Seitsemän vuotta "kiipelissä".

Unikeonpäivä on vanha kristillinen merkkipäivä. Siihen liittyvässä tarinassa seitsemän Efesoksen marttyyriä pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan, jossa uinuivat 200 vuotta. Minä taas menin kihloihin unikeonpäivänä vuonna 2002. Tässä esiaviollisessa tilassa yhä. Odottaminen, "uinuminen" kuvaa tilanteen henkeä hyvin. Sen lisäksi että olen unikeko kirjaimellisestikin.

Kaikki alkoi tietysti siitä hauskasta tilanteesta, kun toin nykypuoliskoni kotiin asti. Sain muistutuksen siitä että ei olisi soveliasta rikkoa muiden seurusteluja ja viedä varattuja. Kun Paulalla oli sormus. Informointi ei sujunut ihan tavoitteiden mukaisesti.

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Tässä täytyy olla jotain patologista. Joko syntisessä esiaviollisessa ilossa on jotain sellaista jota ei halua muuttaa aviollisiksi velvollisuuksiksi.

Tai sitten joudun ottamaan avukseni Ray Romanon "Kaikki rakastavat Raymondia". Siinä oli "nostalgiajakso", jossa Ray ja Debra olivat menossa naimisiin. Debra hössötti häistä, ja Ray mietti että meneekö hän naimisiin vain saadakseen häät. Itsetunto siinä romahti, ja skeptismi nousi hääpäivään asti. (Onneksi sukat pelastivat "kylmiltä jaloilta" ilman että "jaloille annettiin viinaa".) Meillä ei hääsuunnitteluintoa ole kummallakaan samaan tapaan. Joskin minä aika usein ihmettelen, että mitä helvettiä hän minussa näkee. Toisaalta, kun en ole mitään järkeviä syitä keksinyt, olen tullut siihen tulokseen että "parempi näin". Jos olisin rikas, voisin pelätä että minut otetaan vain rahojen vuoksi. Jos olisi vakaa duuni tai antelias luonne, niin sitten ajattelisin että joku nappaa vain sen vuoksi. Komea ulkonäkö voisi lisätä "koristepuolison" ja siitä seuraavan statuksen pelkoa. Ja tässä suhteessa olen harvinaisen lujassa asemassa. Ei ole muuta syytä, kuin minä.

Itse asiassa "juhlat pelottavat".
1: Molemmissa suvuissa on sisäisiä kärhämiä. Vieraiden kutsulistan laatiminen on ongelma. Lisäksi tarvitaan kehä ja aseita, jotta henkilöt voivat siellä sitten purkaa kiukkunsa, jos sille päälle tullaan.
2: Toisaalta naimisiinmeno on meille pelkkä juridinen juttu. Se ei tuo mitään sellaista jota ei jo olisi. (En usko että tässä on mitään harhaluuloja toisesta ja jos olisi ylisietämätöntä, ovi olisi jo käynyt.) Paperilapun takia ei oikein viitsi.
3: Kolmas on tietysti juhlien hinta. Tavoitteena on "yhä" mennä avioon sitten kun koulut on ohi ja työelämää pukkaa. (Mikä on tietysti siirtynyt aikojen saatossa erinäköisistä syistä, kuten epärealististen valmistumisnopeuksien vuoksi.)

Mutta kyllä sitä pitäisi. "Ihan kohta". Kuten on koko se seitsemän vuotta ollut. (Johan minä puoli tuntia sitten sanoin että tulen viiden minuutin päästä!)