keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

ex calce liberate

Jos aletaan jauhamaan ihanneideaalistani, minun on vastattava yhteen kysymykseen. Ja yhteen kysymykseen ainoastaan. Mikä on miekkamies?

Miekkasta; aristokraattinen vapautettu.

Miekankäyttäjään liittyy vahvasti termi gentleman. Nuija johon on lyöty naula tuntuu barbaariselta, ja iso kaksiteräinen taistelukirves antaa toisenlaisen ja aggressiivisen kuvan. Tikarilla taas varustautuu mielikuvissamme rosvo tai salamurhaaja. Ei ole todellakaan merkityksetöntä minkälaista lelua katsoo kantavansa. Miekka on symboli.

Miekkaan on aina liitetty mystisiä ominaisuuksia. Sen valmistaminen on ollut vaikeaa, jolloin ei ole ihme että sen valmistaminen on ollut erityistaito joka on tuntunut jopa taikuudelta. Takkiraudassa esitelty Seppä Wayland metodeineen voi tuntua jopa nykypäivänä kansantarinalta ja poppauskolta. Joltain jonka toiminta ei tunnu järkevältä vaikka on. Miekkoihin on liitetty mystisiä ominaisuuksia, esimerkiksi kuningas Arthurin miekan ajateltiin tekevän voittamattomaksi. Teräs olikin kova juttu, ja excalibur on johdettavissa otsikon lauseesta, ja kääntyy "kivestä vapauttamiseen." Miekka vedetään/irrotetaan kivestä.

Koska miekka oli vaikea valmistaa ja kallis, se tarkoitti sitä että voit saada sen haltuusi muutamaa kautta: (1) Olit yksinkertaisesti rikas. Tämä tarkoittaa aristokraattisuutta ja maallista mahtia. (2) Olit saanut sen lahjaksi, jolloin kyseessä oli kunnianosoitus jostain hyveestä, kuten rohkeudesta tai avuliausuudesta. Miekan antaminen kertoo myös siitä että sinuun luotetaan. (3) Olit tappanut vihollisen jolla oli miekka ja kerännyt voitonmerkin. Tämä tarkoitti että olit ansioitunut soturi.

Siksi on selvää että miekalla on tietynlainen kuva. Skientisti ei voi päästä juurikaan tätä lähemmäs mystistä.

Miekka vapaan miehen tunnuksena.

Terry Brown on erikoistunut englantilaiseen miekkailuun. Hänen mukaansa miekkaa pidettiin vahvasti symbolisena eleenä, jossa korostettiin kantajansa vapautta. Vapaan miehen tuli kantaa miekkaa.
1: Vaikka miekankäyttö tietysti liittyykin sortajienkin mahtiin, on tässä mielenkiintoinen mutka englannin kohdalla. Brownin mukaan englannissa miekan käyttöä haluttiin loppuvaiheessa rajoittaa vahvasti, koska tässä vaiheessa sen ei enää katsottu sopivan kristilliseen elämään, ilmeisesti liian moni aatelinen valistusherrasmies oli ateisti ja miekan ystävä. Tämä alakohta oli tietysti sitä varten että voin laittaa tähän vitsailua vapaasta ajattelusta ja vapaa -ajattelijoista. [ En keksinyt mojovaa, joten kuvittele se tähän.] Kirkko ei toki tuhonnut miekan asemaa : Miekan vei mahdista tuliaseiden kehitys. Taisteluetäisyydet muuttuivat niin että miekalle ei ole tarvetta. Kuopissa, juoksuhaudoissa ja muissa ahtaissa lähitaistelutilanteissa puukot ja tikarit ovat lyhyitä ja paremmin tilanteeseen sopivia. Miekka helposti vain kolkkaisi reunoissa ja esteissä. (Ja sitäpaitsi miekan etäisyyden saa hoidettua kivääriin liittyvällä pistimellä.

Miekkaa kantava oli siis kyvykäs puolustamaan kannanottojaan, näkemyksiään ja oikeutta. Näin jos joku yriti tallata oikeuksia, hän ei jäänyt toisen vallankäytön ja pyrintöjen alle koska hän kykeni puolustautumaan kunnioitettavalla ja pelottavalla pätkällä silpovaa metalliterää.
1: Kun otan tässä kohden avukseni Cannettin, jonka mielestä kaiken vallankäytön takana kummittelee aina väkivalta, miekka soveltuu symboliksi kaikkeen nykyajan vallankäyttöön, olipa se sitten argumentaatiota, manipulaatiota tai mitä tahansa.

Tässä on tietysti sanottava pari sanaa kaksintaistelusta. Sillä miekka liittyy vahvasti kaksintaisteluperinteeseen. Kentällä pidemmät aseet olivat suositumpia. Ja sisätiloissa ei ole useinkaan tilaa käyttää miekkaa koko sen potentiaalilla. Miekka ei ole välineenä ylivertainen missään, se on vain kohtuu hyvä kaikkialla. Kaksintaisteluihin se kuitenkin sopii perinteen mukaan erityisen vahvasti. Tässä on olennaista ymmärtää, että kaksintaistelu ei ole salavihkainen hyökkäys. Se ei ole myöskään itsepuolustusta. Se on "ritualisoitu apinatanssi", jossa keskiössä on herrasmieskunnia ja se miten sen puolesta ollaan valmiita kuolemaan. Tämän pitäisi tuoda mieleen - ei toki sitä että mentäisiin silpomaan toisia palasiksi - vaan sitä, että se mitä tekee pitäisi tehdä niin että olisi oikeasti valmis kaksintaistelemaan asian puolesta. Tämä lisää asioihin merkityksellisyyttä ja sen pitäisi rajoittaa epäreiluja temppuja elämässä. Näin kaksintaistelun haluttavat ominaisuudet tiivistyvät kolmikkoon : Valta. Vapaus. Vastuu.

Puunkolo ja muita kertomuksia.

Me kaikki varmasti kannatamme naisten oikeuksia. "Jesus and Mo" -sarjakuvassa jopa irvailtiin sillä, miten fundamentalisti -islamistitkin kannattavat naisen oikeuksia. Sitä, että naisen perintöosa on puolet miehen perintöosasta. Ja että naisen on oikeus saada ohjausta älykkäämmältä mieheltä piiskaamisen muodossa. Vitsi on kenties irvokas, mutta tässä on kuitenkin takana ideaa. Kaikki kannattavat naisten oikeuksia, he vain määrittelevät ne todella, todella, eri tavoin. Esimerkiksi evankelista Pat Robertson katsoo puolustavansa naisen oikeuksia, koska Jumala on luonut naisen ja miehen erilaisiksi, heillä on eri kyvyt. Näin ollen hänestä naisen toiminta voi olla keittiössä ja miehen töissä, koska ihmiset on suunniteltu sellaisiin sopiviksi. Hänestä tämä muuttuu epätasa -arvoksi vasta kun kotitöitä ei arvosteta. Hän pitää feminismiä vaarallisena, koska feministit ajavat avioeroa, ja muuta syntistä toimintaa. Hänen omat sanansa feminististä kuvannevat hänen näkemystään : "The feminist agenda is not about equal rights for women. It is about a socialist, anti-family political movement that encourages women to leave their husbands, kill their children, practice witchcraft, destroy capitalism and become lesbians."

Feministit ovat erimielisiä. Se, että on erimielinen Pat Robertsonin kanssa on minun mielestäni hyvä indikaattori siitä että ihmisen sanoissa on järkeä. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita että toinen olisi oikeassa. Ehto ei riitä. On tarkistettava enemmän.

Luin tässä kohden oikein opaskirjan aiheeseen. Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen "Feministin käsikirjan". Kirjassa kerrotaan aivan aluksi siitä, miten feminismi tarkoittaa samaa kuin tasa -arvon hakemista. Tässä kohden kuvassa esiintyy esimerkiksi murheellinen armeijaa käyvä mies. Feministi katsoo epätasa -arvoa ja korjaa sen. Näin feminismi on ihanteeltaan tasa -arvoinen.

Feminismi ilmiönä ei kuitenkaan näytä olevan ollenkaan tämän ihanteen mukainen. Meriläinen ja Huhta eivät tätä ääneen sano. Mutta kirjaa lukiessa tarkasti, tätä ei voi olla huomaamatta. Esimerkiksi siinä tuodaan esiin se, miten mies puhumassa feminismistä ja tasa -arvosta on vain puolustaumista feministejä vastaan, miehen aseman puolustamista. Toisaalta kirja mainitsee profeminismin, jolla tarkoitetaan feminismiä ja sen asiaa ajavia miehiä. Kirja kysyy tässä vaiheessa asiallisesti sen perään, johtuuko tämä siitä että miehet eivät halua leimautua, vai siitä että naiset eivät halua ottaa mukaan.
1: Minä sen sijaan kysyn jo sitä, että onko tätä ryhmää olemassakaan, jos kaikki feminismistä puhuvat miehet ovat miehiä puolustavia. Vai onko käytäntä se, että feministien sallima tukijoukon rooli olla hiljainen selkääntaputtaja? Selvää on kuitenkin että feministimiestä kutsutaan profeministiksi. Sillä kysymys on sukupuolesta.

Koen olevani määritelmänmukainen feministi. Minut kuitenkin määritellään feministien toimesta profeministiksi, ei sen vuoksi mitä ajattelen vaan sen takia mitä sukupuolta edustan. Ja argumentaatiota lukiessa teksti luetaan fallosentriseksi vainoksi, ja minut sovinistiksi. Ei sen takia että haen tasa -arvoa, vaan sen takia minkä sukupuolen tasa -arvoa haen. Nainen joka on feministi ja hakee tukea naisten asemalle ei tulkita vastaavalla tavalla telaketjufeministiksi.

Ei väliä sillä mitä teet tai mitä sukupuolta olet, vaan sillä mitä järjestöä ja perinnettä edustat.

Syynä ei väistämättä ole mikään feministien pahantahtoisuus. Syy on yksinkertaisesti se, että feministit tarkastelevat maailmaa siten että he syyttävät systeemiä. He panostavat vain niihin asioihin joita pitävät epäkohtina. Näin ollen hyvät asiat jäävät keskustelua seuraamattomilta huomaamatta : Ei tavallaan nähdä mistä vaietaan. Tämänkaltainen lähestyminen johtaa tietysti ajan kanssa väistämättä trivialisoitumiseen: Isot jutut on hoidettu ja jäljelle jää vain melko turhanpäiväisiä asioita.

Meriläisen ja Huhdan kirja pitääkin sisällään oikein luvun aiheesta "syytä systeemiä". Miestä siis ei syytetä, koska epätasa -arvo on yhteiskuntarakenteissa. Ongelmana tässä on vain se, että miehet edustavat ja hyväksikäyttävät yhteiskuntarakenteen epäkohtia, jolloin käy kuten yleensä käy. Käytännössä määrittelykikkailu ei muuta sitä että syytetään miehiä. Perinne on, että tasa -arvon hakeminen on naisten oikeuksien hakemista. Tätä kautta miesten ongelmat jäävät korjaamatta. Niihin ehditään sitten paneutua myöhemmin - elleivät nämä ole vain feministien vastaista fallosentristä vainoa ja tekosyitä.

Toinen merkittävä asia aihepiirissä on se, miten rooleja vastaan taistelu korostuu. Siksi vauhdikas poika kokee helposti vastustusta koska se on perinteinen pojan rooli. Ja tyttö joka on vilkas luokitellaan feministien mukaan positiivisella valolla, koska tämä rikkoo mallia. Jos toiminta on perinteenmukaista se "on joko väärin tai vähintään epäilyttävää", koska se sopii vanhan valtajärjestelmän sisään. Jos heteronormatiivien tai patriarkaalinen arvomaailma ei tarvitse kyseenalaistamista, se ei ole naisasian ajamista. Näin roolit ovat helposti yhtä tiukat mutta nurin päin kääntyneet.
1: Siksi esimerkiksi CFNM -pornoa kaupitellaan toistuvasti naisille sopivana seksinä. Siinä naiset kun ovat vapautuneita. Hallitsevassa asemassa. Jos roolit vaihdettaisiin ympäri, kyseessä olisi tietysti kauheaa miesten vallankäyttöä. Koska se on perinne.

Lopputulos ei ole tasa -arvoinen, vaan samoin toimivista toinen hyväksytään ja toinen hylätään sitä kautta mitä sukupuolta hän edustaa. Toisin sanoen uskallan väittää että feminismin määritelmällinen ihanne on tasa -arvo. Mutta käytännössä maailmaa ei suinkaan lueta sukupuolineutraalisti. Feminismin kritiikki voikin johtua paitsi Pat Robertsonin tapaisesta asiattomasta syyttelystä, myös siitä että sosiologisen toimijan tasolla toimiva liike jonka jäsenet tunnistetaan siitä että he kutsuvat itseään feministeiksi on ainakin paikoin suorastaan ristiriidassa tämän tasa -arvoihanteen kanssa.
1: Tekopyhän on turha vedota ihanteisiin joita ei noudata. Ongelmat eivät taikoudu hokkuspokkus pois tälläisillä retorisilla kikoilla. Ei vaikka olisi itse Pat Robertson, itsensä Kaikkivaltiaan Jumalan Ehdottoman Viisauden välitysmies.

Epätasa -arvoa voi esiintyä esimerkiksi aliedustuvuuden kautta. Tästä esimerkkinä on evoluution kehitystä kuvaava kuva, jossa apina muuttuu mieheksi. Tämä on kulttuurisymboli jolla naiset ikään kuin unohdetaan. Hankamäki on tässä kohden tuonut aika kuvaavan esimerkin epätasa -arvosta: Lehtihyllyt näyttävät naisia, ja miehet pääsevät kanteen jos ovat naisen kanssa. Feministi voi kuitenkin sanoa että tässä naiseus on tuotteistettu, jolloin kyseessä on välineellistäminen ja merkki naisen sortamisesta. Tätä ei kuitenkaan mietitä kuvassa jossa apina ja mies rinnastetaan.

Seksileluja ja panorooleja.

Kirja opettaa sanakirjassaan että dildo on naisen paras ystävä. Tämä on mielenkiintoinen huomautus, koska siihen liittyy vapauttamisen teemoja. Nainen on vapaa seksuaalisuuteen, eikä tarvitse miestä. Ja toisaalta miestä ei tarvitse ajaa touhuihin, jos ei vaikka jaksa tai miehilläkin on muuten vain tasa -arvoisesti pää kipeänä. Jostain syystä jos mies sanoisi että "puukolo on miehen paras ystävä", se korostaisi ihmiskuvaa, jossa mies olisi eläimellinen ja himokas runkkari. Seksilelulla itsensä tyydyttävään mieheen yhdistetään helpommin säälin tunteita.
1: Mutkikkaammaksi tilanne muuttuu, kun mukaan astuu pornografia. Pornografia nähdään helposti välineellistämisenä. (Huhdan ja Meriläisen kirja kuvaa pornoa yllättävän neutraalisti, se määritellään elokuvaksi jossa näyttelijät ovat alasti ja joiden juonet ovat huonoja.) Kuitenkin masturbaatiofantasiat voidaan katsoa ihan vastaavanlaiseksi toiminnaksi, ihmisen välineellistämiseksi. Mitä se nainen tekee dildon kanssa? Vaihtoehdot eivät ole mukavia: Seksin esineellistäjä joka purkaa mielikuvituksettomasti viettejä ajattelematta seksiä. Tai sitten hän välineellistää ja objektisoi miestä.

Epätasa -arvosta seuraa se, että usein toteutuu tasa -arvoa jonka voi löytää Italo Calvinon "Jos talviyönä matkamies" -romaanista. Siinä löytyy tarinanpätkä jossa esiintyy vallankumous. Kuvioissa on nainen joka haluaa vielä suurempaa vallankumousta kuin taistelua käyvät vallankumousmiehet. Kohta huipentuu siihen, miten nainen vaatii miehiltä naisellista taipuilua, fallisesta viivasuoruudesta luopumista jotta hänet voisi todella saavuttaa. Tässä nainen menee fallossymbolien tasolta vainotien loppuun asti. Jos fallossymbolien ripottelu on maskuliinisuuden ylikorostamista ja paha asia, ankara poristi vie miette loppuun asti, tai oikeastaan sen alkuun asti. Symbolia pitää vihata, joten symbolin viittaamakin on inhottava. Sen sijaan harvemmin - joskus toki - törmää tasapuoliseen ja aidosti tasa -arvoiseen tilanteeseen, sellaiseen joka löytyy Econ "Foucaultin heilurista". Siinä mies pyytää anteeksi koska on suorasukainen ja haluaa rakastella. Nainen sanoo että mies on mies-sika. Ja kun mies on lähtemässä, jatkaa että se on vain hyvä asia, koska hän itse on nais-sika. Toki tässäkin tavallaan ratkaisee "alhaisin yhteinen tekijä". Mutta se on sentään samanarvoista.
Perhe -elämä on hyvin tärkeässä roolissa lastenkasvatuksessa. Lapselle opetetaan jos ei seksiä, niin parisuhdetta. Minun äitini opetti minut aihepiiriin. Yksi opetus oli kuitenkin hieman epäkonventionaalinen. Oppi tuli useita kertoja miltei samoilla sanoilla. Älä koskaan mene naimisiin. Älä ikinä hanki lapsia. Pane puunkoloon. Opin ydin oli miltei eettinen ; Hänelle naimisiinmeno ja lapsien tekeminen oli elämän pahin virhe.

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Ahdistuneiden teinien käännytystyö.

Luin tänään erään Keijo Ahorinnan kirjoittaman kirjan. Luin, koska olen joutunut kohtaamaan herran tekstejä, roolipeleihin liittyen. Kyseisen herran teksteihin lainaten koko pelikulttuuri ensimmäisestä hassusta nopasta viimeiseen D&D lisäosan kirjanmerkkiin sati leimattiin saatananpalvonnaksi.
1: Tämän lukemani kirjan luettuani uskon että lukija on tehnyt sen tulkinnan jonka asiaan tutustumaton tekee. Eli yhdistää satanismin ja saatananpalvonnan yhdeksi ja samaksi. Ja ilmiö jota voidaan käyttää muuttuu "kokonaan värjätyksi". Kuitenkin minusta näyttää että Ahorinta tuntee näiden väliset erot eikä suoraan sano että yleistyksiä tulisit ehdä, mutta pitää sitä työn kannalta irrelevanttina.
2: Kirjan aiheena oli murheellinen tosiasia. Nuoret vihaavat, ja vihakulttuuri voi kiehtoa. Seurauksena voi olla vaikkapa itsemurha. Ahorinta keskittyy satanismiin ja saatananpalvontaan. Ne ovat opillisesti hyvin erilaisia, mutta Ahorinnan kannalta ne molemmat tuottavat ahdistusta harjoittajalleen.

Ahorinta on tutustunut runsaasti ja ahkerasti satanistien ja saatananpalvojien aineistoon. Erikoisesti silmään kuitenkin pistää se, että samastumista tutkittaviin kohteisiin ei tapahdu millään tasolla.
1: Ahorinnan tulkinnassa nuori ikään kuin kasvaa pimeään ja Saatanaan ja ahdistuu tämän prosessin aikana. Näin ollen satanismi tai saatananpalvonta ahdistaa nuoren.
___1.1:Tätä kuvaa esimerkiksi se, miten Ahorinta kertoo kuinka eräs nuori oli yksin kehitellyt kokonaisen demonisen pimeän uskonnon yksinään. Ja koska hänellä ei ollut ystäviä, jotka olisivat debatoineet ja keskustelleet teologian sisällöstä, siitä tuli saatanallinen. Mutta entä jos tilanne onkin niin että kun on yksin, käykin niin että "kun on tarpeeksi ahdistunut, ei enää jaksa edes itkeä." Yksinäisyys ajaa tekemään sairaita asioita.
2: Toisaalta kirjassa perustellaan saatananpalvontaan tarttumista hieman erikoisesti. Ahorinta oli itse uskonut että saatana ei tartu pisaratartuntana. Kuitenkin hän kertoi että hänen vaimonsa oli huomannut että asiaan tutustuminen oli tehnyt hänen luonteestaan ja käytöksestään inhottavampaa. Tämä on vihjaus siihen että saatana tarttuu pisaratartuntana ja tuhoaa mielen.

Näin ollen kristinusko eheyttää, ongelmat poistuvat ja ahdistuneesta yksinäisestä nuoresta tulee iloinen ja onnellinen kristitty.

Omia mielteitä.

Ahorinnan kirjan nimi oli "Vihan evankeliumi". Kun kirjan luki ja katsoi otsikkoa, huomasi että Ahorinta oli ajautunut parodiahorisontin läpi. Tämä oli tunne yksinkertaisesti kannesta kanteen. Kirja oli kuten enemmistö aktivistikristityistä: Sanatasolla ei kiroilla tai käytetä karua kieltä, mutta rivien välit kertovat raakaa kieltä siitä minkälainen kauna ideologiaa kohtaan on. Sivistyssanat kätkevät huolimattomalta ideologisen ylenkatseen, jopa raivoryönän, joka suorasanaisemmin ilmaistuna olisi joka ikiselle täysin selvä.

Kirjasta on käytännössä mahdotonta löytää argumentteja. Tai edes tarkalleen ottaen mitä Ahorinta pitää parantamismetodina, tai onko saatananpalvonta ahdistuksen syy vai seuraus. Tätä kautta kirja jättää tulkinnat ja syyllisyyden lukijalle.
1: Tai sitten tämä pakoilu on vastuun väistöä. Retorinen kikkailu ohjaa lukijan "ihan itse vetämään vääriä johtopäätöksiä" joista vastaan tullen kirjailija voi sanoa että "ei ole tarkoittanut tätä". Strategia on tuttu. Ja yleensä koskaan ei saakaan selville sitä, miksi asiat on kirjoitettu niin vihjailevasti - saati sitä mikä se muu asia sitten on, se jota on tarkoitettu. Se, jonka vuoksi kirja on kirjoitettu. Retorinen kikkailusyytös on perusteltu koska Ahorinnan kirjoitustapana on se, että hän esittelee asian hyvinkin objektiiviseen sävyyn ja sitten hän tavallaan asettaa sille eettisen tunnesiteen tarjoamalla subjektiivisen kontekstin kertomalla vaikka siitä miten hänelle oli vaikeaa ja inhottavaa kirjoittaa lukua. Näin kävi esimerkiksi luvussa, jossa kerrottiin "kristinuskosta eheytymisestä" : Asian ytimessä satanisteilla oli se, miten kristityillä esimerkiksi seksuaalisuus on kielletty "syntiseksi". Näin ihminen saa syyllisyydentunteita normaaleista ruumiillisista tapahtumista. Syytös retorisesta vaikuttamisesta osuu oikeaan - olipa se kirjailijan intentio tai ei - sillä kristitty kuvasi kirjaa siten, että kirja oli liikuttava mutta siinä oli puisevia kohtia jotka hän ohitti. Tylsä osa oli sitä satanistien ideologioiden objektiivista esittämistä, ja jäljelle jäi kyyneliin asti liikuttavat tarinat. Minä tunnen tälle sanan. Se on "sosiaaliporno". Tai "retostelu". (Valitse vapaasti kumpi miellyttää enemmän.)
___1.1: Kuitenkin voimakkaasti lieventävänä tekijänä on mainittava se, että Ahorinta ei mässäile henkilöiden kustannuksella. Kirjan aihe ja lähestymistapa "elävän elämän tapausten kautta" voisi antaa tälle tilaisuuden ; Esimerkiksi Riku "Riksa" Rinteen sinänsä juridisesti sallittu tapa lukea saamiaan avunpyyntökirjeitä on tyyliltään paljon aiheella retostelevampi kuin Ahorinnan esitykset. Kommentointitavat voidaankin kirjassa jakaa kolmeen osaan. (1) Ahorinta suhtautuu erittäin myönteisesti saamiinsa kokemuksiin, joissa on hengellinen sävy. (2) Henkilöön perustuva satanistishenkinen puhe saa osakseen etäisempää kohtelua, jossa ollaan etäisen objektiivisen tuntuisia, joskin hieman säälivää sävyä on havaittavissa. (3) Kirjoitettu aineisto, esimerkiksi satanistien ideologioiden kirjaukset internetissä ja kirjallisuudessa, sen sijaan saavat hyvin ikävät sävyt. "Kirjailija"/ideologisti on näissä tietysti etääntynyt, kyseessä on teksti jonka "tekijää ei tavallaan ole". Ahorinnan tyyli näyttääkin korostavan vahvasti "rakastetaan (mutta käännytetään) syntistä mutta vihataan syntiä" -asennetta. Itse asiassa tämä on niitä harvoja tahoja joka näyttää tässä onnistuvan. Kokemuksieni mukaan yleensä fraasilla oikeutetaan henkilön vihaaminen, jota väitetään pintatasolla vain hänen edustamansa asian vihaamiseksi kun taas sanat ja käytös kertovat aivan päinvastaista kieltä.

Tätä kautta rakennettu kaava on se, että ahdistunutta kohdellaan objektiivisesti, ja sitten tarjotaan tunnesidos joka kauhistelee. Näin ollen Ahorinta jättää samastumatta, ja ymmärtämättä ahdistuneen motiiveja. Kirjassa tuntuu paistavan läpi tulkinta, jota ei ole testattu. Ja sen tulkinnan tehtävänä on tehdä yhtäläisyysmerkit kristinuskon ja ahdistuneiden auttamisen välille. Näin voidaan sitten kenties keskittyä siihen jota pidetään tärkeämpänä, eli Raamatunjakeisiin. Auttaminen itsessään ei tarvitsisi tälläistä loogista akrobatiaa. Sitä kukaan ei pidä teologisesti epäkorrektina.
1: Tälle tulkinnalle antaa vahvasti tilaa se, että kirjassa ei käydä mielenterveyden psykologisia teorioita. Sen sijaan Raamatullinen Näkemys muistetaan laittaa moneenkin paikkaan. Kirja on näin ollen enemmän kristillinen kannanotto jossa vastustetaan väärää oppia, eikä niinkään paljoa mielenterveyskirja jonka tehtävänä on auttaa. Tämä ero toki häivytetään ajattelemalla että Kristukseen eheyttäminen olisi sama asia kuin ahdistuksen parannus.

Uskallankin sanoa että ahdistus aikaansaa satanismin kiehtovuutta. Itse asiassa vaikka en satanistina ole itseäni pitänytkään, oli aineistossa sellaisia asioita, joita itse pidän keskeisenä. Esimerkiksi individualismi ja se, miten omaa järkeä käyttämällä ja omaa työtä tekemällä asiat on tehtävä ilman että toivoo apuja ulkopuoliselta on minulle tärkeä. Toki en vie tätä satanistien tasolle kokoluokkana. Ja olen hyvin satanistinen siinä, miten ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen luo kielteisiä tunteita. Toki monissa asioissa olin hyvin erimielinen, mutta yleiskuvana yllätys oli siinä että olen paljon enemmän satanisti kuin olen jotain muuta. Kristillisyydenkin kriteerit täyttyvät huonommin, vaikka en niidenkään ulkopuolella täysin ole.

Ahdistus selittää myös synkkyyden ja itsemurhat. Näin ollen satanismi ja saatananpalvonta ovat enemmänkin merkkejä. Ja tähän oireeseen puuttuminen on sama, kuin korjaisi koneita rikkomalla niiden vilkkuvat varoitusvalot.
1: Uskovaiset ahdistuvat usein kun lukevat sellaista tekstiä josta eivät pidä. Näin ollen vastemieliseen asiaan tutustuminen itsessään voi kertoa siitä miten pienellä avomielisyydellä erilaista materiaalia ollaan valmiita lähestymään. Toki minäkin tunnustan että olen lukenut kristillistä logiikkaa jolla yritetään puolustella ties mitä asioita joita pidän hyvin epäeettisinä. Kun tästä syntyy ahdistusta ja pakkomielteistä näppäimistön hakkaamista, kysymys ei liene siitä että kristinusko on "ahdistavaa itsessään".
2: Toisaalta se, että satanisti ahdistuu ei välttämättä johdu ideologian ahdistavuudesta. Esimerkiksi kun holokaustissa juutalaisista moni teki itsemurhan, ei syynä ollut se että juutalaisuus oli ahdistavaa itsessään. Syynä oli se, että muut ahdistelivat juutalaisuuden vuoksi. Ahorinnan oma aineisto nimittäin kertoo että satanistit pitävät sitä että joku tulee heitä käännyttämään, ahdisteluna ja väkivaltana. (Mikä tekee minusta satanistisen myöskin.) Tätä kautta hänen tulisi tietää että satanistin lähestyminen käännytysstrategialla pitäisi kieltää isoin huutomerkein.
___2.1: Ahorinta mainitsee miten satanismia oikeutetaan vetoamalla 1990 -luvulla olleeseen saatanapaniikkiin. Hän ei tuo käännytysahdistelun ja itsemurhien välistä mahdollista liitosta esiin lainkaan, vaan muistuttaa että tälläinen ei ole perusteltua. Kun muistaa Ahorinnan oman roolin asiassa, ymmärrän että se on arkaluonteinen. Tuntuu kuitenkin että ne elementit jotka tekivät Ahorinnasta hyvää copy-paste -väärinymmärrysten ainesta saatanapanikoituneille, on hänen kirjoitustyylinsä säilynyt olennaisilta osiltaan samanlaisena. Raamatulla päähän lyöminen masennuksen poistamisessa on tästä seurauksena. Kun aihe on näin vakava, on tilanne ihan toinen kuin tanssia ämpäripäänörttien ympärillä selittämässä siitä miten nopat ovat okkultistisia muotoja ja pakanataikuutta ja saatananpalvontaa. Sille voi sentään nauraa, koska aiheena on sentään vain harrastus, eikä juttujakaan kukaan harrastaja kyennyt totena ottamaan niiden lennokkuuden vuoksi.

Näkemykselläni ei itse asiassa ole mitään tekemistä Jumalan tai Saatanan totuusarvon kanssa. Vainotuksi kokeminen riittää ahdistukseen, ja tälle riittää ideologinen syy. Ahdistusta ja ideologista erimielisyyttä on hyvä lähestyä sen kautta mitä siitä tiedetään, ja tässä auttaa esimerkiksi Aydinin tutkimus. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, ja vastustus saa tiivistämään rivejä. Näin ollen esimerkiksi kristityt jotka kokevat tulleensa vastustetuiksi ovat tiiviimmin ja vahvemmin uskossa kuin ne jotka kokevat tulleensa hyväksytyiksi. On hieman auki johtaako uskominen vainotuksi kokemiseen, eli pumppaako ideologia vainotuksi tulemisen tunnetta, vai lieventääkö vahva usko vainosta saatua stressiä. Joka tapauksessa käännyttämistyö todennäköisesti johtaa päinvastaiseen kun on aiottu. Ja kun katsoin Ahorinnan esille laittamaa satanistien materiaalia, siinä oli huolestuttavassa määrin kristinuskosta tuttua vastustajalla pelottelua. Satanistien tekstit varoittavat aliarvioimasta käännyttäjien oveluutta. Tätä kautta saadaan toki linkki siihen miten saatananpalvonta voi ahdistaa, sehän elää vastustuksen tiimoilla ja pumppaa vainotuksi tulemisen tunnetta. (Mutta sama tekisi kristinuskostakin ahdistavan. Vastassa on Saatana, joka viekoittelee ovelin keinoin.)

Itse asiassa itse en koskaan lähtisi itsemurhaa haluavalle kertomaan kristinuskosta. Sillä sen paratiisi on jotain joka helpottaa lähtemistä. Jokainen normaali ihminen tekisi itsemurhan Paratiisitoiveissa. Ellei elämälle olisi halua. Kuitenkin kun ihminen on nähnyt tarpeeksi elämää, hän ei halua nähdä sitä enää. Tarvitaan tunnepitoisia syitä ei tehdä asiaa. Tätä nykyä puheet ovat velvollisuutta, pitäisi ajatella jälkeenjääviä läheisiä ja kituuttaa omaa elämää väkisin muiden vuoksi. Itsemurha on haluna sen verran voimakas, että en lainkaan ihmettele sitä intoa jolla keskiaikaiset itsemurhaajat yrittivät saada kuolemanrangaistuksia.

Siksi lähtisin ensimmäisenä riisumaan kristillisyyden satanistien ja saatananpalvojien ahdistuksen hoidossa. Tämä ei tarkoita että heidän uskontojaan tulisi jotenkin boostata, tai edes pitää hyvinä eettisinä ohjeina. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi kostonhimo on normaali tunne joka tulee jokaiselle ihmiselle siitä että kokee ignoraatiota paitsi silloin kun saa turpaansa. Kun on kaikkien vastustama tai yksin, on sosiaalisella eläimellä yksi tunne, viha. Itsetuhokin on ratkaisu tähän, systeemi loppuu siihen. Ja kun satanismi ja saatananpalvonta korostavat sitä että ollaan sinut näidenkin tunteiden kanssa, eikä tuomita niitä synniksi, niin tottakai se kiehtoo enemmän kuin kristinusko. ; Kristinuskolla ei teologisesti katsoen ole ahdistukseen tarjota muuta kuin muistutusta siitä miten ahdistuminen on syntiä. Ja tätä ahdistusta ei voi estää, jos on yksin ja kiusattuna.

Tietenkin kirjassa käsiteltiin myös itsemurhan tehneiden omaisia. He lienevät tilastollisesti katsoen kristittyjä, joten heidän parissaan Ahorinta tietysti toimii "omiensa parissa" ja siellä hänen lähestymistapansa voi toimia. En kuitenkaan usko että satanistin tai saatananpalvojan käännytystyö on se, jolla parantamista kannattaa edes miettiä. Kääntyminen vähemmän "sotakenttätraumatilaiseen" maailmankatsomukseen syntyy ajan mittaan. Itse asiassa olen itse tästä hyvä esimerkki. Vuosituhannen alussa "satanismilukemani" olisivat olleet aika kovia. Nykyisin olen enemmän absurdi. Tosin suisidaalinen puolikaan ei vaadi hirveää rapsuttelua jotta sen saa esille. Esimerkiksi kristinuskoon kääntyminen olisi "vihoviimeisen typerä teko" minulta. Paino sanalla vihoviimeinen. Muutos ei ole vuoden tai vakaumuksenvaihdon nopeuksinen.
Yläkuvassa on tienviitta, joka tarjoaa umpikujaa kaikkille suunnille. Tämä kuvannee ahdistuneen olotilaa. Että sitä, mitä uusia teitä Ahorinnan teos herättää. Kuitenkin kyltin ympärillä on valoisaa ja kaunista. Sinne on syytä katsoa. Unohtaa kyltti ja kaikki mitä siinä sanotaan. Alakuvassa taas on se, kenelle kirja sopii luettavaksi ja sovellettavaksi. Kaikille muille tulee helposti paha mieli.

Käänteinen logiikka.

Jos filosofioita tarkastellaan niiden sisällön kautta, voidaan sanoa että toiset ovat selvästi skientistejä ja toiset selvästi spiritualisteja. Spiritualistit haluavat ihmetellä, ymmärtämättä. Skientistit taas tekevät rohkeita arvauksia jotta voisivat tietää jotain. Spiritualisteille skientistit eivät voi selittää kaikkea, ja skientisteistä spiritualistit eivät kykene selittämään mitään. Molemmat puhuvat eri säännöillä, yhteistä on vain sanat. Molemmat ovat myös oikeassa.

Vastakkain on tieteellinen yritys tietää sanojen, logiikan ja tutkimuksen kautta ja mystinen, jossa sanat, havainnot, testit ja logiikka ovat hämmennyksen välineitä, joilla tutkitaan korkeintaan pintaa, ja muu jää piiloon.

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa nimittäin huomataan, että teologinen korrektius ei kuvaa uskovaisten toimintoja ja asenteita juuri lainkaan. Tätä kautta esiin voidaan kutsua Jussi K. Niemelää ja Kari Enqvistiä kumppaneineen. ; Oppisisältö ei ole niin tärkeää, kuin se, miten ihmiset toimivat. Sosiologisesti kristittyjä ovat ne, jotka kristityiksi itseään kutsuvat. Siksi kristinuskon nimissä tehdyt kauheudet ovat kristillisiä.
1: Saman tulisi tietysti koskea myös ateismia, ja tätä kautta esimerkiksi kommunisteja. Ateistitkin puolustautuvat tässä kohden sillä miten komministit muistuttavat uskontoja. He olivat kuitenkin nimellisesti ateisteja, joten puolustus on "oikeaoppisuuden kautta tehty sepustus".

Summonoin esiin näitä, koska Enqvististä saan mitä mainioimman tyyppiesimerkin skientististä. Niemelän anekdootti kertoo olennaisen : "kun eräs yleisön joukosta kysyi häneltä äärettömyydestä ja muistaakseni eräs toinen tyhjiöstä. Enqvist vastasi diplomaattisesti, ettei moisissa kysymyksissä lopulta kysytä mitään mielenkiintoista." Syy on se, että Enqvist erottelee totuuden mielipiteestä. Totuus on jotakin, jota voidaan koetella. Muu on arvailua, rationalisointia, mielipiteitä. Ei tietoa. Mielipiteistä taas ei voi kun riidellä.

Spiritualistit kieltävät skientistien ajattelutavan. Pinnallisesti katsoen heillä on aivan käänteinen lähestymistapa. Kunnes heidän toimiaan ruvetaan katsoaan. Transsendentin sanotaan olevan sanoin kuvaamaton. Kuitenkin mystiikalla ensisijassa oikeutetaan ideologia, jossa keskeistä roolia näyttelevät esimerkiksi kuolemanjälkeinen elämä Paratiisissa tai sulautuminen maailmaan. Jumala ja muu vastaava kuvaus on ikään kuin olennainen. Sanoin kuvaamattomasta kirjoitetaan hyllymääriä kirjoja, ja sitten vaikkapa pidetään kursseja joissa opetetaan joogaamaan. Iltarukouskin opetetaan ja kerrotaan että se liittyy kosmiseen järjelliseen toimijaan. Tuonpuoleinen ei olekaan järjellä käsittämätön, absurdi, vaan sitä lähestytään järkeillen. Tämä tarkoittaa sitä että tässä on väistämättä kikkailulla tehty omista tunteista ja vankoista mielipiteistä peruskokemuksia jotka eivät ole vääristyneet. Näissä on takana hyvinkin paljon hegemonioita, ja sitä miten oma maailmankuva on jäsentynyt. Itse mystikko ei välttämättä ole näistä tietoinen - ja tämä selittää muun muassa sen, miksi mystisissä kokemuksissa transsitila on kaikille kansoille yhteinen, mutta sisältö, esimerkiksi näkyjen kuvamaailma, on yksityiskohdiltaan usein sidoksissa siihen kulttuuriin jossa on eletty elämä. (Toki jotkut aineet antavat kaikille yhteisiä näkyjä esimerkiksi käärmeistä.)

Itse asiassa spiritualistinen logiikka on hyvinkin ymmärrettävää. Se on takaperoista. Tämä ei ole loukkaus vaan ilmoitettu tosiasia. Takaperoisuus näkyy kahtaa kautta:
1: Syy-seuraus -logiikka on vaihdettu seuraus-syy -logiikkaan. Tätä ajattelutapaa kuvaa se, että nykytila otetaan olevana ja tästä rakennetaan selitystä taaksepäin. Tätä voi kuvata korttipelillä, jossa syy-seuraus -logiikkaa seuraava pitää voittajaa yhtenä vaihtoehtona. Seuraus-syy -logiikalla voittaja on selvä, ja on löydettävä syy siihen miksi juuri tämä voittaa. Tätä kautta nähdään että voittaja on Jumalan valitsema. Samaa logiikkaa voidaan käyttää syntymässä, jolloin syy-seuraus -logiikkaa seuraava näkee että on sattuma että juuri tämä siittiö hedelmöitti tämän munasolun. Esimerkiksi minä ajattelen että vanhempani tapaisivat toisensa junassa sattumalta ja muutenkin tapahtumaketju on hyvin sattumia pullollaan. Eli juuri minä olen täällä "epätodennäköisyyksistä huolimatta", joka tietysti opettaa minulle nöyryyttä. Seuraus-syy -logiikka on egoistinen ja siinä ajatellaan että hän on ikään kuin tärkeä ja väistämätön seuraus. Siksi hän tulkitsisi että vanhempieni kohtaaminen junassa oli osa Suurta Suunnitelmaa. Vastaava logiikka voidaan toki kiistää vielä näissä esimerkeissänikin. Mutta katsokaa miten uskovaiset keskustelevat antrooppisen periaatteen ympärillä - tai Alvin Plantingan tae -teologiikan kohdalla - ja lopputulos on selvä. Logiikka on takaperoista.
2: Logiikassa ja tieteessä syy -seurausta pyritään tekemään niin että "johtopäätös on yllätys". Eli teoria voi ennustaa jotain mutta tämä ei välttämättä sovikaan. Ja näin johtopäätös voi joutua vaikeuksiin. Uuden paradigman keksijä on arvostettu, koska hän kumoaa vanhat johtopäätökset ja tuo mukaan uusia. Mystikot taas ajattelevat aivan toisin. Tämä on yhteistä sekä mystikoille että ideologiaa tuijottaville teologeille: Jo katolisen keskiajan aristoteelisessa tieteessä ei kilpailtu uusien tietojen etsimisessä, vaan keskiössä oli disputaatio, väittely, jossa puolustettiin jotain teesiä, ja keksittiin sille rationalisointeina vasta -argumentteja joille tuli sitten keksiä rationalisointeja jotka kumosivat ne. Johtopäätös on selvä, ja faktat ovat jotain jotka on tulkittava. Johtopäätös ei ole missään kohtaa riskissä, joten keskiössä onkin se, miten todistetaan se, mikä jo tiedetään sen sijaan että yritettäisiin löytää uusia teorioita. Keskiössä ei olekaan uusi paradigma, vaan Perinne. Itse asiassa kun mystikko puhuu siitä miten hänellä on uusi nouseva paradigma, hän selittää innolla miten ollaan palaamassa vanhaan, johonkin alkuperäiseen johtopäätökseen, jonka jälkeen uudet paradigmat ovat olleet vain erehdystä.

Mystiikan kohdalla mielenkiintoista on se, että se esittää olevansa antiobjektiivista, eli se ei käytä tieteen pintatasoista logiikkaa. Tätä kautta se käyttää ahkerasti subjektiivisia perustelutapoja, joissa henkilökohtainen kokemus - tai oikeastaan väite siitä että hänellä on sellainen, eihän tätä kukaan tarkistaakaan voi. Kuitenkin antiobjektiivisuus esitetään samanaikaisesti hyperobjektiivisuutena, perimmäisenä totuutena.

Nykyään tilanne on ehkä jopa pahempi kuin koskaan. Pinnallisesti, teologisen korrektiuden tasolla, annetaan tilaa yksilöille, kokemuksille ja mielipiteille. Kuitenkin ihmistasolla vaaditaan ehdotonta, yliobjektien kautta rakennettua Totuutta. On Jumala joka on Kuningas, suuri yksinvaltainen auktoriteetti. Erityisen paha tämä on fundamentalistien parissa. Ei ole tavatonta että pintatasolla ollaan sivistyssanoja kylväviä ja väitetään että halutaan vain keskustella. Mutta käytännön tasolla käy niin että Omaa Näkemystä käytetään paljon ja vuolaasti ja siinä esitetään niin paljon asioita että niihin ei ehdi tarttua. Toisille ei anneta aikaa vastata. Keskustlelu on julistamista, jonka sävy on omille joukoille puhumista ja vetoavaa käännytystyötä erimielisiin. Taspuoliseen dialogiin ei pyritä tai ei kyetä. Eikä omia näkemyksiä muuteta, vaan uusissakin tilaisuuksissa toistetaan ne samat asiat muuttumattomina. Keskustelu on yksisuuntainen, käännytys- tai riitatilanne.
1: Ja arkitasolla vielä enemmän. Kun on erimielinen, kehotetaan miettimään uudestaan. Vaihtamisen miettimistä ei ikinä kehoteta "oikeille uskovaisille". Ja käy kuten minulle Julistajan kanssa. Minulla on kuulemma lupa olla mitä mieltä tahansa, mutta Helvetti on niin kauheaa että kääntyminen olisi ainut järkevä tapa. Agnostikot on vääräuskoisia kutn ateistit. Ja ateistit on murhaajiakin, joten yhteiskunnallisestikin se pitäisi kieltää vaarallisena. Eli saan olla mitä mieltä tahansa kunhan olen kristitty.

Mystikot kritisoivat skientistejä siitä että nämä väittävät tietävänsä kaiken. Kuitenkin käytäntö näyttää että skientisti ovat Enqvistin kaltaisia, heille ei ole "syviä totuuksia" ja he eivät väitä omaavansa niitä. Skientistit sanovatkin että heillä on "paras tämänhetkinen tieto", ei edes lopullinen tieto. Ja syvistä totuuksista he sanovat että heillä ei ole niitä, eikä muillakaan ole. Mystikot kuitenkin esittävät tietävänsä tämän syvimmän totuuden aidosti ja syvällisesti.

Kysymys onkin: Kuka on ylpeilevä kaikentietävä, ja kuka on vaatimaton? Kuka projisoi omat syntinsä vastustajaan, kuvitellen että toiset ovat samanlaisia kuin he? Kuka väittää että kaikilla on samat syvemmät kokemukset - ja että ateistit vain kieltävät nämä Jumalaa koskevat tuntemuksensa? Tässä on muutamia kysymyksiä joiden kysyminen on kielletty. Siksi että niihin on vastaukset, jotka eivät sovi ennalta päätettyihin johtopäätöksiin.

Moni voisi luulla että olen tässä uskonvastainen. Tämä on kuitenkin enemmän uskontoihin kohdistuvaa. Mystistä argumentaatiota käyttävät ainoastaan naamioituvat ideaalinsa taakse. Transsendentti on näin käytettynä esimerkiksi automaatti suoja kritiikiltä, koska kritiikki perustuu kieleen ja logiikkaan. Aiheena on kuitenkin toteutuva, ei ideaali.

Tätä voi lähestyä epäskientistisesti. "Humanistisella logiikalla" voi ottaa käyttöön vaikkapa Feuerbachin. Hänen ideansa yksilöllisyydestä sopii hyvin yhteen transsendentin käsitteen kanssa. Sillä hänestä tunteet ovat yksityisiä, ja jos niistä kerrotaan sanoilla toisille, ollaan yleisessä. Yksityinen ei tässä siirry.
1: Tämä muistuttaa kovasti sitä, miten koemme aistivamme toisten tunteita, mutta tosiasiassa teemme tulkintoja toisten ilmeistä ja äänensävyistä. Meillä on tavallaan fotonien aistimiseen liittyviä valoaistimuskykyjä, mutta ei mitään totuusaistia, tai ajatustenlukukykyä, edes tunteiden kohdalla.

Yleinen taas on maailman hallintaa. Siinä missä luonnontieteilijä pyrkii hallitsemaan maailmaa välinein, kuten teorioin ja teknologisin keksinnöin, uskonnossa maailmaa muokataan halutunlaiseksi määrittelemällä se sellaiseksi. Tässä käytetään sanoja. Feuerbach korosti miten luonnon humanisointi, antropomorfismi, on keskeisessä roolissa. Sillä maailmaa muokataan ihmisen mielen mukaiseksi. Koska uskonnoissa esitetään uskonkappaleita, ne ovat aina "yleisiä". Näin ollen kyseessä on pyrkimys muokata ihmistä.
1: Näin ollen uskonto on ikään kuin informatiivinen extendet phenotype. Jos mehiläisen pesä on sen ruumiin lisäke, on tekojalka tai pitkämiekka ihmisen lisäke. Uskonto taas on ikään kuin yhdenlainen "raaja" jolla muihin ihmisiin tartutaan.

Tämän jälkeen tarvitsee vain muistaa että mystiikasta kirjoitetaan kirjoja. Ja miten hengellisyyttä pidetään ihmisille tärkeänä, jopa välineellisin syin. Mystikko voi korostaa sitä että meditointi antaa mielihyvää ja tarjoaa terapiaa. On selvää että tässä ihminen erotellaan ja hänen uskonnollisuuttaan käsitellään varsin propositionaalisesti.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Vastarannankiiskinkin edessä.

"Time passes in moments. Moments which, rushing past, define the path of a life, just as surely as they lead towards its end. How rarely do we stop to examine that path, to see the reasons why all things happen? To consider whether the path we take in life is our own making, or simply one into which we drift with eyes closed? But what if we could stop, pause to take stock of each precious moment before it passes? Might we then see the endless forks in the road that have shaped a life? And, seeing those choices, choose another path?"
(X Files, "all things")


Valta on hyvin tärkeä käsite. Voidaan jopa sanoa että ne filosofit, jotka eivät keskitä voimiaan siihen että puhuvat totuusarvosta ja argumentaatiosta, alkavat puhumaan intresseistä, sekä näkyvistä että piilotetuista valtapeleistä.

Valtaa voidaan miettiä yhteistyön varaan rakentuneena ilmiönä:
1: Elias Canettin "Joukko ja valta" esittänyt että vallan perustassa on joukko; Joukko pyrkii aina kasvamaan, saamaan uusia jäseniä. Joukon sisällä ollaan tiiviitä ja samanarvoisia, kun taas ulkopuolisia kohdellaan alempiarvoisena. Ja joukolla on suunta, jotain aktiivista toimintaa : Joukon toimintaa ohjaa nykytila, jokin toivottu ja haluttu tavoitetila, ja siihen liittyy aina valvonta ja erilaisuuden tuhohalu. Cannettin mukaan väkivalta piilottelee kaiken vallan takana.

Toisaalta valta voidaan ottaa sekä ryhmän että yksilön asiaksi:
1: Paloheimo on keskittynyt siihen että valta tarkoittaa sitä että (1) voi muuttaa asenteita oman näkemyksensä kaltaiseiksi (2) kykenee murtamaan vastustusta, (3) rajoittamaan toimintavaihtoehtoja niin että vallan haltijan haluamat toiminnat jäävät jäljelle kun muita kielletään. (4) Äärimmmillään valta muuttuu itsestäänselvyydeksi, se on muuttunut vallantekijän oikeudeksi ja totteleminen on velvollisuus.
2: Ylikoski ottanut perustalle Max Weberin näkemykseen jossa valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuutta saada oma tahto läpi. Tässä korostuu se, miten tahto saadaan läpi vastarinnankin edessä. Ylikoski ei sido tätä suoraan väkivaltaan, hänelle vallassa on aivan yksi ja sama, mille tahdon läpisaaminen perustuu. Ylikoskelle vallankäytön muotoja ovat voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, lakiin sidottu auktoriteetti, ammattitaitoon sidottu auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti. Ja hieman yllättävänä elementtinä myös rationaalinen argumentaatio.

Omia mielteitä.

"Though I care a lot, / You don’t believe it’s true, do you? / So, the answer’s not given before you start to try. / Almost seems to late to turn, / What to do if I'm to learn?"
(Clannad, "Almost Seems")

Pidän ehdottoman oikeana siitä että määritelmissä valta sidotaan valintojen tekemiseen ja eri toimintatapojen sallimisen rajoittamiseen. Valtaatekevä saa tehdä valinnan, jopa sen mitkä ovat valintatilanteita. Ja valtaa käytetään yli toisen, jos toisenkin puolesta päästään valitsemaan. Näin voidaan jopa esittää että vallankäytössä valinnan perustalla on tätä kautta tavallaan aina valtaakäyttävän intressit. Eksistentialismin ystäville vastuu ja vapaus tulevat tässä ikään kuin kaupantekijäisinä.

Mielestäni yllä olevissa keskitytään kuitenkin ensisijaisesti vallan suuruuteen : Kanssakäymisessä ajatellaan ikään kuin olevan se, jolla on valta ja se jolla ei ole. On voittaja ja häviäjä, ja vain voittaja käyttää voimaa. Minulle ajatus on hyvin vieras. Se näyttää minulle samalta, kuin jos miekkailussa olisi kaksintaistelu ja väittäisi että vain voittaja on miekkaillut. (Esimerkki itse asiassa on vallankäyttöä lähes millä tahansa mittapuulla.)

Yleisenä karkeistuksena valtaakäyttäjällä on halu, intentio. Ja valtapeliä on se, että saa vallankäytön kohteen toimimaan tällä tavalla.

Minulle valta taas on enemmän juuri sitä pyrkimystä vaikuttaa maailmaan ja muihin ihmisiin. Toisin sanoen siinä missä mainitut valtanäkemykset katsovat onnistumiseen, minä katson asenteeseen, pyrintöön. Minulle hävinnytkin miekkamies on miekkaillut. Tätä voisi kuvata helpolla esimerkillä koulumaailmasta : Kouluissa on uskontoa, joka määrätään oppilaalle vanhempien vakaumuksen perusteella. Ateistit eivät pidä tästä. Etenkin teiniateistit ovat tämän asian suhteen yllättävänkin tiukkoja. Tässä mielessä uskonnonopetus on yllä olevassa määritelmässä ehdottomasti valtapeliä. Mutta kuvitellaan että vapaa -ajattelijat haluaisivat pakollisen ateismin kouluaineeksi. Heillä ei olisi mahtia tehdä tätä, mutta se ei estäisi heitä kirjoittelemasta yleisöosastoihin eikä heidän halujaan tehdä asiaa. Yllä olevassa tämä ei olisi valtapeliä, koska "he eivät vaan osaa".

Minun näkemyksessäni yksilön mielipiteelläkin on valtaa. Yksistään jo sen vuoksi, että jos manipulointi on vallankäytön menetelmä - ja miksi ei olisi - ei osaamattomalle ja tyhmälle manipuloijalle pidä antaa mitään armahdusta. Valtapeli on ehkä huonoa, mutta se on silti valtapeliä.

Olen nähnyt intentiopohjaiselle jaotukselleni tarvetta:
1: Marttyyripuheella saadaan helposti glorifioitua oma näkemys. Kriitikot tuomitaan valtaa käyttäviksi julmureiksi, jolloin omaan näkemykseen kohdistettu kritiikki nihiloidaan ; Kritiikki "ennustetaan ja tyhjäksi tehdään" sillä, että "heillä on intressi vastustaa". Näin kaikki kritiikki voidaan ohittaa valtapyrintänä, ja tässä sivussa asiasta tehdään kritiikki -immuuni. Tällöin säälin hakeminen on emotionaalinen koukku, joka kuuluu manipuloinnin joukkoon.
2: Yleensä ottaen keskiössä on se, miten perustellusti ja hyvin henkilö sanoo eikä se, mikä hän on tai mitä hän edustaa. Tätä kautta esimerkiksi yksilön kannattaman ideologian koko tai näkyvyys ei saa minusta olla mikään ratkaiseva elementti, ei asian puolustamisessa eikä sen vastustamisessa. Suosittu ei ole samaa kuin paha. Eikä marginaalinen suinkaan tarkoita samaa kuin puolustettava.
3: Valtasuhteet ovat usein vaikeaselkoisia. Esimerkiksi kreationistit kertovat usein kuinka tiedeyhteisö ei hyväksy heitä. Kuitenkin fundamentalistien parissa evoluutikko ei saa todistelujaan läpi yhtään sen helpommin. Kun tilanteet lisäksi muuttuvat historian aikana - vähemmistöisestä ajattelutavasta on ajan mittaan tullut enemmistön tapa, kuten esimerkiksi modernismin kohdalla on käynyt - on "valtaa tekevä" liian kontekstisidonnainen ja epämääräinen.
4: Voidaan jopa ajatella että valtapuheissa ei määritellä itse asiaa, valtaa, ollenkaan. Sehän vaan tarkastelee määriä. Se on hieman samaa kuin määrittelisi voin kertomalla sinänsä valaisevasti miten vaa -alla ja desilitran mitalla voidaan selvittää kenellä on enemmän voita. Määritelmä joka ei määrittele asiaa itseään ei ole "hyvä määritelmä".

Mielenkiintoinen huomio Weberin lakikäytännöstä on tietysti se, että se ei välttämättä tarkoita samaa kuin epäeettisyys. Vaikka valtaa käytetäänkin sellaisessa muodossa : Jos joku käyttää valtaa tämän ajatellaan ikään kuin tekevän henkistä - tai peräti fyysistä - väkivaltaa. Se, että jollakulla on intressi ja kanssakäymistä - tai jopa peräti poliittista aktiivisuutta - ei sekään tietenkään tarkoita että asia olisi paha.

Serafin palavaa tulta.

Unelmoin sisäisestä kauneudesta ja yhteydestä.

Kaikki alkoi suuruuden ihailusta. Tämä innosti lähestymään asiaa lähemmin, kokemaan sitä aidosti suoralla kokemuksella. Näin lukitut ovet aukesivat. Historia lakkasi olemasta, sen tarkastelussa se paljastui vain sykleiksi ja permutaatioiksi, jotka toistuivat ja toistuivat kuin rituaali. Mediumin toistosta seuraa unio mystica, kokemus joka jättää sanat jälkeensä. Ja joka pakottaa suun Jumalalle omistettuun ylistykseen.

Heräsin aamulla, päätä särki. Pöydänkulmalla oli lasku.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Koulufilosofiaa ja opettajien korvasyyhyä.

"Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät kärsi tervettä oppia vaan omien himojensa mukaan haalivat itselleen opettajia korvasyyhyynsä."
(2 Tim. 4:3)


Arno Kotro kirjoitti "Helsingin Sanomiin" pääkirjoituksen. Hän nostaa esiin karuja lukuja jotka perustuvat tutkimuksiin. Horoskoopit, homeopatia ja monet muut ovat hyvin hyvin suosittuja. Näin ollen nämä eivät ole mikään "pikkujuttu". Skeptikoita syytetään usein siitä että he puuttuvat tälläisiin asioihin koska ne ovat marginaalia. Kotron kuitekin näyttää että ne ovat hyvin suosittuja. Ja näissä pyörii raha. Ihmisiltä saadaan ihan oikeaa rahaa tarjoamalla heille sellaisia asioita joiden teho on korkeintaan psykosomaattista, jos sitäkään.

Kotron mielestä syynä on se, että koulussa ei opeteta kriittistä ajattelua. Huuhaata ei osata tunnistaa. Koulut kyllä opettavat "luonnontieteellistä tietomassaa ja opetus on sinänsä laadukasta, mutta koulussa pohditaan liian vähän sitä, miksi joitakin väitteitä on syytä pitää perustellumpina kuin toisia." Se jää siis ulkoluvun tasolle. Tätä kautta tietoa opetellaan kuin se olisi auktoritääristä. Nippelimassojen opetus ilman ajattelu ja perustelutapojen opettamista johtaa siihen että kaikki ulkoa opeteltavat faktat ovat samanarvoisia "eikä opiskelijoille kehity kykyä arvioida eri uskomusten totuudenmukaisuutta." Näin horoskooppi ja taikausko joka vaatii pänttäämistä, esimerkiksi tutustumista horoskoopinrakennustaulukoihin joissa on yksityiskohtia, nousevia ja laskevia planeettamerkkejä ja niin edespäin.

Kotro nostaa esiin myös filosofian roolin. Se on koulussa hyvin oudolla tolalla; Zenonin paradoksikin esitetään sellaisessa muodossa että saa kuvan että nopea Akilles ei saavuta koskaan kilpikonnaa. Kotrosta tämä tarkoittaa sitä että "pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen." Zenonin paradoksissakin olisi mietittävä miten ajattelua voidaan harhaanjohtaa matematiikalla: Tarkasteluajankohta jolla astutaan eteenpäin on aina vain lyhyempi ja lyhyempi eikä se tämän lyhenemän vuoksi salli tarkastelua siinä pisteessä missä Akilles ohittaa kilpikonnan - minkä tämä tekeekin kun juoksee nopeasti verrattuna kilpikonnaan. Koulussa tätä täsmennystä ei tehdä, jolloin jää kuva että filosofia on sellainen joka pystyy selittämään miten nopea ei saa hidasta kiinni. Filosofiasta jää tällöin kuva viistona - jopa mielisairaana - haihatteluna.

Itse myönnän että koulufilosofiasta voi saada tälläisen kuvan. Itse asiassa olin järkyttynyt, kun lukion jälkeen törmäsin siihen mitä filosofia oikeasti tekee. Sain arvosanoiksi kiitettäviä filosofiasta ja silti aine tuntui olevan jossain historian ja uskonnon välimaastossa. Matematiikka ja luonnontieteet yhdistyivät alaan vasta myöhemmin, etten sanoisi liian myöhään. Koulut oli jo käyty ja löydöskin perustui omaan yleiskiinnostukseen vähän kaikesta. - Joka sekin syntyi vasta koulun jälkeen kun faktojen lukeminen ei ollut pakollista : Siihen asti luin kaunokirjallisuutta. Lukioaikana olin nörtti, en skeptikko.

Samaan aikaan Myers miettii sitä, pitäisikö skeptikko -organisaatioiden olla avoimesti ateistisia. Siitä tulee esiin vahvasti se, miten uskonnot pitävät itseään "tieteen ulkopuolisena magisteriana" silloin kun tieteilijät yrittävät käsitellä Jumalaa tieteen välinein. Mutta samanaikaisesti teologit käyttävät mielellään viittauksia vaikkapa aivotutkimuksiin ja lainaavat muutenkin tieteestä elementtejä käyttöönsä, ja tulkitsevat niitä teologisten tulkintojen läpi. Sama asennoituminen on tietysti pseudotieteilijöilläkin. Skeptikot ovat "sulkeutuneita", kun he "jättävät huomiotta äärimmäiset vaihtoehdot". Erimielisyyttä pitää suvaita. mutta skeptikoiden pilkkaaminen on aina oikein.
1: Tästä minulla on omakohtaisia kokemuksiani. Viihdyn sinällään ihan hyvin ammattihomeopaatikkokaverini kanssa. Hän on ihan kelpo veikko. Kuitenkin vältän tämän aihepiirin keskusteluja hänen kanssaan, koska hänen jutuissaan keskeistä roolia näyttelee oikeaoppisuus. Esimerkiksi kun olimme baarissa, ja mukanamme oli eräs teologi, päädyimme juttelemaan jumaluusasioista. Teologin kanssa saivartelimme useita eri vaihtoehtoja ja ammuimme niitä jonkin verran alaskin. Tämä oli homeopaatikoista tylsää, koska ne olivat turhia vaihtoehtoja. Hän muistutti ja palasi aina yhteen tulkintaan, symboliikasta jossa merkillä on tietty sisältä. Ja puheet palasivat ikuisiin totuuksiin. Hänkin muistutti että skeptikot eivät mieti avomielisesti, vaan vain yhdestä kannasta. Tämä ambivalenttius huvitti minua melko paljon.

Myersistä skeptikoiden valikoimat voivat olla erilaisia, koska paranormaalit väitteet tarjoavat usein jotain potentiaalsiesti testattavia asioita. Sen uskonnoissa on usein historiallisiin tapahtumiin sidottuja tarinoita ihmeistä joita ei voi toistaa, tarinoita joissa on jotain hyvin eitestattavaa ja epäspesifiä, ja joiden väitteet itsessään ovat piilossa tulkintojen ja symbolien takana. Kuitenkin uskonnot ovat näiden väitteiden "pikkuveljiä". Ja skeptikoiden asenne itsessään vaatii kriittistä tarkastelua, jolloin uskovaistenkin väitteet voidaan laittaa saman vaatimuksen kanssa - mitään epäreiluja erikoislupia ei siis jaeta. Näin ollen skeptikot voivat valikoida, jopa sen kautta mikä heitä itseään kiinnostaa ja mihin heillä on ylipäätään aikaa.

Myersin näkymässä on helppo huomata, miten uskonnoissa oleva ajattelutapa ei ole useinkaan skeptistä. Kuitenkin voidaan ajatella Rusen tapaan : Hän kertoo olevansa skeptikko mutta ei ateisti. Hän korostaa sitä Myersinkin mainitsemaa asiaa ; teologia on ontologisia kysymyksiä, kun taas paranormaaleihin ilmiöihin liittyy asioita jotka ovat hyvinkin episteemisiä. Paranormaalissa on tosiasiaväitteitä joita voidaan testata. (Mikä on ainakin minusta pluspiste paranormaaleille väitteille, verrattuna uskonnollisiin esityksiin.)

Rusen lähestymistavasta nousee kysymys : Entä jos kysymys onkin uskovaisten ajattelutavasta, eikä niinkään ateismi/uskonto -kiistasta? Kun palataan takaisin uskontoihin, muistamme että valtaosa filosofian opettajista ovat myös uskonnon opettajia.

Tätä kautta en ihmettele, että humanistinen tulkintatapa filosofiassa korostuu ; Kun filosofia nähdään uskonnon perusluonteen kautta, korostuu tulkitseminen. Sillä se on teologeille tuttua asiaa. Tällöin vaihtoehtojen punnitseminen, suorastaan relativismin asteelle, voi nousta esiin. Ja jos opettaja on tiukasti yhteen tulkintaan ihastunut, silloinkin syntyy helposti "tiedämme Jumalan, minkälaisella voi ollalla -selittämällä saan itselleni vakuuttumisen tunteen." Näin filosofia näkyy helposti olennaisesti eri asiana kuin tiede. (Ja tiedekin näkyy helposti vain kamppailevina maailmankuvina ja valtapelinä, kun tavallaan tehdään projektio, oletetaan kaikkien toimivan samalla tavalla kuin itsen.)

Samaan aikaan selittyy myös se, miten Kotron kaltainen tunnetusti skeptinen opettaja haluaa värittää filosofian kriittisyydeksi. Hänelle filosofian tieteenkaltaisuus korostuu. Uskonnon kaltainen maailmankuvakisa näkyy tällöin huonona tai epäonnistuneena filosofiana. Molemmissa tapauksissa maailmankuva värittää sen, mitä pidetään tärkeänä. (Yes, for me philosophy is bit like the hot lesbian cousin of fencing.)

Minusta filosofiaa on "molemmat". Ja vain toinen näkemys nousee helposti vallitsevaksi, koska opettajat on valikoituneet tietyllä tavalla. Minulla ei sen sijaan ole vastausta siihen "mitä koulussa pitäisi opettaa". Joku sanoo että tiedettä ja totuutta. Ei sillä elämässä kuitenkaan "niin paljoa tee". Miljoonat uskovat homeopatiaan kuolematta. Jos joku onnistuu nyhtämään heiltä rahaa, niin entä sitten? Maksetaanhan kirkollisveroakin. Eikö lottoakaan ole kielletty, vaikka tilastomatematiikka näyttää että se on enimmäkseen tyhmyysverotusta niille jotka ovat huonoja matematiikassa.

Joku voi pitää "oikeaoppisuuden haluamista" kauheana, koska se on epätotta. Jopa fundamentalistit muistuttavat korvasyyhyn riskistä, eli he muistuttavat miten epätotuuksia (skeptisyyttä esimerkiksi) opetetaan koska ne ruokkivat haluja. Ei kuulla mikä on totta vaan sitä joka sanoo sitä minkä halutaan oleva totta. (Mikä toki herättää kysymyksiä siitä onko Raamatun sanoma todellakin vastemielistä, vai ovatko tarinat ikuisesta elämästä ja Paratiisista jotain jolla asia myydään ja tehdään toivottavaksi, eli jossa synnytetään korvasyyhy ja sitten rapsutetaan tätä.) Uskallan kyseenalaistaa tätä, jopa lainata Irja Askolaa: "olen oudoksunut tuon moitteen sanamuotoa. Ikään kuin kirkko ei saisi saarnata siitä, mitä ihmiset toivovat. Ikään kuin papin pitäisi opettaa kaikkea muuta kuin sitä, mitä hänen ympärillään olevan yhteiskunnan ihmiset tarvitsevat." Olen tätä mieltä, sanoivatpa bussipysäkintolpat siihen mitä tahansa.
Kuvassa poron korvaa kutittaa. Ja kuten kuva opettaa, helpoin tapa saada kutina päättymään on raapia sitä ihan itse. Eikä sekään raaputa muiden korvasyyhyjä, vaan omaansa vain.

Murroksen ajan profeetat.

Loppu on suosittua. Lähikirjastoni tuntee esimerkiksi seuraavia teoksia: Sam Harris ; "The end of faith : religion, terror, and the future of reason", Paul Taylor ; "The end of European integration : anti-europeanism examined", Rowan Sommerville ; "The end of sleep" ja niin edes päin.

Loppu tulloo!

Lopusta on tietysti puhuttu kautta aikojen. Profeetat varoittelevat niistä. Maailmanlopun ennustuksia on kerrottu aikojen saatossa valtavan paljon. Tätä pidetään usein hihhulointina. Unkuri kuitenkin huomauttaa "loppupuheen" kasvusta humanistien kertomuksissa. Niissä ei toki ennusteta maailmanloppua. Niissä ennustetaan enemmänkin murrosta. Ne ennustavat lopullisen lopun sijasta TEOTWAWKIa, tuntemamme maailman muuttumista niin radikaalisti että sitä ei voi enää pitää samana.

Filosofiassa on tunnettu postmodernismia ja ties mitä muuta vastaavaa. Niissä ollaan aina "jälkeen" (post) ja tätä kautta suhteessa siihen mikä oli ennen. Tässä mielessä voisi tulla mieleen että nostalgisesta asenteesta on päästy eroon. Että menneisyyteen ei enää katsota vaan suunantaan katse uuteen.

Tätä kautta uusi loppupuhe olisi perinteisen maailmanlopun kertomusten vastakohta. Sillä esimerkiksi kristinuskon maailmanlopussa on pääteemana paluu menneisyyteen. Maailma loppuu jotta se voisi palata alkuun. Lopusta seuraa se Paratiisi josta kaikki alkoi. Tätä kautta post -tyyppinen ajattelukin muistuttaa enemmän "perinteistä maailmanloppua" kuin tätä loppupuhetta jota humanistit nyt suosivat.

Uskoisin kuitenkin että kysymys on lähinnä braggailusta. Voimain tunnossa isketään nyrkkiä rintaan. Sillä muuttajia arvostetaan. Heitä pidetään visionääreinä. Näin esimerkiksi tieteessä palvotaan Einsteiniä koska hän ei tehnyt perustutkimusta vaan loi uuden paradigma. Pohjimmiltaan väite lopusta on ennakkoon tehty väite siitä että "ollaan uusi paradigma". Tulevaisuuteen katsomisen sijasta sitä katsotaankin omaan napaan.

Mielenkiintoiseksi kysymys tuleekin siitä että temppua käytetään koska se toimii, ja näkyvyys tulee sanojalle vasta massan ostovoiman/muun kiinnostuksen kautta. Haemme muutosta. Olemme vähän kuin Obaman vaalipuheet: "Change", muutos, oli se, jota toistettiin. Muutosta mihin ja mihin suuntaan jäi kuitenkin melkolailla auki.

Tässä suhteessa minulle syntyy vahva tunne - jota voin vahvistaa kyökkipsykologialla jota teen puistokemian voimin. Uusi loppupuhe on samaa kuin uskontojen perinteisimmissä maailmanloppupuheissa. Niissäkin syy ei ollut mikään aktuaalinen maailmanloputa kuultu totuus - niitä ennustuksiahan on mennyt valtavasti pieleen - vaan tyytymättömyys elämään. Yhteiskuntaa on pidetty huonona, se ei ole ollut oman maailmankuvan tai halujen mukainen. Maailmanloppu kumpuaa yksilön tyytymättömyydestä ja siitä että profeetta on jollain tasolla onneton.
Vaikka kuva näyttää oudolta, se on valokuva. Se on otettu autossa pitkällä suoralla hyvin pitkällä valotusajalla. Ulkona oli pimeää, ja keltainen hohdekin tulee isoista kasvihuoneista.

lauantai 26. kesäkuuta 2010

Vague enough?

"MAD -TV":ssä on sketsi, jossa parodioidaan tietovisoja. Siinä vastaajan pitää vastata mahdollisimman epämääräisesti. Tiivis, oikea vastaus, saa moitetta. "Not vague enough". Tämä pistää miettimään sitä, miten tieto ja ymmärrys on tyypillisesti eksaktia, kun epätieto on hyvin epämääräistä. "Se viiksekäs mies" sopii Hitleriin, Staliniin ja Groucho Marxiin ja moneen moneen muuhun. Se oli kisassa parempi kuin "Adolf Hitler", joka täsmensi vastauksen yhteen henkilöön. Tästä voidaan saada tulos siitä että epämääräinen on luonteeltaan saivartelevaa enemmän kuin selittävää. Havaintojen epämääräistyminen on se elementti joka vähentää selitysvoimaa ja joka tekee vastauksesta saivartelua. Siksi esimerkiksi ad hoc -selitykset ovat "huono asia" vaikka sen avulla asiat sopiikin täysin ristiriidattomasti havaintoihin.

Tästä päästään esimerkiksi teologiaan. Otan esille keskustelun jota Ilkka Niiniluoto kävi K.V.Laurikaisen kanssa. Laurikainen esitti, että se, että Yksityisillä tapahtumilla on yliluonnollinen, irrationaaliseen tekijään liittyvä syy. Ja tämä antaisi luvan puolustaa Jumalaa tieteellisesti. Ilkka Niiniluoto vertasi tilannetta sukkaan, jossa on reikä. Hänestä reikä tulee hyväksyä olemassaolevana eikä siihen tarvitse sovittaa jotain. Hän esitti että Laurikainen oli deterministi sovittaessaan Jumalan tähän aukkoon, vaikka vetosikin samalla indeterminismiin. Keskustelu on nyttemmin edennyt siihen pisteeseen, että tulkinta antaa Jumalalle mahdollisuuden. Mutta tämä kannanotto on selvästi ontologinen, eikä epistemologinen kysymys.

Kolmi(yhteinen) Jumala.

Tässä keskustelussa tuli esille myös toinen pieni asia, johon keskityn tässä blogauksessa. Niiniluoto muistutti, miten historiassa ollaan yleisesti liitetty Jumalaa juuri maailman säännönmukaisuuteen. Toisin sanoen kysymys siitä, miksi indeterminismi on perustelu yhtään determinismiä enemmän jää tavallaan auki. Kysymys onkin tavallaan perustelun oikeuttamisesta. Jumalaa nähdään sekä laissa ja sattumassa, jolloin determinismin löytyminen kertoo Jumalasta ja indeterminismin löytyminen sekin kertoo Jumalasta.

Yllä oleva tulkinta on juuri sitä, mitä vaque -alustuskessani ajoin takaa. Epämääräinen tarjoaa voi ollaa ja tulkintoja, mutta oikea kysymys, eli se, miksi juuri tämä tulkinta kertoo yhtään paremmin kuin jokin toinen, jää auki. Jos kaikkiin asiantiloihin löydetään tulkinta Jumalasta, ei ole kysymys mistään Jumalan todistamisesta. On kysymys vain siitä, että Jumala on jo päätetty, ja keksitään jälkikäteen miten hän on toiminut.

Niiniluodon kahtiajako sopii hyvin Thomas F. Torrancen esitystapaan. Torrancelle empiirian metodi on eräällä tavalla Jumalallisen mielen tapaan toimimista. Hänestä se, että Jumala on järkevä tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Ja sattuma on se, miten Jumala puuttuu tapahtumiin. Näin on hyvä tutkia myös sattumaa, se kertoo Jumalan aktiivisuudesta.

Näin ollen Torrance olettaa että maailma on järkevä. Kuitenkin tässä on vielä kolmas Jumalakäsitys. Nimittäin mystiikan perinteeseen sopiva. Tämä suorastaan kiistää tieteen, koska järkeily on vain pintaa. Heille totuus on transsendentti. Jumalallisuuteen liittyy tässä vahvasti jotain jota voisi kutsua Irrationaaliseksi (isolla alkukirjaimella). Jumala on Mysteeri (Isolla alkukirjaimella). Tähän liittyy esimerkiksi apofaattinen lähestymistapa, jossa Jumala ei ole järjellä käsitettävä, vaan sitä voidaan lähestyä vain kieltävien ilmaisujen kautta.

Erityisen voimakkaasti tämä näkyy uusplatonismissa, jossa maailma nähdään epäonnistuneena. Päiviö Latvus onkin moittinut mystisiä tahoja tieteenvastaisuudesta. Sen sijaan hän kehuu kristillistä perinnettä tieteeseen ajavana. Hän on siis Torrancelainen. Tämä näyttää että "Jumala ei sallisi aivan mitä tahansa".

Anomalioiden Jumala.

On kuitenkin yllättävän tavallista yhdistää "rationalistinen perinne" ja "mystinen perinne". Eli Torrance tapaa yllättävän usein mystikot. Tällöin aletaan puhumaan Aukkojen Jumalasta. Eli Jumalatodistuksen rakenne on "tiede ei selitä havaintojoukkoa, joten Jumala" Jos asiaa lähestyy Torrancelaisittain satunnaisuuteen tuijottamisen kautta, päädytään tilanteeseen jossa meillä on teoria ja havainnot. Jos ne ovat yhteensopimattomia, mukaan laitetaan korjaava elementti X, joka on Jumala. Jumala sovitetaan siis anomalioiden tilalle ja näin koko selitysalue sovittuu. Ongelmana tässä on se, miten teorioita tämän jälkeen voitaisiin parantaa. Joka ikinen teoria, joka meillä on sopii aivan taatusti 100% varmuudella mihin tahansa aineistoon, jos heilahtelut korjataan Jumalamuuttujalla. Näin ollen kysymys on siinä, mitkä teoriat ovat parhaita.

Aukkojen Jumalaan törmää usein esimerkiksi fundamentalistien puheissa. Tässä korostuu se, että Jumala liitetään mieluusti juuri teorioiden aukkoihin. Heille selvästi on niin että anomalia on "Maailmassa tapahtuu jotain jota ei voida selittää". Heillä on tähän sellainen into, että Dawkinskin on joutunut ottamaan käyttöön argumenttivirheen nimeltä argument from personal incredulity, jossa tiede selittää, mutta tätä selityskykyä ei ymmärretä jolloin oma näkemys "en ymmärrä miten voisi" muuttuu muotoon "ei mitenkään voi". Sen sijaan näkemys, jossa tiede selittäisi enemmän kuin mitä se selittää, ei ole uskovaisten parissa kovin suosittu. Toisin sanoen mystiikkaa rakastetaan.

Kukaan ei mieti, että tässä takaovessa tapahtuu se, että Mysteeri päästetään sisään. Selitykset nimittäin saavat helposti mysteerin rakastamista aukkojen Jumalan myötä. Ja vahvasti apofaattisia sävyjä onkin löydettävissä. Tämä näkyy esimerkiksi William Dembskin eliminatiivisessa filtterissä. Hän jakaa maailman kolmeen osaan: On satunnainen osa, on lainomainen osa. Ja on Design, suunnittelu. Hänestä Suunnittelu osoitetaan eliminatiivisesti, eli osoitetaan laki ja sattuma molemmat mahdottomiksi asian selittäjiksi. Designiä ei siis osoiteta suoraan sellaisenaan, kuten lakia ja sattumaa, vaan sitä lähestytää sitä kautta mitä se ei ole. Näin määritelty Design - joka taas tarkoittaa todistetta Järjen vaikutuksesta, ja liittyy tätä kautta olennaisesti Jumalaan ja sen todistamiseen - on perussävyltään apofaattista teologiaa ja Mystiikkaa ; Nick Matzke on sivunnut tätä asiaa huomautellessaan Dembskille siitä, miten Dembskin äly liittyy irrationaaliseen, kun taas rationaalinen sääntö ja muu on yleensä nähty elementiksi.

Yllä olevissa mielenkiintoista on se, että usein henkilöt voivat kannattaa vain osaa näistä selityksistä. Torrancen ajattelutavassa järjetön Jumala tuottaisi Mystiikkaa. Dembskille äly voi leikkiä satunnaisuutta tai lakia, mutta vain se voi tuottaa "sitä muuta mikä jää jäljelle", jolloin on keskityttävä siihen.

Kuitenkin peruskysymys on se, että ihan kaikkeen voidaan liittää Jumala. Näin ollen tilanne vertautuu siihen, että jos ennen ei tunnettu sitä miten ukkonen iskee, tälle annettiin usein selitykseksi Ukkosenjumala. Se oli Mysteeri tai Sattuma joka laitetaan selityksen päälle jotta kaikki havainnot peittyvät. Lainomaisen selityksen kanssa voitaisiin periaatteessa sanoa että nyt on kerrottu miten Jumala saa pilvet salamoimaan, ja että järkevään Jumalaan uskova juuri uskookin löytävänsä tälläisiä ilmiöitä.

Kysymys on kuitenkin siitä, miten selitys liitetään juuri tähän, eikä muuhun. Esimerkiksi Dembski ei ole kehittänyt mitään ovelaa empiriistä koetta, jolla Design liitettäisiin Jumalaan. Samoin Laurikainen ei ole kertonut miten indeterminismi liittyisi Jumalaan. Ja sama ongelma on niillä jotka selittävät analogioita laista ja lainsäätäjistä ja vetävät tästä juttuja luonnonlaista ja luonnonlainsäätäjistä.
1: Kyseessä on hieman sama asia kuin reverse engineeringissä. Siinä ei tutkita onko asia insinöörin tekemä, vaan siinä katsotaan miten asia toimii. Vogelin tapaan voidaan siksi miettiä vaikkapa eläinten rakenteiden ja elimistöjen toimintaperiaatteita vaikka uskoisi että evoluutio on niiden synnyn takana (ja vaikka olisi miten ateisti tähän päälle.) Moni silti kokee että toimintaperiaate jotenkin olennaisesti tarkoittaisi suunnittelun tutkimista. Esimerkiksi eräs fundamentalisti selitti minulle, miten Jumalalla on toimintasuunnitelma eliöihin, ja siksi voidaan keksiä vaikka sääntö jossa eliöt rakennetaan ensin osiltaan määrien kanssa ja sitten ruvetaan täsmentämään osia. Ja että kokonaisuus pidetään samana ja yksityiskohtia säädetään. Kun tätä tutkitaan ajassa, voidaan tietää mitä Jumalan suunnitelma on pitänyt sisällään ja mitä ei. Tämä tarkoittaa sitä että Jumalan Eliöiden Rakennesuunnitelmaksi saadaan vaikkapa Willistonin laki, joka sanoo että "osien määrällä on taipumus vähentyä ja nämä harvemmat osat ovat toiminnaltaan erikoistuneempia." Tässä olennainen miete on kuitenkin se, että tämä laki selittäisi jo itsessään. Auki jäisi, mihin sitä Jumalaa enää tarvitaan, kun on olemassa peittävän lain mallin mukainen esitys joka selittää kaiken aineiston. Tämä on juuri sama, kuin se että salamoinnin tieteellinen selitys kertoisi vain siitä miten Thor mjölner -vasaraansa viskoo.

Kun mystiikka kohtaa rationaalisen Jumalan perinteen, käy helposti niin että lopputuloksena skientistinen tiedeoptimismi, jossa uskotaan että nyt jo tiedetään kaikki olennainen. Näin ollen se, mitä ei osata selittää, tuntuu ihmeeltä. Siksi se, että jotain ei tiedetä ei innosta keksimään parempia teorioita, vaan laittamaan selittämättömän paikkaan Jumalavakion joka voi olla muuttuja ja muutenkin oikutteleva. (1) Näin ei tehdä siksi että tiedettä halveksitaan, vaan siksi että maailma nähdään ihmeellisenä, jolloin intentiona on helposti moittia tieteellisiä teorioita mahdollisimman paljon jotta selittämättömälle ja ihmeille saadaan enemmän tilaa. Tämä tietysti innostaa argument from personal incredulityn käyttöön, vaikka se ei ole perusteltua, se kuitenkin sopii maailmankuvaan. (2) Ja tietysti asioita katsotaan myös oikeaoppisuuden kautta : Jos tiede sopii se kertoo että tiedämme jo tämän verran, ja jos tiede ei sovi oikeaoppisuuteen, tiede on väärässä. Ja vääryyksien korjaamisen uskotaan parantavan tietoa. Tiede on siis sitä varten että se löytää sen, mikä jo tiedettiin valmiiksi.
1: Molemmat näistä näkyvät vahvasti esimerkiksi fundamentalistien evoluutiovastaisissa pyrinnöissä.

Kokkaa mitä tahansa ja miten tahansa, mutta lisää vielä Jumala.

Kaiken kaikkiaan katsantokannan keskeisyys näyttää liittyvän vahvemmin teologisiin näkemyseroihin ja siihen liittyviin erimielisyyksiin. Ja näitä erimielisyyksiä ei todisteta vastaansanomattoman vääriksi tai oikeiksi, eri henkilöt vain kannattavat eri tarinoita. (Ja yllättävän usein vaihtavat kertomusta tilanteen mukaan!) Liitos tehdään kuitenkin aina, ja se on aina ontologinen tarina, jota ei muuteta empirian avulla episteemiseksi. Näin ollen Jumala jää kokonaisuutena hyvin epätäsmälliseksi.

Toki kaikki luonnontieteelliset tutkimukset voidaan tehdä Jumala mielessä, etsiä korrelaatioita ja miettiä että tämä on Jumalallista tahtoa. Täsmälleen sama voidaan kuitenkin tehdä ilman. Silloin tarvitsee olettaa vain että luonnonlajeja on, ja että on vaikka keskihajonta -käsite jonka kautta voidaan tutkia maailmaa relevantisti. Induktioiden ja korrelaatioiden takana on oletukset että nämä ovat järkeviä. Mutta toisaalta Jumalan ystävätkin joutuvat olettamaan että ne ovat olemassa. He vain olettavat niiden lisäksi vielä jotain muutakin, niiden lähteeksi.
1: Ja teologiassa kuitenkin voidaan lisäksi olla luonnontieteenvastaisia, ja korostaa anomalioita ja tieteen kyvyttömyyttä selvittää tiettyjä kysymyksiä.

Mitä minulla taas on sanottavana siihen jos joku liimaa faktojen taakse Jumalaa? Minulle ne ovat narraatioita, tarinoita. Niissä liitetään todistamaton ilmiö asioiden taakse. Nämä selitykset eivät ole mahdottomia. Ne eivät ole edes väärin, ne ovat enemmän, ne ovat tutkimuksellisesti turhia. Ne ovat minulle niin vague, että tietäisin millä vastauksella MAD -TV:ssä olevassa tietovisassa voittaisi kaikki palkinnot.

Urheilua ja sitä iänikuista leipää.

""Minä tarvitsen loman, hyvin pitkän loman niin kuin olen sanonut sinulle ennenkin. Luultavasti lopullisen loman: en usko että enään palaan. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Olen järjestänyt kaiken. Gandalf, minä olen vanha. En näytä siltä, mutta sydämeni sopukoissa minusta on alkanut tuntua siltä. Hyvin säilynyt, totta tosiaan.", hän tuhahti. "Minä - minä tunnen itseni ohueksi, jotenkin venytetyksi, käsitätkö. Niin kuin voinokare joka on levitetty liian isolle leivälle. Siinä on jokin vinossa. Minä tarvitsen vaihtelua, tarvitsen jotakin.""
(Bilbo, Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta")


Useat urheiluhullut lukevat urheilutilastoja. tämä tarjoaa heille jotain joka tiivistää kaaoottisen pelin muotoon jossa on kaikki olennainen. Peli muuttuu ymmärretyksi. Tälläinen voi jopa antaa tunteen siitä että vaikka maailmassa asiat muuttuvat, ovat jotkin asiat kuitenkin ikuisia. Kaikille muille urheilutilastot näyttävät tylsyydeltä. (Turvallisuus ja tylsyys ovatkin hyvin samanlaisia asioita.) Sitten on niitä joista urheilu on kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun pallopeli on ohi, kaikki siihyen liittyvä olennainen on jo koettu. Jokainen pelitapahtuma on ainutkertainen kokemus, jossa on pelin yllättävyys, pelaajien ja peliä seuraavien ihmisten kokonaisuus. Ja joista voittotilastot ovat väkinäinen yritys kaavoittaa pelin kulku, jotain joka ehkä pitää paikkaansa, mutta on kuitenkin samalla urheilun vastakohtaa. Siinä missä urheilu on aktiivisuutta ja dynaamisuutta ja yllätyksiä, on tilasto vain passiivisuutta ja pysyvyyttä.

Näin voidaan ymmärtää vaikkapa halua harrastaa extremeurheilua. Se on passiivisuutta vastaan taistelua, tylsyyden poistamista. Riskinoton hakemisen syy on tylsyys. Vaudikkaat asiat tuovat elämään aktiivisuutta ja muutosta. Sattuma on erilaista kun pysyvät säännöt, ne tuovat vaihtelua. Jos toimitaan niin että elämä on aktiivisuutta ja kuolema passiivisuutta, on riskinotto elämään hakeutumista. Tätä kautta Freudin thanatos eräänlaisena "kuolemanviettinä" on väärille jäljille ohjaavaa. Seikkailu ei ole suisidaalisuutta, vaikka se joskus johtaakin kuolemaan. (Ei hengissä selvitä elämästä.) Seikkailu voidaankin nähdä enemmänkin haluna tuntea elävänsä. Oleskelu ja muu passiivisuus tuntuu ja maistuu joillekuille kuolemalta.

Tästä päästään tavallaan siihen mikä on uskonnon rooli. Kuvitellaan että haluat itsellesi leivän. Sen valmistaminen on aktiivisuutta ja sen syöminen on toimintaa, joka aktiivisesti muuttaa maailmaa. Se on lyhytaikaista. Seuraavana päivänä on eri leipä. Se on elämää. Uskonto sen sijaan tarjoaa ikuisuutta, "jokapäiväistä leipää" joka on joka päivä sama. Tätä kautta uskonnon tarjoama leipä onkin ikään kuin tehty uljaan näköiseksi patsaaksi, joka on mittasuhteiltaan valtava. Jos normaali leipä syödään pöydän ääressä, uskonnon leivän pöytä on valtavan suuri katedraali. Koska leipä on ikuinen, sitä suojellaan ja sen ympärilel rakennetaan kaunis ja koristeltu vitriini. Vitriinin ääressä vartijat auliisti opastavat turisteja katsomaan leipää. Tätä leipää ei syödä, ja jos syötäisiin, se maistuisi kuolemalta. Leipää toki myydään mainospuheella "elämän leipä", mutta tämä leipä on passiivinen.Tämä leipä ei edusta elämää, vaan kuolemaa.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, miten kirkon ehtoollisleipä sulaa kaikestsa huolimatta niin nopeasti - ja niin useassa - suussa.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Kaksi mestaria.

Miekkailun harjoittelu voi tuntua ulkopuolisesta harvinaisen typerältä. Siinähän toisia lyödään metallitikulla. Ja tehdään tätä tavalla jota on vaikeaa soveltaa "elävässä elämässä". Tätä kautta se voisi tuntua turhalta. Jos ennen miekka oli ritarin työkalu, on miekka on nyky -yhteiskunnassa turhake. Harrastus. Leikkimistä. Eli jotain jonka edelle pitää priorisoida esimerkiksi työ. Jotain jolle varataan aikaa kun deadlinetettyä ja aikataulutettua pakkoa on tehty sen verran mitä velvoitetaan.

Se, mikä yllä olevassa ajattelussa on ongelmana, on sen rakentuminen välineelliseen hyötyajatteluun. Siitä katsoen elämästä tulee helposti iloton myopia. Kun tämän tajuaa, miekkailusta tulee elämän avain. Jos ymmärrät tämän ja syvennyt asiaan tarkemmin, miekkailun parempi ymmärrys johtaa siihen että saat näkemystä kaikkiin muihin kysymyksiisi. Olivatpa ne sitten mitä tahansa.

Vastaus ei tietysti tule mistään miekkailun Jumalalta, tai että taistellessa saavuttaisi harmonian syvemmän todellisuuden kanssa. Kysymys on siitä että rakkaus saa ihmisen muuttamaan muotoaan. Naiset muuttavat miehiä kaiken aikaa, mutta kysymys ei ole pelkästään tästä, vaan jostain lajemmasta. Intohimo saa ja jopa pakottaa ihmisen kohtaamaan rajoituksensa ja modifioimaan omaa syvintä olemustaan ja luonnettaan. Näin matka muuttaa joksikin muuksi kuin mitä oli. Ja tämä oman ytimen muokkaus onnistuu vain vapaaehtoisuudella, pakote saa ehkä tottelemaan mutta ei olemaan. Vastarinta ja kauna heräävät helposti pakottamisesta : Jopa nainen joka muuttaa miestä muuttaa miestä miehen rakkauden kautta, naisen rakkauden vuoksi.

Tämän vuoksi asialle omistautuneita ihaillaan. Mutta tämä ei ole koko totuus. Sillä usein spesialistit ovat ulkopuolisille outoja. He ovat ulkopuolisia. Sillä asia vaatii aikaa ja uhrauksia, jotka eristävät tekijän muista.

Siksi otanesille kaksi miekkailumestaria. He kuvaavat miten rakkaus voi muuttaa.

Joachim Meyer vastaa melko hyvin perinteistä mestarin roolia. Hänen elämästään tiedetään hyvin vähän, joten valtaosa hänestä ovatkin hänen itsensä sanomia. Hän kuului freifechtereihin, ja oli sen verran kuuluisa taistelutaidoistaan että häntä pyydettiin tekemään kirja osaamisestaan. Hänen työnsä olikin hyvin vaikutusvaltainen ja aikanaan merkittävä. Hänestä saa hyvin kunnianarvoisan ja arvostetun kuvan. Taito oli varmasti vaatinut uhrauksia.

Paulus Hector Mair on sen sijaan jotain aivan muuta. Hän kokosi useita eri manuaaleja, opiskeli niitä ahkerasti ja yritti tiivistää niiden takaa yleisen taistelutaidon. Hän harjoitteli ja hioi taitojaan ahkerasti ystäviensä kanssa. Hän hioi tekniikoita ja sitten maalautti niistä kuvia omiin manuaaliinsa, kuvat olivat koristeellisia ja ammattitaiteilijoiden tekemiä. Tämä kaikki nieli paljon aikaa ja varoja. Konkurssi odotti. Hän selvisi kavaltamalla vuosien ajan rahoja Ausburgin kaupungin varoista. Hän jäi tästä kiinni ja hänet hirtettiin, joskin niinkin vanhana kuin 62 vuotiaana.

Siksi on ehkä hyvä pitää asiat oikeissa mittasuhteissa. Innostus voi muuttua pakkomielteisyydeksi. Tällöin toiminta on ritualisoitunutta, pakonomaista. Näillä rituaaleilla suojataan itseä ahdistavilta ajatuksilta joita muuten voisi seurata. Ääriversiona on se, että toiminta on suorastaan pakko -oireisuutta (OCD, Obsessice Compulsive Disorder) Silloin pakonomaisiin toimiin kuluu paljon aikaa, ja taustalla on ahdistus jota peitetään toiminnalla, ja joka nousee esiin jos toiminta lopetetaan.

Jossain tässä sekasotkussa leijailee idea mystikosta, jolle toiminta on medium, keskus, välittäjäkanava, apuväline transsitilaan pääsemiseksi jotta saataisiin mystisiä kokemuksia. On erikoista miten mystiikkaa käytetään puheessa vapautuksena. Kun se kuitenkin ennen kaikkea sitoo. Mystikosta kukaan ei voi sanoa, onko kyseessä taidon hiomista, rakkautta tekemiseen, vapautumista, vai äärimmilleen vietyä pakko -oireisuutta ja pakkomiellettä.

Ma gavte la nata!

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa nascimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynehet olemma."
(Markus Kajo, "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja")


"X -filesissä" on jakso nimeltä "Arcadia". Siinä kuvataan kaupunkiyhteisöä, joka on hyvin siisti. Kaikki on esteettisesti miellyttävää ja alueen sääntökirja kieltää kaiken mauttoman, kuten pinkit puutarhakoristeet, koripallotelineet ja muut vastaavat. Alueella pyörii myös kuonasta ja jätteistä koostuva hirviö, joka tappaa ne jotka eivät noudata alueen sääntöjä. Normit on tehty toteltavaksi ja kaikkien meidän parhaaksi, koska tottelemattomuus tappaa.

Tarina voisi olla perinteinen "Jörö -Jukka", jossa komennetaan kuuliaisuuteen. Siinähän sormenkynsien leikkuu oli tärkeää ettei sormia katkota. Tukka on hyvä pitää lyhyenä että niitä ei raasteta. Arcadia kuitenkin muistuttaa pikkumaisuudesta. Se ovatko postilaatikot juuri samaa tiettyä valkoisen sävyä ei ole niin tärkeää. Näin vanha varoituskertomuksien perustelutapa koki aika rankan dekonstruktion. : Sievistely näkyi vain teeskentelynä, jossa yksilöllisyys uhrattiin yhteisön harmonisuuden edessä.

Ja koko ajan sontainen monsteri kummitteli koko ajan kaikkien toimien taustalla. Se oli se, mitä asukkaat miettivät kun sisustivat pihaansa. Ja näin viihtymisen sijasta keskityttiin tottelemiseen, elämän sijasta esteettiseen miellyttävyyteen joka oli samalla kliinistä, harmonisen yhteneväistä, kaikkien muiden kanssa.

Tätä kautta on pakko miettiä Michel de Montaignea, hänkin oli tämänlaista sievistelyä vastaan. Hänhän muistutti, miten sivistyneistöllä ja hienostollakin oli ruumiillisia toimintoja, peräti vastaanpanemattomia sellaisia. Tästä voi tietysti lähestyä yleisinhimillsiyyttä, jossa koko ihmiskunnalla on kosminen samanarvoisuus suolta tyhjennettäessä. Syöminen on sitä mitä ihminen haluaa, ja lopputulos on jotain josta ihminen haluaa olla erossa. Kaikki on hänen sisällään, edistyy peristaltiikan seurauksena, ja kaiken aikaan tässä ahkerassa mutta eitietoisessa prosessoinnissa haluttava muuttuu maaksi josta ihminen on tullut. - Ja kun jokainen ajattelee että "Mieluummin haluttava kuin minä", syntyy käsite "kuluttaja".

Ajattelin kuitenkin ottaa tähän eriyttävän lähestymistavan. Tätä kautta blogaus saa jopa Jeesukseen vivahtavia sävyjä. Hänhän sanoi juutalaisuudessa olevia kosher -ruokailusääntöjä höllentäessään seuraavaa : "Ettekö käsitä, että kaikki, mikä käy suusta sisään, menee vatsaan ja ulostuu? Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen." (Matt. 15:17-18)

Kun otetaan Montaignen hieno nainen, jolla on ruumiintoimintoja. Jos hän saa kaasuvaivoja Stocmannin Herkusta nappaamistaan eväistä, hän pidättelee. Hänen WC:nsä ei ole pelkkä suoritteentekopaikka, vaan se kiiltelee puhtautta. Ja ilmassa on raikastin joka peittää hajut. Pyyhkiessään nainen käyttää paljon paperia jotta kädet eivät tahrautuisi. Tästä seuraa joskus tukkeutumisia, joka tarkoittaa sitä että hän joutuu tilaamaan putkimiehen jolle suolen toiminnan seuraukset paljastetaan, tunnustetaan epäsuorasti piilotettu ruumiillisuus. Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä että hieno nainen on erkaantunut luonnosta ja ruumiillisuudesta ja peittelee ja häpeää sitä. Keinoina tähän on kulttuuri ja sen keksinnöt. Kun tätä vertaa mutkattomaan puliukon asianhoitamiseen, on selvää kumpi miettii paskaansa enemmän. Puliukko haisee ulkopuolisille sonnalta ja hieno nainen ei.

Mutta juuri sonnan puute kertoo siitä ajatusten ja vaivannäön määrästä jonka hieno nainen on uhrannut kyseisen asian ympärillä. Hieno nainen uhraa vaivaa sontimisen peittelyyn, jolloin hänen elämänsä pyörii sonnan ympärille vahvemmin kuin puliukon. Puliukon suhde on mutkaton, hän ei piilottele sontiaan. Ja hän miettii muita asioita, pääasiassa sitä, mikä menee sisään. Ja mistä tätä saa.

Kaiken kaikkiaan hienostossa oleminen tarkoittaa sitä että sontaa on paljon ajatuksissa. Alhaisossa olo taas tarkoittaa sitä että sontaa on paljon elämässä. Ylevöitymisprosessi on siis tavallaan alkemiaa jossa materia muuttuu immateriaaliseksi. Kulttuurikisan voittaja on se, joka onnistuu parhaiten kätkemään paskansa ja tuottamaan itsestään epätoden ideaalikuvan, sellaisen joka ei edes osaisi pierrä.

Tässä katsantokannssa voi todellakin olla "liika sivistynyt".
Otsikon sanonnassa viitataan ihmiseen joka on "liian täynnä itseään". Se on kuitenkin parempi kuin suomenkielinen sanonta, koska tässä suorasanaisesti käsketään ottamaan korkki pois. Tässä siis viitataan siihen kuin ihmisellä olisi korkki perseessä, ja sen irrottaminen vapauttaisi turhat paineet. Tässä selviää myös mitä se "itse" on, mitä ollaan täynnä.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Tekniikanteon kaivaminen.

Kun miekkailun luonnetta yritetään rekonstruoida, on tärkeänä lähtökohtana tietysti manuaalit. Niissä on kuvia ja tekstejä. Nämä ovat pysyviä kohtia. Niiden ympärillä on saatava tilanteet sopimaan. Lopputuloksen on oltava perusteltu, joka tarkoittaa sitä että se toimii ja sopii kuviin. (Tieteenteossa on havaintoja joihin teorioiden on sovittava. Kuvien ja tekstien muuttaminen on samaa kuin vaihtaisi havaintoja.)

On varsin helppotajuista ja itsestäänselvää ottaa kuva, katsoa siinä olevien asennot ja tekstit ja toimia siitä eteenpäin. Tässä on kuitenkin usein tilaa tulkinnoille. Esimerkiksi ajoituksessa voi olla useitakin toimivia tapoja. Tämä ei kuitenkaan tee kaikkia näitä mahdollisia ja kuvaan sopivia toimintatapoja yhtä hyviksi.

Sillä kuvilla on myös vastatekniikat. Itse asiassa usein käykin niin, että kirjan kertomat vastatekniikat toimivat vain jos tekniikka tehdään tietyllä tavalla - vaikkapa tietyllä ajoituksella. Ja jos samaan tekniikkaan on useita vastatekniikoita, niiden kaikkien on tietysti sovittava. Tämä rajoittaa tulkintoja huomattavasti, ja debatista siitä mikä toimintatapa on oikea tulee jotain muutakin kuin keskustelua uskonnollisista erimielisyyksistä. Tätä kautta tiedämme että tekniikka on tehtävä tällä tavalla jotta se olisi myös historiallisesti aitoa.

Tämä vaatiikin jo hieman "käänteistä ajattelua". Harvoin itsepuolustusta tehdessä muutoin joutuu miettimään että "teen tämän näin jotta toinen voisi tehdä siihen vastatekniikan näin". Tämä on tietysti yksi syy miksi laji on niin hauskaa. Siinä tarvitaan "viistoa mieltä".

Hyvin kuviteltu on puoliksi nähty.

New Agen harjoittajilla on näkemys, jonka mukaan tieteen tekeminen on vajavaista. Kuitenkin he uskovat että kun tiedettä tehdään, alkaa sen löytämät totuudetkin lähestymään itämaisista uskonnoista peräisin olevia näkemyksiä. Näin syntyy vaikkapa kvanttimystiikkaa jossa itämaisten mystikkojen vertaukset tulkitaan siinä valossa miten ne sopivat kvanttifysiikasta saatuihin tuloksiin. Lisäksi tässä on vahvasti sellainen henki, jossa tieteen tulokset jotka sopivat näkemykseen ovat todiste New Agen puolesta, mutta jos tiede ei ole yhtenevä näkemysten kanssa, niin se kertoo vain siitä että tiedettä olisi muutettava.

Tähän liittyy vahvasti esitykset joissa selitetään miten nykytiede on rajoittunutta. Tämä konkretisoituu siten että "tieteentekijät eivät ole ottanut huomioon" esimerkiksi indeterministisen älyn vaikutuksia kokeissaan. Tämä puhetapa on luonnollisesti tieteestä lainattua - aivan kuten kvanttimystikoillekin. Sielläkin kokeiden tuloksia kritisoidaan siten että koejärjestelyissä ei ole otettu huomioon joitain asioita. Tämä tarkoittaa huolimattomuutta kokeenteossa, jolloin tulokset eivät ole yhtä luotettavia.

Kuitenkin tapa jolla "ei ota huomioon" on olennaisesti erilainen kuin New Agen ystävillä. Tätä ymmärtääkseen minun on selitettävä kahdenlaisesta virheestä:
1: Tilastollinen virhe on virhe otoksenottamisessa. Se liittyy siihen että kun meillä on olemassa havaintoja, ne voivat olla painottuneita. Koska tietessä käytetään jonkinlaisia yleistyksiä, tästä seuraa se että johtopäätöskin vääristyy. Kuvitellaan että tutkimme vaikkapa korppeja. Tulemme tulokseen että ne ovat mustia. Päättelemme tästä että kaikki korpit ovat mustia. Tämän jälkeen löydämme havaintoja valkoisista korpeista ja korjaamme tilannetta, nyt vaikkapa 1/1000sta korpista on valkoinen ja loput mustia. Kuitenkin otos voi olla vääristynyt siten että jossain onkin tiivis keskittymä valkoisia korppeja, jolloin paljastuukin että korppeja on peräti 1/100sta.
___1.1: Tässä kohden on hyvä huomata että virheen osoittaminen on tehtävä havaintojen kautta. On olemassa kahdenlaista vääristymää: (1) tiedettyä vääristymää joka nojaa siihen että otos on selvästi eisatunnaisesti - eli epäedustavasti - otettu. Tai havainnot ovat sitä vastaan, tiedämme että se on vääristynyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos tiedämme havaintoja valkoisista korpeista, meidän on otettava ne huomioon - ja meidän täytyy kritisoida - niitä jotka yhä uskovat että kaikki korpit ovat mustia. (2) Ennen havaintoa, tuntematon vääristymä, on sen sijaan saivartelua ja "voi ollaa". Siksi jos joku kuvittelee että jossain on valkoisten korppien jättilauma, joka muuttaisi näkemyksen korppien valkoisuudesta, hänen on osoitettava että tämä on "relevantti huomioon" otettava. Tyyppi joka selittää että "ei ole otettu huomioon tuntematonta korppilaumaa" ansaitsee kritiikin.
2: Systemaattinen virhe on enemmänkin katsantotapaan liittyvä virhe. Nämä ovat hyvin mutkikkaita asioita ja vaikeita. Esimerkiksi voi paljastua että nähdyt valkoiset varikset ovatkin tarkemmassa tutkimuksessa lokkeja. Ja raportti jättimäisestä valkoisten korppilaumasta olikin tehty ornitologin toimesta, jonka kuppiin oli salamyhkäisesti livautettu LSD:tä. Tässäkin kohden on kuitekin hyvä huomata, että vain tunnetut systemaattisen virheen aiheuttajat voidaan ottaa huomioon. Tälläinen tunnistettava ennakoitava asia olisi esimerkiksi se, jos esimerkkini korppeja punnittaisiin säkissä, jonne ne pääsisivät kakkimaan. Jos linnunpaskan kertymistä ei otettaisi huomioon, olisivat loppupuolella punnittavat linnut systemaattisesti painavampia. Tämä otetaan huomioon vaikkapa ravistelemalla pussi. Toisin sanoen huomioon ottamiseen liittyy tieto ja korjaamiselementit jotka veliminoivat tai huomattavasti pienentävät ongelmaa.
___2.1: Tässäkin virheessä on siis kaksi versiota. Riski tuntemattomasta uhasta ja tunnetun ilmiön aikaansaama virhe. On hyvä huomata, että tuntematonta uhkaa ei voida ottaa huomioon, koska sen vaikutus ja koko ovat molemmat epäselviä. Ja jos tuntematon uhka ei olekaan olemassa, olisi sen huomioon ottaminen, kompensointi, suorastaan virhe tehdä. Se vääristäisi tulosta, koska havaintoja manipuloidaan epätodella.

Yllä olevissa asioissa on se hyvä muistutus että tieteenteko perustuu korrelaatioihin ja induktioon. Tätä kautta niissä on aina oletus siitä että montaa elementtiä yhdistää jokin asia. Emme voi koskaan olla täysin varmoja että kaikki olennaiset elementit on otettu huomioon - niitä voi olla tuntemattomiakin. Siksi koko tieteen perusteet nojaavatkin yksinkertaisuuteen: Occamin partaveitsi vaatii sitä että oletukset rasittavat. ja Einsteinin kovasin vaatii selittämään havaitut asiat niin yksinkertaisesti kuin mahdollista mutta ei sen yksinkertaisemmin. Siksi oletus havaitsemattomista valkoisista korpeista jotka elävät parvissa ovat naurunaihe : Ne ovat "mahdollinen asia", jota ei ole syytä ottaa huomioon koska se toisi mukaan uusia oletuksia. Tämä tekee pakosti selityksestä mutkikkaamman. Sehän sopii havaintoihin joissa on tietty määrä mustia ja valkoisia korppeja vain olettamalla että näissä on jokin painotusta heiluttava uusi tuntematon elementti jota ei ole vielä havaittu. Toki tämä parvi voidaan löytää. Mutta se on otettava huomioon vasta löydön jälkeen. Ennen löytöä se on naurunaihe ja jälkikäteen se on otettava huomioon.
1: Jopa humanismissa tehdään tälläisiä yleistyksiä, joiden takana on odotus siitä että vähän selittää enemmän. Näin käy esimerkiksi kun selitetään miten joku ideologia on vaikuttanut, tai miten ihminen on toiminut jossain olosuhteissa tietyllä tavalla. Tai miksi historiassa on menty siten kuin on. Toisin sanoen oletusten ja ilmiöiden vähyys on sielläkin ihanteena. Asioita ei haluta selittää ottamalla "kaikkea kuviteltavissa olevaa huomioon", eli ei mietitä mitä ei tiedetä. Vaan tehdään yleistyksiä tiedetystä.

Tieteessä toisin sanoen oletetaan että otos on vakio. Tämä on oletus jota voidaan kritisoida havainnoilla, hommaamalla näyttöä niistä ilmiöistä. Tämän jälkeen ne on otettava huomioon tulevissa kokeissa ja niiden vaikutukset on muistettava kun luetaan tutkimuksia "ajalta ennen tätä löytöä", ja oltava siksi varovainen. (Minkä vuoksi tutkimukset voivat ihan oikeasti vanheta.) Syytös otoksen painotuksesta tai havainnon takana olevasta systemaattisesta virheestä on perusteltava, syytöksissä ei sisi saa vedota oikeaoppisuuden narraatioon, vaan tunnettuihin havaintoihin ja ilmiöihin.

Siksi "Paholaisen asianajajan paluu" -kirjassa moititaan parapsykologiassa usein käytettyä vetoomusta jonka mukaan kriittinen tarkastelu estää ajatustenluvun tapahtumista. Negatiivinen värähtely estää tapahtumat. Tässähän tosiasiat sovitetaan todellisuuteen, ne ovat ad hoc -selitys - vaikkakin ovat olennainen osa parapsykologian perinnettä ja tekosyynä hyvin vanha. Tämä ilmiö ei kuitenkaan ole mikään todistettu ilmiö. Tämänlaiset ilmiöt muuttuvat pelkäksi auktoriteettien puheeksi. Sillä siinä missä objektiivisuus tarkoittaa sitä että epäilijä joka uskoo että kokeessa ei ole otettu kaikkea huomioon, voi varmistua tekemällä kokeen itse, kenties mahdollisilla korjauksilla varustettuna. Tässä selityksessä tämä toiminta estetään. Tapahtumia ei voi varmistaa kriittisesti, koska se olisi negatiivisia värähtelyjä, joten jäljelle jää vain luottamus parapsykologin sanaan siitä että asia on ylipäätään edes tapahtunut silloin kun kriittistä tarkastelijaa ei ole ollut mukana. Ja vielä se, että tällöin sen takana ei ole voinut mitenkään olla mikään muu asia kuin juuri tuo. Tämän selityksen New Agelaiset nielevät purematta, vaikka juuri tässä jätetään huomiotta sellaisia tunnettuja ilmiöitä kuin taikatemppujen, peilien tai avustajien käyttö, ennalta järjestetty korttipakka ... ajatuksenlukutempussa - ja tapauskohtaisesti ties mitkä muut tunnetut ilmiöt.

Tätä kautta voidaan sanoa että vaikka lause "ei olla otettu huomioon" on lainattu tieteestä, mutta se on taustaasenteiltaan suorastaan antitieteellinen. New Agen näissä asenteissa on sisällä suorastaan "tieteen negaatiota". Sille tiede ei tee löytöjä vaan korkeintaan vahvistaa sen mikä tiedetään jo valmiiksi. Se ei perustu havainnoista rakennettuihin teorioihin, vaan se rakentaa kertomuksensa oikeaoppisuuteen joka vetoaa tietävänsä tuntemattomat ja todistamattomat ilmiöt todeksi, antaa itselleen luvan käyttää näitä oletuksia kuin ne olisivat vahvistettuja havaintoja ja teorioita, ja rakentaa näistä "voi olla mahdollisuuksista" itselleen tarinan. Kun teoria on korvattu tarinalla ja perustelu on tässä korvattu vakuuttumisen tunteella, ja tämä kaikki kaupataan tieteestä lainatulla jargonilla ja fraaseilla, on selvää mistä on kyse : Juuri tämänlaiset asiat ovat pseudotieteen määritelmän ytimessä. Voidaan oikeastaan sanoa, että jos tämä ei ole pseudotiedettä, niin mikä olisi?