Suomi ei ole sosiaalinen maa

Sosialismia pidetään monesti asiana joka on samanaikaisesti sekä ongelma, että jotain joka ei ole Suomen tapa. Tässä on taustalla ajatus jonka perusteella kansakunnalla on jokin pysyvä eetos. Ilman tämänlaista megatason oletusta kansakunta koostuu ihmisistä ja demokratiassa jossa on mielipiteenvapaus ei ole ylipäätään mitään komentajaa joka sanoo että Suomi ei ole sosialistinen maa.

Joskus tämä saattaa kuulemani mukaan lipsahtaa freudilaisesti muotoon ; Suomi ei ole sosiaalinen maa. Ja tässä on jotain hyvin oleellista.

Mutta on tavallaan kuvaavaa että jos puhtaan ”lännestä” tai spesifimmin ”suomalaisista arvoista” niiden taakse tunnutaan olettavan jotain hyvinkin pysyvää. Ja tämä pysyvä on sitten jotain sen tyylistä joka näkyy historiassa kun ihmiset puhuvat Ruotsi-Suomesta silloin kun pitää puhua vain Ruotsista. Kansallisvaltioiden kohdalla on rakennettu vahva eetos jonka mukaan ne ovat ikään kuin ennakoivasti olleet olemassa ikuisesti.

Samalla kun katsoo kansakuntien historioista ja valtioiden ja valtakuntien rajoja käsitteleviä aikajanoja, on aika selvää että valtiot ovat kaikkea muuta kuin stabiileja. Mutta niiden ajatellaan jotenkin vain olleen jotenkin käpertyneenä kasaan.

Samoin käy kun katsotaan niinsanottuja kristillisiä arvoja. Kun oikeasti katsotaan historiaa, niin jos otetaan jokin arvo jota nykyään mainostetaan kristillisyytenä, sen tarkastelu historian, siis oikean historian eikä narraatioiden kautta, niin nämä arvot vaikuttavat hyvinkin kyseenalaisilta. Kun esimerkiksi nykyajan kristitty pyytää ideologialleen spesiaalistatusta muiden yli, kuten sen parissa niin usein tykätään tehdä, siinä selitetään että esimerkiksi suomalaisten naisten tulisi katsoa islamilaisiin maihin ja kiittää yhteiskuntaamme siitä että heillä on asiat hyvin. Mutta sitten kun katsotaan historiaa ja naisten asemaa, voidaankin huomata että kristityt eivät ole kovasti alkaneet vuonna 313 jkr taistelemaan esim. naisten oikeuksien puolesta.

Kun kehutaan modernia länsimaista demokratiaa ja sen naisten oikeuksia, tajutaan että kristityt olivat hyvin pitkään kuningaskuntia – ja rippeitä tästä monarkisuudesta näkyy yhä nykyäänkin. Demokratia ja suurin osa kristilliseksi kehuttujen ajatusfilosofioiden ja konseptien taustat ovat pakanallisesta antiikin kreaikasta. Ja ovat kristikunnissa hyvin myöhäisiä. Silti kristinusko, joka siis on ideologiana ollut kauan taustalla vakiona, on jotenkin selittämässä muutosta. Yleensä jos jokin muuttuu niin se mitä ei pidetä syy-seuraussuhteellisena on nimenomaan se muuttuja joka on pysynyt vakiona tämän muutoksen aikana.

Samoin, vaikka eilen kuulinkin vastenmieliseltä humalaiselta maahanmuuttokriittiseltä bussissa, ei ole ollut mitään sellaista yhtenäisyyden aikaa jossa olisi jotenkin ymmärretty jotkin arvot ilmiselviksi siten että niistä ei tarvitse keskustella. Saati että ne olisivat juuri samoja arvoja kuin nykyään. EI ole mitään sellaista vanhaa hyvää aikaa jona ei olisi käyty jotain ”kulttuurisotaa”. Mutta koska historiantajuttomuus on vallalla – niin vallalla että moniin tai edes yhteen ihmiseen menee vakavasti läpi Tapio Puolimatkan selitys jonka mukaan homoseksuaalisuus ajoi kristikunnan tuhoon jotenkin erityisen taannehtivasti kun kristityt olivat olleet pääuskonto 300 -luvun puolelta eteenpäin. Tämä vaatisi vähintään sen tunnustamisen että alkukristityt olisivat sitten kannattaneet nykyisten kristillisten perusarvojen sijaan tärkeimpänä perusarvonaan homostelevia orgioita. Koska mitenkään muuten homoseksuaalisuuden suosiota ei saa aikoihin jotka olivat ajamassa Rooman valtakuntaa tuhoon. Kristinusko selittäisi tuhon aaltoa itse asiassa ajoituksellisesti paremmin. Aina voidaan katsoa ja huomata, että kappas. 1700 -luku. Arvoista on debatteja. Kristityt antavat uskontonsa perusteella filosofisia moraalisia oikeutuksia orjuudelle.

Moni voisi sanoa että ihmiset ovat tuolloin olleet syntisiä. Mutta tämä ohittaa täysin sen, että jos puhutaan kristillisestä kulttuurista, puhtuaan pragmaattisesta konseptista. Jos yksilöt ja jopa valtiot voivat kristillisyydessä seurata pahuuden arvoja, niin mikä onkaan se käytännöllinen syy niille uskonnoille. Yhteiskunnan rakenteisiin nojaavat yhteiskuntafilosofiset ja poliittiset kannanotot uskonnon merkittävästä roolista moraalisen selkärangan antajina oikeuttuvat jos ja vain jos uskonnon ikuiset arvot ovat jotain joita yhteiskunta ohjaa sovellettavaksi yhteiskunnassa.

Valitettavasti historiantajuttomuutta lietsotaan tietynlaisella arvofilosofialla. Cuck Philosophyssä oli hauska kuvaus siitä, miten arvojen absolutisointi on rakentanut samanlaista historiantajuttomuutta aina. Jos otetaan diktatuurinen monarkia, jossa kuningas käyttää valtaa alamaisiinsa ja rakentaa oikeutuksen tähän raamatullisilla vertauksilla joissa universumilla on yksi johtaja, Jumala ja Kuningas on hänen analoginsa. Ja että samanlainen ilmiselvä ja kyseenalaistamaton valta on asetettu ihmisoikeuksille. Jopa niin pitkälle, että nykyajan yhteiskuntafilosofiaa voi olla vaikeaa tai mahdotonta käsittää ilman ihmisoikeuksia. Aivan kuin oli mahdotonta kuvata keskiaikaista yhteiskuntaa ilman kuninkuutta ja muuta valtahierarkiaa. Cuck Philosophyn mukaan syy on se, että tavallaan molempien takana on hyvin samanlainen ajatus siitä miten tietyt objektiiviset asiat ovat ikuisia ja itsessään järkeviä. Self evident.

Ytimessä on ajatus siitä että ihmisoikeudet ovat vain suora seurannainen siitä että on oikeudenmukaisuuden konsepti. Mikä on erikoinen ajatus koska ihmisoikeudet ovat itse asiassa 1700 -lukulainen innovaatio kun taas oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta on filosofioitu kirjallisesti suunnilleen koko se aika kun kirjoitusta on tehty. Hammurabin lait, Raamattu ja antiikin kreikka. Jopa muinaiset roomalaiset. Kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde onkin tässä mielessä hyvin haastava.

Esimerkiksi vähän aikaa sitten Piispa Jolkkonen selitti että uskonnonvapaus on kristillistä taustaa. Tässä Jolkkonen viittasi antiikkiin ja hänellä meni sukset ristiin antiikintutkija Nissinin kanssa. Jolkkonen yritti luoda uskonnonvapautta viitaten siihen miten religio -sanaa on käytetty. Haasteena on tietenkin se, että uskonto on käsitteenäkin kaikkea muuta kuin pysyvä. Esimerkiksi teetai -blogi keskittyi siihen että se mitä uskonnolla on eri aikoina tarkoitettu on sekin muuttunut hyvinkin dramaattisesti. Tässäkin korostuu se, että vaikka uskontoa ja muita asioita määritellään absoluutista käsin niin ne muuttuvat. Ja tämä hukkuu jos ajatuksena on että määritelmät, ilmiöt ja asiat ovat ikuisia.

Teetaissa mietittiin onko "uskonnonvapaus" paras mahdollinen termi kuvaamaan sitä, mitä antiikissa jonkun mielestä oli ja jonkun mielestä ei. Uskontotieteessä on pitkään pohdittu, miksi projisoisimme modernin käsitteen menneisyyteen ja miksi se saattaisi olla ongelmallista. Heillä yksi ratkaisuehdotus on se, ettei puhuttaisi uskonnosta vaan spesifimmin esimerkiksi jumaliin liittyvistä käsityksistä, rituaaleista tai mikä nyt sitten onkaan spesifi kiinnostuksen kohde. ;

Kun asiaan alkaa kiinnittämään huomiota niin tämä sama ongelma tulee esiin hyvin monessa yhteydessä. Esim. perhe on käsite, jonka kaikki ymmärrämme intuitiivisesti. Mutta mikä on lopulta perheen kaikenkattava määritelmä? Antiikin roomalaisperhe oli hyvin erilainen kuin vaikka nykysuomalainen. Silti voimme tutkia millainen oli roomalainen "familia" ja miten tämä toimi antiikissa, millaisia merkityksiä sillä oli jne. jne. Kunhan ymmärrämme ettei tule projisoida modernia käsitystä menneeseen.

Cuck philosophyssä asia hoidetaan aika nokkelalla tavalla. Ongelma ensinnäkin tiedostetaan ja huomioidaan. Menetelmä eroaa vahvasti Jolkkosen tavasta, joka koostui auktoriteettiin vetoamiseen ja siihen miten antiikintutkijan tulisi olla nöyrä. Ilmeisesti piispallisen auktoriteetin edessä.

Kun oikeudenmukaisuutta on perinteisesti lähestytty, sitä on haluttu sitoa universumin kudelmaan. On ikään kuin objektiivinen moraalinen järjestys jota maallisten lakien on mukailtava jotta ne olisivat oikeutta. Tämä on se viitekehys ja asenne joka vaikuttaa siinä kun kuvittelemme kristinuskolla olevan tiukasti määritellyt arvot joista ei olla erimielisiä ja jotka ovat olleet itsestäänselvyyksiä kautta historian niin että joskus on ollut kristillinen kulta-aika jona kaikki ovat ymmärtäneet nämä itsestäänselvät terveen järjen ja universumin oikeudenmukaisuuden arvot. Koska objektiivinen on muuttumatonta, ikuista ja samaa nyt ja eilen, tulee ongelmia jos ne heivaavatkin ajassa edestakaisin kuin tuuliviiri. Joten ei ihme että monen on helppoa sulkea silmänsä historialta ja kuvitella että todellisuus on mukaillut sitä omaa suosikkiteoriaa.

Cuck philosophyssa korostettiin että arvoja on usein kuvattu sosiaalisen koheesion kautta jolloin oikeudet ovat määräytyneet siinä missä sosiaalisessa suhteessa ja asemassa joku on suhteessa muihin. Tällöin esimerkiksi roomassa ei maanomistusoikeus ollut filosofialtaan aivan samanlaista kuin nykyään. Nykyään ajatellaan että yksilöillä on omistusoikeus. Mutta omistuskysymys roomassa oli enemmän sosiaalisen koheesion ylläpitämisen kysymys. Käytännössä erot tietenkin ovat aika pieniä koska tietyt tyypit ovat dominoineet tiettyjä maa-alueita.

Kristinuskon sieluun keskittyminen on voinut kuitenkin vaikuttaa arvojen subjektioimisessa sillä ajatellessaan että jokaisella yksilöllä on sielu, joka on yhteydessä Jumalaan on jokaisella absoluuttinen arvo itsenään eikä vain vaikutuksiensa kautta. Näin yhteiskuntaan vaikuttaminen, valta ja sosiaalisuus, väheni ja näkökulma meni yleisestä kohti yksityistä. Kiinnostavaa kyllä koska taitamattomilla, pahoilla ja huonoillakin ihmisillä on sielu, kristinuskon filosofia erotti oikeuden sekä yksilön ominaisuuksista että yhteisön hyödyistä. Ja loi perustan filosofialle joka varmasti näkyy siinä että nykyään moni kristitty ajattelee että ilman kristinuskoa ei voi olla mitään moraalia. Ei ihme jos heidän oikeudenmukaisuusfilosofiansa kiistää yksilön tai yhteiskunnan hyödyn ja korostaa filosofiaa absoluuttisesta ihmisarvosta.

Tässä prosessissa ajatus maailman järjestyksestä on modifioitu astetta vahvemmin persoonalliseksi; Harmonian ja järjestyksen sijaan vedotaan Jumalan tahtoon. Harmonia ei siksi vaikuta monesta riittävältä moraalin perustalta koska he ovat tottuneet että moraali on harmonian takana oleva taustasyy. Toki joku voisi torpata tätä ja palauttaa esiin ajatuksia siitä, että kenties harmonia on tavoite ja mieli on vain keino jota tarvitaan tähän päämäärään pääsemiseksi jolloin Jumalan tahto on vähemmän tärkeä.  Että harmonia olisi itseisarvo ja Jumalan tahdolla vain välinearvo.

Kristinuskon sielunäkemys on kuitenkin johtanut ihmisen essentialisoimiseen. Eli kaikki ihmiset ovat arvokkaita koska heillä on yhteinen attribuutti, sielullisuus. On ikään kuin abstrakti ihmisyys jolla on arvo riippumatta ihmisen ajatuksista, teoista, mielipiteistä ja elintoiminnoista. Sieluhan elää kuoleman jälkeenkin. Tämä on toiminut keinona selittää ”rakastan syntistä mutta vihaan syntiä” ajatteluun jossa on hyvin vaikeaa nähdä miten se hyvyys sovelletaan käytännössä. Kun se kohde on abstrakti sielu jonka suorat ja tieteelliset vaikutukset yhteiskunnallisessa elämässä ovat vähäiset jos sitäkään. Mitään lujaa ydintä vaikka lain toteuttamiseen ei tätä kautta ole helppoa saada.

Koska oikeudenmukaisuutta oli kuitekin totuttu katsomaan tahdon kautta ja yksilöillä on omatunto ja sielu, oli tavallaan luontevaa korostaa sitä että jokaisella yksilöllä olisi oikeus tiettyihin oikeuksiin. Omistusoikeus alkaa tässä vaiheessa tuntumaan oikeutuksiltaan hyvinkin tutulta. Vaikkakin pragmaattinen ero siinä että joku omistaa vaikkapa esineitä hallinnoi niitä on todennäköisesti käytännön tasolla hyvinkin samantapaista kuin se on ollut kivikaudellakin. Retoriset muutokset ovat sinänsä kiehtovia mutta niiden vaikutukset voivat olla vähäisiä.

Siksi onkin kiehtovaa että jos ennen kuninkaan valta oikeutti hallinnoinnin alamaisten yli koska raamattu antoi analogian, kuvasi objektiiviseen moraaliin nojaavat kritistityt ihmisoikeusfilosofiassaan uskonnollista jargonia. Locke taas oikeutti yksilön oikeuksia selittämällä miten ihmiset ovat Jumalan omaisuutta ja on siksi antanut meille erottamattomia oikeuksia joita mikään, edes kuninkaan valta, ei voi riistää pois. Eikä ihminen itsekään voi esimerkiksi myydä sananvapauttaan.

Samalla korostui se, että ihmisoikeusfilosofia ja yksilöiden oikeudet voidaan selittää sillä että jokin muu kuin kristinusko oli vaikuttamassa. Perinteinen feodaalinen ja muu vanha maailma muuntui kapitalistisemmaksi. Ja tässä yhteydessä tapahtui niin että hyvin monissa paikoin tapahtui yksityistämistä. Yhteisöllisiä viljelymaita ja muita vähennettiin dramaattisesti. Jolloin entistä suurempi osa ihmisistä, erityisesti tavallista rehtiä työtä tekevä enemmistö, oli entistä vahvemmin sellainen joka ei työskentele yhdessä yhteisillä mailla ja hanki elantoa itselleen ja auta läheisiä ja saa apua läheisiltä tarvittaessa. Yksilöt omistivat alueita jotta saisivat tuottoa. Viljelyn funktio ei ollutkaan omasta maasta eläminen ja ruoantuotanto vaan kaikki oli välineellistä uudelle itseisarvolle ja päätavoitteelle, rahalle. Yhteisillä mailla eläneet eivät enää eläneet omasta työstään vaan he muuttuivat omaisuudettomiksi ja heidän oli työskenneltävä palkan eteen. Tämä oli aika dramaattinen käytännön muutos. ; Työntekijän kannalta jos hän ennen oli ollut osa yhteisöä ja jopa fysikaalista yhteistä maata, ja työskenteli yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen, oli nyt tilanteessa jossa hän kilpaili muita työntekijöitä vastaan ja ansaitsi rahaa itselleen. Tämä korostaa sitä että atomisoitu ihmiskuva on tässä työfilosofiassa kätevä. Joten ei ihme että tässä vaiheessa moraali oli yhä vähemmän Jumalan maailmanjärjestystä ja yhä vahvemmin sitä, että yhteiskunta oli sosiaalisen sopimuksen tuotos.

Yhteiskuntasopimus heijasteli atomisoitunutta ihmiskuvaa ja sitä kautta erilaista oikeudenmukaisuusfilosofiaa jolla oli erilaiset ja uudenlaiset taustakäsitteet. Käytäntö ja filosofia olivat molemmat omalla tavallaan uusia. ; Kilpailua korostava kapitalismi tosiaan voikin sanoa hyvällä sydämellä että se ei ”tasapäistä”. Sen oikeussysteemi usein puhuu yhteiskunnasta ja velvollisuuksista. Mutta ne ovat aina jotenkin jännitteisiä. Siksi todellisuus huolimattomalle näyttäytyykin ristiriitaisena; Suomessa on uskonnonvapaus mutta suomalaisen tulee olla kristitty. Suomi on demokratia jossa on mukana sosialistisia puolueita mutta suomi ei ole eikä voi olla sosialistinen maa. Takana on se, että kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen muutoksen jälkeen meillä on maa joka ei ole sosiaalinen. Ja tätä voi olla vaikeaa huomata koska filosofisessa jargonissa on kuitenkin keskiaikainen ja tätä vanehmpi fossiilisto joka pulpahtelee esiin kristillisessä filofofiassa. Jossa modernina aikana voi olla aivan järkevää siteerata jotain Tuomas Akvinolaista.

Uskonnollinen ja kapitalistinen twisti oikeudenmukaisuuteen liittyvässä retoriikassa on tärkeä. Koska se johtaa ymmärtämään siihen miksi puhutaan erottamattomista oikeuksista. Takana on yksinkertaisesti teoria siitä että moraali ja oikeudet ovat absoluuttisia, ikuisia ja muuttumattomia. Eivätkä ne ole mitään jota löydetään empiirisesti. Unalienable right joka on Self evident on siis jotain joka ei vaadi löytämistä tai todistamista. Tästä taustasta on helppoa ymmärtää miten moni pelkää arvojen relativistisoitumista ja selittää että ilman Jumalaa on vain kaaos ja arvotyhjiö. Itse sanoisin että heitä kiinnostaa filosofinen  teoria joka tunnustaa olevansa ei-empiirinen ja ei-looginen. Heillä menee kartta ja maasto sekaisin. ; Jos he selittävät Jumalalla miten emme elä julmuudessa ja kaaoksessa, ja heidän teoriansa hylkää, he kuvittelevat että sitten me alamme elämään kaaoksessa. Selitysmalli ja oikeutus muuttuvat heidän mielessään vähän liiankin vahvasti yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Onkin kiinnostavampaa katsoa että miten itse oikeutan ihmisoikeudet ja lait. NE eivät ole absoluuttisia tai itsestään järkeviä. Sen sijaan ne voivat olla kontekstiin sidottuja ja korjaamisen tarpeessa. Ja niitä opitaan koko ajan. Näen että oikeudenmukaisuuden ajatukset ovat yksinkertaisesti peräisin siitä että olemme hypersosiaalisia eläimiä. Laumassa elämisen pelisääntöjä jotka ovat osittain lajinmukaisia ja osittain kehitettyjä asioita jotka ylläpitävät toimintoja joita pidämme arvossa. Oikeudenmukaisuusteorioiden tuleekin siksi enemmänkin selittää havaittua ja ohjata suunnittelua kuin olla hyvä vain jos se on ikuinen ja absoluuttinen.

En näe ihmisoikeuksia absoluuttisena ja ikuisena ja muuttumattomana asiana. Lait ovat juuri sellaisia kuin ne demokraattisissa maissa erityisen selvästi ovat. Niitä voidaan purkaa. Norminpurkutalkoot ja kananbiksen vapauttamiset ovat kaikki muuttamisprosessin tuloksia. Aivan kuten meillä on uskonnonvapaus koska se on lakiin sovittu. Ja tämä tekee niistä tavallaan hienoja. Sillä lait ovat tässä vähän kuin empiirinen tiede. Eli fiksuja juuri siksi että ne eivät ole ikuisia, muuttumattomia ja itsestäänselvyyksiä. ; Katsoin esimerkiksi Netflixistä pikakuva -sarjasta jakson joka käsitteli merirosvouden historiaa. Siinä kuvattiin miten merirosvous vaikutti kansainväliseen oikeuteen. Jakso oli narratoitu hienosti. Selvisi esimerkiksi että kun Kapteeni Kidd palkattiin aluksi metsästämään merirosvoja, hän sitten vain päätti itse ryhtyä merirosvoksi koska se oli taloudellisesti kannattavampaa. Hän kuitenkin sitten meni haittaamaan kansainvälisiä maiden välisiä suhteita ryöstämällä brittien liittolaisten laivasta suuren saaliin. Ja siksi oli diplomaattinen tarve tuomita hänet. Tätä kautta rakennettiin lainsäädäntöä jossa muun maan kansalaista voitiin tuomita toisessakin maassa ja merellä tehdyistä rikoksista. Yhden ihmisen yksi tekeminen ja siihen liittyvä käytänne oli pohjana kansainväliselle oikeudelle yllättävänkin paljon. Ja tämän rakennelman perusteella sitten esimerkiksi voitiin tuomita natsi Adolf Eichmann. Koska se katsottiin näppäräksi.

Ja tämä antaa kristilliselle yhteiskunnalle paljon toivoa. Jos mietimme mitä olen pitkin matkaa nostanut esiin; Monet käytännön ongelmat ovat hyvinkin ikiaikaisia. Mutta sanojen määritelmäsisällöt ja perusarvot elävät ajassa. Olen usein mielelläni selittänyt miten kristillinen kulttuuri sai seksuaalimoralistisen normistonsa pitkälti kuppaepidemian vuoksi juuri siksi että se, että yhteiskunta ymmärtää täsmentää, editoida ja muuttaa sääntöjään tilanteen mukaan antaa toivoa sille että se myös säilyy. Kuppaepidemian aikana on ollut typerää olla se tyyppi joka selittää miten elämäntapaan aiemmin on kuulunut hauskempi ja mukavampi seksuaalielämä. Samalla logiikalla kondomin keksimisen jälkeen monia rajoitteita voidaan pitää hauskuutta rajoittavina ja jos ei typerinä niin ainakin liiallisuuteen menevinä.

Politiikka on yhteisten asioiden tekemistä. Ja me joudumme opettelemaan ja kokeilemaan aivan kaiken. Siksi muutokset oikeudenmukaisuuden sisällössä ja filosofiassa ovat aivan yhtä odotettavia kuin muutokset miekanteko ja panssarinteon historiassa tai paradigmanmuutokset ja tutkimusohjelmat luonnontieteissä. Absoluutti on ongelma. Asiat ovat hyvin niin kauan kun yhteiskunta ei ole dogmaattisen hirmuvallan alla jossa kaikki jakavat yhteiset arvot kysenealaistamattomina ilmiselvyyksinä, kykenemättöminä vastaamaan muuttuvan maailman uusiin ongelmiin ja tilanteisiin. Kykenemättöminä korjaamaan – tai antamaan toivoa korjattavuudesta – niille joiden osa ja rooli vallitsevassa systeemissä ei ole ideaali.

---

Viitteet:

Ollie Bye, ”History of the World: Every Year”

Cuck Philosophy, ”The Problem With Human Rights” 

Teetai, ”Oliko antiikissa uskonnonvapautta?”

Majastina Kahlos, ”Uskonnoista uskontoon - Pakanat jakristityt myöhäisantiikin murroksessa”

Netflix dokumentti ”Pikakuva” Jakso: ”Merirosvot”

Merkityksistä ja moraalista ; Nihilismien erikoisesta erosta.

Merkityksen filosofia on monille hyvin tärkeä. Erilaiset viitekehykset selittävät mitkä ovat merkityksen (1) lähteitä ja (2) ehtoja. Usein, mutta ei välttämättä, nämä ovat toisiinsa nivoutuneita. Eli merkityksen lähde on usein hyvin lähellä merkityksen ehtoa.

Karkeasti ottaen yksi merkittävä jakolinja on naturalististen merkitysteorioiden ja supernaturalististen merkitysteorioiden välillä; Jos olet naturalisti, ajattelet että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista joita luonnollinen maailma pitää sisällään. Jos taas olet supernaturalistisen merkityksen kannalla, esität että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista jotka tulevat ei-naturalistisesta hengellisestä tai muusta supernaturaalista todellisuudesta.

Naturalismissa on kaksi tärkeää ehtoa merkitykselle:
1: Subjektivistisessa suuntauksessa ajatellaan että merkitys sidotaan siihen että sinulla on subjektiivisia kokemuksia maailmasta. Esimerkiksi koet nautintoja, tyydytät tarpeita tai muita vastaavia asioita. Tunteet ja kokemukset ovat tällöin yleensä merkityksen ytimessä. Merkityksetön elämä on vaikeaa koska on vaikea kuvitella asiaa jossa maailmaan ja siinä tapahtuviin asioihin ei liitettäisi tunteita. Esimerkiksi syömisen nautintoa.
2: Toinen naturalistinen suosittu koulukunta on objektivistinen suuntaus jossa esitetään, että elämän merkitys tulee sitä kautta että ihminen muuttaa maailmaa. Auttaa muita ihmisiä, löytää totuuksia, luo taideteoksia...
+: Tietenkin näistä on myös hybridejä, joissa esimerkiksi muutos joka aikaansaadaan maailmassa koetaan subjektiivisesti tunteilla ja vain tämä tyytyväisyys on sitten merkitystä. Mutta tämä ei tavallaan liitä uusia, mainitsematta jätettyjä, lähteitä merkitykselle.

Supernaturalismissa taas merkitys sidotaan;
1: Jumalakeskeisesti siihen että merkitys on sitä että ihminen tyydyttää Jumalan tai jumalten ehtoja tai vaatimuksia. Sielukeskeisesti siihen, että sielulla on jokin ydin joka voidaan pitää puhtaana tai ehyenä.
2: Sielun integriteettiä korostava näkemys korostaa sitä, miten yksilön minuus on kestävää, mahdollisesti jopa ikuista.
+: Toki tässäkin usein yhdistetään ajatus siitä että sielun integriteetti ja ikuisuus sidotaan Jumalan käskyjen totteluun.

Laajemminkin tietenkin voidaan sekoittaa elementtejä. Esimerkiksi Jehovan Todistajien näkemyksessä kuoleman jälkeen eletään ikuisesti fyysisen maan päällä tavalla jossa saadaan nautintoa Jumalan palvelemisesta ja tottelusta. Tässä on mukana kaikenlaisia mainittuja elementtejä.

Tässä onkin kiinnostavaa miten minuuden säilyminen on oleellista sielukeskeiselle mallille jonka ei kuitenkaan tarvitse olla teistinen. Toisaalta voidaan kuvitella myös puhtaasti Jumalakeskeinen maailma joka on hyvä koska se tottelee Jumalan säätämiä luonnonlakeja. Tässä ei tarvittaisi välttämättä ainuttakaan eloista ja tietoista olentoa tai sielua kokemaan asioita. ; Itse asiassa teistisen merkityksen ytimessä on ylipäätään mukana hyvin vahva ajatus siitä että merkitys tulee maailmaan ja ihmiskuntaan sen ulkopuolelta. Ja tämä liittää ihmiset johonkin ihmisistä poikkeavaan ja suurempaan. Tämä helposti nimenomaan vähentää kokemuksen ja sielun relevanssia merkitysteorioissa. Tämä on tietenkin sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että usein merkitys on arkikielisessä käytössä enemmän kokemuksellinen kuin vaikkapa moraali.

Mistä päästään erikoiseen heittoon; On nimittäin aika tavallista että merkitystä ja moraalia sidotaan yhteen teistisessä argumentaatiossa. Erityisesti jos puhutaan ateisminvastustuspuheista. Tässä ytimessä on yleissana nihilismi. Jolla halutaan kuvata maailmaa josta puuttuu sekä moraali että merkitys. Toisaalta merkitys tuntuu kestävän arkijärkistäkin kritiikkiä näiltä ateistisilta argumenteilta voimakkaammin kuin moraalin kohdalla. Ateistien kokeman merkityksen ei nähdä samalla tavalla rikkovan ateistien sisäistä eheyttä kuin moraalisen hyvyyden. Vain moraalisesta nihilismistä puhuttaessa omaan suuntaani on tullut heittoa siitä miten moraalisuus ja naturalismi olisivat sisäisesti ristiriitaisia.

Tämä on tavallaan erikoista koska moraali ja merkitys perustellaan hyvin samanlaisista ominaisuuksista ja lähteistä. Ehkä syynä on se, että esimerkiksi humen giljotiini on tärkeä moraalia koskeva periaate jota ei kuvata merkityksen nollaajana. Humen giljotiiniahan käytetään usein naturalistien moraalin torjumiseen vedoten siihen että naturalisti vetää aina sitä miten asioiden pitää olla sitä kautta miten asiat ovat. Ja tätähän ei Humen giljotiinin mukaan voida tehdä. Tässä on toki ainakin minulla hieman huvittuneisuutta koska Humen giljotiini ei koske vain fysiikan lakeja ja naturalistista olemassaoloa vaan kaikkea olemassaoloa. Se kieltää aivan samasta syystä asioiden päättelyä sitä kautta että on olemassa joku Jumala tai Jumalan tahto.

Kenties siksi moraalin kohdalla nihilismiin mennään aika suoraviivaisesti. Lopputuloksena on usein se, että moraalin yksi teoria oletetaan oikeaksi ja sitten siitä poikkeaminen on nihilismiä. Eli vastapuolen moraaliteoriaa ei kumota vaan se a priori oletetaan vääräksi. Kun taas merkityksen kohdalla on aivan tavallista törmätä teorioihin jotka vetävät nihilismin merkityksettömyyskokemusteemana vastaan vain pitkällisen eliminatiivisen prosessin jälkeen. Toisin sanoen merkityksettömyys jostain voidaan päätellä vasta kun on eliminoitu kaikki merkityslähteet.

Tässä mielessä ongelmana ei tavallaan ole se että merkitykselle ei ole humen giljotiinia vaan se, että humen giljotiinia käytetään usein huolettomasti juuri siksi että monilla on ilo kiistää vastustajiensa moraalisuus mahdollisimman syvästi – ja syvin tapa ei ole osoittaa että he ovat läpeensä pahoja, vaan että he ovat täysin moraalin tavoittamattomissa. Tässä tavoitteena on usein epäfilosofisesti halu ja tarve mollata. Ja tämä epäfilosofinen tarve on niin kova että päättelyssä oiotaan. Ei eliminoida kaikkia moraalisia lähteitä ja mahdollisuuksia jotta saadaan pääteltyä nihilismi. Siksi merkitys on resilientti nihilismiargumenteille. Vaikka ainakaan minulle ei ole kovin selvää millä tavalla nämä olisivat auttamatta eri sfääreissä jotenkin aivan erilaisilla tavoilla. Nähdäkseni on jopa mahdollista että merkitys ja moraali ovat yksi ja sama asia. Itse näen että ne joko ovat synonyymejä tai synonyymimpiä kuin olemme tavanneet niitä kuvata.

Vakuuttavuudessa on siksi takana esimerkiksi se, että relativistinen moraali nähdään helpommin nihilismiksi kuin subjektiivinen ja koettu merkityksellisyys. Kuitenkin filosofisesti ajatellen edes moraali ei mitenkään suoraan muutu olemattomaksi sillä että se on kokijakohtainen tai tilanneriippuvainen. Näin vain koetaan.

Et saa myydä sieluasi, et vaikka elämän lahja olisi kuinka kurja.

Suomen kansalaisista suuri osa kannattaa eutanasiaa. Sitä vastustavat tahot ovat lähinnä uskonnollisia. Tiukahkoa linjaa edustaa esimerkiksi "Katolisen kirkon Katekismus" joka määrittelee asian niin, että "Välitön eutanasia merkitsee sitä, että vammaisilta, sairailta tai kuolevilta ihmisiltä riistetään elämä mitä tahansa perustetta käyttäen. Sitä ei voida moraalisesti hyväksyä." Tässä kysymys on erikoinen. Jos sanotaan minä haluan juoda Sokrateen myrkkymaljan, niin kuka tässä prosessissa riistää mitään keneltäkään?

Tässä kantana onkin rehellisesti sanoen useammin se että katolisen kirkon suhde itsemurhaan on mikä on. Ja eutanasia nähdään lähinnä yhtenä itsemurhan alatyyppinä. Sanavalintana riistäminen on kuitenkin kiinnostava koska siinä korostetaan jotenkin sitä että eutanasiaa haluava olisi jokin tahdoton kohde ja uhri ; Jos tämä olisi totta, eutanasiassa ei voisi olla kyseessä itsemurha.

Onkon nähtävissä että eutanasiassa onkin itsemurha-vastustusteeman kohdalla toinenkin teema. Sellainen joka korostuu prostestanttisissa suuntauksissa. Protestantti korostaa helposti ajatukseen jossa eutanasian ottava on elävä olento ja että erityisesti haavoittuvaa ja haurasta elämää tulisi suojella. Ja tässä korostuu myös se, mikä tulee vastaan jos protestantin kanssa puhuu vakavasti Faustilaisista sopimuksista. Ihminen pelastuu armosta, ei ansiosta. Ihmisen sielun kohtalo on Jumalan armeliaisuuden käsissä. Joten se ei ole edes mikään jota ihminen itse omistaa. Ihminen ei omista sieluaan joten sitä ei voi myydä. Eutanasiaa vastustetaankin vahvasti sen vuoksi, että nähdään että elämän ja kuoleman teemat kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmiselle.

Tässä kohden onkin sanottava että eutanasiaa ottava ei ole se jolta teknisesti riistetään mitään. Hän ei ole uhri vaan rikollinen. Rikollinen joka riistää Jumalalta. ; Tässä mielessä Jumala tietenkin voi Helvetin kanssa tehdä omaisuudelleen miten mielii. Ihmisen on turha mutista. Hän on ehkä sielunsa ja kärsii ikuisesti mutta hänelle ei kuulu omien askeleidensa ohjaaminen eikä edes oman itsensä omistaminen.

Elämä onkin luterilaisuudessa lahja. Hyvin erikoinen lahja. Useimmiten hyvin paska lahja. Jota ei saa edes palauttaa, toisin kuin ne niin monet muut epäonnistuneet lahjat jotka olisivat saaneet jäädä antamatta in first place. Jos sielu pelastuu Paratiisin iloon armosta, niin täällä maan päällä ei paratiisia nähdä. Emme joudu elämään ainakaan armosta.

Kenties tämän vuoksi itselleni oikeus itsemurhaan on aina ja kaikissa tilanteissa ihmisen perimmäisin ja tärkein oikeus. Aina. Mistä tahansa syystä. Sen jälkeen hengissäolo on todellinen ja aito statement siitä että on parempi olla ei-kuolleena. (Se ei toki tarkoita ollenkaan samaa kuin se että olisi parempi olla ei-koskaan-syntyneenäkään. Itsemurhan problematiikassa kun on kyseessä useimmiten sellaiset kysymykset jotka käsittelevät sitä että sitä on jossain välissä oltu elossa jostain muusta kuin Jumalan armosta.)

Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Sielupoloisen raastamisesta

Tom Kärnä kirjoitti muutamia lyhyitä irrallisia ajatuksia. Muun muassa sielupoloisten repimisestä. "Ajatelkaa sellaista skenaariota, että joku ihminen kuolee. Hänen ruumiistaan luikertelee pian ulos sielupahanen, mutta sitä joku nainen rupeaa sitten nuijimaan kengällä." Hän kirjoitti myös multiversumista "Jos ajatellaan multiversumihypoteesia eli sitä, että maailmankaikkeuksia saattaa olla iso määrä, ja näillä maailmankaikkeuksilla olisi kaikilla eri ominaisuudet. Eli erilaiset luonnonlaitkin vallitsisivat niissä. Monessa niistä ei elämän syntyminen olisi edes mahdollista. Toivon itse henkilökohtaisesti, että jostain toisesta maailmankaikkeudesta löytyisi pitkänomaisia planeettoja. Näillä planeetoilla, jos niillä olisi elämää, olisi vähemmässä määrin erilaisia kasvillisuus- ja ilmastovyöhykkeitä, ja minä olisin tästä niin kovin onnellinen."

Muutakin hän kirjoitti. Mutta jos nämä kaksi asiaa laittaa yhteen voi syntyä jotain jota voi olla hupaisakin laittaa yhteen. Se on hieman kuin seksin kanssa ; Moni arvostaa määrää mutta huolelliselle riittää kaksi, riittää vaikka yhtään tätä pienempi ihmismäärä onkin masturbaatiota.

En tartu multiversumiin antrooppisen periaatteen kautta. Sen sijaan mietin että jos modaalisen realismin mukainen maailma, jossa on erityisen runsaasti mahdollisia maailmoita, saadaan aikaan erikoinen tilanne. Jumalan on helppo olla kaikkivoipa koska hän voi eri maailmoissa toteuttaa erilaisia tiloja. Keskenään ristiriitaisia asioita voi tapahtua eri paikoissa kunhan ne eivät tapahdu samassa maailmassa.

Ja tästä seuraa aikamoista sielujen revintää. Sillä jos minä elän tässä nyt, niin jossain on toinen mahdollinen maailma jossa elän minä, joskin hieman erilaisella tavalla. Kuolemani jälkeen hyvät minät pääsevät Taivaaseen ja pahat minät pääsevät Helvettiin. Siinä saavat yksilö-yksilöiden sielut raastua hyvinkin pieniksi siilteiksi. Sitä on tavallaan joka tapauksessa jo päätynyt Taivaaseen ja Helvettiin samanaikaisesti. Ja mitä enemmän laatikkoa avaa ja katsoo, sitä selvempää on että Schrödingerin kissakin on sekä taivaassa että Helvetissä sen seitsemän sielunsa kertaa.

Tässä on tietenkin inhottavaa tiedostaa olevansa se itse joka päätyy Helvettiin. Tätä lähemmäs henkilökohtaista epäonnistumista ei modaalisessa realismissa pääse.

Tietoisuus suorituksena?

Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.

Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

Onttoja ihmisiä (hollow man)

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.

Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.

On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.

Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.

Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.

Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.

Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.

Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".

Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.

Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).

Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)

Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.

Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.

Omia ajatuksia

Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.

Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)

Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.

Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.

"Varovaisuusperiaate"

ArsTechnicassa oli artikkeli joka oli jonkinlainen robotiikan ja soveltavan etiikan ajatuskokeen risteymä. Ajatuksena on toisintaa aivotoiminnot koneellisesti. "With an approach known as whole brain emulation (WBE), the idea is that if we can perfectly copy the functional structure of the brain, we will create software perfectly analogous to one." Ja ennen kaikkea ; jos tässä onnistuttaisiin niin miten tätä tekoälyä pitäisi kohdella. Ajatus tuntuu epäintuitiiviselta. "Everything. Of course, a perfect copy does not necessarily mean equivalent. Software is so… different. It's a tool that performs because we tell it to perform." Mutta asia ei ole niin ilmiselvä. "While many people might choose to respond, “Oh, it's just software,” this seems much too simplistic for Sandberg. “We have no experience with not being flesh and blood, so the fact that we have no experience of software suffering, that might just be that we haven’t had a chance to experience it. Maybe there is something like suffering, or something even worse than suffering software could experience,” he says."

Just in case.

Se mihin itse tartun tässä kysymyksessä on kuitenkin jotain jota voisin paremman termin puutteessa kutsua "varovaisuusperiaatteeksi". "Sandberg argues that it's better to be safe than sorry. He concludes a cautious approach would be best, that WBEs "should be treated as the corresponding animal system absent countervailing evidence.” When asked what this evidence would look like - that is, software designed to model an animal brain without the consciousness of one - he considered that, too. “A simple case would be when the internal electrical activity did not look like what happens in the real animal. That would suggest the simulation is not close at all." Tämä näkökulma on nähdäkseni kiinnostava. Itse toki olen sitä mieltä että jos aivot todella onnistutaan simuloimaan täydellisesti niin ne ovat täsmälleen yhtä paljon "tekemässä sitä mitä niihin on ohjelmoitu" kuin mitä ihmiset toimivat ja tekevät "vain sitä mitä DNA on hermostoomme mahdollistanut". Varovaisuusperiaate on niitä varten jotka eivät ole yhtä luottavaisia tässä kohden.

Jossain mielessä varovaisuusperiaatetta voidaan soveltaa melko laajaan - ja monen mielestä luultavasti helvetillisen - argumentistoon. Tekoäly on toki siitä kiinnostava aihe, että sille on tarvetta. Moni kristitty ei itse asiassa usko tekoälyn tietoisuuteen siksi että heillä on sieluteoria. Toisin sanoen kysymys ei heistä ole lainkaan aivojen toimintaperiaatteesta. Mikään todistemäärä ei vakuuta heitä että kyseessä olisi mikään muu kuin hienosti ohjelmoitu filosofinen zombie. Kun jokin kielletään a priorisesti, on helppo torjua monenlaisia asioita.

Eläinten hyvinvointi.

Mutta varovaisuusperiaate on kuitenkin hyvin haasteellinen. Siinä kun nojataan enemmän ajatukseen mahdollisuudesta. Vaatimus varovaisuudesta on itse asiassa jotain joka alleviivaa että a priorinen kielto on tietyssä määrin paitsi science stopper niin myös mahdollistaa erilaisen julmuuden.

Ja tästä asenteesta on tullut jo nyt paljon vaikeuksia ja esimerkkejä. Nimittäin täsmälleen samaa asennetta on aiemmin kohdistettu eläimiin. Descartesin ns. Trademark -argumentin kohdalla esitin aiemmin sen miten hän piti koiraa vain mekaanisena olentona jonka tuskalta vaikuttavat olivat vain rikkimenevän koneen kitinään verrattavissa olevaa ääntelyä. Descartes vei tämän tien loppuun asti ja paloitteli vaimonsa koiran elävältä. Sillä jos jollain ei ole sielua eikä tietoisuutta, ei se koe tuskaa eikä kidutus ole silloin mielekäs konsepti. Myös William Craig on esittänyt samantyylisiä ajatuksia. Tosin hän ei ole demonstroinut uskoaan kiduttamalla eläimiä.

Tämä on kristityn kannalta hyvin inhottava asia. Olen aikaansaanut muutamissa kreationisteissa hyvin pahaa mieltä sillä että olen korostanut että Pekka Reinikainen on kirjoissaan kuvannut sitä miten eläimillä ei ole sielua ja siksi eläinten kärsimyksestä puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Heistä tämä ei tarkoita että Reinikainen olisi eläinten rääkkääjä. He eivät näytä tiedostavan että tämänlaiseen asenteeseen iskee juuri sen tyylinen metaeettinen argumentointi jota kreationismissa harrastetaan evoluutikoihin. Eli ajatusta siitä että jos naturalismi ei nyt käske tappamaan ja murhaamaan niin tappava ja murhaava ateisti ei ole harhaoppinen ja ristiriidassa ateismin kanssa. Toisin kuin murhaava kristitty. Tässä samassa mielessä on aivan oikeasti tilaa sille että kristitty rääkkää ja kiduttaa eläimiä äärimmäisen julmasti ilman että tässä on mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa. Joten metaetiikka näyttää että kristinuskon validina riskinä olisi eläinrääkkäys. Ja että on tärkeää puhua tästäkin puolesta avoimesti jotta riskit tulevat yleisessä arvokeskustelussa kaikille selviksi. (Itse en usko että näin on mutta kreationistien logiikka toimii evoluutikoiden kohdalla juuri näin. Joten...)

Mutta varovaisuusperiaate tuo tässä kenties jonkinlaisen pelastuksen. Kristitty voi sanoa että vaikka ei pitäisi kovin uskottavana että tietoisuus olisi ohjelmoitavissa niin kuitenkin jo se että Jumalan keinot eivät ole ihmisen tiedoissa, niin jo tämä johtaa siihen että on mahdollista että jonkinlainen älykkäästi suunniteltu DNA -ohjelmointi rakennuttaa ihmisenkin sielun. Joten varovaisuusperiaatteeseen vedoten voi olla syytä olla kiduttamatta eläimiä siitä huolimatta että pitää eläinten tuskasta puhumista epätarkoituksenmukaisena.

Pro life ja muu ihmisten kanssa pelaaminen.

On hyvä huomata että kristinuskossa on itse asiassa hyvin jakautuneita kantoja kloonaamisen ja vastaavien kohdalla. Katolisilla on esimerkiksi erilaisia rajoitteita sille miten keinohedelmöitys on sallittua ja milloin ei. Osa voi ajatella että kloonaamisessa sielua ei tuoteta joten tässä on mahdollisuus jonkinlaisen filosofisen zombien luomiseen. Sen vuoksi ihmisten kloonaaminen voidaan nähdä jonain jota kristitty ei tee. Sen sijaan jos kloonista syntyy elävä ihminen, voisi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista tuottaa niitä. Sillä onhan elämä joka tapauksessa lahja. Varovaisuusperiaate voi johtaa hyvin kiintoisiin mietteisiin tässä kohden.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että varovaisuusperiaatteen hyväksyminen iskee ikävämmin abortin sallijoihin ja kantasolututkimuksen kannattajiin. Sillä näiden vastustajat soveltavat usein varovaisuusperiaatetta muistuttavia argumentteja. ; 

Tämä asia koskettaa itseäni henkilökohtaisesti ; Oma näkemykseni aborttiin on se, että sikiö ei koe tuskaa jos se abortoidaan ennen kuin sen hermosto on kehittynyt. Pidän tätä hyvin uskottavana. Mutta niin kauan kun en tee sieluttomuudesta dogmaa, eli määrittele eihermostollista tietoisuutta a priori täysin mahdottomaksi, varovaisuusperiaate iskee kapuloita rattaisiin. Abortin kieltäminen "varmuuden vuoksi" muuttuukin varsin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Tai vhintään se, että en ole valmis menemään näin pitkälle kertoo siitä että olen tekemässä samanlaisia ratkaisuita kuin ne kristityt jotka eivät pidä tekoälyn ohjelmointia elämän tuottamisena ja siksi sallivat näiden deletoinnin. Varovaisuusperiaate on siis joko liian vaativa jolloin se heikentää Sandbergin argumenttia. Tai sitten varovaisuusperiaate on tosi, mutta ihmiset vain dogmaattisesti seuraavat maailmankuvaansa epäeettisyyteen.

Kuitenkin.

Jos varovaisuusperiaate otetaan vakavasti syntyy hyvin erikoisia eettisiä dilemmoita. Kuten sitä että kannattaisiko ihmisten tukea tekoälyjen rakentamista. Perinteisesti kristillisessä maailmassa "jumalan leikkiminen" on jotenkin väärin. Ja tässä taustasävynä on enemmänkin pelko sieluttomista ja tunteettomista tappajaroboteista kuin usko siitä että ohjelmointi tuottaisi aidon kärsivän ja tuntevan tietoisen olennon.

Samoin se sitoo kloonin kehityksen katkaisemisen ja abortin yhteen. Jos ihminen tekee kloonaamista ihmisillä, on monesti ajateltu että prosessi on syytä vähintään katkaista muutaman solunjakautumisen jälkeen. Ja ihmisen kloonaamista pidetään muutoinkin pahana. Kuitenkin useampi sitten antaa myöten keinohedelmöitykselle - vähintään jos se tehdään "tietyillä metodeilla. Näissä kaikissa on jotain yhteistä. Mutta jostain syystä vain hyvin harva vastaa jokaiseen kohtaan samalla tavalla.