Kielo(Convallaria majalis) on Suomen kansalliskukka. Se on kaunis, nuokkuminen kertoo nöyryydestä (tai poliittisesta laiskuudesta). Ja se on tietysti myrkyllinen: Se on täynnä monenmoisia sydämeen vaikuttavia glykosideja. (Joka on sydämen kohdalla tietysti symboliikkaa täynnä) Tämä mahdollistaa sen käyttämisen rohtona ja myrkkynä. Paracelsusta lainaten voisi sanoa että "Tout est poison. Rien n'est poison. Le poison c'est la dose" tai "Sola docis facit venecum" - Määrä tekee myrkyn.Kielo on kuitenkin nimenä vasta Elias Lönnrootin aikaansaannosta. Sitä aikaisemmin sitä kutsuttiin ainakin lehmänkieleksi ja häränkieleksi. Kielo onkin vain näistä eri kieleen viittaavista nimistä tehty lyhennelmä. Kielo viittaa siis pohjalla olevaan kieli -sanaan.
Kielestä ja muusta saadaan tietysti vertauksia keskustelukulttuuria koskeviin asioihin. Keskustelussa kun näyttää olevan kaksi ääripäätä:
1: Sensuroitu harmonisuus jossa korostetaan järjestystä - kenties vaikkapa "aatteellista oikeaoppisuutta" - ja yhteiskuntaa yksilön sijasta. Erimielisyyksiä ei nosteta esiin ja jossa korostetaan sitä että kaikki on järjestyksessä ja kontrollissa. Lopputulos on ulospäin ihanaa, yksimielisyys kukoistaa. Pinnan alla, poliittisen korrektiuden piilottamana, onkin sitten kaikenlaista. Tälläisestä "Absoluuttinen nollapiste" laulaa "Eräät tulevat juosten" -kappaleessa että "Teatterit suljettiin ruton vuoksi / paitsi Virallisin. / Oli se synkkä nukke kun siimat näkyi / läpi esityksen. / Eräät lähtivät kesken, / mutta kotiinsa eivät he saapuneet. / Heidät vedettiin kujalle / koristellulta pääkadulta."
2: Kinasteleva riita. Tässä taas korostuu sananvapauden ja yksilön oikeuksien korostaminen. Lopputuloksena syntyy avoin erimielisyyden ääneenlausuma, ja tästä seuraa usein erilaisia varsin aggressiivisia reaktioita.
Molemmat näkemykset ovat minulle tuttuja. Tätä voi selventää aikaisemmin esittelemäni roolipelien moraalijärjestelmän kautta. Minun elämänihän on muodostanut hyvinkin erilaisista elämänasenteista. Kelmi [rogue] olen ollut aina, mutta muuten isompi muutostrendikin on ollut selvä:
1: Nuorempana olin CG(Chaotic Good) [rogue] Eli ajattelin että päämäärä oikeuttaa teot. Tästä seurasi myös moraalintunto, joka elämän ja epäonnistumisten ja tyhmäilyjen vuoksi tietysti korostui vahvasti häpeän ja syyllisyydentunteita. Toisaalta en hyväksynyt muilta tasan yhtään sen enempää kuin itseltänikään.
2: Nykyisin olen enemmän LN (Lawful Neutral) [rogue] En enää väitä tietäväni hyvää. Pelaan lainkuuliaisesti enkä yleensä riko sääntöjä ilman hyvää syytä. Tästä seuraa suvaitsevaisuutta muita kohtaan. Mutta samalla tietysti muuttuu moraalikin epämääräisemmäksi.
Ensi alkuun tuntuu että näiden välissä on aika paljon eroa. (Mutta ei mitään johon ei ihmiselämän asennemuutos sopisi.)
Toisaalta tuntuu että niiden välille voisi rakentaa myös siltaa vaikkapa Aristoteleen malliin. Hänhän korosti että ihmisen onnellisuudelle olennainen ja sopiva paikka on se, missä hänen omat innostuksenaiheet / kiinnostuksensa / yksilölliseterityistaitonsa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet. Tätä kautta erimielisyydestä keskustelulle voisi luulla löytyvän sopuisan erimielisyyden tila.
Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan kovin helppo tie: Käytännössä näyttää siltä että ihmiset helposti luonnostaan hakevat joko erimielisten sensuuria ja oikeuksien rajoittamista (etenkin jos ovat enemmistössä) tai sananvapautta ja oikeuksia (etenkin jos ovat vähemmistössä). Lopputuloksena ei näytä olevan yksimielinen harmonia tai erimielisten yhteiselo, vaan vaihtoehtoina näyttävät olevan sensuuri ja riita.
Ehkä tähänkin löytyy ratkaisu Aristoteleelta ja hänen kultaisesta keskitiestään? Ehkä keskustelun avoimuuden on oltava kuin glykosidi. Jolloin saadaan analogia Paracelsukseen. Pieni määrä on joksus sydämelle tarpeellista, jopa hengen pelastavaa, lääkettä. Ja liika on murhaava myrkky : Molemmisssa ääripäissä kytee kuolema.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti