Kauhukirjallisuudessa on monenlaisia suhtautumisia tietoon. Bram Stokerin kirjoissa on tietoon suhtauduttu hyvin: Vampyyreistä saatava tieto on arvokasta koska sillä vampyyrin toimintaa voidaan ennustaa eli ennakoida, jolloin siihen voi valmistautua. Ja tieto sisältää keinot hirviön tuhoamiseksi. Valmistautumaton ja varomaton joutuu vampyyrin uhriksi. Stephen King taas noudattaa tiedevastaisempaa kauhua: Hänen kauhunsa hirviö on tuntematon joka iskee yllättäen, ja sen päihittäminen ei ole aina edes mahdollista.
Kuvitteellisesta kauhusta on helppo hypähtää "tosielämän kauhuihin". Sellaisiin jotka ovat kertomaperinnettä mutta eivät kertomuksia vaan historiaa. Kysymys on tietysti rasismista.
Rotujen tutkimista on ensiajatellen helppo kutsua rasismiksi. Olihan esimerkiksi natseilla rotuoppinsa, ja briteillä ja amerikkalaisilla eugeniikkansa. Niissähän ihmisiä luokiteltuun rodun ja muiden seikkojen mukaan hyviin ja huonoihin. Lopputulokset näissä projekteissa ovat jotain jota ei voi kuin tuomita.
Moni kuitenkin ajattelee että rotuja voi ja pitääkin tutkia. Onhan rotu tunnistettava ulkonäöltä. Siksi on kiinnostavaa tietää onko eroja, ja jos on, niin ovatko ne suuria, pieniä vai keskikokoisia. Tässä korostetaan että erilaisuus ei tarkoita välttämättä eriarvoisuutta. Kantana on että halutaan tietää, elää totuudessa, hyväksyä tosiasiat.
Rothman on tässä tiukempi. Hänestä määritelmä sisältää aina luokituksen. Se on muuri joka rajaa asioita sisä- ja ulkopuolelle. Hänestä se, että tiede vain luokittelisi rotujen kohdalla ominaisuuksia, olisi jo sinällään rasistista koska (1) kysymys kysytään, (2) sen selvittämistä pidetän tärkeänä ja kiinnostavana ja (3) tutkimusta tehdään aiheesta. Tässä ajatuksessa erojen löytyminen on irrelevanttia, vaikka rodut olisivat kuinka erilaisia tai samanlaisia, se värjäisi silti tutkimuksen teon. Koska kysymykset eivät synny tyhjiössä.
Toisista tieto ja tutkimus on aina kiinnostavaa. Rasismi nähdään tässä enemmän asenteena. Erilaisuus voi syntyä vaikka piilotetuista ja vaietuista asenteista.
Tästä hypähdän taas uuteen aiheeseen. (Koska tämä kirjoitus ei ole yksittäisestä aiheesta, vaan se on teemajuttu.)
Itse ajattelen että henkilökohtaiset erot on otettava huomioon jotta tilanne olisi reilu. Valotan tätä miekkailun harjoittelulla. Meillä on salilla hyvin erilaisia ihmisiä. Jos joku on suuri, tällä on erilaisia etuja. Joku toinen taas on pieni ja vikkelä, ja hänen avunsa ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi minulla on kammottavan pitkät raajat, mutta toisaalta menen helposti rikki.
On itsestään selvää että nämä ominaisuudet on otettava huomioon. Näin, vaikka taustalla on yksi ja sama itsepuolustussysteemi, sitä käytetään eri tavoin. Tilanne ikään kuin sovitetaan omiin heikkouksiin ja vahvuuksiin. Ideana on tietysti tulla mahdollisimman hyväksi miekkamieheksi, jolloin ruumiinrakenteen seikat joita ei voi muuttaa on otettava huomioon olotilana. Sitten on ongelmia joiden ratkaisu on enemmän tai vähemmän vaikeaa, riippuen vaikkapa ruumiinrakenteesta tai lahjakkuudesta joka keskittyy johonkin - kuten minulla yhteneväisyyksien näkemiseen eri tekniikoiden välillä - tai muusta kiinnostuksesta eri aspekteihin. Harjoittelussa on siksi otettava yksilöllisyys huomioon.
Tutkiminen on luokittelevaa mutta ei eriarvoistavaa. Asenne jolla tutkimustuloksia käytetään sekä luokittelevaa että eriarvoistavaa. Ja ominaisuuksien kartoittamisen kielto taas ei ole luokittelevaa, mutta se eriarvoistaa ne jotka miettivät ja haluavat kehittyä miekkailijoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti