lauantai 24. helmikuuta 2018

Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Oppimisen ilosta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.

Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.

Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.

Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.

Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.

Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.

Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä. Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.

Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.

Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.

Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.

Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.

Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.

Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.

Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.

Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.

Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.

Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.

Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.

Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.

Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.

Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.

Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Yhteiskunnan perusta, yhteiskunnan muoto ja humpuuki

Max Weberillä oli yhteiskunnallinen ajatus, jonka mukaan oli tarkasteltava erityisesti uskonnon toistuvaa roolia kaikissa yhteiskunnissa ja eri historian aikoina. Tästä on sitten kehittynyt Weberiläisiä ajatuksia joissa uskonto on yhteiskunnan toimintaa, talouselämää ja suuntaa vahviten muokkaava yksittäinen voima. Ja tätä kautta uskonto on perusta joka määrää miten yhteiskunta toimii. Tätä kautta ei ole tavatonta että uskonnottomien palstoille putkahtelee erilaisia weberiläisiä ajattelijoita jotka selittävät että jos yhteiskunnan uskonnollinen perusta unohdetaan, koko yhteiskunta romahtaa. Tässä puhutaan usein romahduksesta, vaikka jopa puhtaassa weberiläisessä ajatuksessa tilanne olisi enemmänkin mallia ”muuttuminen” ja ”erilaiseksi tuleminen”. Weber lähinnä kuvasi miten kristinusko on länsimaisen kapitalismin ydintä, eikä valtapelisignaloinut että kristinusko olisi hyveellinen ja Tosi uskonto. Mutta tämänlaiset nyanssit katoavat helposti kun pitää taistella yhteiskunnan tuhoa vastaan.

Tämä tuo mieleeni Ron Greavesin. Hänen mukaansa Islamissa on suuntauksia jotka ovat toisia aggressiivisempia ja vihamielisempiä kuin toiset. Hän asettaa ytimeksi menestyksestä julistamisen. Ron Geavesin mukaan islam, kuten kaikki uskonnot, lupaavat suuria kannattajilleen. Mutta ne myös elävät todellisuudessa. Juutalaiset ja kristityt kohtasivat vainoja ja olivat altavastaajien uskontoja pitkiä aikoja ennen kuin ne nousivat suosioon ja valtaan, Islam oli voitokas jo Muhammadin elinaikana. Tästä syntyi perusta siitä että jumala oikeasti suojeli heitä. Tästä tuli osa uskonnon dogmeja.

Nykyään muslimit elävät sitten sodassa ja tämä on luonut teologian maalaaman odotuksen väliin ristiriidan. Joka on sitten ratkaistu fundamentalistien dogmirakennelmissa siten että Allah on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Siksi menestyskin palaisi jos palattaisiin matkimaan islamin alkuaikojen toimintamalleja ja asenteita ja unohdettava sen jälkeen kulttuuriin tulleet harhaopit kuten kreikkalainen filosofia. Greavesin malli selittää miksi terroristeja ja jihadisteja on eniten sunnilaisissa; He muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat saaneet valta-asemaa ja menestystä vasta 1900-luvulla, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla oli alunperäisessä teologiassaan.

Paitsi tietenkin Max Weberillä. On toki huomattavaa että Max Weberin pääasiallinen kiinnostuksen kohde ei ollut uskonto, vaan talous. Ja hänen elossaoloaikanaan kristityt ovat olleet kulttuurisessa valta-asemassa hyvin pitkään. Ja Weberin ajatusten keskiössä oleva ”protestanttinen työetiikka” ei itse asiassa käsittele sitä ”suomessa opetettua luterilaista työetiikkaa” vaan nimenomaan kalvinistista mallia. Ja kalvinismissahan on vahva kytkös menestyksen teologiaan. Eli pelastukseen predestinoidut näyttävät elämässään siunauksellisuutta jo elinaikanaan.

Näkisinkin että Weberiläisittäin sävyttynyt kristillinen ylimielistely muistuttaakin tältä osin sitä islamin sunnilaista suuntausta; Kun uskonto on pitkään valta-asemassa – eli eivät ole leimallisesti köyhiä vainottuja marttyyreita vaan heistä koostuu enemmistö kulttuuri- tiede- ja talouselämän menestyjissä – se synnyttää tietynlaisia suhtautumisia maailmaan. ; Tätä kautta voidaan ymmärtää miksi USA:sta tulevat konservatiiviset suuntaukset joita suomessakin nykyään suuresti kopioidaan ovat sellaisia että niissä ajatellaan olevan jokin kulta-aika jona oma kulttuuri on menestynyt ja tähän halutaan sitten palata. Ja pelätään yhteiskunnan tuhoa joka on joko jo tullut tai on jo hyvin pitkälle etenemässä. USA:ssa kun on tavattu olla kalvinisteja siinä missä Suomessa on oltu luterilaisia.

Itse tuhahtelen näille näkemyksille huvittuneesti. Sillä niissä on perustavanlaatuinen ongelma; Perusteemanahan ovat yhteiskunnan romahdukset. Mutta sitten kun katsotaan romahtaneita yhteiskuntia, niihin sidotut ideologiset tarinat ovat narraatioita. Eli ne ovat tarinoita joilla tapahtumia selitetään osaksi ideologista kertomusta after the fact. Toisin sanoen juuri samalla prosessilla jonka vuoksi uskonnon teologiaan tulee lisäyksiä, poistoja ja teemoja aina sen mukaan miten tämä uskonto menestyy maallisessa maailmassa. ; Koska uskonto ei romahda kun vaino tai menestys alkaa pitkän muutoksen jälkeen, alleviivautuu se että kyseessä ei ole mikään ennuste tai jokin jonka tämä narraatio selittäisi.

Kun tutkitaan romahtaneita yhteiskuntia, esiin ei nousekaan aineistoa siitä miten muuttujana on uskonto ; Näyttääkin itse asiassa aikalailla siltä että usein yhteiskunnissa uskonnot ovat pitkälti vakioita joilla yritetään kuitenkin selittää muuttuvia asioita. Ongelmat ovat tässä kahtalaisia: Esimerkiksi rooman valtakunnassa oli ensin muita uskontoja kuin kristillisyyttä ja se menestyi. Uskonto vaihtui mutta rooman alamäki kesti useita satoja vuosia eikä mitä ilmeisemmin johtunut aiempien menestyksekkään yhteiskunnan tuoneiden uskontojen romahduksesta. Toisaalta kun kristityt nykyään kertovat että kristinuskonto on tieteen ajattelun takana he nojaavat lähinnä siihen että tieteilijät olivat kristillisessä kulttuurissa eivätkä selitä miksi kirkkoisä Augustinus ei ollut kehittämässä Galileo Galilein empiiristisiä ajatuksia vaan oli alamäessä olevassa kristillisessä roomassa ruotimassa syntistä ja dekadenttia nuoruuttaan historiallista painoarvoa sisältävässä sosiaalipornoisessa teoksessaan. ; Tämä on odotettavaa jos tärkeintä ei ole selittää vaan sovittaa omaa ideologiaa asiantiloihin olivatpa nämä mitä tahansa.

Romahtaneita yhteiskuntia tutkittaessa päädytään sen tyylisiin suuntauksiin kuin mitä löytyy Jared Diamondin ”Romahduksesta”. Menestyksessä on kiinnitettävä huomiota viiteen perusmuuttujaan; ympäristötuhot, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, ystävälliset kauppakumppanit ja yhteisön reaktio välittömästi esiintyviin ympäristöongelmiin ovat ratkaisevia kun mietitään mikä romahtaa ja mikä ei. Jos Weber on oikeassa, niin uskonnon suhde näihin on lähinnä epäsuora.

Toisin sanoen tilanne on juuri kuten lukion yhteiskuntaopin opettajamme kuvasi. Hän selitti että hän opettaa yhden asian joka on sellainen että jos pitää vain yksi asia muitaa yhteiskunnasta niin se oli se. Hän puhui ideologioiden sijaan ravintoylijäämästä. Hän selitti että jos mietitään miten joku voi tehdä edes kivikirveitä, se tarkoittaa sitä että hän ei sen ajan joudu mestästämään ruokaa henkensä pitimiksi. Taidetta tekevänkin pitää opetella erilaisia taitoja jotta voisi rakentaa vaikka alkeellisen veistoksenkin. Kaikki käsityöläisyys, taiteet, ja muut vaativat harjoitteluaikaa, näkemysaikaa ja muuta sellaista tekemistä joka vaatii ravintoylijäämää. Jos mietitään miksi meillä voi valtavissa kirkkomonoliiteissa paasaavia pappeja, se johtuu siitä että he eivät ole niska limassa viljelemässä maata henkensäpitimiksi vaan he ovat saaneet ravintoylijäämää niin paljon että he ovat saaneet ohjailtua muitakin raatamaan niska limassa jotta heillä olisi pytinki jossa paasata. He eivät ole itse rakentaneet kirkkojaan omin käsinsä, joten heitä tukeva ravintoylijäämä on koskenut hyvinkin lukuisaa ihmistä.

Toisin sanoen yhteiskunnan perusasiat ovat tavallaan samoja asioita kuin Maslown tarvehierarkian perusasiat. Ja vasta kun yhteiskunnassa tietyt asiat ovat kunnossa niissä voi olla aikaa ja ravintoylijäämää miettiä näitä abstraktimpia, tarpeettomampia ja humpuukinomaisimpia asioita. Ja kun nämä ovat kunnossa niin tarvehierarkiassa astutaan seuraavalle ylemmälle portaalle. Itse olenkin aika huvittunut siitä miten esitetään että kommunistinen kollektivismi on kauheaa. Käytännössä konservatiivit ja kommunistit ovat molemmat keskushallintatalouden asialla ; Joko Stalinin tapainen hahmo tai keskusideologia ja sen perusarvot komentavat yhteiskunnassa vain aivan kaikkea. Konservatiivien ja kommunistien välisiä yhteyksiä on niin paljon että voitaisiin jopa sanoa että vaikka esiin nostetaan narraatio vapauden ja kollektivistisen kommunismin välille niin etenkin konservatiivien Weberiläisiä ja kalvinistisia vivahteita maistellessa on selvää että kommunismi on enemmän ”väärä uskonto”, ei mikään aivan erilainen vastustaja vaan nimenomaan samoilla markkinoilla liikkuva kilpailija. Asiaa toki jossain määrin yritetään hämärtää sillä että konservatiiviuden arvoperustaa myydään monesti ilman Jumalaa olevina arvoperisteina. Ne ovat käteviä koska ne ovat olleet kannatettuja menestyneissä yhteiskunnissa kauan. Eli kun menestyneet ovat kauan tehneet jollain tavalla niin se muuttuu osoitukseksi näiden kätevyydestä. ; Ei liene vaikeaa nähdä tässä vahvaa paralleeria Greavesin teesiin. Menestynyt yhteiskunta selvästi tuottaa asujaimistonsa suosikki-ideologioihinsa tietynlaisia piirteitä.

Tästä päästään tietenkin humpuukiin. Uskonto ei ole perusta vaan korkeintaan epäsuorassa suhteessa. Voidaan nähdä että jos asiaa lähestytään klassisella kommunismin asiarajauksella niin yhteiskunnalla täytyy olla ravintoylijäämää jotta voidaan tehdä tuotantovälineitä joita joku joka ei ole niitä omin käsinsä itse valmistanut voi niitä hankkia omistukseensa. Ja tämä vaaditaan jotta voi olla kapitalismia. Ja tämän tuomaa menestystä tarvitaan jotta voi olla ideologeja jotka puhuvat siitä miten tämä kapitalistinen järjestelmä on hyvä. Jotta voi olla vainonarraation sijaan menestyksen teologiaa julistavia tyyppejä joiden ideologian joku ravintoylijäämää saava Weber voi sitten huomata ideologisesti yksi yhteen vallitsevaan valtajärjestelmän kanssa yhteensopivaksi..

Tässä kaikessa ”yhteiskunnan perustana olemisesta” on toisin sanoen paljon humpuukia. Ylipäätään ajatus siitä että ideologia voisi olla yhteiskunnan perusta jota ilman se romahtaa on selvästi sellainen ajatus joka syntyy vain Maslown tarvehierarkiassa ylempien kerrosten parissa pelaavilla. Maslown tarvehierarkian perusideanahan on se, että jotta ihmiset ylipäätään kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, heillä tulee olla tätä ennen näitä perustavammat asiat kunnossa. Perustalla on juuri hengissä pysymisen takaava ravinto ja sen tyyliset asiat.

Tähän on tietenkin helppo liittää vihreitä arvoja. Kun ravintoylijäämä on yhteiskunnan perusta, niin resurssien riittävyys nousee helposti hyvinkin keskeiseksi asiaksi. Tämä tukee ”kieltäymyksen ja säästeliäisyyden” kulttuuria. Kuitenkin voidaan korostaa sitä että tätä taloutta on täydennettävä dekadentin Georges Bataillen yhteiskuntanäkemyksellä.

Bataille nimittäin näki, että liian usein talousajattelu yhteiskunnissa keskittyy rajoittuneeseen talouteen koka koskee säästäväisyyttä ja tehokkuutta; Säästäväisyys, kulujen leikkaaminen ja tulojen hankkiminen nähdään usein ydintalousasiaksi. Jos tätä seurattaisiin loppuun ihannevaltion kannattaisi olla ottamatta velkaa. Bataille huomauttaa että tosiasiassa yleistä taloutta kuitenkin kuvaa nimenomaan se, millä se voi kustantaa kaiken ylimääräisen ; Sodat, jättimäiset tapahtumat, panostukset kulttuuriin. Kaikki nämä ovat yhteiskunnan perustaa.

Joka tietenkin palauttaa mieleen sen, että mitä tarkoittaa se että on rakennettu kirkko jossa joku pastori paasaa joka sunnuntai triviaaleja kouralliselle paikalle vääntäytyneitä kuuntelijoita. Tämä on juuri sellaista ylijäämän kuluttamista jota voidaan pitää humpuukina. Ellei sitten tiedosta että tosiasiassa yhteiskunnat ovat tavallaan juuri sitä että on jotain jota tuhlata humpuukiin. Ilman humpuukia ei ole yhteiskuntaa. Weber oli tavallaan oikeassa kun hän kuvasi sitä että yhteiskunnalla ja uskonnolla on valtavasti yhtymäkohtia. Humpuuki on yhteiskunnan perusmuoto. Tai kuten hienostuneesti ja vähemmän pejoratiivisella synonyymillä muotoillaan ; Kulttuuri on yhteiskunnan perusmuoto. Tämä perusmuoto ei toki ole se joka pitää kaiken kasassa. Romahduksen ja kulttuurin suhde on enemmän se, että romahdus estää kulttuuria jatkamasta entisellä mallilla. Ja toisaalta menestynyt ravintoylijäämä mahdollistaa malleja joissa tätä ylijäämää kulutetaan tiettyihin asioihin.

Taloudet ovat samalla vähän kuin ihmisiä. Menestyneimmillä on velkaa enemmän kuin köyhimmillä on edes rahaa kulutuksessa. ; Monella jonka mukaan velat on maksettava ja elettävä säästeliäästi ovat hankkineet asuntolainan. Lähinnä kaltaiseni luuserit ovat eläneet koko elämänsä läpi ilman että ovat ottaneet yhtään lainaa mihinkään. (Kyllä. Minä en ole ottanut koskaan senttiäkään lainaa, edes opintolainaa.)

Jos ostaisimme vain vakavahenkisiä asioita, kansantalous todennäköisesti muuttaisi perusluonnettaan kertaheitolla. Maailmanlaajuinen talous kaupankäynnin, viihteen ja muun kannalta ovat niitä asioita jotka ovat yhteydessä siihen miten yhteiskuntarakenteissa käydään töissä ja tehdään kauppaa. Ja muita asioita. Jopa välttämättömyyshyödykkeemme ovat paljon laadukkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Vaatteemme ovat liian hienoja, laadukkaita ja muodikkaita. Syömme ruokaa joka on joko liian laiskallesopivan kätevää tai vaihtoehtoisesti herkullista eikä vain jotain jota hankimme jotta elämme seuraavaan päivään.

On helppoa ajatella että uskonto ja konservativismi ovat humpuukia vain siksi että ne loisivat ravintoylijäämän päällä. Ne ovat toki vähän kuten älypuhelimien pelisovellukset. Eli kansantaloudellisesti merkittäviä rahavirtojen ohjauskanavia. Ja niissä on toki tiettyä pömpöösiyttä kun ne teeskentelevät olevansa yhteiskunnan perusta jonka varassa kaikki muu toimii ja tässä mielessä ne ovat vähän kuin angry birds joka sanoo hallitsevansa elämää. Paitsi että uskonto ja konservatiivi todennäköisesti syö vuorokaudesta tunteja vähemmän kuin kunnon peliin nakkiutuminen, joten kenties se angry birds todella hallitsee elämäämme. On helppoa ajatella että angry birds, uskonto ja konservatiivit ovat humpuukia koska ne ovat. Mutta on turhaa ajatella että me hakisimme yhteiskunnasta yhtään mitään muuta kuin humpuukia. Humpuukin vaihtoehtona on vain niska limassa tehty elossasinnittely jossa jopa mutakuopassa runkkaaminen on hedonistista nautiskelua vaikka riittävää säästäväisyysajattelua.

Vaihtoehtona humpuukitaloudelle onkin ajatus ihmisistä jolla ei ole paheita eikä tavoitteita ja jotka silti tekisivät asioita yhdessä ja loisivat yhteiskunnan. Itse näen että moralismi on hauskaa ja siksi on mukavaa nyrpistellä vääräuskoisille jotka kannattavat itselle vastenmielisiä ideoita, mutta tosiasiassa ihmiskunta ei luovu paheistaan. Ja jopa hyveet ovat rikkaitten luksusta. Jos rikkaus on sitä että itseen kohdistuu vapaa-aikaa jona miettiä vaikkapa moraalia eikä sitä miten ei kuole nälkään ihan juuri pian. Dekadenssi pyörittää maailmaa. Tai ainakin yhteiskuntaa.

Lähteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1904) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ron Greaves, ”Aspects of Islam” (2005)
Jared Diamond, ”Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed” (2005) [Suom. ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä”]
Kirkkoisä Augustinus, ”Confessiones” (397–398) [suom. ”Tunnustukset”]
Georges Bataille, ”La Part maudite” (1949)

perjantai 2. helmikuuta 2018

Turn left

Suhteellisuusteoriassa on tunnetusti mukana valon nopeus. (Kaavassa G{μv}= [(8πG)/(c^4)]*T{μv} on c tätä varten.) Tämä valon nopeus tarvitaan koska muuten yhtälöt eivät toimi.

Meille kerrotaan että autojen GPS ei toimi jos suhteellisuusteorian yhtälöt lakkaisivat toimimasta. Toisin sanoen GPS on käytännöllinen todiste suhteellisuusteorian erityisesti - ja luonnontieteellisen ajattelun yleisesti - riemuvoitosta.

Miksi sitten kaikki kuulemme "käänny vasemmalle, käänny vasemmalle" keskellä suoraa tietä (saatanan kommunistit) ja "tee U -käännös" keskellä moottoritietä?

Kuinkas tämän selitätte, fyysikot?

Onpahan ollut viikko..

Töissä oli tilinpäätösviikko ja siihen liittyvät paperityöt ja härdelli.

Onnistuin parantamaan käytettävyyttä nokkelilla ideoilla joiden seurauksena aikaansain 3D -printterin tulostamaan spiraalia joka näyttää erehdyttävästi sellaista kekoa joka sarjakuvissa symbolisoi paskaa. Hieno taideteos joka söi aika paljon muovia. (Liima oli aika jämäkkää sekä määrältään riittävää ja irrottelu oli vaikeaa myös.)

Asentaja taas tökkäsi ruuvimeisselillä kaverinsa mikroaaltouunin kondensaattoriin vapaa-ajalla, mitä ei voida arvioida kovin terveelliseksi touhuksi. Tämän seurauksena hän lopetti tupakoinnin joka tarkoitti sitä että nyt en voi käydä töissä tupakkatauolla. (En polta joten joudun pummimaan tupakat. Mutta nyt on ollut tarve polttaa kyllä. Mutta en ole polttanut. Koska en polta. Enkä voi.) Oleellista ei tietenkään ole ei-ihme-ei-kuolema vaan se miten tämä vaikuttaa juuri minuun. (Olenhan eettinen ja sympatiakykyinen ihminen jonka vastuulla on kaksi harjoittelijaa ja heidän mielenterveytensä. Oman itsen lisäksi.)

Sitten torstaina katsoin taivaalle sitten jalkoihin ja sitten taas taivaalle. Ja siteerasin Stubbia. (VMP) Stubbia! Tuota oikeistolaista moottoroidulla tekohymyllä varustettua koulukiusaajaa ja mekanoihmistä! Tätä kauhua itsestä ei pääse karkuun edes juoksemalla maratoneja hampaat valkaistuina!

Perjantaina oli lakkoilua, josta ei ollut mitään hyötyä kenellekään. Paitsi että ärsytti sellaisia ihmisiä joita saisi ärsyttää useammin. Itse asissa heitä saisi ärsyttää enemmän kaikki heidän elämänsä päivät. Ja sitten vähän lisää.

Kyllä ymmärrän miksi moni sanoo että uskovat Jumalaan jotta saavat voimia. Kyllä olisi kätevää että olisi joku jolle heristää nyrkkiä ja kysyä suuria kysymyksiä siitä mitä tällä on itseä vastaan. Ja miten voisi saada voimaa ja motivoitua siitä että nyt siellä pilvenlongalla olisi sentään joku jolle KOSTAA!