Pandoran lipas on eräänlainen antiikin kreikkalaisten deus ex machina joka vastaa pahan ongelmaan. Pandoran lipas on laatikko joka sisälsi kaikki maailman onnettomuudet. Tässä tarinassa uteliaisuus ei saanut puremaan hedelmää vaan avaamaan laatikon. Lippaasta purkautui kaikki maailman kauheudet. Vain toivo jäi laatikon pohjalle. Tämä tarina voidaan tulkita siten että kauhut ja pahuudet eivät ole ihmisen hallussa, mutta toivo on.1: Camus uudelleenkirjoitti tätä tarinaa. Hänestä toivo oli kauhein vitsauksista. Hänellä toivi vapautui maailmaan ja ihminen kohtaa sen samalla tavalla kuin muutkin vitsaukset. Toivo oli peräti vitsauksista hirvein, koska toivo siitä että asiat voisivat olla toisin tekee ihmisen elämästä raskaampaa kuin eläimen joka ei mieti sitä miten asiat voisivat olla. Toivon mukana tulee pelko, katkeruus, pettymys, epätoivo - jopa kateus. Täydellisessä maailmassahan toivoahan ei tavallaan tarvita (se ei elä) ilman onnettomuuksia tai vaikeuksia, koska toiveessa eletään niin että sille ei ole tarvetta. Ja toivo itsessään tietysti lisää vaikeuksien tuntua koska ilman toivoa ei ole pettymyksiä.
Paradokseissa on tavallaan vähän samaa. Paradoksi avaa logiikan ja tieteenkin maailmaan joukon hirviöitä, joita on kohdattava. Sillä paradoksi on tavallaan pohjimmiltaan ristiriita, looginen virhe, joka syntyy järkevistä lähtökohdista. Eli ristiriita jota jota emme haluaisi tunnustaa virheeksi jostain syystä. Eli paradoksin oletuksissa näyttää silti olevan järkeä ja niiden hylkäämistä tulisi pitää jopa typeränä. Suhtautui tähän miten tahansa, joka tapauksessa niihin on suhtauduttava jotenkin.
Ongelmana johon on ratkaisu tai olotilana joka vain on.
Minä kohtasin paradoksit ajattelun ja opastuksen välineenä tiistaina "vapaissa harjoituksissa", jossa ohjelmaa ei ole esisuunniteltu. Siellä Windsor heitti kanssani erinäistä juttua. Hän oli ainakin hieman miettinyt itsepuolustuslajien yleispätevyyttä. Sitä "Is there only one Art, or many". Hän kertoo että aluksi hän oli ajatellut että on vain yksi Taito. Sittemmin hän oli sitä mieltä että niitä on useita, kullakin oma spesifi paikkansa. Nyt hän taas on sitä mieltä että hän on ollut oikeassa koko ajan. Se on paradoksi, mutta sen ymmärtäminen sisältää paljon mietintää itsepuolustuksen tiimoilta. Minäkin olen miettinyt tätä asiaa aika paljon. Windsor tavallaan näytti että kyseessä on paradoksi, ja sen ymmärtäminen on silti tärkeää.
Hän vertasi tätä paradoksia lauseeseen "There is only one God and I talk to all of them."
Minä heitin tähän vertauksen ZEN -koaneista. Niissähän esitetään kysymyksiä.
1: Jotkut linjat katsovat että kysymyksiin on vastattava: Esimerkiksi monen ja yhden Jumalan paradoksin voi ymmärtää wiccojen tapaan, jolloin jokainen uskonto viittaa samaan Jumalaan ja näyttää tästä vain pienen osan - samaan tapaan kuin kansansadussa norsua käpälöivistä sokeista miehistä joista yhdelle kärsä antaa mielikuvan käärmeestä, ruumis muurista, jalat torneista ja korvat purjeista. Toinen tapa on dekonstruoida sana "kaikki" siten että se voi käsittää myös yhden yksikön verran tavaraa - sanahan implisiittisesti viittaa sanankäytössä isompaan kuin yhden tekijän joukkoon. Kolmas voisi selittää asian kolminaisuusoppiin rinnastettavan mietinnän kautta, jossa kolme on yksi vaikka matematiikka ja logiikka muuta väittäisivät.
2: Toiset linjat eivät odota vastausta ja jos joku sitä yrittää, heitä lyödään kepillä.
Meditatiivisesta perinteestä paradokseja on helppo löytää. Esimerkiksi : (1) "Guru" tulee sanskriitin sanasta joka tarkoittaa "painavaa". Gurujen uskotaan kuitenkin vapautuvan erilaisista maallisista taakoista ja kahleista. (2) Gurut esitetään helposti erakkotyyppisinä ja meditoivina. Tämä tarkoittaa sitä että seuran määrä ei korostu. Samanaikaisesti gurut ovat sosiaalisesti aktiivisia siten että heillä on lukuisia oppilaita. Gurut nähdään valtasuhteessa näihin ihmisiin, koska he vaativat esimerkiksi tiettyjen tapojen seuraamista ja toimivat opettajina. Valtapeli on aina jollain tavalla sosiaalista. (3) Opettaminen on sitä että on jotain jota antaa toiselle. Kuitenkin gurut "kauppaavat transsendenttia", joka taas on jotain jota ei voi opettaa, se ei mahdu sanoihin, tekoihin tai muuhun toimintaan sellaisenaan. He siis omistavat jotain jota ei voi omistaa. (4) Ruumiillinen kahlinta ei ole vapautta. Jos sinut laitetaan kahleisiin, tämä sitoo sinua jotenkin. Meditointi tarkoittaa rituaalista toimintaa tai lauseen hokemaa, tai paikallaan istumista. Tämä on yhdentyyppistä kahlintaa. Kuitenkin meditoinnin katsotaan vapauttavan.
1: Tämä voidaan nähdä siten että gurut ovat tekopyhiä. Heidän toimintansahan ei vastaa ihannetta.
2: Paradoksi voidaan aukaista tulkitsemalla että gurut ovat mediumeja. He ovat väline muiden saattamiseksi. Medium taas nähdään yllättävän usein "nonsensenä", se on typeryyttä joka johdattaa pois typeryydestä. Keskiössä onkin se, että kaikki maallinen kahlinta viedään äärimmilleen. Askeetti meditoija rajoittaa vahvasti syömisen ja muun nautiskelun haluaan ja muuta vapauttaan koska ideaalina on henkinen vapautuminen. Maallinen kahlinta on irrelevanttia koska maallinen on irrelevanttia.
___2.1: Tässä kohden en voi olla kuittailematta kreikkalaisen perinteen kautta. Heille rappeutunut filosofia kielsi luonnolliset hyveet ja etäännytti aistimaailmasta. Nietzsche toi tämän perinteen melko vahvasti esiin korostaen miten yksilön vapaudet muutetaan lauman vallaksi, jossa lauma latistaa vähemmistöt myymällä asiat "hyvänä" ja "huonona".
Tästä on tietysti jatkettava eteenpäin, pois aiheesta, kohti teemaa.
Paradoksi on pohjimmiltaan ristiriita. Loogisesti katsoen ristiriita on virhe. Se on näennäisesti looginen väite, joka kuitenkin johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Siksi paradoksin kohtaaminen on outouden kohtaamista. Paradoksit pyritään usein peittämään jotenkin. Ratkaisut ovat tavallisesti joko oletusten tai jonkin niistä hylkääminen tai muuttaminen. Tai sitten ratkaisu haetaan "out of box" joka lakaiseen ristiriidan pois. Tätä kautta katsotaan että saadaan jotain tietoa tai ymmärrystä. Tai sitten paradoksi otetaan sellaisenaan, molemmat puolet totena.
1: Paradoksejen ja tieteen suhteessa yksi tapa löytyy Etienne Kleinin "Keskusteluja Sfinksin kanssa" -kirjasta, jossa esitetään että tieteessä paradoksien kohtaaminen on tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Einstein paikkasi ristiriitoja joita vanhassa fysiikassa oli: Näytti siltä että kaksi vahvasti kokeellisti vahvennettua teoriaa olivat yhtensopimattomia. Suhteellisuusteoria paikkasi tämän, osoitti että ristiriita olikin ratkaistavissa. Tätä kautta asiaa voidaan lähestyä Sokrateen auttamana. Hänhän oli viisain kaikista, koska hän tunnusti tietämättömyytensä. Sokrateen mielenkiinto tarkoitti sitä että hän tunnusti tietämättömyytensä, mutta hyppäsi kyselyprosessiin jossa lopputulos paljastaa jotain. Näin hän löysi jotain uutta.
2: Paradoksi voi toisaalta vakuuttaa siitä että ihmisen ajatteluprosessi on järjetön. Näin ollen paradoksi voi korostaa transsendentin ajattelun tärkeyttä. Tätä voidaan valottaa ehkä - ainakin länsimaisessa kulttuurissa varttuneille - helpoiten eksistentialismin kautta: Siinä osallistuvalla ihmisellä on hallussa välineitä, joita hän kutsuu totuudeksi. Kyseessä on näkemyksen omistaminen. Omistaminen on siis ensisijassa suhtautumista maailmaan. Eksistentialisteille oleminen on sen sijaan mysteeri. Näin on helpohkoa selittää miten esimerkiksi fundamentalisteille uskonto on omistamista jossa Totuus on uskovalla, kun taas mystikoille se on olemista jossa Jumala on transsendentti.
___2.1: Tämä muistuttaa myös absurdikkojen ajattelutapaa, jossa kaikki - jopa eksistentialismi - on vain järkeilyä, pakoyritys absurdista (~olemisesta). Sama pakoilu koskee tietysti myös esimerkiksi mystikoita, jotka uskonnollistavat maailman ja liittävät siihen jumaluuksien kaltaisia käsitteitä.
Tämä kaikki sai minut miettimään muitakin aiheita. Koska olen se joka olen, mietin kristinuskoa. Olen sentään sen parissa elänyt ja kasvanut, ja erimielisyydestäni huolimatta olen siihen jonkinlaisessa suhteessa, jos en muuta niin erimielisyyden vertailukohtana.
Ehkä "Raamattukin" sisältää koanmaisia paradokseja. Mieleen tuli ainakin "Etsi niin löydät .. kolkuttavalle avataan" -vertaus. "So I say to you, ask, and it will be given to you ; Seek, and you will find ; Knock, and it will be opened to you." (Luke 11:9)
Tätä kautta sain "yhdenlaiset raamit löytämiselle". Kaikki rakentuu ihmisen mielelle tyypillisten tapojen varaan: Rationalisointi ja assimilaatio tekevät yhdessä paljon. Tämän vuoksi esimerkiksi salaliittoteorioiden ystävät tuntuvat ajautuvan yhä syvemmälle näkemyksiinsä. Heille alkaa näkymään merkkejä. Syynä on se, että he etsivät merkkejä salaliitosta, joten he rationalisoivat esimerkiksi tavalliset uutiset siltä silmiltä että miten ne voisivat tukea tätä salaliittonäkemystä. Näin he rakentavat yhä kokonaisvaltaisempaa verkkoa, jossa kaikki sopii. Heille "voi olla" -järkeilyt muuttuvat todisteeksi kun tätä kasataan yhteen iso kasa. He etsivät joten he löytävät. Totuusarvosta viis.
1: Vastaavanlaista ajattelua löytää Popperilta, joka korosti sitä miten vahvistamisten hakeminen korostaa dogmaattisuutta. Etsijä löytää pakosti vahvistusta mille tahansa näkemykselle, mutta on silti pakotettu pettymään koska verifiointi on mahdotonta. Siksi Popper korosti itsekriittisyyttä jossa todistettava näkemys olisi voitava jotenkin kumota, muuten ei saada todisteita vaan rationalisointeja. "Voi olla A tai voi olla B tai C..." -ajattelusta seuraa epämääräisyys jossa tapahtuma A, B tai C... näyttää vahvistavan dogmaa, sehän ei ole dogman kanssa ristiriidassa. Tämä dogma ei kuitenkaan selitä mitään, koska siinä suunnilleen mikä vain on mahdollista.
