Rangaistuksella pyritään usein ennaltaehkäisemään rikoksia pelotteluvoiman kautta. Tätä kautta esimerkiksi USA:sa tietyt tahot puolustavat kuolemanrangaistusta. Samalla ajatuksella on tietysti tehty normeja uskontoihin. Niillä suojellaan ihmisiä. Kuolemantuomio on tehokas tältä kannalta koska se poistaa rikoksentekijä uusimasta ja pelotevoima estää tekemästä rikoksia ensinkään jolloin mukaan astuu myös ennaltaehkäisyn voima. Myös itsemurhan vastustaminen on liitetty vahvasti mukaan uskontoihin. Siitä on esimerkiksi tehty kuolemansynti. Tällä on ajateltu estettävän kansalaisten kuolemia, joten se on nähty suojelun kautta.Historiallisesti katsoen tämä ajattelutapa ei ole toiminut: Loogisesti koherenttia ja sinällään mahdollista toimintatapaa on kokeiltu monessa paikassa ja lopputulokset ovat huonoja. Kone nikottelee, se on siis syytä korjata.
1: Ongelmana on ainakin se, että nämä rikollisen ajattelumaailmaa simuloimaan pyrkivät psykologisoinnit tehdään arkipsykologisesti, itsen kautta. Tällöin ne ovat huolimattomasti tehtyinä mututuntumalla tehtyjä tarinoita, jotka eivät vastaa edes omaa psyykeä vaan luuloja siitä. Ja onnistuessaankin ja ollessaan tarkkanäköisiä, ne ovat itsereflektiivisiä, ja kuvaavat reflektoijaa joka on yleensä "normaali ihminen". Rikoksentekijät eivät välttämättä ole normaaleja. Esimerkiksi murhaaminen ei ole millään tavalla normaalia.
"Historia 9/2010" kertoo sivulta 28 eteenpäin siitä, miten aikanaan protestantit arvostivat elämää niin että itsemurha kiellettiin vahvasti. Hurskaus ja puhdas elämä eivät siedä masennusta. Itsemurha oli loukkaus. Itsemurhaaja ei nähnyt elämään arvoa, joten se loukkasi lahjan antajaa, Jumalaa. Itsemurhaa ei voinut sovittaa. - Se vastaa siis samaa anteeksiantamattoman synnin ideaa, jota nykyään jotkut kristilliset suuntaukset yhdistävät Pyhän Hengen pilkkaamiseen, jota ei voi katumalla sovittaa.
Kun tarjolla oli kuolemantuomiota joistakin rikoksista, itsemurhaajat keksivät tehdä niitä. Syynä oli se, että katuen näistä saattoi saada armon Jumalan, joskaan ei oikeusistonnon, silmissä. Tuomio oli maallista varten ja sielu sai katumuksessa anteeksi. 1650-1780 Saksassa olikin oikea itsemurhamurhien aalto, murhan kohteina oli usein lapset joiden oletettiin tuohon aikaan pääsevän taivaaseen koska he olivat vielä viattomia. Tämä huomattiin ja vastaus yhteiskunnalta ja uskovaisilta oli raaentaa teloituksia. Mukaan otettiin teloittamisen lisäksi esimerkiksi silvontaa ja kidutusta. Näillä ajateltiin olevan pelotusvoimaa. Tämä ei itse asiassa juurikaan vähentänyt intoa.
Eli kun alkuperäisenä tarkoituksena oli suojella elämää, nyt lisättiin (1) murhia joita ei muuten olisi tehty - nämä olivat peräti lapsenmurhia joita ainakin minä pidän jotenkin erityisen vakavina. (2) Itsemurhaa hinkuneet kuolivat siltikin, joten kukaan ei pelastunut. Ja (3) itsemurhaa haluavat myös tapettiin erityisen julmasti, jota pidän raskauttavan asianhaarana. On selvää että systeemi ei toimi, kun tavoitteita ei lähestytä vaan päädytään niistä poispäin.
Jossain vaiheessa sitä vain herää miettimään, että missä vaiheessa elämänsuojelu ja hyvyys muuttuu elämän tuhoamiseksi ja pahuudeksi. Uskon että yllä oleva tilanne on jossain määrin yhä olemassa, ainakin aiemmin mainitussa USA:ssa, jossa on paljon sekä uskonnollisesti tiukkapipoisia että kuolemanrangaistuksia.
Kuva on Matthew Parisin piirros Pyhimyksen teloituksesta. Vuosi 1250jKr. Otin tarkoituksella pyhimyksen, koska niiden kohdalla julma teloitus on arvonnosto. Samaa toivon itsemurhaajille. Toisaalta kuva voi kertoa sitä miten murhe teloittaa hyvät tarkoitukset samaan tapaan kuin käytännön asiat kiistävät itsemurhan kiellon ja pelottelupsykologian yhdistelmän eettisyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti