön kohdalla". Helppo testi jokamiehelle.) Sen terä oli aina kokonaisuuden kannalta suora, eli kun kahvasta veti kärkeen, miekan terä ei kaartunut vaan oli suora. Kuitenkin osassa terissä oli aaltomaisuutta, eli terän muoto teki ikään kuin pieniä aaltoja. Tällöin miekkoja kutsutaan nimellä flamberge, flammard, flambard ja flammenschwert. Aaltomaisuuden uskottiin tehostavan aseen tekemää vahinkoa. Kokeilujen pohjalta nämä eivät tee tehokkaampaa vahinkoa. Mutta visuaalisesti ne ovat vakuuttavan näköisiä.Kahden käden miekoissa oli tyypillisesti isohko ricasso, joka tarjosi hyvän kädensijan terän juuresta. Joskus ricasson terän puolelle oltiin laitettu "pienempi väistipari", virallisesti parrying hooks, jotka suojasivat kättä kun sitä käytettiin ricassolla. Lisäksi ricassoon oltiin joskus laitettu nahkapäällyste. Tällä korostettiin miekan kahta käyttötapaa: Kun miekkaa pidetään "normaalista kahvasta". ei terän juurella tietenkään lyöty. Kärkiosalla oli taistelun kannalta merkitystä. Lähietäisyydellä asentoa taas vaihdettiin "half swordingiksi" ja tällöin sauvamaiset ja keihäsmäiset otteet tulivat mukaan kuvioihin.
Väistit kahden käden miekoissa olivat tyypillisesti pitkät. Lisäksi niissä oli väistin sivussa suojarenkaita, jotka eivät kulkeneet väistiltä pommeliin (kahvan yli) vaan muodostivat yhdessä ikään kuin "kehän väistin puoliskojen välille". Ymmärtämisen helpotukseksi on kuva, josta ehkä tajuaa että "se on lattana, jossa kaksi ympyrää ja suora kohtaavat". Reikä kuvaa sitä kuin se ikään kuin pujotettaisiin terästä kunnes kohtaisi kahvan. Kaiken kaikkiaan tämä ratkaisu antoi hyvän suojan. Tämä oli tarpeen koska iso miekka ei käänny ihan yhtä ketterästi kuin kevyempi.Kahden käden miekan erikoiset serkut.
Kahdenkädenmiekat olivat taistelukäyttöön sovellettuja. Niihin sekoitetaan usein kuitenkin myös erilaiseen käyttötarkoitukseen tarkoitettuja miekkoja.
Näistä tärkein, yhä käyttöesine, oli teloituksissa käytetyt miekat (executioner's sword). Ne eivät olleet enää aseita, vaan työvälineitä. Niiden muoto mukaili tätä tarkoitusta. Niiden terä oli yleensä 80 senttiä pitkä ja 5 senttiä leveä. Kahva oli niin pitkä että siitä sai hyvän otteen kahdella kädellä. Niiden kärki oli ehdottomasti pyöreä ja joskus kärkiosassa oli reikiä, jotka oli ilmeisesti sitä tarkoitusta varten, että kärkeä ei voisi hyvin teroittaakaan. Väistimet kääntyivät usein jopa hieman taaksepäin. (Taistelukäyttöinen väistihän on tavallisesti joko suora ja yhdeksänkymmenen asteen kohdalla tai sitten se kaartuu kohti kärkeä, "eteenpäin".) Tässä kohden on ehkä mielenkiintoista tietää, että jos henkilö teloitettiin kirveellä, käytettiin pölkkyä. Sen sijaan miekalla teloitettava polvistui pää hieman taivutettuna. Silmät usein peitettiin.
Toinen, hieman "animemaailmasta" peräisin oleva miekka on seremoniamiekat, (bearing-sword, parade-sword, paratschwert), jotka painoivat helposti tuplasti sen, minkä painavin sotilaskäyttöinen "kaksin kourin heijattava". Hieman häpeällistä kyllä, vasta 1985 Hans-Peter Hils viittasi siihen, että useissa museoiden asekokoelmissa oli käytön kannalta epäkäytännöllisen suuria ja painavia sekä tylsiä miekkoja, joiden painotus esti niiden tehokkaan käytön taistelussa - sen sijaan kun tyypilliset taisteluun sovitetut kahdenkädenmiekat olivat erityisen taitavasti painotettuja. Ne olivat seremonia -aseita, joiden virheellisesti viitattiin olevan taisteluaseita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti