Luonnon haaskaamisesta - ja hieman hapenkin

Linkola käsitteli maahanmuuttokritiikkiä ekologian lähtökohdasta. Hän antoi haastattelun jonka mukaan väestönkasvu on ongelma ja että joidenkin populaatioiden tulisi vain antaa kuolla. Se olisi luonnollista. Eli Linkolan kirjoissa hyvää. "Muistan lapsuudestani, kun käpytikkojen kanta oli kasvanut Suomessa niin paljon, että syntyi suurvaellus kohti länttä. Saaristomeren myrskyissä kuoli tuhansittain käpytikkoja, ja rannat olivat niitä täynnä. Siitä lähtien olen ymmärtänyt, että se on ihan oikein. Jäljelle jäänyt käpytikkakanta oli kohtuullinen ja pystyi jatkamaan elämää. Afrikkalaisten liikehdintä on vastaavanlaista kuolinvaellusta."

Kun puhutaan väestön liikakasvusta, kukaan ei myönnä, että juuri hän olisi tätä liikakasvua. Se on aina joku muu ihminen. Sen vuoksi Linkola puhuu väestön liikakasvusta katsoen ihmisiä joiden soisi hukkuvan välimereen. Mutta sen sijaan hän ei mieti sitä, että hän itse on antanut tämän haastattelun länsimaisessa sairaalassa 84 vuoden ikäisenä. Länsimaisessa sairaalassa eläminen se vasta resursseja kuluttaakin. Siinä sitä on lysti lukea miten "Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua."

Tämä lausunto sai paljon suosiota erilaisten maahanmuuttokriittisten tahojen puolella. Merkittävää on, että moni maahanmuuttokriitikko on kristitty. Ja kristinuskoon on liitetty hyvin vahvoja väitteitä. Väitteitä siitä, että kristinusko on yhteiskunnassamme oleellisen absoluuttisen ihmisarvon takana. Ei-kristillisyys liitetään tämän arvon hylkäämiseen. Ja näin varoitellaan esimerkiksi siitä miten ateisti voisi vain mennä ja tappaa ihmisiä. Tai olla välittämättä ihmisoikeuksista ja hyväntekeväisyydestä.

Kuitenkin kun katsotaan yhteiskuntaamme, niin vain hyvin harva on itse asiassa absoluuttisen ihmisarvon kannalla. Ihmisarvo ja oikeus elämään ei ole absoluuttinen tai ehdoton. Maahanmuuttokritiikissä korostuu se, että oman maan kansalaisia – kuten Linkolaa – tulisi pitää hengissä. Kuolemantuomioita kannattava taas ajaa rikollisuutta kriteeriksi jolla absoluuttinen elossaolo-oikeus jonka varaan kaikki muut oikeudet rakentuvat, voidaan poistaa. Sodassakin saa evankelis-luterilaisen kirkon tukeman kenttäpiispan mukaan tappaa. Tämä vain tahtoo unohtua kun huomio keskittyy abortteihin, ei-vielä-tietoisiin ihmisiin kohdistuvassa keskustelussa. Jossa on sitten on siinä niitä kriteerejä siihen mikä ylipäätään kelpaa ihmiseksi joten ei siinäkään mitään absoluuttista ihmisyyttä ole.

Toisin sanoen oikeus elämään ei ole absoluutti vaan sidoksissa siihen minkä maan juridisen kansalaisen jalkovälistä olet tupsahtanut maailmaan. Joka taas on määritelmällisesti ja automaattisesti etninen tai jopa rodullinen kysymys. Ja niin sairaalamme elättävät myös Pentti Linkolaa. Sen sijaan, että antaisimme ihmiselle mahdollisuuden elää sitten sen valitsemansa luonnonvalinnan ehdoilla.

Tästä päästään siihen kysymykseen, että onko ihmisoikeus abstraktio jolla ei ole mitään moraalista sisältöä tai velvoitteita. Toisin sanoen; Muuttaako ihmisoikeuden omaaminen yhtään mitään. Tässä pääongelmana on se, että valtio on usein se toimija joka varmistaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Ja se ei ole aina kiinnostunut puolustamaan näitä. Ei varsinkaan kaikille.

Hannah Arendt onkin tähän liittyen kuvannut totalitarismin ja ihmisoikeuksien suhdetta; Kun valtio suojelee kansalaisiaan, syntyy tilanteita joissa ihmisillä ei käytännössä ole ihmisoikeuksia sen vuoksi että heillä ei ole valtiota joka suojelisi heitä. Toisin sanoen; He ovat ulkopuolisia joko juridisesti siten että he ovat eläneet muualla. Tai sitten he ovat oman maan kansalaisia jotka on määritelty ”valtion vihollisiksi”. Väärinajattelijoita voidaan tämän jälkeen rangaista ja vangita. Arendtin mukaan jos ihmisoikeudet ovat abstraktio joiden kohdalla ei voida mennä jokin tahon luo ja hakea näitä oikeuksia, niitä ei käytännössä ole olemassakaan. Toisin sanoen ihmisoikeus joka on abstraktion tasolla ei ole mikään ihmisoikeus. Arendt menee jopa siihen, että jos jollekin ihmisoikeudelle ei ole takaajaa ja puolustajaa, joku vallanhimoinen julma yksilö ja taho helposti käyttää tätä hyväkseen. Eli jos ihmisoikeuksia ei erikseen puolusteta, niitä todennäköisesti myös rikotaan.

Tässä mielessä ihmisoikeudet ovat jännittävä asia. Virallisesti papereissa on tehty erilaisia kansainvälisiä sopimuksia jotka takaavat ihmisarvon vaikkapa sotavangeille. Ja sinulle ja minulle. On YK:n ihmisoikeusjulistuksia ja yleviä kristillisiä periaatteita. Nämä on nähty universaaleiksi. Ne ovat olemassa siten että ihmisillä on se. Ne ovat olemassa paperilla ja juhlapuheissa. Mutta vain osa ihmisistä saa oikeasti jonkin tahon ajamaan näitä omalla kohdallaan. Usein tämä on valtio. Yhteiskuntafilosofit jaottelevatkin tämän vuoksi oikeudet formaaliksi oikeuksiksi (formal rights) ja efektiivisiksi oikeuksiksi (effective rights).

Tämä jaottelu auttaa varmasti ymmärtämään sitä miten ihminen voi oikealla kädellään julistaa että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo. Ja toisella kädellä he voivat iloita siitä että mahdollisimman moni pakolainen hukkuu välimereen. ; Ihmisillä on abstrakti formaali oikeus elämään. Mutta kenenkään ei tarvitse suojella tai vahtia tai tehdä mitään. Joten kuolemia ei tarvitse yrittää ehkäistä. Ei, vaikka Linkolan puheet ihmiskunnasta ja sen kuolemisesta koskevat ekologianäkökulmasta kaikkia. Myös niitä suomalaisia lapsia joiden tehtävänä olisi kuolla pois luonnon puolesta. Joka ei olisi Linkolan luontonäkökulmasta julmaa.

Carl Schmitt näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi. Ja että poliittisiin vihollisiin suhtaudutaan hyvinkin tietyllä tavalla. oki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Mutta tekemättä mitään. Tässä mielessä poliittisille vihollisien kanssa voidaan olla jopa ystäviä. Mutta heidän kuitenkin voidaan antaa tuhoutua. Tämä on taatusti hyvä mekanismi kun kuvataan sitä miten absoluuttisen ihmisarvon ja kristinuskon erinomaisen eettisyyden puolustaja suhtautuu välimereen hukkuviin pakolaisiin. Heille kysymys on siitä että he tekevät ”kipeän ratkaisun” koska ”ei ole varaa toimia koko maailman sosiaalitoimistona”. Tämä ei perustu vihaan ja ihmiset kokevat tämän enemmänkin ”pragmaattisuutena” ja ”käytännönläheisyytenä”. Linkolaakaan ei nähdä näissä piireissä eetikkona ja moralistina – joka hän on. Häntä pidetään ”käytännöllisenä suomalaisena joka tiedostaa realiteetit”.

Achilles Mbemben "Necropolitics" kuvaa tätä valtion suvereeniuden näkökulmasta. Hän korostaa että perimiltään suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. ; Mbemben ajatus on siitä erikoinen että me usein arvostamme esimerkiksi itsenäistä valtiota ja sen suvereeniutta. Mutta tämä arvo on tätä kautta itse asiassa suoraan absoluuttista ihmisoikeutta vastaan. Ainakin jos puhutaan sellaisista oikeuksista joilla on mitään väliä. Eli sellaisia joita totellaan, toteutetaan, noudatetaan ja tavoitellaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and the capacity to dictate who may live and who must die”.

Ajatus ei ole mitekään erikoinen. Onhan esimerkiksi Max Weber kuvannut valtiota järjestelmänä jolla on legitimoitu väkivaltakoneisto. Sillä on keinot sisäiseen väkivaltaan omia kansalaisiaan kohtaan (poliisi) ja ulkoisia ihmisiä kohtaan (armeija). Tässä maailmassa valtiossa joko on poliisi tai armeija tai sitten ei voida merkittävästi puhua valtiosta. Ainakaan ennen kuin alueella on jonkin toisen alueen armeija ja poliisi. Max Weber puhuu sitten tämän lisäksi yhteiskuntarakenteita tukevista ideologioista ja niiden tärkeydestä. Etenkin uskonnosta. Ne koetaan tosiasioiksi vaikka ne ovat etiikkaa. Tämä perinne voidaan vetää Platonin ajatuksiin joissa tunnetaan jalon valheen idea. Kansalaisia voidaan ohjata yhteiskuntaa tukevilla propagandoilla vaikka tämä propaganda ei olisi tottakaan. Tässä mielessä voidaan ymmärtää miten Linkolan etiikkapuhe jota oikeutetaan puheilla luonnonvalinnasta tuntuu ”konkretialta”.

On syytä muistaa, että luonnonvalinnan kannalta suomalaisten lasten sairaanhoito syö resursseja. Samoin vanhustenhoito. Jos näihin sovelletaan Linkolan ajatusta luonnonvalinnasta, konkretiaa kehuvien lausunnot muuttuvat. Nämä lausunnot olisivat kauhistus kristitylle. Joka näkee miten tämä on sitä ”evolutionismia” joka turmelee moraalin ja tuhoaa absoluuttisen ihmisarvon kuin Pekka-Eric Auvisen ”Luonnollisen valitsijan manifestissa”. Tämä vihjaa siitä että tosiasiassa argumentti ei vakuuta vaan se keihin se kohdistuu ja keihin ei. Luonnonvastainen ja resursseja tuhlaava suomalaisten vanhusten pelastus lääketieteellä nähdään aktiivimurhaksi vaikka kyseessä olisi vain se, että katsotaan sivusta kun heidän annetaan kuolla. Toisin sanoen oikeus elämään ei ole sama kaikilla. Reaalisen ihmisarvon kriteerinä on kansalaisuus. Tässä mielessä voi olla turvallista kuulla Teemu Laajasalon suuta että ateistit ovat ”etnisesti luterilaisia”.

Meille opetetaan että me olemme syntyneet tasa-arvoisina. Mutta seuraavaksi opimme, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Poliittisille vihollisille annetaan abstraktit oikeudet joita ei voi mitenkään konkretisoida. Ja näin heidän tuhoutumistaan voidaan katsoa sivusta, ikään kuin säälien ja ylläpitäen mielikuvaa siitä että olemme hyviä ihmisiä. Koska sisäinen tunne ihmisoikeuksista täyttää mielemme niin vahvasti että emme tiedosta, että poliittiset viholliset ja totalitarismin ydin ei ole siinä että vihaamme ja raivoamme jotain kohdetta vastaan. Se on siinä että katsomme sivusta kun he tuhoutuvat.

Tässä kohden absoluuttinen ihmisarvo ei ole kovin merkittävä asia. Moraali on enimmäkseen rikkaitten luksusta. Ja länsimaissa jopa minunlaiseni renttu kykenee elämään moneen historian aikaan ja nykyajan maantieteeseen sovitettuna todellista luksuselämää. Playstationia ja kaljaa riittää. Ja luksuselämää elävillä on paljon menetettävää. Siksi ei ole mukavaa olla koko maailman sosiaalitoimistona kun voi vaan antaa ongelman passivisesti kuolla jossain kaukana ilman että tästä tulee hirveitä tunneaaltoja itseen. Kun ei ole esimerkiksi oma lapsi se joka hukkuu sinne välimereen. Jos olisi, niin sitten olisi itku ja hammasten kiristys. Koska se oma lapsi on jotenkin tasa-arvoisempi kuin muut. Koska rikkailla luksuseläjillä on valtion tuki tai omaa varaa puolustaa oikeuksiaan.

Itsekään en toki teeskentele että uskoisin johonkin absoluuttiseen ihmisarvoon. Jos esimerkiksi joku lyö minua, luopuu minun silmissään pysyvästi oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen. Kaikilla on varmasti joitain sellaisia kriteereitä joiden perusteella olemme valmiita tappamaan jonkun. Ja vielä useammin ja löyhemmillä kriteereillä olemme valmiit antamaan jonkun passiivisesti kuolla. Absoluuttinen ihmisarvo on illuusio. Ja on turhaa kuvitella että olisi jokin kristinusko, humanismi tai muu ismi joka olisi tuonut maailmaan sellaisen ja joka puolustaisi sen jatkuvuutta. Ei. Se on vain rikkaiden luksuseläjien illuusio. Absoluuttiseen ihmisarvoon ei käytännön tasolla ole sitoutunut oikein kukaan. Ja tämän tajuamisen jälkeen voi kenties ajatella että kenties aika monen kalastajan pitäisi luonnonvalinnan voimasta hukkua kotijärveensä ja kierrättyä sen kalapopulaation biomassaksi.

---

Lähteet:
Helsingin Sanomat, ”Pentti Linkola: Rajat pitäisi sulkea ja kehitysapu lakkauttaa” (16.8.2017)
Hannah Arendt, ”Origins of Totalitarianism” (1951)
Carl Schmitt, ”The Concept of the Political” (1932)
Achille Mbembe, ”Necropolitics” (2003)
Max Weber, ”Politics as a Vocation” (1919)
Platon ”Πολιτεία” [Suom. ”Valtio”]

Horizon Zero Dawn; Tarina luonnosta ja identiteetistä

Nature vs. Nurture on argumentaatiota siitä kuinka ihminen on se joka on. Onko se ympäristö jossa hän elää vai onko se peritty ja synnynnäinen ominaisuus. Voiko ihminen syntyä älykkäänä tai pahana.

Moni korostaa kasvatusta. Että koulutus on tärkein osa kun persoonaa kehitetään. Tässä mielessä ”postmoderni feminismi” on hyvinkin samaa mieltä feminismiä moittivien ja kristinuskoa puolustavien arvokonservatiivien kanssa. Osittain tässä on varmasti takana sekin että kulttuuria korostavat ja sen merkitystä painottavat ovat usein itse jotenkin vihkiytyneet tähän kulttuuriinsa.

Kulttuuria ja kasvatusta korostavat kertovat enemmän siitä että ihmiset ovat tekojensa summa. Ja että yhteiskunta kasvaa tehokkaammaksia ja eettisemmäksi. Erikoislaatuiset ihmiset eivät olisi amerikkalaisen ihanteen tai kokoomuksen mallin mukaan jotain joka on ansaittua tai hankittua ; Mallia kuvaa ajatus ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” jossa jokainen voi menestyä kun vain yrittää riittävästi. Itsellenikin koulutuksen painottaminen on helppoa. Intellektuellejen ihanteiden tukeminen kun on vähän kuin itseään äänestäisi.

Toisaalta kulttuurisen menestyksen päässä on tekno-optimismi jota molemmat kasvatusta korostavat puolet tuppaavat varomaan; Intellektuellit voivat viitata Fenomenologi Edmund Husserliin, jonka mukaan luonnontieteessä on sisäänrakentuneena pyrkimys pinnallistaa itsensä ja unohtaa oma ontologinen eli olemassaoloa koskeva alkuperänsä. Myös Heidegger on korostanut miten teknologia on uhka ja toteaa että halu isännöidä teknologiaa tulee sitä epätoivoisemmaksi, mitä enemmän teknologia uhkaa luisua ihmisen hallinnasta. Kulttuurifilosofi Oswald Spengler näki tieteen ja teknologian kulttuurin tuotteena ja kyseenalaistaa tällä tavoin niiden taakse nähdyn objektiivisuuden ajatuksen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on faustisen kulttuurin ja sielun ilmentymää ja sen itsetoteutusta ja se kehittyy kulttuurissa vaikuttavien perusmyyttien varassa.

Kulttuuri voidaankin nähdä jonain joka ohjaa yhteiskuntaa ja kulttuuria ja ihmistä. Tässä mielessä kun ihminen puhuu identiteetistään, hän helposti päätyy ottamaan kantaa hyvinkin moniin aiheisiin ja asioihin. Tämä tekee niiden käsittelemisestä vaikeaa. ; Vaikeutta ei vähennä se että ratkaisuksi usein tarjotaan myyttejä ja muita vastaavia asioita vaikka näiden perustalle ei ole oikein annettu muuta kuin että tiede ja teknologia ei toimi. Mikä on harvinaisen heikko argumentti sille että sen kanssa vallasta kilpaileva olisi sitten jotain joka toimisi.

Toisaalta kristilliseltä puolelta on tullut paljon tiedekritiikkiä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on moittinut kovasti skientismiä. Hänen reagointejaan ei voi lukea miettimättä sitä miten hän kokee, että skientismin uhka on siinä että sen kautta ihmiset voisivat kokea että uskonnosta tulisi tarpeetonta. Hän moittiikin ennen kaikkea sitä että skientistit uskovat voivansa vastata kaikkiin kysymyksiin ja tätä kautta uskonnollisille vastauksille ja vallankäytölle ei jäisi tilaa.

Tämä korostuu usein siinä miten tieteen kerrotaan olevan myytillistä. Jos evoluutioteoria ottaa kantaa ihmisen alkuperään ja tätä kautta kertoo luomismyytin. Joka kertoo että ihmiset ovat ”vain eläimiä”. Niin kai samalla järjellä sitten se joko täyttää myytin humanistisen sisällön. Tai sitten tosiasiassa myös selitys jossa ihminen on syntynyt Jumalan luomana on tekninen tosiasioita koskeva väite joka samalla tavalla kategorisoi ja järjellistää ihmistä ja ihmisyyttä ja puristaa sitä synnin tapaisiin konsepteihin. Konsepteihin jotka ovat identtisiä tieteen mekanistisen järjen kanssa miinus niiden koeteltavuus empiirisillä koejärjestelmillä.

Horizon Zero Dawn on pelinä tämän kaiken ytimessä.

Peli kertoo hyvin suurelta osin luonnon voimasta. Tässä mielessä se on mennyt sanomassaan itse asiassa melko pitkälle geneettisen determinismin suuntaan. Tässä mielessä se viestii että erikoislaatuinen ihminen on erikoislaatuinen ihminen syntyjään.

Tämän voi oikeastaan kertoa melko paljon Aloysta. Peli alkaa sillä että hän ei tiedä vanhempiaan. Häntä kutsutaan ”äidittömäksi”. Koska hänet on vain löydetty mystillisesti tärkeän luolan ytimestä. Myöhemmin paljastuu että Aloy on teknologian tuottama klooni. Aloy on neitseettä syntynyt siinä mielessä että hän on puhtaasti teknologinen inventio ; Tekoäly Gaila on rakentanut geneettisen kloonin Elisabet Sobeckista, tuhat vuotta aiemmin eläneestä tiedemiehestä jonka projekti Gaia -projekti oli. Synä on se, että Gaian osakokonaisuus, maapallon elämän ”uudelleenboottaamisen” spesialisoitunut ohjelma Hades, tuppaa aktivoitumaan ja tuhoamaan kaiken elämän maan päältä. Siksi että se tekee mitä se on ohjelmoitu tekemään ; Tuhoamaan maaprojektin siinä vaiheessa kun se on astunut tuhon tielle. Tielle jonka päässä on globaali ekosfäärin tuhoutuminen.

Aloy on kompetentti. Hänet on kasvatettu luolamiesmäisissä oloissa. Mutta hän on itse päätellyt esimerkiksi sellaisia asioita kuin että maa ei ole litteä. Sekä Aloy että Sobeck ovat älykkäitä ja kompetentteja naisia joita on tarvittu maailman ainoana toivona.

Kaikkien mahdollisuudet eivät tätä kautta ole tasa-arvoiset - eikä takana ole välttämättä yhteiskunnan epäreiluus vaan biologia. Tässä mielessä peli tekee aika epäsuositun kannanoton. Näkemys on jotain joka tuo mieleeni skeptikko Michael Shermerin. Hän on korostanut sitä miten jos oikeiston ongelmana on että sorrutaan kreationismiin, niin vasemmistolaiset sortuvat usein kognitiiviseen kreationismiin – uskomukseen, että evoluutio ei voisi selittää ihmisen psykologiaa vaikka se selittää ihmiskehon piirteitä. Hänestä kognitiivisten kreationistejen tulisi ymmärtää että evoluutiota tapahtuu myös kaulasta ylöspäin.

Tässä kohden onkin syytä katsoa tarkemmin maailmanmekaniikkaa. Myös siinä näyttää olevan sellainen sävy että ”luonto keksii aina keinot”. Luonto on teknologiaa vahvempi. Tämä teema korostuu etenkin alkupuolella peliä. Itse asiassa taustatarina tässä vaiheessa näyttääkin sellaiselta että se on kuin suoraan Pentti Linkolan ajatuksista. Linkolan mukaanhan jopa kivikirves on ollut epäreilu innovaatio. Hänestä ihmiskunta on evoluution tuottama onnettomuus, joka uhkaa biosfääriä sellaisella tavalla että ihmiskunnan sukupuutto olisi biosfäärille parasta.

Myös pelimaailma näyttää menneisyyskertomuksessaan tältä. Teknolgisten ihmisten saavutukset olivat liitoksissa sen tuhoon. Ja sen jälkeen maa pääsi tuottamaan uutta elämää.

Tämä tosin muuttuu hieman. Pelin edetessä nimittäin opitaan että biosfääri on todellakin tuhoutunut loppuun asti. Toisin sanoen kaikki puut ja muut vastaavat elävät olennot ovat peräisin Gaian geenipankeista. Toisaalta Gaia on tuottanut myös robotteja jotka osallistuisivat maan elinkelpoiseksi muuttamiseen ja elämän ylläpitämiseen.

Pelin kauhistuttava tekoäly - joka saa HALin näyttämään pervolta naapurin sedältä- eli Hades taas on hätäkytkin joka aloittaa prosessin alusta kun se on päätynyt umpikujaan vievälle tielle. Tässä kohden on oireellista huomata että Hades - tai oikeastaan Hadeksen luonut koodari, mutta peli rinnastaa aliohjelmat niitä ohjelmoihiin persooniin niin että he ovat koodaajiensa omia kuvia, tavallaan näiden jatkeita - on tuhonnut luolissa Apollo -projektin. Apollokin oli, kuten Hadeskin, alaosa Gaia -projektia. Se talletti tietoa ja kulttuuria taiteita ja luonnontieteitä myöten. Sen ideana oli opettaa maan ihmisille historiasta ja saavutuksista jotta ihmiskunta voisi jatkaa elämää teknologisesti kehittyneenä yhteiskuntana ja välttää samat jo tehdyt virheet.

Ohjelmat on toki opetettu olemaan itsekriittisiä ja oppimaan ja tätä kautta ne eivät vain seuranneet ohjelmointiaan. Hades selvästi on kokenut Apollon hyvin oleellisesti biosfäärin vaarantavaksi. Tässä kohden sen kohdalla syntyykin verrokkeja toiseen äärimmäiseen hahmoon, Theodore Kaczynskiin eli ”unabomberiin.” Hänhän näki mm. että konservatiivien ongelmana on se, että he haluavat pitäytyä tiettyihin arvoihin samalla kun he kannattavat teknologiaa joka muuttaa ympäristöä niin että nämä arvot menettävät käytännöllisyyttään. Ja hän kannatti teknologisuuden purkaa; Hänestä järjestelmää ei voisi uudistaa siten, että vapaus sovitettaisiin yhteen teknologian kanssa. Ainoa reitti ulos olisi vapautua koko teollis-teknologisesta järjestelmästä.

Tämä käänne onkin hyvin kiinnostava. Gaia on Sobeckin tuottama tekoäly joka haluaa estää reboottauksen ja tuottaa tätä kautta geneettisen koodin itsensä keksijästä. Koska uskoo että Sobeckille mikään ei ole mahdotonta. Tässä vaiheessa tarinaan tulee kannanottoja jotka liittävät identiteetin sellaiseen kulttuuriseen ilmiöön kuin uskonnot ja Jumalat. On vaikeaa nähdä kuka on luonut minkäkin tahon omaksi kuvakseen. Ja tätä kautta pelissä syntyy reaktioita siihen mikä on uskonnon funktio. ; Jos tekoälyllä on toivoa ja luottamusta itseään mahtavampaan, se näyttää joitain uskonnollisia piirteitä.

Peli tekee tämän mielestäni hyvin. Aloy on hyvin skeptinen hahmo. Hän ei ole suoranaisesti uskonnonvastainen mutta hän on selvästi uskonnoton. Nimenomaan siinä mielessä että tällä ei ole mitään merkittävää roolia hänen omassa toiminnassaan. ; Tässä kiinnostavaa on että Aloy on pelin kompetentein hahmo ja pelin protagonisti. Ja tässä mielessä voisi ajatella että pelimaailma syöttäisi hänen näkemyksensä vahvasti totena. Tätä korostaa se, että peli on hyvin lineaarinen ja Aloy toimii kaikissa tilanteissa eettisesti hyväksyttävillä tavoilla samalla kun hän on myös älyllisesti erittäin kyvykäs.

Nämä asiat esitetään hyvin hienovaraisesti ja kompleksisesti pelistä. Kaikesta Mary Sueudestaan huolimatta Aloyn kanta ei ole selvästi kaikki mikä merkitsee tai painaa. Ja peli asettaa häntä vastaan useita näkemyksiä. Osa niistä on alleviivattuja ja yksinkertaisia ja niitä kerrotaan ääneen. Mutta peli toisaalta kontrastoi hienovaraisimpia asioita hiljaisuudella ja sillä mistä ei puhuta. Ja nimenomaan tämä tuo peliin sellaista kulmaa joka on siitä harvinainen asia kaltaiselleni katkeroituneelle naturalistille ; Siinä on jotain joka on hengellisyydelle myönteistä ja kuitenkin vaikuttavaa. Ilman että tämä jotenkin olisi valtasuhde tai jokin joka jotenkin edes nollaisi Aloyn näkökannat virheellisiksi.

Yksi asia, olipa ihminen tai kone, voi uskoa että sen luoja on nähnyt asiat paremmin kuin se itse. Ja ihmisillä tai koneilla on jokin liitos alkuperäänsä. Gaia näkee että Sobek voi tehdä mitä vain. Se on hyvin vahva ilmaisu. Jos kone luottaa luojaansa ja luo ihmiskunnan, ja ihmiskunnan joku heimo alkaa palvomaan tätä tekoälyä Luojanaan, voidaan nähdä että heimo on primitiiivinen mutta ei tavallaan millään relevantilla tavalla väärässä.

Tästä kenties hienoin kuvaus löytyykin kun Aloy pääsee selvittämään omaa alkuperäänsä. Kun hän saa tietää että hänellä ei ole äitiä, hän kokee itsensä merkityksettömäksi. Hän kokee vertautuvansa vain koneeksi joka on tehty täyttämään tietty funktio ja merkitys. Häntä kohdellaan vain välineenä joka hän onkin. Häntä kontrastoi suoraan ääneen sanottu lausunto siitä että hänellä on tosiasiassa kaksi äitiä - Gaia ja Sobek. Ja että ihmiskunnan ainoaksi toivoksi rakennettu on itse asiassa mahtipontisen merkittävä ja merkittävyyttä alleviivaava asia.

Kun Aloy sitten poistuu luolasta, monet pitävät jo teknologisen bioskannerioven avautumista ihmeenä (vaikka se onkin geneettinen ominaisuus) ja pitävät Aloyta Jumalan valittuna. Aloy itse kiistää kovasti tämän ja käy nostamassa polvistuvia ihmisiä ylös. Hän on jopa vihainen siitä että ensin häntä ei haluttu ottaa heimoon ja kohdeltiin ulkopuolisena jolle ei puhuta. Ja sitten he olivat halukkaita palvomaan häntä.

Tämä kiistäminen ei kuitenkaan samanaikaisesti ole jotain jossa heimolaiset olisivat oleellisesti väärässä. Mikään mukana ollut konsepti ei vain ollut sellainen henkiä ja sieluja sisälläänpitävä kuin he luultavasti ajattelivat halutessaan kuvata hengellisiä ilmiöitä viittaamalla asioihin jotka ovat tavallaan kannanottoja sen toimintaperiaatteesta.

Heimon ja Aloyn kuvaukset maailmasta sopivat itse asiassa yhteen maailman mekaanisten tosiasioiden kanssa. Ainoastaan metafyysiset mekaniikat olivat sellaisia joissa on voitu tehdä virheitä. Mutta tulkinnat ovat jotenkin vahvempia ja virheitä kestävämpiä ja tätä kautta maailmankuvat ovat ehyempiä kuin maailmankuvaukset. ; Ja sillä onko agnostikko, ateisti tai uskovainen. Muodolla ei ole väliä vaan se, että sen ottaa. Ja olipa se mikä tahansa, sen ottamisella on väliä koska olet älyllinen olento. Ja älyllisen ihmisen pitäisi miettiä muitakin kuin itseään ja omaa maailmankuvaansa ja miettiä miten voisi auttaa muita. Maailmankuvallisten kiistojen sijaan kannattaisikin keskittyä siihen, miten erilaisten maailmankuvien oman edun kannalta olisi hyväksi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. Tämä on pelin sanoma. Ja jotain joka on institutionaalisissa uskonnoissa yleensä epäonnistunut. Kenties siksi että niissä on mukana samanlainen ajatus Totuudesta joka on pelottanut monia humanisteja luonnontieteessä ja teknologiassa. Ja kenties näissä peloissa on ollut takana kaikesta huolimatta jotain järkeä vaikka ne eivät olisikaan universaalin kattavasti totuudenmukaisia..

kuoleman rätistä (the fine game of nil)

Joku (muukin kuin minä) kenties muistaa Jolkkosen kannanoton siitä mikä olisi ateismin johdonmukainen lopputulos. "vanhat ateistit olivat epäuskossaan johdonmukaisia. He veivät projektin loppuun saakka. He korostivat elämän sattumanvaraisuutta ja traagisuutta. Elämä näytti heistä enemmänkin rangaistukselta kuin lahjalta. Moraaliselta katsannoltaan he olivat lähinnä antihumanisteja. He ymmärsivät, että jos maailman olemassaolo on sattuma, silloin näyttää epäjohdonmukaiselta puhua elämän tarkoituksen, kaikille yhteisen moraalilain tai ehdottoman ihmisarvon kaltaisista asioista." Argumentti on hyvin erikoinen. Sillä siinä on kaivettavissa hyvä huomio. Uusateistit eivät oikeasti ole mitään "taistelevia ateisteja". Sitä ei tue uusateistejen oma ideologia, eikä tukea tähän löydy sosiologisellakaan tarkastelulla. Jolkkosen huomion pitäisikin keskittyä siihen että jos ateistit olisivat todella militantteja, niin miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa onnellisuuskysymykseen ja antihumanismiin? Jolkkonen itse asiassa lipsautti tässä ilmoille jotain joka on jännittävää.

Jos uusateistit olisivat taistelevia, niin antihumanistinen aggressiivisuus olisi juuri se luonteva lopputulos. Olisi hyvä korostaa ikävää elämää. Jolkkonen kuitenkin tiedostaa jollain tavalla että ateistit eivät nykyään olekaan oikeasti taistelevia, vaan heissä vikana on onnellisuus ja se että he ovat humanisteja. Eli jotain johon "taistelu" sopii aika huonosti.

Loppuosio tästä blogauksesta onkin sitten omistettu "johdonmukaisuuden" ajatukselle.

Otetaan esimerkiksi Dawkins. Dawkinsilla on suhde kuolevaisuuteen ja hautajaisiin. Dawkins on nimittäin ottanut kantaa kuolevaisuuteen ja boostailee "Unweaving the Rainbow" -kirjaansa painamaansa hautajaispuhetta monessa paikassa. Dawkins viittaa siihen omilla sivuillaan. Hän viittasi siihen "the independentin" kyselyartikkelissa. Oleellinen voidaan tiivistää pitkään sitaattiin joka on alla.

"We are going to die, and that makes us the lucky ones. Most people are never going to die because they are never going to be born. The potential people who could have been here in my place but who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Arabia. Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton. We know this because the set of possible people allowed by our DNA so massively exceeds the set of actual people. In the teeth of these stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here.We privileged few, who won the lottery of birth against all odds, how dare we whine at our inevitable return to that prior state from which the vast majority have never stirred?"

Asian toistuminen vihjaa että tämä on hyvin tärkeä. Ja se onkin. Se nimittäin selittää sitä miten bussimainoksiin pitää laittaa se osa jossa sanotaan loukkaavasti että "now stop worrying and enjoy your life". Ja kyseessä ei ole johdonmukaisuuden puute. "Philosophical disquisitions" -blogissa tehtiin argumenttianalyysi tästä puheesta. Huomio oli mielenkiintoinen. Kyseessä on aivan normaali deduktiivinen päätelmä jossa premisseistä seuraa johtopäätös. Premisseistä voi kenties olla erimielinen mutta ne ovat kuitenkin perusteltavissa, niiden hyväksyminen ei ole tyhmää. Eli toisin sanoen ajatus on nimenomaan johdonmukainen sanan täydessä intellektuellissa merkityksessä. Muotoilen esitetyn argumenttianalyysin ydinmehun suomeksi.

On lottovoitto syntyä [Suomeen].
P1: Jos me olemme onnekkaita jo sillä että olemme elossa, ei meidän pitäisi olla järkyttyneitä siitä että me tulemme kuolemaan.
P2: Me olemme onnekkaita kun olemme elossa.
J: Meidän ei tule olla järkyttyneitä siitä että tulemme kuolemaan.

Argumentti on siitä perusteltu että elossaolemisemme ei ole ilmiselvyys. Todennäköisyys yksin sille että juuri se siittiö on hedelmöittänyt juuri sen munasolun kuin on infinitesimaalinen. Olemme kaikki siemensyöksyloton voittajia. Ja tätä edeltää vastaavien tapahtumien evoluutiohistoria. Toistuva iteratiivinen sattuma tuottaa infinitesimaalisia epätodennäköisyyksiä kuin itsestään. Joten olemme onnekkaita siinä mielessä että se on epätodennäköistä. Toisaalta se korostaa sitä että jos kuolema on järkytys niin se johtuu yleensä siitä että elämässä on jotain sellaisia asioita jotka ovat niin mukavia että olemme järkyttyneitä siitä että voimme menettää ne. Että nämä asiat eivät olekaan pysyviä ja ikuisia. Tässä mielessä olemme voittaneet nimenomaan lottovoiton. Epätodennäköisyyden lisäksi elämässä on voiton tunnelma. Tämä itse asiassa vihjaa että eksistentiaaliset valittajat ovat ymmärtäneet kuolevansa mutta he eivät ole ymmärtäneet elävänsä.

"Philosophical Disquisitions" -blogi liittääkin Dawkinsin johonkin ihan muuhun kuin valistusajan ranskan vallankumouksen giljotiinimeininkiin. Jolkkonen ei näytä tiedostavan uusateismin äärimmäisen vahvaa epikurolaista pohjasävyä. Tämä on ällistyttävää koska Epikuros on hyvin tavallista filosofian yleistietoa. Ja lisäksi häntä on usein jopa pidetty ateistina - tosiasiassa Epikuros oli nykyajan ihmisen silmiin enemmän deisti kuin ateisti. Mutta koska hänkin korosti sitä että jumalat eivät vaikuta ihmisten elämään ja ihmisen ei pidä välittää kuolemasta koska ihminen ei koe omaa kuolemaansa, hänen ajatuksensa ovat kuitenkin hyvin helposti sovitettavissa siihen että jumalat paitsi eivät vaikuta ihmisten elämään niin eivät myöskään ole olemassa. (Monesti merkitys syntyykin siitä mitä Jumalat tekevät ihmisille ja lupaavat ihmisen sieluksi kutsutulle tietoisuudelle kuoleman jälkeiseksi kohtaloksi. Joten ei vaikuttavan ja ei olevan Jumalan ero on ihmisen kokemuksellisuuden kannalta helposti aika mitätön.)

Uskallankin sanoa että Jolkkosen kannattaisi tutustua uusateisteihin koska sitä kautta voidaan selkeästi huomata että kenties Jolkkonen ei saa argumentatiivista "läskiä leikattua" ihan sen takia että hän ei ole tutustunut uusateisteihin eikä siksi ymmärrä miten näillä argumenteilla on tarjota syviä haasteita teistisyyteen itsestäänselvyyksiksi uponneille näkemyksille. Luultavasti Jolkkosen ongelma onkin se, että nämä itsestäänselvyydet ovat hänelle itselleen niin hegemonisia diskursseja että hän ei näe että niitä edes voitaisiin kyseenalaistaa. (Hegemoninen diskurssi on by definition juuri tätä. Omia maailmankuvan lähtökohtia pidetään erehtymättöminä eikä niiden vaihtoehtoa pidetä enää lainkaan mahdollisena.) Joten näihin kohdistuva kritiikki ei lähtökohtaisesti tunnu siltä että ne voisivat leikata läskiä, poistaa huonoja teistien argumentteja repertuaarista. Mutta yleensä juuri tämänlaiset argumentit ovat niitä väkeviä, tehokkaita ja tärkeitä. Sillä muutoinhan sitä korjaillaan joko trivialiteetteja tai "jonkun muun väärää uskontoa". Eikä Jolkkonen tai kukaan muukaan hänen laillaan ajatteleva pääse leikkaamaan läskiä siitä kaikista olennaisimmasta ja opettavaisimmasta kohdasta. Omasta päästään. (Läskipäästään.) Ja tämä sitten innostaa häntä lausumaan höpöjä jotka lähinnä paljastavat hänen argumenttianalyysikyvyttömyytensä tai kritisoimansa aiheen tuntemisen syvän heikkouden.

Tai sitten hän oikeasti tietää ja tässä toteutuu lähinnä Adornon huomio siitä keitä uskovaiset vihaavat eniten. Onnellista syntistä. Siis sellaista "syntistä" joka ei muutu onnettomaksi. Olen huomannut että ainut tapa saada mitään sympatiaa aktiivisemmalta teistiltä on se, että ryhtyy korostamaan jotain "skeptikon tragediaa". Jota Linkola on kuvannut seuraavalla tavalla "Edelleen minulla on tämä skeptikon tragedia. Haluaisin olla uskovainen, mutten voi." Kun selittää että usko olisi onnellisuuden vaatimus ja kyynelehtii että ei voi uskoa niin sitten on hyvä ja järkevä ateisti. Vasta kun kyynistyy kuoleman edessä ja muuttuu paskiaisnihilistiksi on ateisti joka miellyttää uskovaista. Onnellinen ateisti tai uskonnoton taas on järkytys ja sellainen on jotain josta on pakko luoda viholliskuva. (Koska hän on onnellinen apostaatikko, onnellinen syntinen. Joku joka tekee syntiä, ei pidä tätä väärintekona eikä saa rangaistusta ja elämänpilaamista tästä jo tämänpuoleisessa.) Heitä vastaan on pakko heittää "militantti" ja "taisteleva" -etuliitteitä. Pakko pitää heitä lähtökohtaisesti typerinä, jonain jotka eivät ole voineet viedä ajatuksiaan johdonmukaiseen päätökseensä. Jokin syy on oltava, sillä kun hegemonisia diskursseja kyseenalaistava ensivaikutelma johtaa siihen että ihmistä vihataan, syyt keksitään myöhemmin.

---

Otsikko on anagrammi lauseesta "elämän tarkoitus" (suluissa oleva englanninkielinen osa anagrammi englanninkielen lauseesta "the meaning of life").

Vala ja vakuutus ; Kahden kerroksen sotaväkeä

"Tuskin siinä mitään filosofiaa on ollut takana. Jos se olisi ollut suunnitelmallisempi ja tehokkaampi, niin ehkä sitten" ... "Ei tällä mitään väestöräjähdystä ratkaista."
(Pentti Linkola)

Olen itse käynyt armeijassa ns. sotilasvalan. Olin valaa vannoessani ateisti. Olisin voinut helposti erota kirkosta ja välttää esimerkiksi kenttäjumalanpalvelukset ja elämäni vaivaannuttavimman tunnin jossa sotilaspastori kertoi miten "Raamattu" sallii sotimisen. Tai ei oikeastaan perustellut, joka oli se joka teki asiasta vaivaannuttavan. Jos itse kykenisi kehittämään paremman argumentin ja sitomaan sen edes jotenkin teologiaan, on hyvä kysyä miksi kyseinen ihminen opetti yhtään ketään tässä aiheessa.

Valitsin helpon tien. Uskonnollinen höpötys ei erottanut ryhmästä. Osittain siksi, että ateistina minulla oli jotain jota Pentti Linkola kutsui tuoreesti "skeptikon tragediaksi". Hän siis halusi uskoa, mutta ei voinut. Kun pääsin tästä vaiheesta läpi, minusta tulikin hyvin irrallinen agnostikko. Jumalakysymys on otettava erikseen vakaumuspuolesta. En usko enkä edes halua. Korkeintaan pyristelen sitä vastaan, että tiettyjä melko vahvoja ajatusratoja on koodautunut päähän. Koin tästä "skeptikon tragediastani" huolimatta sotilasvalan tyhjäksi. Ja se oli yksi tärkeimmistä syistä käydä se. Ei minua hävettänyt läpikäydä höpöhöpöhokemaa johon en itse usko, kun se liittyy paikkaan ja ilmiöön johon minut pakotettiin. Vakuutus olisi ollut relevantimpi lupaus. Joten olin tyytyväinen että valaan annettiin mahdollisuus.

Meidän kohdallamme asia oli sikäli onnellinen, että armeijassa järjestettiin erillinen sotilasvakuutus. Sitä kautta moni halusi kenties ihan oikeasti puolustaa Suomea aseellisesti. Osa on kokenut tämän erottelun pahaksi. Segregaatiolla on paha kaiku. Tästä esimerkin saa tuoreesta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksesta, jossa painotettiin sitä että sotilasvakuutusta tekevät eriytetään ryhmästä. Tämä on kieltämättä ongelmallista.
* Jos sotilasvalasta poistetaan uskonto, se ei toki ole ateistinen koska ei siinä kiistetä Jumalaa. Mutta poistaminen vaikuttaa kuitenkin kristittyjen mieliin. Heistä uskontoneutraalius on samaa kuin ateismi. Jos ei ole pro-uskonto, se on anti-uskonto. Tässä kulmassa on Sartren eksistentialismin mukaan järkeä. Kovin monella muulla tavalla ei. ; Aivan kuten ateismilla on merkitystä ajatuksena siitä että miten maailma eroaa Jumalaideaan nähden, on ajatus juhlasta jossa on uskontoa verrokkina joka luo merkitystä suhteessa siihen mitä tehdään.
* Jos uskonto pidetään joku joutuu vannomaan valan Jumalan nimeen. Tämä voi haitata jos Jumala on jonkun toisen uskonnon Jumala. Jos se on ainut tapa, se myös jollain tavalla vihjaa vääräuskoiset huonoiksi kansalaisiksi. Että maan kulttuuri ja tapa on yksi, ja tästä poikkeava on marginaalikansalainen, jonka arvostuksista ei tarvitse välittää.

Nähdäkseni segregaatio on hyvä tapa hoitaa asia. Toki ihmettelen hieman sitä minkä takia Jumala nähdään niin relevanttina juuri tässä sota-asiassa. Sillä kuten sotilaspastorin opetuksestakin jäi mieleen se miten ontuvaa tappamisen ja kristillisyyden yhdistäminen on hyvin helposti. Valtio ei ole uskonto ja virallisen tiedon mukaan maassamme "ei ole valtionkirkkoa", joten oikeastaan mitään perustelua uskontosävytteisellä sotilasvalalla ei ole. En ole itse hirveän tyytymätön nykyiseen tilanteeseen.

Kuitenkin on hyvä huomata että vaihtoehdollekin on tilaa.

Ensinnäkin uskonnollisen sävytyksen korostamisen takana on huolestuttava vinkki. Uskonnollisuus on muutakin kuin symboli. Se on markkeri yhteiskunnan eettisestä, taloudellisesta ja muutenkin toimivuudesta. Tarkalleen ottaen siten että uskonto määrää eniten heikoissa yhteiskunnissa. Teokratiat ovat huonoja yhteiskuntia. Suomessa kukaan ei tietysti kannata teokratiaa suoraan. Ainakaan nimeltä. Uskonnollinen sotilasvala josta selvästi segregoidaan näkyvimmästä juhlan osasta ihmisryhmä sivuun vakaumuksen vuoksi on symboli siitä että Suomi ei kenties olisikaan maa joka olisi puolustamisen arvoinen. (Asia johon en usko itse, ja jota en halua viestittääkään kenellekään.)
* Lisäksi jos mietitään uskonnonvapauskeskustelua, on hyvä huomata että nykyään oikeistolaiskristillinen ajatustapa uskonnosta tarkoittaa sitä että heillä on lupa tuputtaa sitä muille samalla kun muiden pitää olla mahdollisimman varovaisia jotta eivät loukkaa heidän arvokkaita arvojaan ja tunteitaan. Vastapuolella on siis vapaus kuunnella ja vapaus vaihtaa mielipidettä. Toki uskonnosta kertominen on positiiviseen uskonnonvapauteen liittyvä oikeus. Ja lupa väistää itseä loukkaavia asioita taas on negatiivista uskonnonvapautta. Mutta se ei ole uskonnonvapautta että positiivisella ja negatiivisella uskonnonvapaudella pelataan niin paljon että sitä vaihdetaan aina niin että se on oman ideologian tunkemiselle mahdollisimman kätevää. Toisella ei käytännössä ole samaa oikeutta kikkailuun. Ja tähän liittyen on muistettava että Suomen ajatusmaailma on nykyään hyvin suurelta osin copy-pastea jossa vaikutteet saadaan valtameren tuolta puolen. Siellä ajatus USA:sta kristillisenä maana on ajanut moneen syyhyn vihata ateismia. Ja aivan samoin Suomessa ajatus siitä että Suomi olisi kristillinen maa on sekin hyvin juurtunut ajatus. "Suvivirsi" on herättänyt niin paljon pikkumaista metelöintiä - taatusti keskustelurintaman molemmin puolin -  että sitä kautta voidaan oppia miten se monista kuuluu kulttuuriin, ja sen korvaaminen jollain muulla olisi kauheaa. Tätä kautta saadun opin kautta voin varsin hyvin kuvitella sitä mitä tapahtuisi jos sotilasvala korvattaisiin sotilasvakuutuksella jossa ei mainita Jumalaa. Voin jo kuulla siitä miten puhuttaisiin siitä että sotilasvakuutus ei ole neutraali vaan "ateistinen". Ja se että nykyinen on "kristillinen" ei ole kuitenkaan mikään syy torpata sitä. Jos tasa-arvo ei voi toteutua, voidaan kysyä miksi se on aina kristittyjen asia joka saa sanomansa läpi. Kun virallisesti meillä ei ole teokratiaa, valtionkirkkoa ja kaikki mukamas kannattavat uskonnonvapautta. Se tarjoaa tilaa tämänlaisen viestinnän esilletuomiseen. Että paras Suomalainen Sotilas on myös Kristitty, koska Suomi on Kristillinen Maa. On ykkös- ja kakkosluokan kansalaisia. Ja tärkein ryhmänjakokriteeri on uskonnollinen vakaumus.
* Kuitenkin samanaikaisesti Suomi on melkoisen hyvä maa. Ja psykologisten tutkimusten kautta on hyvä huomata että tällä on erikoinen yhteys maallistumuseen, kuten ateisteihin. Toimivat yhteiskunnat, joissa on paljon koulutettuja ihmisiä, tuppaavat kokoamaan ison joukon ateisteja. Heidän huomioimisensa on tietyssä määrin symboli siitä miten suuri määrä heitä on. Ja näin asialla on syvempikin luonne kuin pelkän teokratialeiman välttäminen. Kaikille yhteinen sotilasvakuutus ilman Jumalaa tai darwinin nimeen huutamista olisi tätä kautta viesti maan taloudellisesta tilasta.

Argumentti uskonnollisesta sotilasvalasta (aka. nykytilasta) on hyvä tiivistää johonkin. Jos pitää perustella miksi uskonnollinen sotilasvala on normi josta poikkeaminen on segregaation kautta tapahtuva marginaalille varattu poikkeustoimenpide, tiivistynee tunnelma pääosin sanaan "perinne". Argumentaation takana ei ole pääasiassa ajatus kiusaamisesta ja muusta. (Joita toki esillenostin tuossa ennen. Ne ovat viestejä mutta eivät se pääuoma jonka varassa sotilasvala normina kulkee.)
* Perinne tarkoittaa yleensä sitä että tapaa on harjoitettu kauan aikaa. Joka ei Suomen kohdalla voi missään tapauksessa olla merkittävän pitkä aika. Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Mitään tuhatvuotisia tai muuten ikiaikaisia perinteitä sotilasvalalle ei ole.
* Toisaalta perinteiden kohdalla argumentti olisi pätevä jos puhuttaisiin "elävästä perinteestä". Mutta se vaatisi sitten jo vahvempia argumentteja. Eikä selitä sitä miksi asiasta pitää nostaa skismaa. Elävä perinne joka yhdistäisi kansakunnan - jota esimerkiksi sotatilassa vaaditaan - ei nostattaisi tämänlaista pölypilveä. Nähdäkseni ihanteellinen sotilasvala olisi sellainen että siinä ei konfliktia syntyisi. Maa joka vaatii kansalaisiaan rikkomaan omaatuntoaan vastaan tai jonka sotilasvalan vannominen jakaa kansakunnan toistensa kurkkuun hyppääviksi erillisiksi klustereiksi ei aja sitä funktiota joka sillä on.

Kaiken kaikkiaan

Olen harhautunut ymmärtämään, että ateistit kelpaavat tykinruuaksi, ja he ovat myös asevelvollisia. Ja olen harhautunut ymmärtämään myös että armeijan tarkoitus on maanpuolustus eikä esimerkiksi kristillisen valtakunnan ja siihen liittyvien ideologisten symboleiden boostaamista asevoimin. On vaikeaa ymmärtää miksi sotilasvalan ja sotilasvakuutuksen aikana ihmiset täytyy jakaa ryhmiin kun armeijan pääviesti on yhdistäminen. Etenkin kun armeija muutoin tekee tässä hyvää työtä arpomalla tupiin hyvinkin satunnaisotoksen ikäryhmästä. Ja siinä on sitten pakko tulla toimeen. Meidänkin tuvassa oli esimerkiksi yksi julistajahihhuli, yksi varsin avoimesti kaappihomo, yksi syöppö ja yksi runkkari. Ja minä, joka tarjosin kyllä oman osani äimistystä ja ällistystä ihmisten armeija -aikaan.

Kenties armeijan valan ja vakuutuksen muokkaaminen voisi olla perusteltua. En toki pidä tätä maailman relevanteimpana asiana. Etenkään kun se tarjosi itselleni kätevän pakotien tilanteesta. Olen yhä sitä mieltä että mitään relevanttia lupausta en ole tehnyt. Ja tämä tarkoittaa sitä että Suomi joutuu ansaitsemaan sen, että kaltaiseni nykysodankäynnin kannalta täysin irrelevantteja taitoja hankkinut puolihullu menee saamaan kuulan kalloonsa itärajalle. Nähdäkseni tällä hetkellä Suomi on hoitanut asiansa yhteiskuntana sen verran hyvin, että se sen ansaitsee. Ja Putinin ilveilyt huomioon ottaen tämä on relevantti onnistuminen ja sanon statementini ajankohtana jolloin sillä on väliä. Mutta tämä onnistuminen on silti aina onnistumista for now, toistaiseksi. Perseilyllä luottamus voidaan menettää.

KIITOS

Joten kutsukaamme heitä uusateisteiksi

Keskustelin tänään tapani mukaan netissä. Tämä harmittava harrastus johti keskusteluun joka toistuu aina silloin tällöin. Aiheena on uusateistien kutsuminen uusateisteiksi. Maailmassa on nimittäin paljon ihmisiä joista ei tarvita mitään tämänlaista käsitettä. Osa heistä on ateisteja. Ja yllättävän moni heistä sopii nimenomaan uusateistisen liikehdinnän alle.

Tämä nousi esiin lauseessa "En edelleenkään ymmärrä, mitä eroa on uusateistilla ja vahän vanhemmalla ateistilla." Tämä ei tietysti ole mikään argumentti vaan lähinnä keino sysätä kysymyksen nimissä työ ja argumentaatio vastapuolelle. Häijy temppu, mutta toisaalta tämänlaisiin kysymyksiin vastaaminen voi olla hyvinkin opettavaista.

Se Wsi Jumalattomwden Muoto

Ensin on käsiteltävä sanaa uusi. Sillä keskustelussa tuli vastaan seuraava reaktio ; "... en edelleenkään ymmärrä mitä uutta ateismissa on. Itse olen ollut ateisti aina, mutta joku voi kokea ateismin tietysti itselleen uutena." Tässä kohden sana "uusi" on tietyllä tavalla irvokas. Uusateismin nimitys ei tule siitä että ateismi olisi erityisen uusi idea. On selvää että jo antiikin kreikkalaisissa oli ateisteja. Ateismi on vanha idea. Mutta se ei estä sitä että uusateismi ei olisi uutta ; Ideologioissa ollaan aivan tavallisesti tarkasteltu erilaisia muutostrendejä ja ilmiöitä. Asiat eivät yksinkertaisesti pysy identtisinä.

Tässä kohden uusateismi nostaakin itsensä kontrastiin muinaishistoriaa vastaan. Uusateismi korostaa että se ei ole antiikin kreikan ateismia. Se ei ole edes toista maailmansotaa edeltävää kommunistista ateismia. Eikä se ole toisen maailmansodan jälkeistä eksistentialistista ateismia.  Tarve ideologian jakamiseen on, ja se on oleellisen vahva. "Uusateismi" eroaa vain sillä että se on modernimpaa kuin ne "muut ateismin versiot". Se on itse asiassa hieman kuin sanoisi jotain uudeksi verrattuna muinaishistoriaan. ; Nimessä on toki sen verran harhaanjohtavaa että uusateismissa ei ole mitään "uutta", se on pyörinyt netissä ideoina jo ennen Dawkinsin esilletuloa.

Vanha ateismi korostaa enemmänkin joko eksistentialismia tai kommunismia. Uusateistit taas ovat naturalisteja joilla ei ole yhteisäetiikkaa tai valintaetiikkaa vaan jossa korostetaan lajityypillistä käytöstä.
1: Uusateismi nojaa lähinnä empiristisiin käsitteisiin. He tekevät näin jopa silloin kun puhuvat etiikasta ; Esimerkiksi Harris "moraalinen maisema" selittää pääasiassa vain sitä miksi uusateisteista humen giljotiini ei ole pätevää ja uusateistejen usein kohtaama kritiikki siitä että "etiikkaa ja skientismiä" ei voisi sekoittaa ei ole niin yksiselitteinen. joten ei selvästi sano että "eksistenssi ennen essenssiä" eikä ole poliittista ja luokkatietoista samalla tavalla kuin kommunistit. Uusateisteista moni on itse asiassa oikeistolainen, ja uusateismi ei nyt ole liikehdintänä oikeistolainen mutta se sentään sallii tämän, toisin kuin kommunismipohjainen ateisti. Myös eksistentialistinen ateismi on liikehdintänä usein painottunut vasemmistolaisuuteen ; Mikä on sinänsä kiinnostavaa koska uskovaisten käsissä eksistentialismi on melko usein ollut vahvastikin oikeistolaisesti sävyttynyttä.

Ateismin ja uusateismin läheisistä mutta irtautuvista suhteista kuvaa se, että uusateismi irtautuu vapaa-ajattelijoista hyvinkin vahvasti Jussi K. Niemelän toimittamassa "mitä uusateismi tarkoittaa?" -teoksessa. Kuitenkin hyvin moni ihminen muistaa liittää uusateismiin likimäärin vain kaksi asiaa (a) bussimainokset ja (b) sen kun he vaihtoivat uskonnollisia teoksia pornolehtiin. Nämä molemmat olivat uusateistisia kampanjoita joita toimeksipantiin vapaa-ajattelijoiden parissa. Vapaa-ajattelijat tarjosivat lähtökohdan ja resurssit ja infrastruktuuria. Sittemmin heistä on otettu etäisyyttä.
1: Kuvaavaa on että sekä pornonvaihtokampanja että bussikampanja olivat kopioituja kliseitä. Niiden sisältöä ei luotu suomessa suomalaisille, vaan ne ovat ulkomailla menestyneitä kampanjoita. ; Niissä "kopsattiin anglosaksista kulttuuria" eikä oltu "ranskalaisittain eksistentialisteja" tai "venäläisittäin kommunisteja" ; Tuulen suunta oli eri. Tämä kuvastaa laajemmin sitä suhdetta mikä uusateismilla on laajemmassa "maailmankuvien virrassa".
___1.1: Kampanjoita ei ole toistettu ja syy lienee se, että ne eivät rehellisesti sanoen toimineet kovin hyvin suomessa eivätkä oikein vastanneet uusateistejen ideoitakaan. Bussikampanja toki paremmin, mutta ajatus siitä että uskonto tuomitsee pornon ei oikein saanut tuulta kulttuurissa jossa suhde pornoon on yllättävän uskontokuntariippumatonta. Toistuvuuden puutteen vuoksi on kenties hieman hupaisaa että uusateismi rinnastetaan johonkin mitä muutama tyyppi teki kerran monta vuotta sitten. Ja että tämä on sitten antanut kuvan "uusateistisesta rietastelusta" joka liittää esimerkiksi ateisti-Linkolan takaisin kirkon pariin. (Linkola on minun silmissä mies joka on kommentoinut sodasta sen verran että toivoo sen aikaansaavan merkittävää tappamista. Tätä arvoako kirkko hänestä edustaa? Monta kysymysmerkkiä jää kyllä nyt auki tässä.)

Erottelun relevanssi.

Kommentoija kertoi että "Mielestäni vain ateismin jakaminen jonkinlaisiin koulukuntiin tuntuu vain niin turhalta ja teennäiseltä. Joko uskoo tai ei usko." Tässä hän ei itse asiassa kiistä sitä että ateismi elää ajassa ja että muinaiskreikkalaisten uskomusmaailma ja arvomaailma oli erilainen kuin nykyaikana. Tässä kyseessä on relevanssi. Tämä asenne on yleinen. Luokitelmia ja määritelmiä pidetään melko usein kahlehtivina. Ne ovat sitä kuitenkin vain jos niitä käytetään väärin.

Uusateisteille ajatus luokkakuntakiistojen minimoimisesta on itse asiassa relevantti. Sillä Dawkinsin "Jumalharhan" eräs pääasia on korostaa sitä että yhdistymällä saadaan aikaan poliittista vääntöä. Dawkins puhuu kissojen paimentamis -vertauksen avulla siitä miten uusateismilla ei ole tiukasti määriteltyä dogmastoa. Eli ideologista sisältöä joka on nieltävä sellaisenaan. Hän korostaa että jos ateistit nostavat ääntään, heidät on kuitenkin pakko huomioida ja näin voidaan puuttua esimerkiksi nykytilanteen ongelmiin joissa uskonnottomien pääsy vaikkapa poliittiselle uralle on suuresti vaikeutunutta.

Tästä voidaan kuitenkin sanoa että uusateismi on individualistista. Tämä I -sana on filosofinen käsite joka tarkastelee juuri tätä piirrettä. Se on luokitelma. Tässä mielessä ymmärrän ajatuksen, jossa koulukuntaisuuden ja dogmaattisuuden olemassaolo kielletään. Mutta silti mieleen ei voi olla tulematta ne monet fundamentalistiset uskonryhmät jotka korostavat että heillä ei ole instituutiota ja ideologiaa vaan sydämen usko. Mutta heti kun katsotaan miten tämä sydämen usko nousee esiin, niin huomataan että se kuitenkin ilmenee esimerkiksi tiettyinä suhteina pelastukseen. Ja muodostaa tietyn mielipiteistön esimerkiksi homoseksuaaleista että siitä saako nainen olla pappi vai ei.

"Akateemisempi lähestymistapa" jaottelee asioita ylipäätään erilaisiin koulukuntiin. Sillä niillä luodaan tarkastelukulmia. Ne ovat hyödyllisiä koska voidaan huomata että uusateistit ovat ehkä yksilöitä, mutta heistä enemmistä kuitenkin ajattelee useammin tietyllä tavalla kuin taas toisella tavalla eivät juuri koskaan. Tämä ei ehkä tarkoita sitä että toisin ajatteleva ei olisi uusateisti, vaan että uusateismia kuitenkin jollain tavalla kuvaa tämä yleisempi piirre. Määrittely ei siis ole samaa kuin pelkkä kriteeriattribuuttien luettelo joka johtaa siihen että ihmisiä voidaan tuomita oikeaoppisiksi tai vääräoppisiksi. Sen sijaan siitä syntyy attribuuttiluettelo joka voi iskeä esimerkiksi siihen että minkälaiset piirteet uusateisteja viehättävät. ; Itse asiassa nähdäkseni oikein käytettynä uusateismi -käsite toimii kuten muutkin käsitteet. Eli luovat nimenomaan variaation tunnetta. Korostavat että ei ole yhtä ateismia vaan useita erilaisia.

On toki järkevää tehdä yleiskäsiterajaus "ateismi" ja joskus voi olla järkevää pysyä vain tässä näkökulmassa. Tämä on aivan yhtä järkeää kuin on puhua vaikkapa "kristillisyydestä" tai "uskovaisista" yleissanana. Mutta tämä ei poista sitä että on relevanttia jaotella katolisten ja prostestanttien välisiä eroja. Lisäksi esimerkiksi katolisuuden muutosta historiassa voidaan tarkastella. Saman nimen alla liike on muuttunut ja joustanut ja tiukentunut eri tilanteissa ja eri syistä. Erottelu luo nimenomaan käsitteen siitä että ei ole yhtä klimppiä dogmaattisia ajattelijoita vaan että kristillisyys on monisäikeistä ja elävää ja sidoksissa oikeaan elämään.

Näin ollen termi "uusateismi" johtaa ja pakottaa miettimään sitä että ateismi ei ole mikään yksi homogeeninen tylsä klooniajattelun klimppi, joten olisi todella typerää käsitellä koko ilmiötä sellaisena. Pilkkominen luo variaatiota. Toki se voi suututtaa jonkun mielen. Että erimielisyyttä joka rikkoo ekumeenisia oikeaoppisia ja heidän yhtenäisyydentunnettaan. Ja vaatii ajatteluakin. (tai jotain sinne päin.)

Tällöin "ateismi on sitä että ei usko Jumalaan" -tyypit eivät itse asiassa enää väitä että tietävätkö he mitä eroa on uusateistella ja muunlaisilla. Heistä erot voivat olla olemassa, mutta niillä ei ole väliä. Tällöin on kuitenkin väärin sanoa että eroja ei olisi ja että määritelmä olisi siksi käyttökelvoton. ;
1: Itse näkisin itse asiassa asian jopa niin että jos ideologialle ei ole määritelmiä ja käsitteitä vaan se tarjoaa vain määrittelemätöntä soppaa, se ei ole edes mikään relevantti liike. Olen toistuvasti moittinut profeminismiä turhuudeksi ja kuplaksi juri tämän vuoksi.

Mut kun ne nimittelee meitä militanteiksi

Yksi syy välttää uusateismi -termiä on se että sitä käytetään monesti aika ikävästi. Siinä missä kansankirkon virallinen kanta näyttää olevan se, että se on vastannut uusateismin haasteeseen sanomalla että asia on jo käsitelty (se ei ole oikein onnistunut saamaan otetta edes siitä mitä uusateistit sanoillaan tarkoittavat, saati että olisivat keksineet vasta-arguemntit) ja että uusateismi ei päde sofistikoituneeseen teologiaan (koska me teologit vain väitämme niin) on fundamentalistien ja muiden tiukemman linjan ihmisten tapana ollut hoitaa uusateismi siten että he ovat ottaneet koko käsitteen omiin käsiinsä ja määritelleet sen uusiksi omilla ehdoillaan kysymättä uusateisteilta tai tarkistamalla kuvaako tämä todella liikettä. ; "Uusateismin" määritelmää käytetään aika usein ilkeällä tavalla. Eli se ei enää ole argumentti ateismia vastaan vaan siitä on tullut uskisten pilkkakirves jossa uusateismi on määritelty by definition "militantiksi ateismiksi". He korostavat tässä että ateisti ei ehkä ole väistämättä militantti mutta uusateistit ovat. Tätä ei sitten täsmennetä kunnolla ja identtinen nimi saa jokaisen laiskan ja asioita miettimättömän tekemään ekvivokaation omassa päässään. Eli yhdistämällä "ne jotka kutsuvat itseään uusateisteiksi" "siihen miten fundikset uusateismin määrittelevät".

Tämä on tietysti perseestä. Ja se muistuttaa tässä mielessä klassista kreationistien "darwinisti" -sanan ylikäyttöä. Jolla luodaan tietty mielikuva että ei olisi tiedettä vaan ideologiaa koko tämä "vain teoria". Nimeämisellä saadaan valtaa ja tehdään teoriasta pelkkä maailmankuva ja teoria ja heikennetään sen suhdetta tieteeseen pelkästään nimeämiskikalla. (Melko epäargumentatiivista, mutta se kyllä manipuloi ajattelua tehokkaasti.)

Mutta uusateismi -termi kuitenkin eroaa darwinismi -termistä siten että se on myös itseidentifikaatti. Esimerkiksi Jussi K. Niemelän "mitä uusateismi tarkoittaa?" -kirjassa on selkeä ateistinäkökulma ja termi on peräti kirjan kanteen päätynyt. ; Sen sijaan Kukaan ei kutsu itseään darwinistiksi. Sillä kutsutaan aina "jotakuta muuta". ja jos joku kirjoittaa lehden palstalle olevansa darwinisti, se on käytännössä kreationistikliseitä ja evoluutio-olkiukkoja toistava kreationisti joka yrittää teeskennellä evoluutiouskoista ja täten "argumentoida". ; Eli darwinismilla on miltei pelkästään epäfilosofista pilkkakirveskäyttöä. Kun taas uusateismi -termiä käytetään välistä aivan asiallisestikin.

Näistä syistä väitän että termi on tärkeä. On oikein puhua uusateisteista. Käsitteen tarkennus on tärkeä koska se liittyy moniin filosofisiin suuntauksiin. Ja jo pelkkä luokitelman olemassaolo alleviivaa sitä miten monet uusateistejen argumenttien kritiikit osuvat ohi maalin, koska tarkastelukulma on selkeästi jonkinlainen väännös jossa uusateismia tarkastellaan sellaisena kuin se olisi samaa kuin vanhan eksistentialistisen ateismin tai kommunisminen ateismin väännös. Se korostaa tarvetta vaihtaa tulkitsijan näkökulmaa oleellisesti. Kristityt ovat ainakin toistaiseksi onnistuneet tässä varsin heikosti, joten mikä tahansa vihje heille tässä asiassa on aivan ilmiselvästi tarpeen.

Sillä vaikka uusateistejen ajattelutapa ja argumentit ovat olleet tuttuja jo kauan - esimerkkiksi itselleni ne olivat kliseitä jo siinä vaiheessa kun Dawkins painoi juttuja kirjaksi - niiden ymmärtäminen kristittyjen parissa on jäänyt varsin heikoksi. Uusateismi ei tunnu uudelta ateisteille, moni ateisti on mahdollisesti jopa ollut uusateisti ennen kuin mitään Dawkinsin kirjoja oltiin edes suunniteltu. Mutta uskovaisille se on uutta. Jotain joka vaatii niin uudenlaista tarkastelukulmaa että edes olkiukottelutasolta nousemiseen vaaditaan vielä aikaa.

Oi, oisimpa villi susi - uljas, vapaa, määkivä

"-Minkälaiset sudet tekee tämmöstä jälkeä?
-Isot. Ja vittumaiset."
("Rare Exports")

Eilen laitoin itselleni facebookiin äärimmäisen jalon ja sivistyneen lausunnon jonka äidinkielellinen laatu on luovine kaksoispassivien käyttöineen ja persoonallisine pilkutuksineen työttömien ja humalaisten kielenhuoltajien erityiskiitoksen arvoinen ; "Otin tänään kun on juhannus tulossa ja muuta, töihin vähän pirtsakkaamman paidan, rehellisemmin sellaisen joka sattui ensimmäisenä käteen aamulla kaapista. Menin sen kanssa töihin ja ihmiset pitivät aika makaaberina kun oli Kolmårdenin eläintarhan pusero. Sen paikan, jossa sudet raateli hoitajan hengiltä. Mitä siinä voi sanoa muuta kuin että "Sudet yksi - Ihmiset nolla". Vastaisuudessa olen varovainen jos tulee eläintarhassa susi vastaan. Eläintarhasusia pitää alkaa pelkäämään ja metsästämään enempi."

Se viittasi tuoreeseen tapahtumaan josta en vielä eilen tiennyt. Ruotsissa eläintarhanhoitaja menehtyi koska sudet purivat kättä joka niitä ruokki. Tapaus on lietsonut petokeskustelua, joka on tietysti hieman absurdia koska kyseessä olivat eläintarhassa elävät sudet, jotka (a) ovat harvinaisen tottuneita ihmisiin eivätkä pelkää niitä normaalisti (b) olivat laumarakenteeltaan uroslauma, jonka hierarkia on luonnontilaiseen susilaumaan verrattuna poikkeava (c) ihmiset kuljeskelevat niiden lähellä.

Pidänkin petovihan lietsomista tältä pohjalta varsin absurdina. Kuitenkin tämä iski varsin hienosti toiseen suuntaan liioittelevien symboliin. Sillä susiin tunnutaan suhtautuvan, paitsi jonain susiongelmana joka on hoideltava, myös jonain joka edustaa symbolisesti luontoa ja lähinnä heijastelee ihmisten arvoja ja arvostuksia kuin on tietyllä tavalla käyttäytyvä eläin.

Klassinen susien puolustus - jota tavataan Suomessa mutta joka on jopa kliseetasoinen toisto ulkomailla, etenkin USA:ssa sellaisilla "hippialueilla" joissa susia ei ole - on ollut väite jonka mukaan susien ei koskaan tiedetä raadelleen ketään ihmistä. Tämä on slogan jolla ei ole mitään tekemistä tosimaailman kanssa. Esimerkiksi Lappalaisen "Suden jäljet" -teos listaa historian ja kirkonkirjojen kautta aikoihin jolloin susia oli nykyistä enemmän. Jopa suomessa tiedetään satoja susien tappamia ihmisiä. Eivätkä kaikki nämä ole varmasti pelkällä sairaudella selitettävissä. Kolmården on kuitenkin moderni ja saanut näkyvyyttä joten se kertoo kirkonkirjoja kuvaavammin sen, että susi voi tappaa ilman rabiestakin.

Sillä susi on peto.

Nietzsche nauraisi näille luonnonystäville. Ja itse nauran täsmälleen samasta syystä. Nietzsche nimittäin kuvasi hyvin värikkäästi sitä miten kristinusko on hänestä kaunaista ja riisuvaa. Kristitty oli Nietzschelle ylimielinen ja läpeensä kateellinen olento joka hautoi ideologisia maailmanvalloitus/käännytyskampanjoita inhimillisyyden nimissä. Lopputuloksena oli jotain äärimmäisen oksymoronista ; Kristitty on kuin soturi joka ei lyö, kuin taistelija joka kääntää viholliselle toista poskea, hyvä ja aikaansaava ja erityinen mutta ei ylpeä ja muiden työtä itseään alemmaksi arvioiva.

Aivan samalla tavalla minä katson näitä "eläinten ystäviä" jotka eivät rakasta eläintä vaan omaa ihannettaan. Kun he katsovat sutta, he heijastavat siihen oman maailmankuvansa. Näin susi värittyy uljaaksi ja vapaaksi petoeläimeksi joka sitten ei kuitenkaan ole aggressiivinen tai väkivaltainen tai tuhoava. Susi on heille itsenään liian uljas saaliseläin joten he lieventävät sitä omiin arvomaailmoihinsa sopivaksi. Suden pitää olla uljas ja vapaa, mutta riisuttu pelottavuudesta ja kyvyistä. Suden pitäisi siksi olla hieman kuin lammas joka pukeutuu sudennahkaan. Sen pitää olla uljas ja vapaaa susi, mutta kuitenkin kuin lammas, kiltin ja säyseän.

Mitä Jobin kirja opettaa tästä asenteesta?

Voi tietysti olla kornia, että kaltaiseni eikristitty eiuskova referoi Raamattua. Mutta mielestäni tässä kohden on hyvä huomata, että Nietzschen näkemystä puoltava kanta on tärkeässä osassa Raamattua. Kristityt vain valitettavsti usein unohtavat tämän.

Jobin kirja on lajityypiltään aikansa kauhistelevaa sosiaalipornoa. Siinä Job kärsii. Tämä kirja liitetään usein nimenomaan Pahan ongelmaan. Ja erikoisinta on se, että sitä ei oikeastaan ratkaista. Kirja tosin sisältää paljon argumentaatiota tästä. Esimerkiksi kun Job tuomitsee Jumalan kärsimyksissään, Jumalaa aletaan puolustamaan teologisin sanankääntein. Jumalaa puolustaa esimerkiksi Elihu niminen Jobin ystävä. "Job 34:1-12" pitää osan tästä puheesta "Elihu jatkoi puhettaan ja sanoi: Kuunnelkaa minun puhettani, te viisaat miehet, te, joilla on paljon tietoa, tarkatkaa, mitä minä sanon! Kieli maistelee ruoan, korva koettelee sanat. Tutkikaamme siis yhdessä, mikä on oikein, selvittäkäämme, mikä on hyvää. Job sanoo: "Minä olen syytön, Jumala on kohdellut minua väärin! Vaikka puhun totta, valehtelijana minua pidetään, vaikka en ole tehnyt syntiä, nuolet lävistävät minut." Millainen mies onkaan tämä Job! Niin kuin vesi virtaa, niin virtaa pilkkapuhe hänen huuliltaan. Pahantekijöiden seuraan hän lyöttäytyy, jumalattomien joukossa hän kulkee. Näin hän sanoo: "Ei kannata ihmisen olla Jumalalle mieliksi!" Jumala ei voi tehdä väärin Kuulkaa siis minua, te viisaat miehet! Mahdotonta ajatella, että Jumala tekisi väärin, että Kaikkivaltias toimisi vastoin oikeutta. Hän rankaisee ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan. Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta." Jobin asenne näihin viisauksiin on se, että jos hänellä olisivat asiat hyvin, hänkin osaisi toki argumentoida tuolla tavalla. Mutta että mitään lohtua näistä puheista ei ole silloin kun elää kärsimysten keskellä. Hän siis osoittaa ymmärtävänsä ja osaavansa saman kiemurtelun kuin vastapuoli, ja että hän myös kykenee näkemään sen onttouden. Pelkkään rationaaliseen Jumalapuolustukseen ja uskonsa perustelemiseen keskittyneet pikkuegoistit näkevät pahan ongelman ratkaisemisargumenttiensa ohittamisen hölmöytenä.

Jobin kirjassa ratkaisu on se, että lopulta itse Jumala asettuu tässä Jobin puolelle ja näitä sanasaivartelijoita vastaan. "Job 42:7" sanotaan aivan suoraan seuraavaa : "Kun Herra oli puhunut Jobille, hän sanoi temanilaiselle Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job." Asia muuttuu tärkeämmäksi jos tajutaan että jokainen meistä on tavallaan Job. Jokaisella on vaikeuksia jotka voivat lannistaa. Lannistujaa kohdellaan kuitenkin usein pessimistinä ja rypijänä jonka vika on se, että hän ei yritä tarpeeksi. Lannistujaa ei lohduteta vaan lannistetaan lisää. - Ja sitten seuraavaksi ihmetellään miksi tälläinen ihminen eroaa kirkosta ja etääntyy kristinuskosta. Vastaus näillä saivartelijoilla on tietysti siinä että "liberaaliteologien mauton ja hajuton Jumala" ei tunnu merkitykselliseltä. Omien sanojen vaikutus toisten toimintaan jää silloin huomaamatta.

Kun kristityt saivartelevat Pahan ongelman parissa, heissä on havaittavissa käytännössä pakosti Elihun asenne. Asiat saivarrellaan paremmin päin vetoamalla johonkin tärkeämpään asiaan. Tämä lähinnä mitätöi kärsimyksen, jolloin lausunto halveksuu kärsijän tuskaa. Siksi kun Swinburne saivartelee siitä miten se että Jumala ei estänyt juutalaisten joukkotuhontaa, hän tekee itse asiassa kristinuskolle karhunpalveluksen. Tässä blogauksessa voisi sanoa että sudenpalveluksen. Hän riisuu Jumalalta ominaisuuksia juuri samaan tapaan kuin susista tehdään lammasmaisia. Näin ollen Nietzschen kritiikki osuukin tavallaan epäkristilliseen käytökseen joka nähdään nykyään vain sellaisena kuin se olisi äärimmäisen kristillistä sellaisella tavalla josta poikkeaminen olisi vähintään epäkristillistä ellei peräti antikristillistä.

Sama saivartelu astuu kuvioihin esimerkiksi "urbaanin pseudoshamanistisen kaupunkipakanan" ja muiden suden ominaisuuksistaanriisujien puheissa. Heilläkin on hihassaan ad hoc -argumentteja siitä miten susi ei aidosti ole väkivaltainen tai raateleva peto. Nämä saivartelut ovat juuri yhtä kummallisia kuin kaikki kristittyjen yritelmät saivarrella loogisilla koherentisoinneilla itselle epämieluisa maton alle.

Pahan ongelman riipimisessä voidaan toki vedota Jumalan syvempiin tarkoitusperiin tai susien epäintentionaaliseen lajinmukaiseen käytökseen redusoimiseen. Mutta jos "Pahan ongelma" katoaisikin näissä, niin ne joka tapauksessa jättiäsivät jäljelle vähintään "makaaberin ongelman". Sen että maailmassa on makaaberiutta, joka ei ehkä ole perimmiltään rikollista tai pahaa, mutta joka on kuitenkin viheliäistä ja jonka kanssa eläminen on perinjuurin vittumaista.

Susista ja modernista maailmasta.

Yhteiskunnallisesti on järkevää ottaa susi riskinä, koska ihminen elää luonnossa. Samalla on kuitenkin selvää että ihmiset joutuvat elämään siinä että on salamaniskuja ja asuntoja hajottavia myrskyjä. Osa ihmisistä haluaa hallita luontoa, kenties sen takia että vaihtoehtona olisi inhimillisen rajallisuuden tunnustaminen. Näin ollen petoviha heijastelee omituista näkemystä jossa ihminen on luomakunnan herra ja sankari, mutta joka kuitenkin pelkää luontoa ja jonka täytyy tuhota luonto jotta voisi olla sen herra. - On toki selvää että ennen tätä luonnon totaalituhoa ihminen ei voi olla luonnon herra koska luonto on ihmistä suurempi. Tähän huomioon se järki edellämainitussa asenteessa sitten loppuukin. Olemattoman hallitsija, tuhotun ja kadonneen ylimestari, ei ole kovin kummoinen auktoriteetti.

Samalla ihmiskeskeisyys kuitenkin näkyy myös tässä lammasmaisia susia maalailevassa luonnonpuolustuslinjassa. Se osoittaa vain sen, miten etääntyneitä nämä ihmiset ovat todellisesta luonnosta. Ja sen miten heikko näiden ihmisten luontokesto itse asiassa on. He voivat hyväksyä luonnon vain hyvin rajallisena ja tietynlaisena ihanteena. - Osa voi toki mennä jopa Linkolamaiselle linjalle jossa ihminen erotetaan eiluonnoksi, ja tämän jälkeen olisi muka vain joku "ihmisongelma" joka olisi ratkaistava "merkittävällä tappamisella". Asenne kohdistuu lajiin joka on osa luontoa kuten susikin. Siksi petovihan ja Linkolalaisen ihmisvihan välillä on yllättävä ja voimakas samanhenkisyys. Identtinen asenne vain kohdistetaan eri lajeihin.

Siksi, vaikka laitoinkin eläintarhan paidan päälle vahingossa, siinä oli kuitenkin juuri senlaista provokatiivisuutta jota voisin harjoittaa muutoinkin. Onni oli puolellani.

Luonnon Herra ja Herran Luonto.

Pentti Linkolan luontokuva on tiivistettävissä siihen, että luonnolla on kaksi uhkaa : Ihmisten väestönkasvu, sekä ihmisten luonnonvarojen tuhlaamisen kasvaminen. Tämän vuoksi hän kannattaa sitä, että luontoa voidaan periaatteessa puolustaa asein.

Tässä maailmankuvassa ihminen on tavallaan luonnon yläpuolella, ei osa luontoa, vaan luontoa vastaan. Siksi ihminen ei ole eläin, osa luontoa. Jotain jonka tuhoaminen olisi paha asia. Ihminen on luonnon ulkopuolisena kohtaa luonnon vain karsiutuessaan luonnollisesti. Takana voidaan nähdä biodiversiteetti keräilykohteenakin ; Linkola on hieman kuten suurin osa keräilijöistä ; Postimerkkeilijäkään ei yleensä kerää tiettyä merkkiä montaa, vaan haluaa mahdollisimman monta erilaista merkkiä.

Tämäntapainen ihmisen irrottaminen luonnosta on hyvin yleistä. Ihminen halutaan usein nähdä "einaturalistisena henkiolentona", tai jonain joka älynsä avulla kohoaa eläimellisyydestä. Näkemys on kristillisyydessä aika yleinen. Linkolan luontokuvassa tämä johtaa siihen että luonnon ja ihmisen keskinäinen kina korostuu. Linkolakin rakentaa uskontojen tapaan eräänlaisen synnintunnon ihmisille ; Kulutus ja saastutus ovat ikään kuin perisyntiä, jota vastaan on taisteltava.

Joku voisi ajatella että olisi mahdollista ajatella, että ihminen olisi yksi eläin, joka älylläänkin toteuttaa omaa eläimellisyyttään. Kulttuuri ja yhteiskunta on tällöin vain ihmiseläimen extended phenotype. Ja jos ihminen saastuttaa ja tuhoaa luontoa, hän tuhoaa itseään. Tässä sotiminen ei korostu.

Formismista taaksepäin

"Unkurissa" esiin nostettiin Linkola. Hänen kohdallaan esiin oli nostettava idealisoiviin maailmankuviin liittyviä piirteitä "stephen pepperin 1942 esittämän teorian maailmanhypoteeseistä. teorian idea on se, että ihmiset muodostavat todellisuudesta käsitteellisiä konstruktioita, paremmin tai huonommin perusteltuja kuvitelmiensa maailmoja. jos konstruktiosta rakentuu sisäisesti eheä maailma, pepper kutsuu sitä maailmanhypoteesiksi. yksi hypoteesin rakentamistavoista on linkolan edustama formismi; teoria maailmasta, jolla on välittömän havaintomaailman ulkopuolella oleva perusmuotonsa. ajattelutavan nimi voisi olla myös normismi, koska muoto tulkitaan yleensä normiksi, jota asioiden pitäisi noudattaa."

Olen jopa yllättävän paljon samaa mieltä. Formismi on Platonistinen tapa katsoa maailmaa, joka ei ehkä vastaa todellisuutta mutta kuvaa melko hyvin sitä miten ihmiset usein yrittävät rakentavat mieleensä maailmankuvan, jossa on teoria maailman toiminnasta, teoria ihmisten toiminnasta ja teoria etiikasta. Ja tätä he sitten koherentisoivat elämänsä ajan. Konstruktio on oikea sana viitata, koska psykologiassa tiedetty ihmisten peruskäsittelytapa on assimilaatio, jossa epäsopivat piirteet sovitetaan maailmankuvaan sen sijaan että maailmankuvaa haastettaisiin. Koherentisointi voitaisiin tehdä monella tavalla, mutta ihminen on tässä kohden yllättävän vastahakoinen muuttamaan vallitsevan maailmankuvansa ydinkohtia. Ne kestävät ongelmat kuin ongelmat. Assimilaation seurauksena lopputulos koherentisoituu. Näin ihmisellä säilyy kokemus muuttumattomasta maailmasta.

Helpoin tapa purkaa koherentti maailmankuva on huomata, että ihmisten pyrkimys ja kokemus ristiriidattomuudesta on aika kovastikin eri asia, kuin se, että heidän näkemyksensä olisi todellakin ristiriitainen. Ihmiset korjaavat virheitään vasta kun virhe jotenkin tuodaan heidän tietoisuuteensa. Näin on paljon asioita jotka voivat olla hyvinkin ristiriitaisia koska niiden suhdetta toisiinsa ei ole oikeastaan edes mietitty.Tämä on kuitenkin melko pientä ; ihminen itse ei ole niin pysyvä kuin voisi ajatella. Ihminen identifioi itsensä pysyväksi yksiköksi. Kuitenkin ihminen muuttuu ajan kanssa. Tässä mielessä ihminen onkin yllättävän paljon Theseuksen laivan tarinassa esitetyn kaltainen : Osia vaihdetaan toisiin. Ihmisen kohdalla voitaisiin sanoa että korjaaminen tehdään niillä välineillä ja osilla joita on helposti saatavilla. Näin ollen osia ei enää korjatakaan samanlaisilla osilla, vaan vaikkapa vain jonkin verran samankaltaisilla osilla. Näin tapahtuu aina kun ihminen oppii asioita, tai saivartelee jonkin asian määritelmällisesti hieman eri muotoon jotta hänen ei tarvitsisi luopua siitä kokonaan.

Pysyvän identiteetin ja maailmankuvan pysyvyyden olettamus on tietysti eräänlainen arkielämän määräämä pakko. Esimerkiksi menemme opiskelemaan ja otamme lainaa pankista oletuksinamme että elämämme pysyy tietyillä määrin hallittavana ja että olemme tulevaisuudessakin "suunnilleen samanlainen persoona suunnilleen samanlaisissa oloissa". Kuitenkin ihmisille ihan oikeasti käy siten että tulevaisuudensuunnitelmat romahtavat ; Asuntolainan pitkälle ajalle ottanut saa päähänsä pianon ja menettää työkykynsä ja päätyy pienelle eläkkeelle. Ihmiset myös muuttavat mielipiteitään ja ala joka opiskelijaiässä tuntui kiehtovalta tuntuukin turhanpäiväiseltä ; Näin voi käydä vaikkapa kristitystä joka hakee esimerkiksi Suomen Teologiseen Instituuttiin, oppii sananlevityksen mestariksi. Ja sittemmin luopuu vakaumuksestaan. Moni avioliittokin päättyy eroon, vaikka avioliitoista "likimain usein" suunnitellaankin erityisenpysyviä - ja niitä esitetään tavallisesti ikuisuusviittauksin ja lupauksin.

Samoin sitä voi tehdä lausuntoja joissa näyttelee roolia kielikuva "Minut saa tappaa jos olen joskus tuota mieltä". Joskus mielipiteet muuttuvat heilläkin. Eräässä mielessä vanha persoona on kuitenkin kokonaisuutena kadonnut. Tietyssä mielessä mielipiteenmuutos on vanhan persoonan murha ja "uudestisyntyminen" jossa ollaan erilaisia kuin ennen. Vaikeus on tietysti siinä, mihin vetää "olennaisesti samanlaisen" ja "olennaisesti erilaisen" rajan. Usein ihmiset tekevät niin että muutoksia pidetään "olennaisesti samanlaisina" ja tätä kautta identiteetti oletetaan pysyväksi, vaikka sitä koristeleekin "epäolennaisten yksityiskohtien viilaaminen, parantelu ja hiominen".

Tälläisessä muuttuvassa näkemyskokonaisuudessa on kuitenkin likimain mahdotonta testata näkemyksiä ristiin. Näin ristiriitojen tietoinen skannaaminen muuttuu hyvinkin vaikeaksi ; Yksi muutos heijastuu voi korjata ristiriidan yhtäällä mutta helposti rakentaa sellaisen muihinkin asioihin. Näin maailmankuvan koherenttiuden arviointi onkin hyvin vaikeaa. Tieteessäkin se on vaikeaa, vaikka siellä käsitellään teoreettisesti paperille painettuja kaavoja ja työssä on useita tiedemiehiä (ja tieteenfilosofeja). Duhemin Quinen teesi kertoo mikä on ihanne, mutta sen tarkistaminen mikä on sen ehdon mukainen "pienin muutos" vaatii usein paljon miettimistyötä, joskus jopa lisää kokeita. Ihmisyksilöiden maailmankuvan kohdalla ei ole tarjolla samanlaista kirjaamisvelvollisuutta, joten useimmat asiat ovat ääneenlausumattomia, eikä tarjolla ole samaa määrää aivotyötäkään..

Näin ollen formismi näyttäytyy ensisijassa ihanteena, jota tavoitellaan, kuin jonain jota seurattaisiin edes kovin hyvin.

Teoriat ja narraatio.

"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja"
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)

Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.

Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.

Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.

Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.

Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.

Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)

Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".

Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.

Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.

Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.

Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.

Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.

Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."

Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.

Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.

Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.