Ahdistuneiden teinien käännytystyö.

Luin tänään erään Keijo Ahorinnan kirjoittaman kirjan. Luin, koska olen joutunut kohtaamaan herran tekstejä, roolipeleihin liittyen. Kyseisen herran teksteihin lainaten koko pelikulttuuri ensimmäisestä hassusta nopasta viimeiseen D&D lisäosan kirjanmerkkiin sati leimattiin saatananpalvonnaksi.
1: Tämän lukemani kirjan luettuani uskon että lukija on tehnyt sen tulkinnan jonka asiaan tutustumaton tekee. Eli yhdistää satanismin ja saatananpalvonnan yhdeksi ja samaksi. Ja ilmiö jota voidaan käyttää muuttuu "kokonaan värjätyksi". Kuitenkin minusta näyttää että Ahorinta tuntee näiden väliset erot eikä suoraan sano että yleistyksiä tulisit ehdä, mutta pitää sitä työn kannalta irrelevanttina.
2: Kirjan aiheena oli murheellinen tosiasia. Nuoret vihaavat, ja vihakulttuuri voi kiehtoa. Seurauksena voi olla vaikkapa itsemurha. Ahorinta keskittyy satanismiin ja saatananpalvontaan. Ne ovat opillisesti hyvin erilaisia, mutta Ahorinnan kannalta ne molemmat tuottavat ahdistusta harjoittajalleen.

Ahorinta on tutustunut runsaasti ja ahkerasti satanistien ja saatananpalvojien aineistoon. Erikoisesti silmään kuitenkin pistää se, että samastumista tutkittaviin kohteisiin ei tapahdu millään tasolla.
1: Ahorinnan tulkinnassa nuori ikään kuin kasvaa pimeään ja Saatanaan ja ahdistuu tämän prosessin aikana. Näin ollen satanismi tai saatananpalvonta ahdistaa nuoren.
___1.1:Tätä kuvaa esimerkiksi se, miten Ahorinta kertoo kuinka eräs nuori oli yksin kehitellyt kokonaisen demonisen pimeän uskonnon yksinään. Ja koska hänellä ei ollut ystäviä, jotka olisivat debatoineet ja keskustelleet teologian sisällöstä, siitä tuli saatanallinen. Mutta entä jos tilanne onkin niin että kun on yksin, käykin niin että "kun on tarpeeksi ahdistunut, ei enää jaksa edes itkeä." Yksinäisyys ajaa tekemään sairaita asioita.
2: Toisaalta kirjassa perustellaan saatananpalvontaan tarttumista hieman erikoisesti. Ahorinta oli itse uskonut että saatana ei tartu pisaratartuntana. Kuitenkin hän kertoi että hänen vaimonsa oli huomannut että asiaan tutustuminen oli tehnyt hänen luonteestaan ja käytöksestään inhottavampaa. Tämä on vihjaus siihen että saatana tarttuu pisaratartuntana ja tuhoaa mielen.

Näin ollen kristinusko eheyttää, ongelmat poistuvat ja ahdistuneesta yksinäisestä nuoresta tulee iloinen ja onnellinen kristitty.

Omia mielteitä.

Ahorinnan kirjan nimi oli "Vihan evankeliumi". Kun kirjan luki ja katsoi otsikkoa, huomasi että Ahorinta oli ajautunut parodiahorisontin läpi. Tämä oli tunne yksinkertaisesti kannesta kanteen. Kirja oli kuten enemmistö aktivistikristityistä: Sanatasolla ei kiroilla tai käytetä karua kieltä, mutta rivien välit kertovat raakaa kieltä siitä minkälainen kauna ideologiaa kohtaan on. Sivistyssanat kätkevät huolimattomalta ideologisen ylenkatseen, jopa raivoryönän, joka suorasanaisemmin ilmaistuna olisi joka ikiselle täysin selvä.

Kirjasta on käytännössä mahdotonta löytää argumentteja. Tai edes tarkalleen ottaen mitä Ahorinta pitää parantamismetodina, tai onko saatananpalvonta ahdistuksen syy vai seuraus. Tätä kautta kirja jättää tulkinnat ja syyllisyyden lukijalle.
1: Tai sitten tämä pakoilu on vastuun väistöä. Retorinen kikkailu ohjaa lukijan "ihan itse vetämään vääriä johtopäätöksiä" joista vastaan tullen kirjailija voi sanoa että "ei ole tarkoittanut tätä". Strategia on tuttu. Ja yleensä koskaan ei saakaan selville sitä, miksi asiat on kirjoitettu niin vihjailevasti - saati sitä mikä se muu asia sitten on, se jota on tarkoitettu. Se, jonka vuoksi kirja on kirjoitettu. Retorinen kikkailusyytös on perusteltu koska Ahorinnan kirjoitustapana on se, että hän esittelee asian hyvinkin objektiiviseen sävyyn ja sitten hän tavallaan asettaa sille eettisen tunnesiteen tarjoamalla subjektiivisen kontekstin kertomalla vaikka siitä miten hänelle oli vaikeaa ja inhottavaa kirjoittaa lukua. Näin kävi esimerkiksi luvussa, jossa kerrottiin "kristinuskosta eheytymisestä" : Asian ytimessä satanisteilla oli se, miten kristityillä esimerkiksi seksuaalisuus on kielletty "syntiseksi". Näin ihminen saa syyllisyydentunteita normaaleista ruumiillisista tapahtumista. Syytös retorisesta vaikuttamisesta osuu oikeaan - olipa se kirjailijan intentio tai ei - sillä kristitty kuvasi kirjaa siten, että kirja oli liikuttava mutta siinä oli puisevia kohtia jotka hän ohitti. Tylsä osa oli sitä satanistien ideologioiden objektiivista esittämistä, ja jäljelle jäi kyyneliin asti liikuttavat tarinat. Minä tunnen tälle sanan. Se on "sosiaaliporno". Tai "retostelu". (Valitse vapaasti kumpi miellyttää enemmän.)
___1.1: Kuitenkin voimakkaasti lieventävänä tekijänä on mainittava se, että Ahorinta ei mässäile henkilöiden kustannuksella. Kirjan aihe ja lähestymistapa "elävän elämän tapausten kautta" voisi antaa tälle tilaisuuden ; Esimerkiksi Riku "Riksa" Rinteen sinänsä juridisesti sallittu tapa lukea saamiaan avunpyyntökirjeitä on tyyliltään paljon aiheella retostelevampi kuin Ahorinnan esitykset. Kommentointitavat voidaankin kirjassa jakaa kolmeen osaan. (1) Ahorinta suhtautuu erittäin myönteisesti saamiinsa kokemuksiin, joissa on hengellinen sävy. (2) Henkilöön perustuva satanistishenkinen puhe saa osakseen etäisempää kohtelua, jossa ollaan etäisen objektiivisen tuntuisia, joskin hieman säälivää sävyä on havaittavissa. (3) Kirjoitettu aineisto, esimerkiksi satanistien ideologioiden kirjaukset internetissä ja kirjallisuudessa, sen sijaan saavat hyvin ikävät sävyt. "Kirjailija"/ideologisti on näissä tietysti etääntynyt, kyseessä on teksti jonka "tekijää ei tavallaan ole". Ahorinnan tyyli näyttääkin korostavan vahvasti "rakastetaan (mutta käännytetään) syntistä mutta vihataan syntiä" -asennetta. Itse asiassa tämä on niitä harvoja tahoja joka näyttää tässä onnistuvan. Kokemuksieni mukaan yleensä fraasilla oikeutetaan henkilön vihaaminen, jota väitetään pintatasolla vain hänen edustamansa asian vihaamiseksi kun taas sanat ja käytös kertovat aivan päinvastaista kieltä.

Tätä kautta rakennettu kaava on se, että ahdistunutta kohdellaan objektiivisesti, ja sitten tarjotaan tunnesidos joka kauhistelee. Näin ollen Ahorinta jättää samastumatta, ja ymmärtämättä ahdistuneen motiiveja. Kirjassa tuntuu paistavan läpi tulkinta, jota ei ole testattu. Ja sen tulkinnan tehtävänä on tehdä yhtäläisyysmerkit kristinuskon ja ahdistuneiden auttamisen välille. Näin voidaan sitten kenties keskittyä siihen jota pidetään tärkeämpänä, eli Raamatunjakeisiin. Auttaminen itsessään ei tarvitsisi tälläistä loogista akrobatiaa. Sitä kukaan ei pidä teologisesti epäkorrektina.
1: Tälle tulkinnalle antaa vahvasti tilaa se, että kirjassa ei käydä mielenterveyden psykologisia teorioita. Sen sijaan Raamatullinen Näkemys muistetaan laittaa moneenkin paikkaan. Kirja on näin ollen enemmän kristillinen kannanotto jossa vastustetaan väärää oppia, eikä niinkään paljoa mielenterveyskirja jonka tehtävänä on auttaa. Tämä ero toki häivytetään ajattelemalla että Kristukseen eheyttäminen olisi sama asia kuin ahdistuksen parannus.

Uskallankin sanoa että ahdistus aikaansaa satanismin kiehtovuutta. Itse asiassa vaikka en satanistina ole itseäni pitänytkään, oli aineistossa sellaisia asioita, joita itse pidän keskeisenä. Esimerkiksi individualismi ja se, miten omaa järkeä käyttämällä ja omaa työtä tekemällä asiat on tehtävä ilman että toivoo apuja ulkopuoliselta on minulle tärkeä. Toki en vie tätä satanistien tasolle kokoluokkana. Ja olen hyvin satanistinen siinä, miten ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kieltäminen luo kielteisiä tunteita. Toki monissa asioissa olin hyvin erimielinen, mutta yleiskuvana yllätys oli siinä että olen paljon enemmän satanisti kuin olen jotain muuta. Kristillisyydenkin kriteerit täyttyvät huonommin, vaikka en niidenkään ulkopuolella täysin ole.

Ahdistus selittää myös synkkyyden ja itsemurhat. Näin ollen satanismi ja saatananpalvonta ovat enemmänkin merkkejä. Ja tähän oireeseen puuttuminen on sama, kuin korjaisi koneita rikkomalla niiden vilkkuvat varoitusvalot.
1: Uskovaiset ahdistuvat usein kun lukevat sellaista tekstiä josta eivät pidä. Näin ollen vastemieliseen asiaan tutustuminen itsessään voi kertoa siitä miten pienellä avomielisyydellä erilaista materiaalia ollaan valmiita lähestymään. Toki minäkin tunnustan että olen lukenut kristillistä logiikkaa jolla yritetään puolustella ties mitä asioita joita pidän hyvin epäeettisinä. Kun tästä syntyy ahdistusta ja pakkomielteistä näppäimistön hakkaamista, kysymys ei liene siitä että kristinusko on "ahdistavaa itsessään".
2: Toisaalta se, että satanisti ahdistuu ei välttämättä johdu ideologian ahdistavuudesta. Esimerkiksi kun holokaustissa juutalaisista moni teki itsemurhan, ei syynä ollut se että juutalaisuus oli ahdistavaa itsessään. Syynä oli se, että muut ahdistelivat juutalaisuuden vuoksi. Ahorinnan oma aineisto nimittäin kertoo että satanistit pitävät sitä että joku tulee heitä käännyttämään, ahdisteluna ja väkivaltana. (Mikä tekee minusta satanistisen myöskin.) Tätä kautta hänen tulisi tietää että satanistin lähestyminen käännytysstrategialla pitäisi kieltää isoin huutomerkein.
___2.1: Ahorinta mainitsee miten satanismia oikeutetaan vetoamalla 1990 -luvulla olleeseen saatanapaniikkiin. Hän ei tuo käännytysahdistelun ja itsemurhien välistä mahdollista liitosta esiin lainkaan, vaan muistuttaa että tälläinen ei ole perusteltua. Kun muistaa Ahorinnan oman roolin asiassa, ymmärrän että se on arkaluonteinen. Tuntuu kuitenkin että ne elementit jotka tekivät Ahorinnasta hyvää copy-paste -väärinymmärrysten ainesta saatanapanikoituneille, on hänen kirjoitustyylinsä säilynyt olennaisilta osiltaan samanlaisena. Raamatulla päähän lyöminen masennuksen poistamisessa on tästä seurauksena. Kun aihe on näin vakava, on tilanne ihan toinen kuin tanssia ämpäripäänörttien ympärillä selittämässä siitä miten nopat ovat okkultistisia muotoja ja pakanataikuutta ja saatananpalvontaa. Sille voi sentään nauraa, koska aiheena on sentään vain harrastus, eikä juttujakaan kukaan harrastaja kyennyt totena ottamaan niiden lennokkuuden vuoksi.

Näkemykselläni ei itse asiassa ole mitään tekemistä Jumalan tai Saatanan totuusarvon kanssa. Vainotuksi kokeminen riittää ahdistukseen, ja tälle riittää ideologinen syy. Ahdistusta ja ideologista erimielisyyttä on hyvä lähestyä sen kautta mitä siitä tiedetään, ja tässä auttaa esimerkiksi Aydinin tutkimus. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, ja vastustus saa tiivistämään rivejä. Näin ollen esimerkiksi kristityt jotka kokevat tulleensa vastustetuiksi ovat tiiviimmin ja vahvemmin uskossa kuin ne jotka kokevat tulleensa hyväksytyiksi. On hieman auki johtaako uskominen vainotuksi kokemiseen, eli pumppaako ideologia vainotuksi tulemisen tunnetta, vai lieventääkö vahva usko vainosta saatua stressiä. Joka tapauksessa käännyttämistyö todennäköisesti johtaa päinvastaiseen kun on aiottu. Ja kun katsoin Ahorinnan esille laittamaa satanistien materiaalia, siinä oli huolestuttavassa määrin kristinuskosta tuttua vastustajalla pelottelua. Satanistien tekstit varoittavat aliarvioimasta käännyttäjien oveluutta. Tätä kautta saadaan toki linkki siihen miten saatananpalvonta voi ahdistaa, sehän elää vastustuksen tiimoilla ja pumppaa vainotuksi tulemisen tunnetta. (Mutta sama tekisi kristinuskostakin ahdistavan. Vastassa on Saatana, joka viekoittelee ovelin keinoin.)

Itse asiassa itse en koskaan lähtisi itsemurhaa haluavalle kertomaan kristinuskosta. Sillä sen paratiisi on jotain joka helpottaa lähtemistä. Jokainen normaali ihminen tekisi itsemurhan Paratiisitoiveissa. Ellei elämälle olisi halua. Kuitenkin kun ihminen on nähnyt tarpeeksi elämää, hän ei halua nähdä sitä enää. Tarvitaan tunnepitoisia syitä ei tehdä asiaa. Tätä nykyä puheet ovat velvollisuutta, pitäisi ajatella jälkeenjääviä läheisiä ja kituuttaa omaa elämää väkisin muiden vuoksi. Itsemurha on haluna sen verran voimakas, että en lainkaan ihmettele sitä intoa jolla keskiaikaiset itsemurhaajat yrittivät saada kuolemanrangaistuksia.

Siksi lähtisin ensimmäisenä riisumaan kristillisyyden satanistien ja saatananpalvojien ahdistuksen hoidossa. Tämä ei tarkoita että heidän uskontojaan tulisi jotenkin boostata, tai edes pitää hyvinä eettisinä ohjeina. Tulisi kuitenkin ymmärtää, että esimerkiksi kostonhimo on normaali tunne joka tulee jokaiselle ihmiselle siitä että kokee ignoraatiota paitsi silloin kun saa turpaansa. Kun on kaikkien vastustama tai yksin, on sosiaalisella eläimellä yksi tunne, viha. Itsetuhokin on ratkaisu tähän, systeemi loppuu siihen. Ja kun satanismi ja saatananpalvonta korostavat sitä että ollaan sinut näidenkin tunteiden kanssa, eikä tuomita niitä synniksi, niin tottakai se kiehtoo enemmän kuin kristinusko. ; Kristinuskolla ei teologisesti katsoen ole ahdistukseen tarjota muuta kuin muistutusta siitä miten ahdistuminen on syntiä. Ja tätä ahdistusta ei voi estää, jos on yksin ja kiusattuna.

Tietenkin kirjassa käsiteltiin myös itsemurhan tehneiden omaisia. He lienevät tilastollisesti katsoen kristittyjä, joten heidän parissaan Ahorinta tietysti toimii "omiensa parissa" ja siellä hänen lähestymistapansa voi toimia. En kuitenkaan usko että satanistin tai saatananpalvojan käännytystyö on se, jolla parantamista kannattaa edes miettiä. Kääntyminen vähemmän "sotakenttätraumatilaiseen" maailmankatsomukseen syntyy ajan mittaan. Itse asiassa olen itse tästä hyvä esimerkki. Vuosituhannen alussa "satanismilukemani" olisivat olleet aika kovia. Nykyisin olen enemmän absurdi. Tosin suisidaalinen puolikaan ei vaadi hirveää rapsuttelua jotta sen saa esille. Esimerkiksi kristinuskoon kääntyminen olisi "vihoviimeisen typerä teko" minulta. Paino sanalla vihoviimeinen. Muutos ei ole vuoden tai vakaumuksenvaihdon nopeuksinen.

---

Yläkuvassa on tienviitta, joka tarjoaa umpikujaa kaikkille suunnille. Tämä kuvannee ahdistuneen olotilaa. Että sitä, mitä uusia teitä Ahorinnan teos herättää. Kuitenkin kyltin ympärillä on valoisaa ja kaunista. Sinne on syytä katsoa. Unohtaa kyltti ja kaikki mitä siinä sanotaan. Alakuvassa taas on se, kenelle kirja sopii luettavaksi ja sovellettavaksi. Kaikille muille tulee helposti paha mieli.