2: Vastaavanlaista ajattelua löytyy myös dekonstruktion kautta. Dekonstruktiossahan tehdään usein erilaisia tulkintoja ja näytetään miten lopputulokset ovat riippuvaisia lähtökohdista. Derrida ei kuitenkaan korostanut tässä sitä että eri tulkinnat olisivat kaikki totta, vaan yritti pikemminkin näyttää että aukkoja tulee aina löytymään. Totuusrelativismin (jossa eri teoriat samoista tulkinnoista ovat omistamista) sijasta tässä itse asiassa korostetaankin yleistä tietämättömyyttä (jossa korostetaan että omistaminen ei ole olemista). Olennaista on ymmärtää että ristiriidat ja aukot voidaan aina myös peittää lisäoletuksilla tai muilla loogisilla rakennelmilla. Dekonstruktion perinne suorastaan viittaa miten rationalisointi ja Ad hoc -oletukset tuottavat "loputtomasti tilaa" saivartelijoille.
Tätä kautta moni tietysti etsii totuutta. Ongelmana on tietysti se, että harva etsii vain totuutta. Yleensä tätä väritetään jotenkin. Kenties "Totuus on tuolla ulkona", mutta se on aina "hieman kauempana", jonne mentyään tajuaa että kukaan ei puhu "the truth, the whole truth and nothing but the truth". Tietomme on vajavaiset, voimme erehtyä, ja näkemyksemme ovat lähtökohtiemme ja maailmankuvammekin sävyttämiä. Me kaikki olemme niitä poliitikkoja joiden "fakseillakin korvat on" ja jotka "puhuvat niin totta kuin osaavat".
Raamatun jae voikin opettaa että jos etsimme vaikkapa salaliittoja, löydämme sellaisia. Jos etsimme Jumalaa, löydämme sellaisen. Ja jos etsimme Jumalaa ja totuutta, löydämme totuutta vain sen verran kuin Jumalamme sallii ja Jumalaa vain sen verran kuin totuutemme sallii. Asiassa vaikuttaa pakkomielteiden lukumäärän lisäksi pakomielteen vahvuus. Esimerkiksi salaliittoteoreetikko jolle todistetaan jotain joka on ristiriidassa hänen salaliittonäkemyksensä kanssa, tämä todiste voi aina olla väärennetty tai manipuloitu.
Tätä kautta kysymys on kuitenkin "osittain ratkaistavissa". Osa vaatii enemmän selittelyä ja vähemmän tutkimista. Näin Einsteinin paradoksinpurkaminen on olennaisesti erilaista kun salaliittoteoreetikon paradoksinpurku. Koska salaliittoteoreetikko ei nappaa väärentäjiä itse teosta ja löydä alkuperäispapereita ja Einsteinin näkemys tuli uskottavaksi - ei siksi että se paikkasi paradoksin - vaan siksi että se paikkasi paradoksin JA sen vaatimia asioita joita vanha teoria ei osannut ennustaa, havaittiin. Tosin tämäkin ratkaisu toimii vain "oletuksen empiriasta" vallitessa.
Muutoin, empirian oletusten murtuessa, en voi sanoa muuta, kuin että kun katsot tyhjyyteen, tyhjyys näyttää katsovan takaisin. Mutta se oletkin vain sinä itse katsomassa itseäsi vääristävän peilin kautta.
Yläkuvassa oleva kuva on mielikuvan värittämä, alakuvassakin on sama kohde: Aurinkoa päin on kuvattu, mutta hahtuvapallon läpi. Ilmeisesti valaistuneet sokaistuvat liiasta kirkkaudesta, joten näemme vain näitä suotimia. Minusta molemmat ovat kauniita. Joku oppii niiden kautta kenties jotain auringostakin. Rusketusta ei sen sijaan noista hanki kukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti